Erityistä tukea tarvitsevat lapset neurotyypillisten lasten ryhmissä    

Erityistä tukea tarvitsevat lapset neurotyypillisten lasten ryhmissä 

Tällä hetkellä varhaiskasvatuksessa on tavoitteena sekoittaa neurotyypillisten lasten ryhmiin erityistä tukea tarvitsevia lapsia, mutta pohdimme keitä tälläinen järjestely lopulta palvelee. Toivottavaa olisi, että taloudellisten motiivien lisäksi olisi muitakin syitä laittaa erityistä tukea tarvitsevat lapset tavallisiin ryhmiin. Erityistä tukea tarvitsevien lasten tilanne varhaiskasvatuksessa päiväkodeissa onkin ajankohtainen ja kiinnostava. Lainsäädännössäkään ei mainita, miten erityisvarhaiskasvatusta tulisi toteuttaa. Pohdimme siis hyötyvätkö erityistä tukea tarvitsevat lapset olostaan ryhmässä neurotyypillisten lasten kanssa, vai olisiko heidän parempi olla omissa, mahdollisesti pienemmissä ryhmissään. Erityisen tuen tarpeitakin on hyvin monenlaisia, joten yhtä ainoaa hyvää ratkaisua ei taida olla. Tilanteesta voi kuitenkin olla hyötyä tai haittaa myös tavallisen lapsiryhmän muille lapsille, joilla ei ole kehityshäiriötä. Meidänkin ryhmästämme osa saattaa valita sivuaineekseen erityispedagogiikan, joten näitä asioita on senkin kannalta mielenkiintoista pohtia.

Yksi huomionarvoinen asia, jonka myös haluaisimme nostaa esille, on erityislapsen leimaaminen. Päivi Pihlaja ja Maria Neitola tuovatkin esille artikkelissaan Varhaiserityiskasvatus muuttuvassa varhaiskasvatuksen kentässä (Kasvatus&Aika 11 (3) 2017), että erityistä tukea tarvitsevat lapset helposti luokitellaan ja tämä kohdistuu usein yksittäiseen lapseen. Ongelmana siis nimenomaan on se, että keskitytään liikaa yksilön häiriöön. Pohdimme myös, että varsinkin kun erityislapsia integroidaan tavallisten lasten ryhmiin, myös muut lapset saattavat huomata erityisyyden. Vaikka päiväkodin henkilökunta käyttäytyisikin ns. normaalisti erityislapsen kanssa, saattaa erityislapsi saada enemmän huomioita, jota hän todennäköisesti tarvitseekin. Onkin vaikea ajatella, miten muut lapset reagoisivat erityislapseen. Voi olla, etteivät he välittäisi, vaikka tämän erityisyyden huomaisivatkin. Jos ongelmia ilmenisi, olisi niitä varmaan haastavaa ratkaista päiväkodin hektisessä arjessa, mahdollisessa henkilökuntapulassa. Olisi myös mielenkiintoista tietää, saavatko näissä ns. sekoitetuissa lapsiryhmissä työskentelevät kasvattajat lisäkoulutusta tai muuta tukea, kun erityislapsi tulee ryhmään. Riittääkö kunnissa resursseja tarpeeksi moneen erityislastentarhanopettajaan?

Ryhmäläisillämme on tuttavissaan henkilöitä, jotka työskentelevät erityistä tukea tarvitsevien lasten kanssa, joten saimme heiltä haastatteluiden kautta näkökulmia aiheeseemme. Haastateltaviemme henkilöiden mielipiteet erosivat toisistaan. Toinen haastateltavamme on lastentarhanopettaja ja toinen lähihoitaja, joka toimii tällä hetkellä omaishoitajana omille lapsilleen.

Lastentarhanopettajan mielestä integroidut ryhmät, joissa on erityistä tukea tarvitsevia ja neurotyypillisiä lapsia voi toimia, jos ryhmässä on kunnon tukitoimet. Avustaja ja selkeä strukturoitu päivärytmi auttavat sekä erityistä tukea tarvitsevia lapsia että myös neurotyypillisiä. Hänen mielestään ryhmäkokojen pienentäminen, esimerkiksi yhdellä lapsella, ei auta kokonaiskuvaa. Hyvä puoli integroidussa ryhmässä on, että erityislastentarhanopettaja on aina käytössä.

