Edellisen kirjoituksemme ”Katsomuksellinen kasvatus pohjautuu lakiin ja on pedagoginen oikeus” kommenteissa pohdittiin voisiko katsomuskasvatus johtaa lasten indoktrinointiin, erityisesti silloin, kun lapset saavat tietoa katsomuksista suoraan uskontojen edustajilta. Tämä asiaa jäi selkeästi puuttumaan edellisestä tekstistä ja kiitämme kommentista, koska se osui juuri asiaan, joka jää mietityttämään monen lasten vanhemmat ja kasvattajat, muodostaen katsomuskasvatukselle ongelmallinen toteutus. Nyt haluaisimmekin avata tämä asia vielä hieman lisää.
Poulterin artikkelissa (2017) epäsuorasti viitataan indoktrinaatioon, vaikka itse sana ei ilmenee siinä kertaakaan. Artikkeli kertoo kolmesta eri asenteesta käsitellä katsomuksia:
- Uskonnosta ja katsomuksista ei puhuta, vaan uskonto on eräänlainen tabu
- Katsomuksiin liittyviin kysymyksiin vastataan kysyttäessä
- Katsomuksiin tutustutetaan aktiivisesti.
Artikkelissa Poulter (2017) osoittaa, että tietoinen vaikeneminen katsomusasioista on itse asiassa indoktrinointia (hän ei käytä tätä sanaa). Samalla kun uskonnon käsitteleminen on tabu, itse asiassa tuodaan esiin oma arvomaailma, joka on katsomuksellisesti aina värittynyt, vaikka emme tiedostaisi sitä. Jouluna on tontut ja jouluperinteet, pääsiäisenä askarrellaan pääsiäispupuja ym.. Päiväkodissa on myös asymmetrinen suhde aikuisten ja lasten välillä. Tästä syystä lapset, joiden tausta on erilainen, voivat tuntea itsensä ulkopuolisiksi ja omat perinteensä toisarvoisiksi verrattuna valtakulttuuriin.
Katsomuskysymyksiin vastaaminen on artikkelin mukaan vähittäisvaatimus, jotta lapset voivat tuntea luottamusta siihen, että päiväkoti on avoin kaikelle keskustelulle ja että aiheet, jotka voivat olla lähellä omaa sydäntä, eivät tule tyrmätyksi. Silti jää vielä kuilu valtakulttuurin katsomukselliseen näkökulmaan kaikkiin muihin perinteisiin ja katsomuksiin verrattuna. Nimenomaan aktiivinen katsomuskasvatus ehkäisisi tätä asymmetrisyyttä ja auttaisi välttämään indokrinaatiota.
Tämä edistäisi kaikkien lasten hyvinvointia, koska myös ryhmän muslimit tai hindut saisivat osoituksen siitä, että heidän uskomukset ja perinteet koetaan yhtä arvokkaina. Se edistäisi lapsen ymmärrystä siitä, että päiväkodin arjen taustalla olevien arvojen rinnalla on olemassa myös muita näkökulmia ja arvojärjestelmiä, jotka saattavat koskea osaa ryhmän lapsista.
Kasvattajien tehtävä ei ole arvioida tai kertoa uskomusten pätevyyttä, vaan auttaa lasta tiedostamaan, että on olemassa erilaisia katsomuksellisia kantoja. Se antaisi tärkeän pedagogisen opetuksen siitä, että asiat eivät ole mustavalkoisia. Uskonnollisesta perheestä olevat lapset voisivat saada tietoa, että kaikki eivät usko samoin tai että toiset eivät usko mihinkään ja sekin on sallittua ja hyväksyttävää. Vastaavasti ateistiperheestä olevat lapset saisivat tietoa, että on olemassa eri uskomuksia ja vaikka niiden kanssa ei olla samaa mieltä, se voi olla toisille tärkeä asia. Kun kasvattajien intentiona on antaa tällaista tietoa joidenkin doktriinien sijasta, on vaikea nähdä mahdollisuutta indoktrinaatioon. Mutta kasvattajilla ei ole välttämättä täsmällistä tietoa erilaisista uskonnoista ja filosofioista, joten olisi tarpeellista, että eri uskonnon edustajat tulisivat tutustuttamaan lapsiryhmiä uskontoihinsa. Nämä ihmiset ovat toisaalta kirkkonsa ”valtuutettuja” ja osaavat kertoa asiasta informatiivisemmin kuin kasvattajat. Inhimillisenä pelkona on, että näillä uskontojensa edustajilla on latautunut suhde omaan uskontoonsa ja siksi syntyy epäilys indoktrinaation vaarasta.
Mutta voiko realistisesti olettaa, että näillä uskontonsa edustajilla olisi niin vahva karisma, että he saisivat lapset uskomaan omaan doktriiniinsa? Voiko olla mahdollista, että parissa tunnissa tuntematon täti tai setä saisi lapset muuttamaan oman maailmankatsomuksensa? Ehdollistuminen ja aivopesu vaativat aikaa ja se, että informaatio on aina samaa. Erilaisten näkemysten kuunteleminen ei siten olisi itse katsomusten iskostamista lasten päähän. Sen sijaan tarkoituksena olisi herättää tietoisuutta sitä, että on olemassa erilaisia tapoja vastata perimmäisiin kysymyksiin ja että erilaiset katsomukset ovat ihmisille arvokkaita. Tämä kasvattaisi lasten sensitiivisyyttä toisia kohtaan. Indoktrinaation sijaan katsomuksellinen kasvatus ehkäisisi indoktrinaation vaaraa, koska se viestittäisi myös muiden katsomusten arvokkuudesta. Kun vanhempi kieltää lastansa osallistumasta retkelle, jossa puhuu joku uskonnon edustaja, hän varmasti ajattelee lapsen parasta. Tosiasiassa hän altistaa lastaan indoktrinaatiolle, koska ei anna lapselle mahdollisuutta tietää muista näkemyksistä ja riistää häneltä perspektiivin asiasta.
Vaikka tästä näkökulmasta katsomuskasvatus osoittautuu indoktrinaation vaaran estämisen välttämättömäksi välineeksi, asiaa ei ole vielä käsitelty loppuun. Indoktrinaatiosyyte voi vielä virittää osoittamalla, että katsomuskasvatus pohjautuu itsekin tiettyyn arvomaailmaan. Tällaisen arvomaailman, joka pitää katsomukset jotenkin tasavertaisina, ei voida olettaa olevan kaikkien hyväksymä, varsinkin kun ottaa huomion, että tyypillisesti katsomukset pitävät toisia katsomuksia toisarvoisina ja jopa haitallisina. Sen vuoksi esimerkiksi ateisti, joka on vakuuttunut oman katsomuksensa olevan ainoa rationaalinen vaihtoehto, ei välttämättä halua omalle lapselleen kerrottavan uskonnoista. Samoin uskonnollinen henkilö voi pitää epäilyttävänä, jos lapsi saa päiväkodissa tietää erilaisista tavoista käsitellä uskontoa tai että on mahdollista ja hyväksyttävää, että jotkut ihmiset eivät edes usko jumalaan.
Indoktrinaatioepäilykseltä on vaikea välttyä, on syytä sitten pitää mielessä opetuksen ja kasvatuksen tavoitteet. Rauno Huttunen (1998) pohtii Tapio Puolimatkan käsitystä indoktrinaatiosta opetuksessa seuraavasti:
Itse olen havainnollistanut tätä seikkaa esittämällä kuvitellun ateistin ja uskovaisen välisen keskustelun, jossa kummatkin pitävät toista indoktrinoituna persoonana (..). Kummastakin tuntuu siltä, että he puhuvat kuuroille korville, ja he kumpikin ajattelevat opponentin olevan mieleltään sulkeutunut. Kummatkin pitävät taustaoletuksiaan niin ilmeisinä, etteivät kykene kommunikoimaan toistensa kanssa. Mielestäni indoktrinaatiokritiikkiä voidaan asettaa sellaista opetusta kohtaan, joka pyrkii tuottamaan kuvaillun kaltaisia sulkeutuneita persoonia (traditionaalinen identiteetin muoto) (Huttunen, R1997,26 ja 111-112). Tietenkin ihmiset saavat tulla sellaisiksi persooniksi, mutta sen pitää olla heidän oma valintansa eikä sen enempää kotikasvatuksen kuin koulutuksenkaan seuraus.
Terveisin Ryhmä 5/Poulter
Lähteet:
Huttunen R. (1998) Puolimatkan käsitys indroktrinatiivisesta opetuksesta. Lehti: Niin & Näin numero 4 vuonna 1998, S.24-28, Tampere: Europpalaisen Filosofian Seura ry.
Kuusisto A. & Poulter S., (2017) Moniarvoinen varhaiskasvuympäristö lapsen katsomuksen peilinä. Teoksessa: Haapasalo, Petäjä, Vuorelma-Glad, Sanden, Pulkkinen, Tahvanainen (toim.) in press., Varhaiskasvatus katsomusten keskellä, Helsinki: Lasten Keskus.
Puolimatka, T. (1999). Kasvatus ja filosofia. