OSALLISUUS; SADUTUS JA LAPSEN KUUNTELEMINEN SEKÄ TOIVEIDEN TOTEUTTAMINEN
JOHDANTO
Ensimmäinen oppimistehtävä oli ideoida, miten voisimme lähteä tutkimaan “lööpissä” esitettyä asiaa. Valitsimme tutkimustavaksi sähköisen kyselylomakkeen päiväkodin kasvatushenkilökunnalle selvittääksemme, millaisia lasten osallisuutta lisääviä menetelmiä päiväkodeissa käytetään. Tähän kyselyyn määrittelimme osallisuutta lisääviksi menetelmiksi lapsen kuuntelemisen ja toiveiden toteuttamisen (Leinonen, 2010, s.20), pienryhmätoiminnan (Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet, 2005), lastenkokoukset (Haapamäki, 2000) ja toiminnan dokumentoinnin ja sen näkyväksi tekemisen, johon sisältyy sadutus, valokuvaaminen ja kasvunkansiot (opetushallitus, vasuverkkokysely 2015). Tässä blogitekstissä haluamme avata sadutuksen sekä lapsen kuuntelemisen ja toiveiden toteuttamisen merkitystä lapsen osallisuuden tukemisen menetelminä.
SADUTUS OSALLISUUTTA LISÄÄVÄNÄ MENETELMÄNÄ
Koulupsykologi ja valtiotieteen tohtori Monika Riihelä kehitti sadutusmenetelmän Suomessa 1980-luvulla. Hän käytti sitä terapeuttisena menetelmänä lapsen osaamisen ja itsetunnon vahvistamisessa. Sadutusmenetelmän kehittymiseen on olennaisesti vaikuttanut tuhannet lapset, vanhemmat ja monien eri alojen ammattilaiset. (Karlsson, 2014, s.192.)
Sadutus on menetelmä, joka sisältää toisen kuuntelua ja osallisuutta. Sen avulla kuunnellaan lasta, mutta se toimii myös nuorten tai aikuisten kanssa. Sadutus tuo turvallisuuden ja läheisyyden tunnetta ja siinä pysähdytään kuuntelemaan, mitä toinen haluaa kertoa. Sadutuksessa nimensä mukaisesti kerrotaan satu tai tarina ja se syntyy kertojan ja saduttajan välille. Kyseessä on narratiivinen, eli kerronnallinen, menetelmä. Perinteisen sadun kertomisesta sadutus eroaa siten, että lapsen (tai lapsiryhmän) kertoessa aikuinen kirjoittaa sadun aivan kuten kertoja on sen kertonut. Lopuksi saduttaja lukee kertojalle tekstin ja hän voi tehdä korjauksia, jos tahtoo. Sadutus mahdollistaa osallisuuden tunteen ja näin ollen ehkäisee ulkopuolisuutta. (Karlsson, 2014, s. 24.)
Pienimpiäkin lapsia voi saduttaa. Kaikilla ihmisillä on jotain kerrottavaa eikä kertomisen taitoa tarvitse opettaa. Pienten lasten tavassa kertoa on kehonkielellä usein iso rooli. Sadutusta voikin toteuttaa kerronnan lisäksi esimerkiksi tanssien, erilaisten kuvien kautta, tekstiilien avulla, sekä liikkeen ja piirtämisen avulla. Myös leikin sadutus on tärkeä muoto. Pienet seuraavat usein isompien esimerkkiä ja innostuvat näin kertomaan omia tarinoitaan. (Karlsson, 2014, s.87-90.)
Säännöllisen sadutuksen avulla lapsi rohkaistuu kertomaan ajatuksistaan aikuisille myös muissa tilanteissa. Lapsi huomaa, että hänen ajatukset ovat kiinnostavia ja arvokkaita. Hän kokee myös tulevansa ymmärretyksi. Saduttamalla samaa lasta pidemmän ajan myös aikuiselle avautuu uusia näkökulmia. Lapset usein kertovat satujen avulla sellaisia asioita joita eivät muuten toisi esille. Lapsista on usein hauskaa palata vanhoihin satuihinsa ja näiden avulla tutkailla sitä millaisia he olivat nuorempina. (Karlsson, 2014, s.74.)
LAPSEN KUUNTELEMINEN JA TOIVEIDEN TOTEUTTAMINEN
Menetelmistä lasten kuunteleminen ja toiveiden toteuttaminen perustuvat Leinosen (2014) tekstissä Harry Shierin (2001) osallisuuden polkuun. Osallisuuden polussa on viisi askelmaa: 1. Lapsen kuunteleminen, 2. lapsen mielipiteiden kysyminen, 3. Lasten mielipiteiden ja aloitteiden huomioiminen, 4. lasten mukaan ottaminen päätöksentekoprosessiin ja 5. lapset jakavat valtaa ja vastuuta aikuisten kanssa. Näitä jokaista tasoa määrittävät kolme aikuisen sitoutumisen astetta, jotka ovat uusien asioiden vastaanottaminen ja vanhojen kyseenalaistaminen, muutoksen mahdollistaminen sekä sitoutuminen uuteen malliin. Tarkastelemme nyt tarkemmin lasten kuuntelemista ja heidän aloitteidensa huomioimista, jotka olimme maininneet ensimmäisen oppimistehtävämme tutkimussuunnitelmassa osallisuutta lisäävinä menetelminä.
Osallisuuden polun ensimmäinen taso on lapsen kuunteleminen aikuisen ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa. Leinonen (2014) viittaa Clarkin (2005) kuuntelemisen määritelmään, jonka mukaan kuunteleminen on aktiivista vuorovaikutusta, jossa keskitytään sanojen merkityksen lisäksi myös sanattomaan viestintään. Tässä määritelmässä tuodaan esille myös se, ettei ilman kuuntelemista ja kuulluksi tulemista voi osallistua tavanomaiseen kanssakäymiseen tai päätöksentekoon.
Aktiivisen kuuntelun tavoitteena on pelkän kuulemisen sijaan pyrkiä myös ymmärtämään, mitä puhuja sanoo ja mitä hän tarkoittaa. Aktiivinen kuuntelu edellyttää kuuntelijalta keskittymistä, huomion kohdistamista, asiakokonaisuuden muistamista, persoonallista tulkintaa ja kykyä arvioida nonverbaalista viestintää. Aktiivinen kuuntelija ei kritisoi, vaan haluaa ymmärtää puhujan näkökulmia. (Pruuki, 2008.) Lasten osallisuuden toteutumisessa lasten kuunteleminen ei siis tarkoita pelkästään lasten kuulemista, vaan kyse on aikuisen kannalta vaativammasta vuorovaikutustilanteesta. Vaikka päiväkodin henkilökunta kokisi kuuntelevansa lapsia, eivät lapset välttämättä silti tule kuulluiksi.
Shierin (2001) osallisuuden polun kolmannella askelmalla lasten aloitteet ja mielipiteet otetaan huomioon. Tämä edellyttää toisen askeleen toteutumista, eli lapsia on tuettava ilmaisemaan mielipiteitään. Jos mielipiteiden ilmaisemista ei mahdollisteta, ei niitä voida myöskään ottaa huomioon. Myös YK:n lapsen oikeuksien sopimus edellyttää, että lasta kuunnellaan ja hänen näkemyksensä huomioidaan häntä koskevissa asioissa iän ja kehitystason mukaisesti.
POHDINTA JA YHTEENVETO
Tieteellistä tietoa osallisuuden menetelmistä oli melko vähän. Kuitenkin tutkiessamme aihetta, löysimme muutamia kirja- ja verkkolähteitä. Tämän kertaisessa blogipostauksessamme avasimme lähinnä sadutusta ja lasten kuuntelemista. Sadutus on tärkeä kuuntelemisen ja kertomisen menetelmä läpi elämän ja sen avulla hiljaisempiakin lapsia voidaan rohkaista kertomaan erilaisista asioista. Sadutuksen avulla lapset voivat saada onnistumisen kokemuksia ja kokea, että heidän ajatukset ovat tärkeitä.
Lapsen kuunteleminen saattaa aluksi vaikuttaa abstraktilta tai toisaalta hyvin itsestään selvältä asialta. Jos kysytään päiväkodin henkilökunnan näkemystä asiaan, varmastikin jokaisessa päiväkodissa ajatellaan, että lapsia kuunnellaan. On kuitenkin eri asia, tulevatko lapset oikeasti kuulluiksi ja otetaanko heidän toiveitaan ja mielipiteitään huomioon. Tarkemmin määriteltynä lasten kuunteleminen on paljon syvällisempi tapahtuma kuin vain passiivinen kuuleminen, eikä tällaisen osallisuutta lisäävän menetelmän tutkiminen ole helppoa. Jotta saataisiin tietää, tulevatko lapset todella kuulluiksi ja sitä kautta mahdollisesti kokevat osallisuutta, pitäisi tarkastella henkilökunnan sijaan lasten omia kokemuksia.
Koska lasten osallisuutta lisäävistä menetelmistä on kovin vähän tieteellistä tietoa, ja kuitenkin lasten osallisuutta edellytetään esimerkiksi uudessa varhaiskasvatussuunnitelmassa (2016), olisi aihetta ehkä syytä tutkia lisää. Ilman lasten näkökulmaa ei voida saada selville, miten ja mitkä menetelmät todella lisäävät lasten osallisuutta päiväkodissa.
Osalliset/ryhmä 4
LÄHTEET
Haapamäki, J. (2000). Yhteisö kasvattaa: Päivähoito oppimis- ja kasvatusyhteisönä. Helsinki: Tammi.
Karlsson, L. (2014). Sadutus: Avain osallisuuden toimintakulttuuriin. Jyväskylä: PS-Kustannus.
Leinonen J. (2010). Lapsen osallisuuden mahdollistaminen päiväkodin toimintakulttuurissa. Pro Gradu (s.21-22) Viitattu 1.11.2017. Saatavissa: http://www.mv.helsinki.fi/jonkanga/gradu_nettiin.pdf
Leinonen, J. (2014) Pedagogisia näkökulmia ja välineitä lasten osallisuuden tukemiseen varhaiskasvatuksessa. Teoksessa J. Heikka, E. Fonsén, J. Elo & J. Leinonen (toim.), Osallisuuden pedagogiikka varhaiskasvatuksessa (s. 16-40). Tampere: Kopio-Niini
Pruuki, L. (2008). Ilo opettaa: Tietoa, taitoa ja työkaluja. Helsinki: Edita.
Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet (2017) Opetushallitus. Viitattu 3.11.2017. Saatavissa: http://www.oph.fi/download/179349_varhaiskasvatussuunnitelman_perusteet_2016.pdf.
Yhteenveto VASU2017 – verkkokommentoinnin vastauksista (2015) Opetushallitus (2015). Viitattu 3.11.217. Saatavissa: http://www.oph.fi/download/173619_vasuverkkokysely.pdf.
YK:n Lasten oikeuksien sopimus. Viitattu 1.11.2017. Saatavissa:
http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1991/19910060#idp451049904.
PAINAMATTOMAT LÄHTEET
Kangas, J. (2017). Henkilökohtainen tiedonanto. Viitattu 1.11.2017.