Lähihoitajan mielipide oli inkluusiota vastaan. Hänen mielestään ajatus on huono, koska tyypillisesti erityistä tukea tarvitseva lapsi omaa autistisia piirteitä tai on mahdollisesti kehitysvammainen. Hän mainitsee, että: “Tällaisilla lapsilla on jo arjessa itsessään niin paljon suuria haasteita, muun muassa päivittäisissä toiminnoissa suoriutuminen. Oppimista ajatellen kuitenkin suurimmat haasteet ovat puheentuotto ja ymmärtäminen tai jopa sen puuttuminen ja tästä seuraava kuormittuminen”.

Omassa ryhmässämme on henkilöitä, jotka ovat työskennelleet erityistä tukea tarvitsevien lasten kanssa. Pohdimme omia näkökulmiamme aiheeseen.  Mielestämme lievän kehityshäiriön omaavat henkilöt voivat hyötyä integroiduissa ryhmissä, kunhan heidän erityiset tarpeensa huomioidaan. Tällöin esimerkiksi heidän sosiaalisia taitojaan saadaan harjoitettua vertaisikäryhmässä. Yhden ryhmäläisen henkilökohtaisen kokemuksen mukaan, lievän aspergerin oireyhtymän diagnoosin saanut lapsi oppi vuorovaikutusta, itsehillintää, kiittämistä ja muita arjen taitoja toimiessaan ryhmässä. Aikuisen rooli on mielestämme tärkeä lapsen kehityksen tukemisessa ja erityisesti silloin, mikäli toimitaan integroidussa ryhmässä.

-Liikuntaryhmä (ryhmä 7)

Lähteet
Neitola, M., Pihjala, P. (2017) Varhaiserityiskasvatus muuttuvassa varhaiskasvatuksen kentässä Kasvatus & Aika 11(3) 2017, s.70–91, Viitattu 18.11.2017. Saatavilla: http://www.kasvatus-ja-aika.fi/dokumentit/ka4_2809171616.pdf

Haastattelut ryhmäläistemme tuttavilta, jotka eivät halua nimeään mainittavan. Haastateltu 11.11.2017 ja 12.11.2017.
Kuvalähde
http://www.stlukechatt.org/wp-content/uploads/2016/06/PNO.jpg

5 Replies to “Erityistä tukea tarvitsevat lapset neurotyypillisten lasten ryhmissä    ”

  1. Aiheenne oli todella mielenkiintoinen! Olen itse työskennellyt erityistä tukea tarvitsevien lasten parissa muutamassaki eri koulussa ja perheeseeni kuuluu aspergerin oireyhtymän omaava isoveli. Tämän vuoksi blogikirjoitus tuntui läheiseltä ja oli aivan pakko lukea se!
    Tekstissä oli pohdittu hyvin integroinnin puolesta ja vastaan argumentteja erityislasten parissa työskentelevien näkökulmista. Oli mielestäni hienoa, että oltiin otettu haastattelu mukaan kirjoitukseen, tämän kautta saatiin oikeaa tarttumapintaa aiheeseen, eikä se jäänyt vain käsitteiden availuksi. Oli myös hyvä, että ryhmäläisten oma mielipide tuotiin esille blogikirjoituksen lopussa.
    Oma kannanottoni integrointiin on aika pitkälti samoilla linjoilla kuin blogikirjoitusta varten haastateltavana olleella lähihoitajalla. Suureen luokkahuoneeseen integrointi on haastavaa, jos kyseessä on autismin tai laajemman kehitysvamman omaava lapsi. Arjesta selviäminen on jo itsessään haaste ja siinä suurena tukena ovat auttavat ja opastavat aikuiset. Suuri koululuokka täynnä äänekkäitä lapsia ei edesauta korkeasti autistisen lapsen hyvinvointia. Toki kuten autisminkirjon nimikin jo kertoo, autismia voi olla hyvin monenlaista, joten on vaikeaa sanoa suoraan, että integrointi olisi kaikille pahasta. Kuten blogikirjoituksessa mainittiinkin, voi lievän aspergerin omaava jopa oppia vuorovaikutustaitoja ja muiden kanssa yhdessäolemista paremmin ollessaan integroituna yleisopetuksen luokkaan.
    Mielestäni on kaikenkaikkiaan hyvä, että integraatio on mahdollista nykykouluissa. Sen tarve on aina ollut ja on erityisen hienoa, että sitä tarvitsevat lapset ja nuoret saavat eriytettyä tukea tarpeisiinsa. Olen nähnyt itse sen tuottamat hyvät puolet sekä isosiskon että koulunkäynninavustajan rooleissa.

    Marika Majalahti / Ryhmä 6

  2. Hei liikuntaryhmä!

    Olette kirjoittaneet blogitekstinne erittäin mielenkiintoisesta ja aina ajankohtaisesta aiheesta. Itse kiinnitin huomiota kohtaan, jossa mainitsitte, että laissa ei mainita, miten erityisvarhaiskasvatusta tulisi toteuttaa, ja hämmästelin onko tosiaan näin. Tosiaan, tutkiessani varhaiskasvatuslakia, en minäkään löytänyt varsinaista erityisvarhaiskasvatusta käsittelevää kohtaa. Ainoastaan varhaiskasvatussuunnitelmaa koskevassa lainsäädännössä mainitaan, että lapsen varhaiskasvatussuunnitelmaan on kirjattava lapsen tarvitseman tuen tarve, tukitoimenpiteet ja niiden toteuttaminen (Varhaiskasvatuslaki, § 7 a, 8.5.2015/580). Varhaiskasvatussuunnitelmassa (2016) on kuitenkin kokonainen luku tuen tarpeesta. Siinä mainitaan muun muassa, että työtapoja ja oppimisympäristö tulee muunnella lapsen yksilöllisten tarpeiden mukaan. Onkin tärkeä kysymys, onko tätä mahdollista toteuttaa käytännössä tarpeeksi perusteellisesti, etenkin henkilökuntavajeen tuoman resurssipulan puitteissa. Aiheesta on syytä herättää keskustelua, ja pohtia miten erityistä tukea tarvitsevien lasten tarpeet voitaisiin huomioida mahdollisimman tarkasti myös päiväkotiryhmissä.

    Blogitekstinne herätti valtavasti ajatuksia, ja kahden eri erityislasten kanssa työskentelevän henkilön haastattelut toivat mukavasti esille eri näkökulmia. Olitte myös hyvin loppuun tuoneet molempia näkökulmia yhdistelevän vaihtoehdon. Omaan lähipiiriini kuuluu kaksi aspergerin oireyhtymän diagnoosin saanutta henkilöä. Kummatkin ovat tosin aikuisia. Toinen pystyy vallan mainiosti elämään “normaalia” elämää, omaa korkeakoulututkinnon ja pärjää hyvin itse työelämässä. Toinen taas tarvitsee arkeensa säännöllistä avustusta, sillä sellaisetkin sosiaaliset tilanteet, kuten kaupassa käynti, ahdistavat häntä. Tuen tarve on hyvin yksilöllistä, ja täytyy muistaa, että siinä missä joku toinen tarvitsee samankin kehityshäiriön kanssa vähemmän tukea, toinen voi tarvita huomattavastikin enemmän. Tuen tarve tulee määrittää henkilökohtaisten tarpeiden mukaan.

    Hyvää työtä! Tsemppiä tutkijatenttiin! 🙂

  3. Hei liikuntaryhmä (ryhmä 7) !
    Kiitos mielenkiintoisesta, pohtivasta ja kantaaottavasta blogista. Mainitsitte bloginne alussa, että näkisitte mielellänne taloudellisten motiivien lisäksi muitakin syitä, kun lapsi jolla on erityisen tuen tarve, integroidaan tavalliseen lapsiryhmään. Haluamme uskoa, että maassamme, jossa varhaiskasvatus perustuu lakiin ja joka on ratifioinut YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen, lapsen etu on tärkein ja määrittävin lähtökohta integrointipäätökselle.

    Mielenkiintoisesta blogiaiheestanne johtuen, haluaisimme nostaa esille Paula Määtän ja Anja Rantalan (2010) kirjassa ”Tavallisen erityinen lapsi – onnistuneen yhteistyön arvoituksia ratkaisemassa” tuoman näkökulman siitä, että erityinen onkin tavallista. Kirjassa he mainitsevat miten nimitys ”erityistä tukea tarvitseva lapsi” viittaa esimerkiksi siihen, että lapselle ei riitä tavallisen päiväkotiryhmän pedagoginen toiminta. Tästä johtuen, vuosikymmenten saatossa, näiden lasten tarpeeseen on koulutettu erityiset opettajat, ja aikaisemmin, vieläpä poistettu kokonaan omiin ryhmiinsä (Määttä ym., 2010, s. 142). Nykytilanteessa huoli lasten ongelmien lisääntymisestä herättääkin kysymyksen, miten varhaiskasvatus ja siellä työskentelevät ammattilaiset vastaavat haasteeseen, jossa erityishuomiota vaativia lapsia on yhä enemmän. Määtän ym. (2010) pohdinnassa nousee esille tarve lapsen kehitysympäristöjen (esimerkiksi päiväkoti ja koulu) muuttumiselle, erityisen osaamisen lisäämiselle sekä erityisen muuttamiselle osaksi tavallista perustoimintaa (Määttä ym., 2010, s. 142). Kirjoittajien mielestä tämä ajatus lähenee sitä inkluusion periaatetta, jossa jokaisella lapsella on mahdollisuus vertaisryhmänsä jäsenenä päästä osalliseksi esimerkiksi lähipäiväkotinsa toimintaan.

    Kuinka tämä erityisen muuttamien osaksi tavallista toimintaa sitten käytännössä toteutetaan? Se onkin kysymys, johon haluaisimme kaiken kattavan vastauksen, koska ajatuksena kyky ja mahdollisuudet toimia kaikkien lasten kanssa, mukaan lukien ”tavallisen erityiset lapset” on haastava mutta houkutteleva. Lähemmäksi ratkaisua varmasti päästään, jos uskotaan ja panostetaan Määtän ym. (2010) esille nostamaan yhdessä tekemisen toimintamalleihin ja eri osapuolien asiantuntemukseen.

    Korostitte vielä bloginne lopussa aikuisen roolia, erityisesti silloin kun toimitaan integroidussa ryhmässä. Mielestämme integroinnin ratkaisevia tekijöitä ovat henkilökunnan myönteinen suhtautuminen sekä sitoutuminen integraatioon. Jos henkilökunta uskoo ja tiedostaa, että myös sillä ”tavallisen erityisellä lapsella” on oma paikkansa ryhmässä, antaa se varmasti lähtökohdat integraation onnistumiselle. Toki se vaatii koko organisaatiolta ja erityisesti päiväkodin johtajalta pedagogisen johtamisen taitoja, toimintakulttuurin kehittämistä ja arviointia sekä jokaisen ”tavallisen erityisen lapsen” tarpeiden arviointia.

    Satu V /Ryhmä 1

    Lähteet:
    Määttä, P. & Rantala, A. (2010). Tavallisen erityinen lapsi – onnistuneen yhteistyön arvoitusta ratkaisemassa. (2. painos). Jyväskylä: PS-kustannus.

  4. Hei liikuntaryhmä!

    Kiitos mielenkiintoisesta blogitekstistänne, joka sisälsi kivasti eri näkökulmia aiheeseen. Käytitte tekstissänne termiä neurotyypillinen. En ole törmännyt termiin aiemmin, vaikka erityiskasvatusala onkin minulle ennestään tuttua. Minun piti oikein tarkistaa, mitä se tarkoittaa. Ilmeisesti termiä ei olekaan vielä yleisesti montaa vuotta käytetty.

    Kirjoituksessanne mainitsitte, ettette löytäneet laista kohtaa, miten erityisvarhaiskasvatusta tulisi toteuttaa. Löysin itsekin vain tällaisen kohdan: “Varhaiskasvatuslaissa on toistaiseksi puutteellisesti säädetty erityistä hoitoa ja kasvatusta tarvitsevien lasten varhaiskasvatuksen ja tuen järjestämisestä (Opetusalan ammattijärjestö).” Samassa yhteydessä todettiin, että tähän on saatava pikaisesti muutos. Toivottavasti se saadaan aikaiseksi nyt, kun varhaiskasvatuksen lainsäädäntöä uudistetaan.

    Pohditte myös, keitä palvelee järjestely, jossa erityistä tukea tarvitsevat lapset sekoitetaan neurotyyppillisten lasten kanssa samoihin ryhmiin. Itse olen työskennellyt kasvatus- ja opetusalalla pitkään ja viimeiset kuusi vuotta olen opettanut erityistä tukea/tukea tarvitsevia lapsia ja nuoria koulussa. Minulla on siis paljon omakohtaista kokemusta siitä, mikä voi olla hyväksi ja mikä haitaksi. Päiväkodista minulla on myös jonkin verran kokemusta. Kuten itsekin totesitte, yhtä hyvää ratkaisua ei todellakaan taida olla. Lapsia on monenlaisia ja monista taustoista. Lasten omat piirteet, perhe, ympäristö, toiset lapset, aikuiset, konteksti ja moni muu asia vaikuttavat kokonaisuuteen.

    Ensin mietin aikaa, jolloin työskentelin päiväkodissa ryhmässä, jossa oli paljon tukea tarvitsevia lapsia. Olin tuolloin itse kokematon työskentelemään isossa ryhmässä, mutta tiimityökavereillani oli kuitenkin useiden vuosien työkokemus. Silti minusta tuntui, ettei heilläkään ollut aina keinoja käsitellä ryhmän erityistä tukea tarvitsevia lapsia. Tuolloin minulle tulikin mieleeni, että erityispedagogiikan opintoja tarvittaisiin paljon enemmän. Monenlaisia lapsia ollaan kiihtyvällä vauhdilla sijoitettu samaan ryhmään, mutta aikuisten taitoja lähestyä erityistä tukea tarvitsevia lapsia neurotyypillisten lasten ryhmissä ei ole huomioitu samassa tahdissa. Tuolloin päätin itse aloittaa erityispedagogiikan opiskelun.

    Viime vuosien kokemukseni ovat koulumaailmasta ja sinä aikana olen suorittanut myös erityispedagogiikan aineopinnot. Itselleni on ollut siitä todella paljon apua. On ollut paljon helpompi saada erilaisia tilanteita hallintaan, kun on voinut yhdistellä koko ajan teoriaa ja käytäntöä työn lomassa. Myös koulussa on sama tilanne kuin päiväkodeissa eli suurin osa lapsista opiskelee isoissa ryhmissä, vaikka joillekin lapsille parempi vaihtoehto voisi olla pienryhmä. Lisäksi monet luokanopettajat, joilla ei ole minkäänlaista erityispedagogiikan koulutusta, ovat haluttomia perehtymään erityistä tukea tarvitsevien lasten tarpeisiin ja siirtävät mielellään vastuun kokonaan erityisopettajille tai laaja-alaisille erityisopettajille. Koulumaailmassa tarvittaisiin myös paljon lisää erityispedagogiikan koulutusta tavallisille luokanopettajille.

    Viittaatte kirjoituksessanne myös siihen, miten tavalliset lapset saattavat reagoida erityistä tukea tarvitseviin lapsiin. Kuten jo aiemmin mainitsin, lapsia on monenlaisia, toiset eivät reagoi mitenkään, toiset alkavat käyttäytymään eri tavalla tai jotkut jopa saattavat pelätä eri lailla käyttäytyviä lapsia. Eri opettajat reagoivat myös kukin omalla tavallaan. Yhtälö on kaikkinensa hyvin monimuotoinen ja kaikki palat vaikuttavat kokonaisuuteen.

    Pohditte kirjoituksessanne juuri tätä, että saako henkilökunta koulutusta, jos ryhmässä on erityistä tukea tarvitsevia lapsia. Valitettavasti kokemukseni mukaan suurin osa ei saa. Jonkin verran vertaistukea henkilökunnalta on mahdollisuus saada, mutta koen, etteivät kaikki kuitenkaan saa sitä riittävästi. Monet erityislasten kanssa työskentelevät opettajat ovat uupuneita ja kokevat, että tuen tarve on riittämätön eikä varmasti tahallisesti, mutta on vain tilanteita, joita ei pystytä hoitamaan aina parhaalla mahdollisella tavalla. Usein tällaisissa tilanteissa saattaa myös olla kyse oppilaiden vanhempien kanssa tehtävän yhteistyön sujumattomuudesta. Onneksi vanhemmista vain murto-osan kanssa yhteistyö ei välttämättä suju mutkitta. Mietitte myös resurssien riittävyyttä. Koulussa resurssipula oli ainakin nähtävissä.

    Haastattelemanne henkilö kertoi, että integroidussa ryhmässä oli aina erityislastentarhanopettaja käytettävissä. Mietin, että onkohan näin jokaisessa päiväkodissa. Koulussa erityisopettaja ei ollut aina paikalla luokissa, joissa oli erityistä tukea tarvitsevia lapsia. Kuitenkin tiedän, että joissain kouluissa on pystytty kehittämään järjestelmiä, joissa esimerkiksi jokaisella luokkatasolla on käytettävissään koko ajan erityisopettaja ja tulevaisuudessa tähän ehkä päästään yhä useammissa kouluissa.

    Lähihoitajahaastateltavanne oli vastaan tätä inkluusionäkemystä ja ymmärrän myös hänen näkemyksensä. Joidenkin lasten on vain kaikkien kehityksellisten lähtökohtien näkökulmasta parempi kasvaa ja kehittyä pienessä ryhmässä. Ihmiset ovat hyvin heterogeeninen joukko ja toisia ei vaan millään keinoilla saada sosiaalisiksi yksilöiksi. Tämän seikan pystyi usein näkemään ja kokemaan ihan konkreettisesti. Jotkut lapset/nuoret työskentelivät aivan eri tavalla, kun saivat opiskella pienessä ryhmässä. Uskon, että on vaikea löytää jotain tiettyä ratkaisua tähän asiaan, vaan aina tulee olemaan monenlaisia järjestelyjä ja on myös paljon opettajia, jotka ovat ihan oma-aloitteisesti hakeutuneet täydennyskoulutukseen. Tärkeintä kuitenkin on positiivinen, kannustava ja sinnikäs asenne sekä saada luotua lapsiin luottamussuhde. (Ann-Chelie)

    Minunkaan mielestäni asia ei todellakaan ole yksinkertainen. Isoin ongelma tässä tilanteessa mielestäni on, kuten jo mainittiin, opettajien koulutus. Tähän voisi olla kaksi ratkaisua: lisätään pakollisia erityispedagogiikan kursseja lastentarhanopettajan koulutukseen tai muutetaan lakia siten, että jokaisessa päiväkodissa on oltava vähintään muutama erityislastentarhanopettaja, jolloin heitä pitäisi myös kouluttaa enemmän erikseen.

    Minulla ei ole omaa kokemusta erityistä tukea tarvitsevien lasten parissa työskentelystä, mutta haastattelin luokanopettajaa, jolla on 25 vuotta kokemusta. Hän kertoi pojasta, jolla oli sekä fyysisiä että vähän älyllisen toiminnan ongelmia. Hänen vanhempansa halusivat ensin opettaa häntä kotona, koska he pelkäsivät, että muut lapset kiusaisivat häntä, mutta päättivät laittaa hänet kuitenkin ensimmäiselle luokalle kouluun. Luokassa kaikki suhtautuivat häneen empaattisesti. Luokanopettaja ja koko luokka antoi pojalle tukea, minkä avulla hän ei jäänyt opiskelussaan jälkeen. Haastattelemani opettaja uskoo, että vuorovaikutus erityistä tukea tarvitsevien lasten ja neurotyypillisten lasten välillä antaa tukea ja motivaatiota ensin mainitsemilleni ja empatiaa toiseksi mainitsemilleni lapsille.

    Olen samaa mieltä vuorovaikutuksen hyödystä, mutta edelleen olen sitä mieltä, että kaikki riippuu opettajan suhtautumisesta ja koulutuksesta. Hyvällä opettajan asenteella lapsetkin oppivat suhtautumaan hyvin ja kannustamaan.

    Blogissa myös puhuttiin ryhmän koosta. Mielestäni se ei voi olla automaattisesti samanlainen kaikissa päiväkodeissa, vaan se pitäisi määrittää erikseen lastentarhanopettajien kanssa riippuen lapsista. (Natalja)

    Ann-Chelie Keskinen ja Natalja Archakova / ryhmä 2

  5. Hei liikuntaryhmä!

    Kiitos mielenkiintoisesta blogitekstistänne, joka sisälsi kivasti eri näkökulmia aiheeseen. Käytitte tekstissänne termiä neurotyypillinen. En ole törmännyt termiin aiemmin, vaikka erityiskasvatusala onkin minulle ennestään tuttua. Minun piti oikein tarkistaa, mitä se tarkoittaa. Ilmeisesti termiä ei olekaan vielä yleisesti montaa vuotta käytetty.

    Kirjoituksessanne mainitsitte, ettette löytäneet laista kohtaa, miten erityisvarhaiskasvatusta tulisi toteuttaa. Löysin itsekin vain tällaisen kohdan: “Varhaiskasvatuslaissa on toistaiseksi puutteellisesti säädetty erityistä hoitoa ja kasvatusta tarvitsevien lasten varhaiskasvatuksen ja tuen järjestämisestä (Opetusalan ammattijärjestö).” Samassa yhteydessä todettiin, että tähän on saatava pikaisesti muutos. Toivottavasti se saadaan aikaiseksi nyt, kun varhaiskasvatuksen lainsäädäntöä uudistetaan.

    Pohditte myös, keitä palvelee järjestely, jossa erityistä tukea tarvitsevat lapset sekoitetaan neurotyyppillisten lasten kanssa samoihin ryhmiin. Itse olen työskennellyt kasvatus- ja opetusalalla pitkään ja viimeiset kuusi vuotta olen opettanut erityistä tukea/tukea tarvitsevia lapsia ja nuoria koulussa. Minulla on siis paljon omakohtaista kokemusta siitä, mikä voi olla hyväksi ja mikä haitaksi. Päiväkodista minulla on myös jonkin verran kokemusta. Kuten itsekin totesitte, yhtä hyvää ratkaisua ei todellakaan taida olla. Lapsia on monenlaisia ja monista taustoista. Lasten omat piirteet, perhe, ympäristö, toiset lapset, aikuiset, konteksti ja moni muu asia vaikuttavat kokonaisuuteen.

    Ensin mietin aikaa, jolloin työskentelin päiväkodissa ryhmässä, jossa oli paljon tukea tarvitsevia lapsia. Olin tuolloin itse kokematon työskentelemään isossa ryhmässä, mutta tiimityökavereillani oli kuitenkin useiden vuosien työkokemus. Silti minusta tuntui, ettei heilläkään ollut aina keinoja käsitellä ryhmän erityistä tukea tarvitsevia lapsia. Tuolloin minulle tulikin mieleeni, että erityispedagogiikan opintoja tarvittaisiin paljon enemmän. Monenlaisia lapsia ollaan kiihtyvällä vauhdilla sijoitettu samaan ryhmään, mutta aikuisten taitoja lähestyä erityistä tukea tarvitsevia lapsia neurotyypillisten lasten ryhmissä ei ole huomioitu samassa tahdissa. Tuolloin päätin itse aloittaa erityispedagogiikan opiskelun.

    Viime vuosien kokemukseni ovat koulumaailmasta ja sinä aikana olen suorittanut myös erityispedagogiikan aineopinnot. Itselleni on ollut siitä todella paljon apua. On ollut paljon helpompi saada erilaisia tilanteita hallintaan, kun on voinut yhdistellä koko ajan teoriaa ja käytäntöä työn lomassa. Myös koulussa on sama tilanne kuin päiväkodeissa eli suurin osa lapsista opiskelee isoissa ryhmissä, vaikka joillekin lapsille parempi vaihtoehto voisi olla pienryhmä. Lisäksi monet luokanopettajat, joilla ei ole minkäänlaista erityispedagogiikan koulutusta, ovat haluttomia perehtymään erityistä tukea tarvitsevien lasten tarpeisiin ja siirtävät mielellään vastuun kokonaan erityisopettajille tai laaja-alaisille erityisopettajille. Koulumaailmassa tarvittaisiin myös paljon lisää erityispedagogiikan koulutusta tavallisille luokanopettajille.

    Viittaatte kirjoituksessanne myös siihen, miten tavalliset lapset saattavat reagoida erityistä tukea tarvitseviin lapsiin. Kuten jo aiemmin mainitsin, lapsia on monenlaisia, toiset eivät reagoi mitenkään, toiset alkavat käyttäytymään eri tavalla tai jotkut jopa saattavat pelätä eri lailla käyttäytyviä lapsia. Eri opettajat reagoivat myös kukin omalla tavallaan. Yhtälö on kaikkinensa hyvin monimuotoinen ja kaikki palat vaikuttavat kokonaisuuteen.

    Pohditte kirjoituksessanne juuri tätä, että saako henkilökunta koulutusta, jos ryhmässä on erityistä tukea tarvitsevia lapsia. Valitettavasti kokemukseni mukaan suurin osa ei saa. Jonkin verran vertaistukea henkilökunnalta on mahdollisuus saada, mutta koen, etteivät kaikki kuitenkaan saa sitä riittävästi. Monet erityislasten kanssa työskentelevät opettajat ovat uupuneita ja kokevat, että tuen tarve on riittämätön eikä varmasti tahallisesti, mutta on vain tilanteita, joita ei pystytä hoitamaan aina parhaalla mahdollisella tavalla. Usein tällaisissa tilanteissa saattaa myös olla kyse oppilaiden vanhempien kanssa tehtävän yhteistyön sujumattomuudesta. Onneksi vanhemmista vain murto-osan kanssa yhteistyö ei välttämättä suju mutkitta. Mietitte myös resurssien riittävyyttä. Koulussa resurssipula oli ainakin nähtävissä.

    Haastattelemanne henkilö kertoi, että integroidussa ryhmässä oli aina erityislastentarhanopettaja käytettävissä. Mietin, että onkohan näin jokaisessa päiväkodissa. Koulussa erityisopettaja ei ollut aina paikalla luokissa, joissa oli erityistä tukea tarvitsevia lapsia. Kuitenkin tiedän, että joissain kouluissa on pystytty kehittämään järjestelmiä, joissa esimerkiksi jokaisella luokkatasolla on käytettävissään koko ajan erityisopettaja ja tulevaisuudessa tähän ehkä päästään yhä useammissa kouluissa.

    Lähihoitajahaastateltavanne oli vastaan tätä inkluusionäkemystä ja ymmärrän myös hänen näkemyksensä. Joidenkin lasten on vain kaikkien kehityksellisten lähtökohtien näkökulmasta parempi kasvaa ja kehittyä pienessä ryhmässä. Ihmiset ovat hyvin heterogeeninen joukko ja toisia ei vaan millään keinoilla saada sosiaalisiksi yksilöiksi. Tämän seikan pystyi usein näkemään ja kokemaan ihan konkreettisesti. Jotkut lapset/nuoret työskentelivät aivan eri tavalla, kun saivat opiskella pienessä ryhmässä. Uskon, että on vaikea löytää jotain tiettyä ratkaisua tähän asiaan, vaan aina tulee olemaan monenlaisia järjestelyjä ja on myös paljon opettajia, jotka ovat ihan oma-aloitteisesti hakeutuneet täydennyskoulutukseen. Tärkeintä kuitenkin on positiivinen, kannustava ja sinnikäs asenne sekä saada luotua lapsiin luottamussuhde. (Ann-Chelie)

    Minunkaan mielestäni asia ei todellakaan ole yksinkertainen. Isoin ongelma tässä tilanteessa mielestäni on, kuten jo mainittiin, opettajien koulutus. Tähän voisi olla kaksi ratkaisua: lisätään pakollisia erityispedagogiikan kursseja lastentarhanopettajan koulutukseen tai muutetaan lakia siten, että jokaisessa päiväkodissa on oltava vähintään muutama erityislastentarhanopettaja, jolloin heitä pitäisi myös kouluttaa enemmän erikseen.

    Minulla ei ole omaa kokemusta erityistä tukea tarvitsevien lasten parissa työskentelystä, mutta haastattelin luokanopettajaa, jolla on 25 vuotta kokemusta. Hän kertoi pojasta, jolla oli sekä fyysisiä että vähän älyllisen toiminnan ongelmia. Hänen vanhempansa halusivat ensin opettaa häntä kotona, koska he pelkäsivät, että muut lapset kiusaisivat häntä, mutta päättivät laittaa hänet kuitenkin ensimmäiselle luokalle kouluun. Luokassa kaikki suhtautuivat häneen empaattisesti. Luokanopettaja ja koko luokka antoi pojalle tukea, minkä avulla hän ei jäänyt opiskelussaan jälkeen. Haastattelemani opettaja uskoo, että vuorovaikutus erityistä tukea tarvitsevien lasten ja neurotyypillisten lasten välillä antaa tukea ja motivaatiota ensin mainitsemilleni ja empatiaa toiseksi mainitsemilleni lapsille.

    Olen samaa mieltä vuorovaikutuksen hyödystä, mutta edelleen olen sitä mieltä, että kaikki riippuu opettajan suhtautumisesta ja koulutuksesta. Hyvällä opettajan asenteella lapsetkin oppivat suhtautumaan hyvin ja kannustamaan.

    Blogissa myös puhuttiin ryhmän koosta. Mielestäni se ei voi olla automaattisesti samanlainen kaikissa päiväkodeissa, vaan se pitäisi määrittää erikseen lastentarhanopettajien kanssa riippuen lapsista. (Natalja)

    Ann-Chelie Keskinen ja Natalja Archakova / ryhmä 2

Leave a Reply to Ann-Chelie Keskinen ja Natalja Archakova / ryhmä 2 Cancel reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *