Katsomuskasvatus ja indoktrinaation vaara

Edellisen kirjoituksemme ”Katsomuksellinen kasvatus pohjautuu lakiin ja on pedagoginen oikeus” kommenteissa pohdittiin voisiko katsomuskasvatus johtaa lasten indoktrinointiin, erityisesti silloin, kun lapset saavat tietoa katsomuksista suoraan uskontojen edustajilta. Tämä asiaa jäi selkeästi puuttumaan edellisestä tekstistä ja kiitämme kommentista, koska se osui juuri asiaan, joka jää mietityttämään monen lasten vanhemmat ja kasvattajat, muodostaen katsomuskasvatukselle ongelmallinen toteutus.  Nyt haluaisimmekin avata tämä asia vielä hieman lisää.

Poulterin artikkelissa (2017) epäsuorasti viitataan indoktrinaatioon, vaikka itse sana ei ilmenee siinä kertaakaan. Artikkeli kertoo kolmesta eri asenteesta käsitellä katsomuksia:

  1. Uskonnosta ja katsomuksista ei puhuta, vaan uskonto on eräänlainen tabu
  2. Katsomuksiin liittyviin kysymyksiin vastataan kysyttäessä
  3. Katsomuksiin tutustutetaan aktiivisesti.

Artikkelissa Poulter (2017) osoittaa, että tietoinen vaikeneminen katsomusasioista on itse asiassa indoktrinointia (hän ei käytä tätä sanaa). Samalla kun uskonnon käsitteleminen on tabu, itse asiassa tuodaan esiin oma arvomaailma, joka on katsomuksellisesti aina värittynyt, vaikka emme tiedostaisi sitä. Jouluna on tontut ja jouluperinteet, pääsiäisenä askarrellaan pääsiäispupuja ym.. Päiväkodissa on myös asymmetrinen suhde aikuisten ja lasten välillä. Tästä syystä lapset, joiden tausta on erilainen, voivat tuntea itsensä ulkopuolisiksi ja omat perinteensä toisarvoisiksi verrattuna valtakulttuuriin.

Katsomuskysymyksiin vastaaminen on artikkelin mukaan vähittäisvaatimus, jotta lapset voivat tuntea luottamusta siihen, että päiväkoti on avoin kaikelle keskustelulle ja että aiheet, jotka voivat olla lähellä omaa sydäntä, eivät tule tyrmätyksi. Silti jää vielä kuilu valtakulttuurin katsomukselliseen näkökulmaan kaikkiin muihin perinteisiin ja katsomuksiin verrattuna. Nimenomaan aktiivinen katsomuskasvatus ehkäisisi tätä asymmetrisyyttä ja auttaisi välttämään indokrinaatiota.

Tämä edistäisi kaikkien lasten hyvinvointia, koska myös ryhmän muslimit tai hindut saisivat osoituksen siitä, että heidän uskomukset ja perinteet koetaan yhtä arvokkaina. Se edistäisi lapsen ymmärrystä siitä, että päiväkodin arjen taustalla olevien arvojen rinnalla on olemassa myös muita näkökulmia ja arvojärjestelmiä, jotka saattavat koskea osaa ryhmän lapsista.

Kasvattajien tehtävä ei ole arvioida tai kertoa uskomusten pätevyyttä, vaan auttaa lasta tiedostamaan, että on olemassa erilaisia katsomuksellisia kantoja. Se antaisi tärkeän pedagogisen opetuksen siitä, että asiat eivät ole mustavalkoisia. Uskonnollisesta perheestä olevat lapset voisivat saada tietoa, että kaikki eivät usko samoin tai että toiset eivät usko mihinkään ja sekin on sallittua ja hyväksyttävää. Vastaavasti ateistiperheestä olevat lapset saisivat tietoa, että on olemassa eri uskomuksia ja vaikka niiden kanssa ei olla samaa mieltä, se voi olla toisille tärkeä asia. Kun kasvattajien intentiona on antaa tällaista tietoa joidenkin doktriinien sijasta, on vaikea nähdä mahdollisuutta indoktrinaatioon. Mutta kasvattajilla ei ole välttämättä täsmällistä tietoa erilaisista uskonnoista ja filosofioista, joten olisi tarpeellista, että eri uskonnon edustajat tulisivat tutustuttamaan lapsiryhmiä uskontoihinsa. Nämä ihmiset ovat toisaalta kirkkonsa ”valtuutettuja” ja osaavat kertoa asiasta informatiivisemmin kuin kasvattajat. Inhimillisenä pelkona on, että näillä uskontojensa edustajilla on latautunut suhde omaan uskontoonsa ja siksi syntyy epäilys indoktrinaation vaarasta.

Mutta voiko realistisesti olettaa, että näillä uskontonsa edustajilla olisi niin vahva karisma, että he saisivat lapset uskomaan omaan doktriiniinsa? Voiko olla mahdollista, että parissa tunnissa tuntematon täti tai setä saisi lapset muuttamaan oman maailmankatsomuksensa? Ehdollistuminen ja aivopesu vaativat aikaa ja se, että informaatio on aina samaa. Erilaisten näkemysten kuunteleminen ei siten olisi itse katsomusten iskostamista lasten päähän. Sen sijaan tarkoituksena olisi herättää tietoisuutta sitä, että on olemassa erilaisia tapoja vastata perimmäisiin kysymyksiin ja että erilaiset katsomukset ovat ihmisille arvokkaita. Tämä kasvattaisi lasten sensitiivisyyttä toisia kohtaan. Indoktrinaation sijaan katsomuksellinen kasvatus ehkäisisi indoktrinaation vaaraa, koska se viestittäisi myös muiden katsomusten arvokkuudesta. Kun vanhempi kieltää lastansa osallistumasta retkelle, jossa puhuu joku uskonnon edustaja, hän varmasti ajattelee lapsen parasta. Tosiasiassa hän altistaa lastaan indoktrinaatiolle, koska ei anna lapselle mahdollisuutta tietää muista näkemyksistä ja riistää häneltä perspektiivin asiasta.

Vaikka tästä näkökulmasta katsomuskasvatus osoittautuu indoktrinaation vaaran estämisen välttämättömäksi välineeksi, asiaa ei ole vielä käsitelty loppuun. Indoktrinaatiosyyte voi vielä virittää osoittamalla, että katsomuskasvatus pohjautuu itsekin tiettyyn arvomaailmaan. Tällaisen arvomaailman, joka pitää katsomukset jotenkin tasavertaisina, ei voida olettaa olevan kaikkien hyväksymä, varsinkin kun ottaa huomion, että tyypillisesti katsomukset pitävät toisia katsomuksia toisarvoisina ja jopa haitallisina. Sen vuoksi esimerkiksi ateisti, joka on vakuuttunut oman katsomuksensa olevan ainoa rationaalinen vaihtoehto, ei välttämättä halua omalle lapselleen kerrottavan uskonnoista. Samoin uskonnollinen henkilö voi pitää epäilyttävänä, jos lapsi saa päiväkodissa tietää erilaisista tavoista käsitellä uskontoa tai että on mahdollista ja hyväksyttävää, että jotkut ihmiset eivät edes usko jumalaan.

Indoktrinaatioepäilykseltä on vaikea välttyä, on syytä sitten pitää mielessä opetuksen ja kasvatuksen tavoitteet. Rauno Huttunen (1998) pohtii Tapio Puolimatkan käsitystä indoktrinaatiosta opetuksessa seuraavasti:

Itse olen havainnollistanut tätä seikkaa esittämällä kuvitellun ateistin ja uskovaisen välisen keskustelun, jossa kummatkin pitävät toista indoktrinoituna persoonana (..). Kummastakin tuntuu siltä, että he puhuvat kuuroille korville, ja he kumpikin ajattelevat opponentin olevan mieleltään sulkeutunut. Kummatkin pitävät taustaoletuksiaan niin ilmeisi, etteivät kykene kommunikoimaan toistensa kanssa. Mielestäni indoktrinaatiokritiikkiä voidaan asettaa sellaista opetusta kohtaan, joka pyrkii tuottamaan kuvaillun kaltaisia sulkeutuneita persoonia (traditionaalinen identiteetin muoto) (Huttunen, R1997,26 ja 111-112). Tietenkin ihmiset saavat tulla sellaisiksi persooniksi, mutta sen pitää olla heidän oma valintansa eikä sen enempää kotikasvatuksen kuin koulutuksenkaan seuraus.

Terveisin  Ryhmä 5/Poulter

Lähteet:

Huttunen R. (1998) Puolimatkan käsitys indroktrinatiivisesta opetuksesta. Lehti: Niin & Näin numero 4 vuonna 1998, S.24-28, Tampere: Europpalaisen Filosofian Seura ry.

Kuusisto A. & Poulter S., (2017) Moniarvoinen varhaiskasvuympäristö lapsen katsomuksen peilinä. Teoksessa: Haapasalo, Petäjä, Vuorelma-Glad, Sanden, Pulkkinen, Tahvanainen (toim.) in press., Varhaiskasvatus katsomusten keskellä, Helsinki: Lasten Keskus.

Puolimatka, T. (1999). Kasvatus ja filosofia. Helsinki: Kirjayhtymä Oy.

 

One Reply to “Katsomuskasvatus ja indoktrinaation vaara”

  1. Heippa!
    Kiitos kirjoituksestanne.
    Aiheenne on tämän hetken yhteiskunnallisen (varhaiskasvatus- ja koulukentän) keskustelun ytimessä. Tämän päivän Helsingin Sanomissa (13.11) oli taasen juttu aiheesta otsikolla “Päiväkotien pyhäkoulu jää historiaan”. Jutussa Opetushallituksen yleissivistävän koulutuksen ja varhaiskasvatuksen johtaja Jorma Kauppinen toteaa, että “Enää ei voi tehdä niin kuin aina ennen on tehty.” Tällä Kauppinen viittaa siihen, että varhaiskasvatussuunnitelmauudistuksen mukaan päiväkodeissa annettavan kasvatuksen tavoitteena on sitoutumattomuus ja päiväkodeissa tuleekin pohtia, millainen toiminta tukee tätä tavoitetta. Sitoutumattomuus tavoitteena on mielestäni hyvä idea ja voisikin toimia indoktrinaation ehkäisykeinona: kun mahdollistetaan tutustuminen moniin erilaisiin uskontoihin, uskomuksiin, tapoihin ja kulttuureihin kuitenkaan niitä arvottamatta, luodaan lapselle aito mahdollisuus löytää sieltä itselleen parhaalta tuntuvat vaihtoehdot. Mutta olennainen kysymys onkin: voiko mikään toiminta olla aidosti sitoutumatonta ja olla välittämättä jonkinlaista arvomaailmaa? Toinen kysymys on, haluavatko eri uskontokunnat lähteä mukaan tähän “sitoutumattomaan toimintaan”? Lehtijutussa oululainen äiti ja pappi Mirjami Dutton toteaa, että kirkko ei ole millään muotoa tunnustukseton. “Aina kun tulemme paikalle, on se viesti itsessään”, Dutton toteaa.

    Toisaalta lehtijutussa on esimerkki vantaalaisesta päiväkodista, jossa seurakunta edelleen vierailee, mutta tuokio on kulkee nimellä “katsomuskasvatushetki”. Tässä tuokiossa sivutaan Raamattua, mutta tuokiolla on tärkeä, kaikille yhteinen teema: auttaminen. Tuokion aikana lapset saavat kertoa muun muassa hetkistä, jolloin heitä on autettu ja millaisia tunteita avun saaminen herätti. Auttamisen symbolina toimii seurakunnan varhaiskasvatussihteeri Maaret Hirvensalon köydestä muotoilema käsi. Hirvensalo kertoo, kuinka kädellä voi silittää, halata, kätellä ja auttaa. Myös Vantaan seurakuntien kasvatusasiainsihteeri Iris Sotamaa toteaa, että seurakunnat muokkaavat opetuksensa sisältöjä nyt kovaa vauhtia uusiksi: halutaan jatkaa päiväkotien kanssa tehtävää yhteistyötä edelleen, mutta teemoilla, jotka koskettavat kaikkien elämää. Näitä teemoja ovat Sotamaan mukaan esimerkiksi elämäntaidot ja etiikka; syntymä, kuolema, auttaminen ja juhlakalenteriin liittyvät aiheet.

    Kuten teidänkin ryhmänne, rohkenen kyseenalaistaa sen, että katsomuskasvatus voisi indoktrinoida “ohimennessään”. Tällä tarkoitan, että tutustuminen erilaisiin uskontoihin tai elämänkatsomuksiin tuskin voi itsessään aiheuttaa indoktrinaatiota ja sitä, että lapsi nyt aivan sokeasti ottaisi opit omakseen ja pitäisi niitä täydellisinä ja ainoina ehdottomina tosiasioina. Uskon, että eri katsomuksiin tutustuminen päinvastoin mahdollistaa niiden aidon tarkastelun. Aito ja asioiden läpinäkyvä tarkasteluhan on indoktrinaation suurin “uhka” ja ehkäisykeino. Toisaalta indoktrinoinnin mahdollisuus piilee myös henkilössä, joka tulee pitämään tätä katsomuskasvatuksellista tuokiota. Mielestäni kaikille näille ulkopuolelta tulijoille tulee selkeästi painottaa varhaiskasvatuksen nykyinen tavoite sitoutumattomuuteen; ollaan kiinnostuneita erilaisista näkemyksistä, mutta niitä ei haluta keskenään arvottaa tai omaansa julkisesti valita. Myös varhaiskasvatuksen henkilöstöllä on mielestäni tärkeä rooli tässä asiassa: jos päiväkodin henkilökunnan edustaja kokee, että tuokio on liian provosoiva tai jyrkkä, on hänellä oikeus ja velvollisuus mainita tästä tuokion pitäjälle. Varhaiskasvatuksen työntekijän toimintaa ohjailee ammattietiikka ja sitoutuminen varhaiskasvatuksen yhteisiin tavoitteisiin.

    Lehtiartikkelin mukaan Helsingissä kaupunkilaisista runsaat 50 % kuuluu kirkkoon. Joillain alueilla päiväkodissa tai koulussa jopa enemmistö saattaa tulla esimerkiksi islaminuskoisista perheistä. Olen samoilla linjoilla kuin vantaalaisen Ristipuron päiväkodin johtaja Evi Nevalainen; kun katsomuskasvatuksellisten tuokioiden sisällöt muokataan kaikille sopiviksi, tilanne päiväkodeissa helpottuu. Viittaatte kirjoituksessanne siihen, kuinka esimerkiksi joulutonttujen askartelu voi aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta niille, jotka eivät joulua vietä. Totta varmasti, mutta toisaalta joulu on suomalaisen kalenterin mukainen juhlapyhä ja kontekstina tässä keskustelussa sattuu nyt olemaan suomalainen varhaiskasvatus. Mielestäni joulutontut kuuluvat jouluun ja jokaisella tulisi olla oikeus tehdä niitä päiväkodissa, mikäli lapsi haluaa. Lapselle, joka tonttuja ei halua tehdä, tulisi mahdollistaa toisenlainen mieleinen käsillä tekemisen kokemus. Kaikkea ei mielestäni voida eikä ole tarkoituksenmukaistakaan riisua pois: on tärkeää tutustua perinteisiin ja välittää niitä. Tonttujen avulla muualta tulevat lapset voivat taas tutustua suomalaiseen jouluun.

    Opetushallitus on parhaillaan laatimassa ohjeita katsomuskasvatuksesta päiväkodeissa. Yhteistyötä seurakuntien kanssa ei ole kielletty. Aiheen ympärillä varmasti käydään kiivasta keskustelua puolin ja toisin hyvän aikaa, koska jokaisen tahon tavoitteena on ajaa omia intressejään. Tasapainoilun taito on tämän aiheen tiimoilta tärkeää varhaiskasvatuksen kenttätyössä.

    Pohtivin terkuin
    Noora/Ryhmä 4/Osalliset

    Lähde:
    Pölkki, M. & Valtavaara, M. 2017. Päiväkotien pyhäkoulu jää historiaan. Helsingin Sanomat. Viitattu 13.11.2017. Saatavissa:
    https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005446797.html.

Leave a Reply

Your email address will not be published.