Mistä alkaa menestyminen?

 

Löysimme kiinnostavan artikkelin, joka toi hyvän kontrastin kurssin aikana perehtymäämme tutkimukseen. Nimikkotutkimuksessamme tutkitaan yliopisto-opintojen etenemiseen vaikuttavia syitä, kun taas artikkelissa aiheena on lukion loppuvaihe. Käytimme artikkelia ¨Ylioppilastutkinto ennustaa opintomenestystä pääsykoepisteitä paremmin¨ (Mäki-Lohiluoma, 2017). Artikkelissa pohdittiin sitä, että ylioppilastutkinto ennustaisi opintomenestystä pääsykoepisteitä paremmin. Tekstistä heräsi paljon ajatuksia, joiden kanssa emme olleet täysin samaa mieltä.

 

Viime aikoina on suunniteltu muutosta, joka poistaisi useimmista korkeakouluista paljon valmistautumista vaativat pääsykokeet ja ne korvattaisiin ylioppilaskirjoitusten arvosanoilla. Mäki-Lohiluoma kirjoittaa: “Mielestäni siinä ei ole mitään järkeä, että kahdentoista vuoden aikana koulussa tehty työ korvataan sillä, että on varaa ja aikaa lukea muutaman kuukauden ajan 15 tuntia päivässä.” Mielestämme tämä väittämä oli hieman ristiriidassa pohdintojemme ja tutkimuksemme tuloksien kanssa. Pohdimme, että pääsykokeisiin määrätietoisesti valmistautuminen vaatii samoja taitoja, jotka ovat yhteydessä opintomenestykseen eli muun muassa motivaatiota, itsesäätelyä sekä luottoa minäpystyvyyteen.

 

Toisaalta Hailikarin tutkimuksen ja Mäki-Lohiluoman väittämän välillä on myös yhtäläisyyksiä. Tutkimuksen perusteella esimerkiksi itsesäätelytaito ja  minäpystyvyyden kokemukset ovat tärkeitä tekijöitä opiskelumenestyksen kannalta. Sekä nimikkotutkimus että artikkeli antavat syytä olettaa, että nämä taidot vaikuttavat sekä yliopistossa että lukiossa opiskelumenestykseen. Tämän myötä lukion menestyksen perusteella voisi paremmin päätellä opintomenestyksen yliopistossa kuin vain yhden pääsykokeen perusteella.

 

Meidän nimikkotutkimuksemme yksi keskeinen huomio on, että positiivinen motivaatio ja asenne ovat merkittäviä opintomenestyksen kannalta. Motivaatio ja asenne tulee kiinnostuksen ja intohimon myötä, mikä tarkoittaa, että on tärkeää valita oikea opiskeluala. Ei ole aina itsestään selvää, että ensimmäisellä kerralla onnistuisi valitsemaan itselleen mieluisan opiskelupaikan. Jotkut ihmiset yrittävät pitkään löytää itselleen sopivaa opiskelualaa, mutta eivät kuitenkaan löydä sitä. Onko siis järkevää pakottaa mahdollisimman monia nuoria heti valitsemaan jokin koulutusala? Opiskelijan kohtuullisen valmistumisajan näkökulmasta tämä saattaa olla parempi.  Lopulta kuitenkin opiskelijoita saattaa valmistua prosentuaalisesti enemmän kuin päätyy alan töihin. He eivät ehkä työskentele koskaan alalla, johon valmistuvat, jolloin on kouluttauduttava uudelleen toiseen ammattiin.

 

Myös ryhmämme mielestä hakujärjestelmää tulisi kehittää. Yhtenä vaihtoehtona keskustelussamme nousi ajatus, että jo yläasteella ja lukiossa voisi parantaa eri tulevaisuuden ammattialojen esittelyä sekä opinto-ohjausta.

 

On myös tärkeää huomioida, että kehitys lähtee jo varhaisvaiheesta. Onhan tutkitusti todistettu, että sillä on vaikutusta tulevaan koulumenestykseen. Jo varhaiskasvatuksen aikana opitaan monia tärkeitä asioita, jotka luovat pohjan koko oppimiselle. Jos pohja on hatara, sen perustuksia on vaikea korjata, mitä enemmän vuosia kuluu. Silloin hakeutuminen ylimpiin koulutuksiin on todella haastavaa. Jotkut tietysti pystyvät siihen suurella työmäärällä sitten aikuisena, mutta se vaatii paljon motivaatiota ja kiinnostusta. Koska niin nimikkotutkimuksemme kuin artikkelinkin mukaan tietyillä taidoilla on yhteys opintomenestykseen, eikö silloin olisi olennaista kiinnittää jo varhain huomiota hyvien opiskelutaitojen oppimiseen?

 

Lähteet

Lindblom-Ylänne, S., Haarala-Muhonen, A., Postareff, L., & Hailikari, T. (2017). Exploration of individual study paths of successful first-year students: an interview study. European Journal of Psychology of Education, 32(4), 687-701.

Mäki-Lohiluoma, J. (23.09.2017). Ylioppilastutkinto ennustaa opintomenestystä pääsykoepisteitä paremmin. Ajatuspaja Linja. Viitattu 11.11.2017. Saatavissa: http://ajatuspajalinja.fi/ylioppilastutkinto-ennustaa-opintomenestysta-paasykoepisteita-paremmin/

 

Ryhmä 2

8 Replies to “Mistä alkaa menestyminen?”

  1. Hei ryhmä2!

    Blogitekstinne on hyvin mielenkiintoinen sekä ajankohtainen.
    Oma kantani on. että opiskelu-uran saavutuksia esikoulusta lukioon ei voi summata ylioppilaskirjoituksilla. Opiskelija lukee kirjoituksiin kuin pääsykokeisiin omien voimavarojensa mukaan. Kirjoitukset perustuvat pitkälti pääosin lukiossa opittuun, mutta kysymykset ovat melko rajallisia. Ihmiset oppivat eri asioita, ja jos et osaa tiettyä, ulkoa opittua, asiaa ylioppilaskirjoituksissa, koko koe voi mennä niin sanotusti penkin alle. Ylioppilaskokeita arvioivat sensorit voivat vaikuttaa joskus jopa huomattavasti lopulliseen arvosanaan kokeesta. Jos sensori ei pidä tekstistä, se voi laskea jopa huimat 20 pistettä tai ylikin.

    Onko oppimisen tarkoitus opetella jokainen asia ulkoa ja koittaa miellyttää sensoreita? Nykyään tuntuu siltä, että syväsuuntautuneisuus opiskelusta on hälvenemässä, ja vastaukset ovat hyvinkin rajallisia etenkin mitä korkeammaksi asteikolla mennään.

    Olen osittain samaa mieltä kanssanne pääsykokeiden jäämisen kannalta. Jos pääsykokeet poistetaan, kuinka käy heidän, jotka epäonnistuvat ylioppilaskirjoituksissa? Joillekin ylioppilaskirjoitukset ovat suurempi taakka kuin toisille. Hyvänä esimerkkinä tästä tulee omasta elämästäni: sain ensimmäisestä ylioppilaskokeestani arvosanaksi A:n, ja kun uusin sen syksyllä siihen kummemmin lukematta, arvosanani muuttui M:ksi, kahden pisteen päähän E:stä. Suoritukseen vaikutti muun muassa se, että en tiennyt, millaisen vastauksen sensorit haluavat, ja järkyttävä stressi.

    Mielestäni pääsykokeet mahdollistavat myös heidän, jotka eivät menesty ylioppilaskirjoituksissa, pääsyn korkeakouluihin. Tämä on mielestäni tärkeää tasapuolisuuden kannalta. On totta, että ylioppilaskirjoitusten jälkeen pääsykokeisiin lukeminen on raskasta, mutta onneksi korkeakouluihin voi hakea useammankin välivuoden jälkeen. Mikäli pääsykokeet poistetaan, kuinka käy ylioppilaskirjoituksista epäonnistuneille? He voivat olla yhtä hyviä oppijoita ja tekijöitä kuin kirjoituksissa onnistuneet, mutta heillä voi olla esimerkiksi vaikea tilanne elämässä, stressiä kokeessa tai huono tuuri kysymysten ja ulkoa opeteltujen asioiden suhteen.

    On totta, että kirjalliset pääsykokeetkin ovat rasite monille. Kirjallisten pääsykokeiden lisäksi tai sijaan tulisi mielestäni painottaa myös suullisiin kokeisiin ja soveltavuuteen, jolloin myös heikommatkin kirjoittajat pääsevät tuomaan vastauksiaan esille.

    Mielestäni pääsykokeisiin lukeminen ja siinä lukemiseen onnistuminen ylioppilaskirjoitusten jälkeen ei suoranaisesti kerro motivaatiosta, itsesäätelytaidoista tai minäpystyvyydestä, sillä jokainen tarvitsee oman aikansa ylioppilaskirjoituksista palautumiseen, onhan kirjoitukset ja lukiosta valmistuminen iso askel elämässä.

    Olen samaa mieltä kanssanne siitä, että nuoria patistetaan jopa hieman tietämättöminä opiskelemaan eri ammatteihin. Ammattien esittelyä pitäisi mielestäni laajentaa. Yhdeksännellä luokalla yhdellä opinto-ohjauksen tunnilla kävimme läpi ammatteja, joista suurimpaan osaan mentiin ammattikoulun kautta. Näitä olivat esimerkiksi erilaiset sähkö-, kauneus-, ja rakennusalan ammatit. Lukiossa meillä oli yksi messutapahtuma, jossa sai kierrellä. Siellä oli suurimmilta osin ammattikoulujen ja ammattikorkeakoulujen valikoimaa, sekä yleisimpiä tai arvostetuimpia yliopiston kautta tulevia ammatteja, kuten lääkäri. Lastentarhanopettajan ammatista kuulin vasta mentyäni kesätyöhön leikkipuistoon. En sitä ennen edes tiennyt, kuinka kouluttautua lastentarhanopettajaksi, puhumattakaan siitä että hekin ovat opettajia. Olen aina kuullut vain tarhatädeistä.

    Tuotte blogitekstinne lopussa hyvin esiin huomionarvoisen pointin, opiskelutapoihin huomioon kiinnittämisen jo varhaislapsuudessa. Tavat tarttuvat jo varhaislapsuudessa. Hyvät opiskelutavat tuovat etua tulevaisuudessa.

    Kokonaisuudessaan blogitekstinne oli ajankohtainen ja mielenkiintoinen. Olette käyttäneet hyvin lähteitänne ja tuotte omaa ajatustanne myös esille. Jäin miettimään, miten itse hakujärjestelmää tulisi mielestänne kehittää? Hienoa työtä!

  2. Hei!
    Teillä on todella mielenkiintoinen aihe.
    Mielestäni pääsykokeita ei tulisi ainakaan kokonaan korvata ylioppilastodistuksella. Se ei yleensäkään kerro kaikkea yksilön osaamisesta. Epäonnistuminen ylioppilaskirjoituksissa, tarkoittaisi pahimmillaan joidenkin nuorten syrjäytymistä työelämästä. Toisaalta nykyiset pääsykokeetkaan eivät välttämättä ole se paras vaihtoehto. Hakujärjestelmää voisi kehittää esimerkiksi niin, että hakiessa voisi valita meneekö pääsykokeeseen vai hakeeko lukion papereilla. Jos kirjoitukset menevät huonosti, olisi hyvä olla mahdollisuus osoittaa osaaminen jollakin toisella tavalla.
    Lukiotodistuksella hakeminen asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan, jos johonkin tiettyyn alaan painotetaan jonkin lukioaineen kirjoituksia. Kirjoituksiin valmistautuminen täytyy joissakin oppiaineissa aloittaa jo ensimmäisenä lukio vuotena, jotta ehtisi suorittaa kaikki kirjoituksiin vaadittavat kurssit. Moni nuori menee kuitenkin lukioon sen takia, ettei vielä tiedä mitä ammattia haluaisi lähteä opiskelemaan.
    Totesitte, että ryhmänne mielestä hakujärjestelmää tulisi muuttaa. Kehitysehdotuksenne suuntautuu ylä-asteen ja lukion opinto-ohjaukseen, mutta mitä teidän mielestänne tulisi muuttaa itse hakuvaiheessa?

  3. Hei ryhmä 2!

    Käsittelitte blogikirjoituksessanne mielenkiintoista artikkelia ”Ylioppilastutkinto ennustaa opintomenestystä pääsykoepisteitä paremmin” (Mäki-Lohiluoma, 2017). Aiheenne on mielestäni ajankohtainen ja mielipiteitä herättävä.

    Nykyään jo monissa korkeakouluissa voi saada suoraan opiskelupaikan, jos ylioppilaskirjoitusten arvosanat ovat olleet riittävän hyviä. Hyvät arvosanat vaativat koko kolmen vuoden ahkeraa opiskelua, oikeiden asioiden opettelua ja laajojen kokonaisuuksien ymmärtämistä. Ylioppilaskirjoitusten kysymykset käsittelevät vain osan kaikesta kursseilla käydystä ja on tuuripeliä millaiset kysymykset sattuvat sinä vuonna kohdalle. Monille lukiolaisille ylioppilaskirjoitukset ovat myös todella stressaavia. Jännitys tuo oman lisänsä vastauksiin, kun ei esimerkiksi tiedä kokeen rakennetta kunnolla tai mitä sensorit sinä vuonna vaativat vastaukselta.

    Lukion jälkeen yhä useammat pitävät välivuoden (tai välivuosia) ja miettivät mihin hakisivat opiskelemaan. Välivuosi on hyvää aikaa tehdä esimerkiksi sijaisuuksia ja näin saada tietoa sekä kokemusta itseä kiinnostavasta alasta. Välivuoden jälkeen voi kuitenkin olla vaikeaa tarttua pääsykoekirjoihin, kun opiskelusta on kulunut jo hetki. Vaikka olisi motivaatiota opiskeluun, ei välttämättä muistaa enää oikeita opiskelutekniikoita ja oppiminen jää pintapuoliseksi. Mielestäni on hyvä, että ylioppilastutkinnon arvosanat eivät yksin määritä opiskelupaikan saantia. On hyvä asia, että pääsykokeissa voi osoittaa oman motivoituneisuuden ja kiinnostuksen alaa kohtaan eri tavalla kuin ylioppilaskirjoituksissa.

    VAKAVA-kokeessa oli hyvä asia se, että kaikilla on sama aika opiskella aineistoja ja koe suoritettiin samana päivänä. Tämä mahdollisti sen, että lukiosta vasta valmistuneet ja välivuosia pitäneet lähtivät samalta viivalta ja olivat tasavertaisemmassa asemassa toisiaan kohtaan. Kaksivaiheiset pääsykokeet ovat hyvä sopivuuden mittari, koska ensiksi kysytään aineistomateriaalin osaamista ja soveltuvuuskoe mittaa henkilön soveltuvuutta haetulle alalle. Soveltuvuuskokeiden haastattelussa ja ryhmätehtävässä voi tuoda esille omaa persoonaa ja osaamista esille eri tavoin kuin kirjallisissa pääsykokeissa.

    Terveisin,
    Ryhmä 4/ Osalliset

  4. Hei,
    Bloginne aihe on erittäin ajankohtainen ja kiinnostava. Olen seurannut epäuskoisena ja suorastaan kauhulla poliittista keskustelua lukio- ja pääsykoeuudistuksista. Lukioaineita pisteytetään, ylioppilastodistuksen painoarvoa lisätään korkeakouluihin hakemisessa, ensikertalaiskiintiöt ovat nyt jo käytössä… Lista on pitkä ja surullinen. Tuntuu siltä, että tulevaisuudessa ns. kympin tytöillä on parhaimmat mahdollisuudet jatko-opiskeluun, kun taas pojat ja heikommin menestyvät syrjäytyvät herkemmin.

    Kuinka moni on ollut aivan täysin varma lukiossa siitä, mitä haluaa isona tehdä. Tai jo peruskoulussa? Itse en ainakaan ollut yhtään varma siitä, mihin suuntaudun lukion jälkeen. Kavereiden ja perheen esimerkin mukaisesti hain yliopistoon lukemaan pääainetta, jossa minulla oli kymppi lukiossa. Kaiken huipuksi mokasin ylioppilaskirjoituksissa, vaikka muuten keskiarvoni olikin “kympin tytön” keskiarvo.

    Ihmismieli on kovin myllerryksissä teini-iässä, kun energiaa menee kasvamiseen ja aivojen kehitykseen. Siinä missä tytöt kapinoivat yläasteikäisinä, pojat tulevat jäljessä. Lukiossa huomio menee (ehkä ihan ansaitustikin) kaikkeen muuhun: juhlimiseen ja hengailuun. Teini-ikä siis väliaikaisesti tyhmentää ihmistä. Tässä iässä nyt sitten pitäisi tehdä loppuelämää koskevia koulutuspäätöksiä.

    Ensikertalaiskiintiöillä luodaan viestiä, että uudelleenkouluttautuminen on haitaksi eikä virheellisiä kouluvalintoja saisi tehdä. Ymmärrän, että taustalla on ajatus koulutuksen nopeuttamisesta ja työurien pidentämisestä, mutta näihin ehkä kannattaisi vaikuttaa muuttamalla työelämää muun maailman tavoin kandivetoisemmiksi, teidänkin blogissanne ehdottamilla keinoilla opinto-ohjauksen ja työelämän esittelyn lisäämisellä ja ylipäätään kannustamalla sillä, että kaikki opiskelu kannattaa eivätkä nuoruuden valinnat sulje kaikkia ovia.

    Pisteytysjärjestelmän puuhailu on myös jännä ilmiö, jossa halutaan valjastaa matemaattis-luonnontieteelliset aineet ja niiden osaaminen yhteiskunnan tuottavuuden lisäämiselle. Kuitenkin humanistisilla aineilla, kielillä ja taito- ja taideaineilla on valtava merkitys niin mikro- kuin makrotasollakin. Jos esitys menee läpi, niin matematiikasta pitäisi saada huippupisteet, vaikka menisi lukemaan historiaa. Sangen kummallinen idea.

    Mainitsitte tekstissänne opiskelutaitojen kehittämisen. Opiskelutaitojen kehittäminen on todella tärkeää, ja sille luomme pohjan jo varhaiskasvatuksessa, jolloin oma asiantuntijuumme on olennainen osa tämän pohjan luomista.

    Huomaan suhtautuvani bloginne aiheeseen hyvin intohimoisesti ja luin blogitekstinne kiinnostuneena. Syynä tähän lienee oman alanvaihtamiseni ja kutsumukseni löytäminen yhden maisteritutkinnon jälkeen. En koe, että humanistinen tutkinto ja LTO sulkevat toisiaan pois, vaan päinvastoin tukevat toinen toistaan.

    On todella hienoa, että aiheesta puhutaan ja, että me osaamme suhteuttaa uudistukset myös tulevina varhaiskasvatuksen ammattilaisina omaan alaamme. Kiitos kiinnostavasta kirjoituksesta! 🙂

    T. Sara / ryhmä 4 / mediakasvatus

  5. Edellinen kommentti oli luonnollisesti ryhmältä 8/mediakasvatus. 😀 Miksei tällä alustalla pääse muokkaamaan kommentteja julkaisemisen jälkeen?

    t.Sara / ryhmä 8 / mediakasvatus

  6. Kiitos hyvästä avauksesta nyt kuhisevaan koulutuspoliittiseen keskusteluun!

    Aiemmissa kommenteissa olikin jo tuotu esille viime päivinä medianäkyvyyttäkin saaneet uudet kaavailut jatko-opintojen pääsyvaatimuksista. Suomalaista koulutusjärjestelmää tunnutaan uudistavan nyt oikein olan takaa, mikä näkyy hallituksen kärkihankkeeksi asetetussa ”Oppiminen uudistuu” hankkeessa, jossa peruskoulua uudistetaan ”2020-luvulle” uusien oppimisympäristöjen ja digitaalisten opiskelumateriaalien muodossa. Lisäksi Opetus- ja kulttuuriministeriössä on käynnissä useita hankkeita, jotka Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen johtamina pyrkivät uudistamaan mm. lukiojärjestelmäämme ”Uusi lukio” -hankkeen muodossa, pyrkien lisäämään lukion opintopolkuihin joustavuutta ja yksilöllisyyttä, sekä yhteistyötä korkeakoulujen kanssa.

    Kyseisen ”Uusi lukio” -hankkeen 1.8.2016 alkaneen tuntijakokokeilun päämääränä on lisätä valinnaisuutta reaaliaineiden opiskelun osalta, jolloin pakollisten kurssien määrä tippuu 30-34 kurssiin 47-51 kurssista. Reaaliaineet on jaettu kahteen koriin; matemaattis-luonnontieteelliset aineet ja humanistis-yhteiskunnalliset aineet, joista ”[o]piskelija valitsee halutessaan kummastakin ryhmästä vähintään 9 syventävää kurssia. Pakollisia ovat vain yksi kurssi terveystietoa ja yksi kurssi uskontoa /elämänkatsomustietoa”. Tämä siis indikoi, että lukion voisi tulevaisuudessa mahdollisesti suorittaa opiskelematta lainkaan humanistis-yhteiskunnallisia aineita, sillä niiden arvo jatko-opintopaikkojen suhteen on alhaisempi kuin toisen korin kurssien.

    Tällöin suurena vaarana on, että lukiolaisten ajattelun kehitys ei jalostu yhtä tasapainoiseksi kuin nykyisellä, monipuolisuutta painottavalla tuntijakojärjestelmällä on ollut mahdollista. Mielestämme on huolestuttavaa, että lukion voisi suorittaa tutustumatta lainkaan yhteiskunnan muodostumista ja sosiaalisia järjestelmiä luotaaviin kursseihin. Tämä voisi tulevaisuudessa aiheuttaa epätasapainon yhteiskuntajärjestelmäämme, jos eräänlaista ”aivovuotoa” humanistis-yhteiskunnallisilta tieteenaloilta matemaattis-luonnontieteellisille aloille tapahtuisi.

    Lukio- ja muuhun koulutusjärjestelmään kaivatut muutokset ovat osaltaan lähtöisin Grahn-Laasosen asettamasta OKM: n alaisesta ”osaamisen muutospaneelista”, joka pohtii nykyisen koulujärjestelmämme toimivuutta ja mahdollisia muutoksia suurelta osin yritys- ja elinkeinoelämän näkökulmasta.

    Paneeli koostuu lähinnä elinkeinoelämään ja yritystoimintaan keskittyneistä elinkeinoelämän eturyhmäedustajista ja asiantuntijoista, mm. Suomen itsenäisyyden juhlarahaston (SITRA) ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (ETLA) edustajista, Aalto-yliopiston Neurotieteen ja lääketieteellisen tekniikan professorista, aiemmin muun muassa finanssineuvoksena toimineesta valtiosihteeri Martti Hetemäestä, sekä voittamisvalmentaja ja tietokirjailija Cristina Anderssonista. Paneelissa on mukana vain yksi kasvatustieteilijä, Sanna Järvelä, joka työskentelee Oulun yliopiston Oppimisen ja koulutusteknologian tutkimusyksikössä (LET).

    OKM siis luottaa koko koulutusjärjestelmämme syväluotaavan analyysin elinkeinoelämän edustajien käsiin, joiden näkökulmasta koulutus tuntuu olevan vain tehokas väline talouskasvun kiihdyttämiseksi. Mielestämme on huolestuttavaa, ettei paneelissa ole esimerkiksi psykologian tai sosiaalitieteiden asiantuntijoita, jolloin näkemys koulutuksen tehtävästä arvokasvatuksen antajana ja sosiaalisten taitojen kehittäjänä jää täysin uupumaan.

    Jos tulevaisuuden koulutusjärjestelmä nähdään vain valtion talouskasvuun tähtäävänä ja yritysmaailman vaatimuksiin vastaavana välineenä, unohtuu silloin suuri osa koulutuksen ensisijaisesta, yleissivistävästä tehtävästä. Lisäksi jos humanistis-yhteiskunnalliset aineet näyttäytyisivät tulevaisuuden lukiolaisen silmissä huonona sijoituksena jatko-opintoja ajatellen olisi mahdollista, että aineiden ryhmäkoot kuihtuisivat niin pieniksi, ettei kyseisten aineiden opetusta olisi enää kannattavaa järjestää.

    Kuinka siis toimisi yhteiskunta, jossa ainoina arvoina olisivat perinteisiin ”koviin tieteisiin” perustuva tutkimusnäyttö ja valtiollisen pääoman tuottamiseen tähtäävät menetelmät, koulutusjärjestelmä mukaan lukien? Uskallamme arvella, että jos ihmis- ja sosiaalitieteiden kiinnostavuus jatkokoulutuksen näkökulmasta kuihtuisi, saattaisi lieveilmiönä muodostua hyvin individualistinen ja kylmä yhteiskunta, joka olisi melko kaukana ruusuiseksi brändätystä hyvinvointivaltiostamme.

    Ryhmä 1/Roosa Helenius

    Lähteet:

    https://oppiminenuudistuu.wordpress.com/tietoa/

    http://minedu.fi/uusilukio

    http://minedu.fi/artikkeli/-/asset_publisher/opetus-ja-kulttuuriministeri-sanni-grahn-laasonen-kokeiluilla-lukioihin-lisaa-yksilollisia-opintopolkuja-ajattelun-taitoja-ja-valinnaisuutta

    http://minedu.fi/artikkeli/-/asset_publisher/opetusministeri-grahn-laasonen-asetti-osaamisen-tulevaisuuspaneelin

  7. Hei, ryhmä 2!

    Kiitos mielenkiintoisesta blogistanne. Aihe herätti ryhmässämme vilkasta keskustelua ja monenlaisia näkemyksiä aiheeseen. Nostamme esille neurologisen kehityksen näkökulman, joka tulisi mielestämme myös huomioida keskusteluissa koskien nuorten tulevaisuuteen suuntaavien päätöksien tekoa.

    Kuten jo aiemmissakin kommenteissa on nostettu esille, on nuorten kehitys sekä fysiologisesti, sosiaalisesti että neurologisesti vielä täysin keskeneräinen. Kirjassaan ”Stressin säätely – Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin” (2015), Nina Sajaniemi ym. kuvaavat nuoruuden aivotoiminnassa ja elimistön kemiallisessa viestinnässä tapahtuvia muutoksia suuremmiksi kuin koskaan aiemmin tai myöhemminkään elämässä. Moninaiset murrosiän mukanaan tuomat muutokset loppuvat useimmin 20-ikävuoden molemmin puolin, mutta esimerkiksi hormonitoimintaan vaikuttavat aivokemialliset muutokset kuohuttavat nuorten tyttöjen mieltä noin 23-vuotiaaksi ja poikia jopa 27-vuotiaaksi saakka. Hormonitasapainon muutokset vaikuttavat monimutkaisten prosessien kautta muun muassa aivojen hippokampuksen alueeseen, joka puolestaan on yhteydessä esimerkiksi muistitoimintoihin, uusien asioiden oppimiseen ja stressiherkkyyteen. Aivokemiallisten muutosten myötä hippokampuksen alueen toiminta vaihtelee, ajoittain herkistyen ja voimistuen, vaikuttaen sitä kautta muun muassa nuoren sisäiseen säätelyyn, pitkäjänteisyyteen, oppimiseen ja yleiseen mielialaan. Liian suorituskeskeinen ympäristö saattaa kuormittaa nuoren mieltä ja kehittyvää stressijärjestelmää kohtuuttomasti, jolloin nuori ahdistuu ja kyky kokonaisvaltaiseen osallistumiseen ja oppimiseen vähenee entisestään. (Sajaniemi ym., 2015, s. 167–170.)

    Nuorten elämään kuuluvat olennaisesti myös elämyshakuisuus sekä vahva tarve kuulua joukkoon. Myös näille tarpeille on löydettävissä vaste neurologisesta kehityksestä. Dialogipuheenvuorossaan Lastentarhanopettajan koulutuksen 125-vuotis juhlaseminaarissa, dosentti Nina Sajaniemi toteaakin hieman kärjistäen ja yleistäen, että ”nuorten ryhmään kuulumisen tarve on usein niin suuri, että nuoret syrjäytyvät ja menestyvät ryhmänä”. Nuorten oppijoiden eritasoista oppimista, keskittymistä, kykyä tehdä rationaalisia päätöksiä ja yleistä suhtautumista elämään ja tulevaisuuteen voidaankin ymmärtää myös neurologisesta taustasta käsin. Kunnioittavilla, kuuntelevilla ja kannustavilla aikuisilla on ymmärrettävästi valtavan tärkeä rooli kasvavien nuorten elämässä. On hyvä muistaa, että nuorten piittaamattomuus opiskelua tai tulevaisuuden suunnittelua kohtaan ei välttämättä olekaan opiskeluhaluttomuutta, vaan täysin normaalia, eritahtista kehittymistä ja kasvamista aikuisuuteen. (Sajaniemi ym., 2015, s. 173–176.)

    Tätä taustaa vasten peilaten, onkin hyvä uudestaan pohtia, onko korkeakoulujen pääsykokeiden korvaaminen ylioppilaskirjoitusten arvosanoilla tasa-arvon periaatteiden mukaista? Monet nuoret elävät koko lukio-opintojensa ajan murrosiän myllerryksissä ja moninaisten aivokemiallisten muutosten keskellä. Samalla heidän tulisi suunnitella opintojaan, valita oikeita oppiaineita tulevaisuutta ajatellen sekä opiskella tehokkaasti, keskittyneesti ja pitkäjänteisesti. Jo käytössä oleva korkeakoulupaikan vastaanottamiseen liittyvä ”ensisijaisuusperiaate” viestittää nuorille ensimmäisten tulevaisuutta suuntaavien päätösten tärkeydestä ja samalla vaikeudesta muuttaa omaa suuntaansa myöhemmin. Monelle nuorelle hyvään opiskelumenestykseen yltäminen lukio-opinnoissa on helppoa ja luontevaa, mutta näin ei ole kaikille. Epätasa-arvoistavia koulutuspäätöksiä pohdittaessa olisikin ehdottoman tärkeää ymmärtää nuorten kasvua ja kehitystä monesta näkökulmasta ja varmistaa jokaiselle nuorelle tasa-vertaiset mahdollisuudet korkeakouluopintoihin, vaikka lukioaikana olisikin (ymmärrettävästi) keskittynyt myös muihin asioihin kuin opiskeluun. Saisipa jokainen nuori kasvaa ja kehittyä omaksi itsekseen juuri niin kauan kuin kehitys vaatii, vähentämättä ja rajaamatta samalla tulevaisuuden opiskelumahdollisuuksia.

    Lähteet:

    Sajaniemi, N., Suhonen, E., Nislin, M. & Mäkelä, J.E. (2015). Stressin säätely. Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin. Helsinki: PS-Kustannus.

    Sajaniemi, N. (2017). Dialogipuheenvuoro: Loppu hyvin, kaikki hyvin. Lastentarhanopettajan koulutuksen juhlaseminaari. Helsingin Yliopisto. 20.10.

    Ryhmä 1

  8. Heippa Ryhmä 2!

    Mielenkiintoinen blogiteksti tärkeästä, monen nuoren ja vanhemmankin elämään perustavanlaatuisesti vaikuttavasta aiheesta!

    Miksi itse pidän aihetta erityisen tärkeänä, johtuu omakohtaisista kokemuksistani blogitekstissänne ilmenneiden aiheiden kanssa painiskelusta. Yläasteen jälkeen menin lukioon, mutta lukiossa minua kiinnostivat lähinnä muut asiat kuin opiskelu. Tästä syystä kirjoitukseni eivät menneet erityisen hyvin, ja välivuoden jälkeen rupesin pänttäämään eli hain yliopistoon ainoan kouluaineen opintoihin, joka silloin lukiossa oli aidosti kiinnostanut (ja jossa oli huippuope!). Monia meistä kiinnostaakin nuorempana muut asiat, kuin opiskelu ja siksi kirjoitukset menevät useilla penkin alle. Pääsin yliopistoon sisään pelkillä pääsykoepisteillä ja suoritin seitsemässä vuodessa maisteritutkinnon alalta, joka ei sittenkään ollut omani. Tästä johtuen hain uudelleen yliopistoon, sillä nyt tiesin mitä oikeasti haluaisin tehdä ja pääsin toistamiseen pelkillä pääsykoepisteillä hakuprosessin seuraavaan vaiheeseen. Minun tapauksessani en varmaan istuisi tässä kirjottamassa tätä blogikommenttia, ellei yliopistoon olisi mahdollista päästä pelkillä pääsykokeilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hyviltä lukiolaisilta tulisi mielestäni evätä heidän saamansa hyöty näistä ”kahdentoista vuoden aikana koulussa tehdystä työstä”. Nykyinen systeemi, jossa kummistakin lähtökohdista tulevilla opiskelijoilla on mahdollisuus päästä yliopistoon, on mielestäni toimiva ja tasa-arvoinen ratkaisu. Jonkun mielestä saatoin heittää elämästäni hukkaan 7 vuotta valmistuessani ”väärältä alalta”, mutta koen että luonnontieteellinen ja kasvatustieteellinen ala täydentävät toisiaan erinomaisesti. Valtiontalouden näkökulmasta katsoen olen kuitenkin varmasti erittäin epähyödyllinen, tai suorastaan loinen. Koen, että tällaiselta eurojen hukkaan heittämiseltä olisi voitu välttyä laadukkaalla sekä yläasteen että lukion aikaisella opinto-ohjauksella. Erilaisia tulevaisuuden potentiaalisia ammattialoja kyllä esiteltiin (kauppis, valtsikka, lääkis ja oikis), mutta henkilökohtainen opinto-ohjaajan ja opiskelijan välinen keskusteluyhteys puuttui kokonaan.

    Olenkin sitä mieltä, ettei pelkkä tulevaisuuden työalojen esitteleminen vie opiskelijoita kohti heille sopivaa ammattia, jolloin he pääsisivät odotetussa aikataulussa kiinni työn reunaan. Nuoret ovat erilaisia, ja kuten kirjoititte, myös motivaatiolla ja minäpystyvyydellä on ammatinvalinnassa merkitystä. Meriläisen, Puhakan ja Sinkkosen (2014) mukaan koulujen opinto-ohjauksessa ja ohjauskeskusteluissa tulisikin keskittyä enemmän nuorten vahvuuksien, kiinnostusten ja mahdollisuuksien aitoon kartoittamiseen sekä tuen antamiseen päätöksentekovaiheessa kohti seuraavia opintoja. Siksi pelkän lisätiedon antaminen ammateista ei välttämättä auta opiskelijaa valikoitumaan hänelle sopivaan koulutukseen ja uhkana voi olla koulutuksen keskeyttäminen tai syrjäytyminen. Olen samaa mieltä kanssanne, että koulutuksessa (myös jo varhaisessa vaiheessa) tulisi panostaa hyvien opiskelutaitojen opettamiseen, mutta olisiko toinen näkökulma keskittyä myös hyvien, nimenomaan opiskelijalähtöisten opinto-ohjaajien kouluttamiseen?

    Anni T. / Palloryhmä (ryhmä 3)

    Lähde:

    Meriläinen, M., Puhakka, H. & Sinkkonen, H.-M. 2014. Tiedon löytäminen Internetistä ja sen ymmärtäminen osana nuorten ammatinvalintaa koskevaa päätöksentekoa. Teoksessa Kasvatus 46 (1), 36–47.

Leave a Reply to Julia R K Haiminen Cancel reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *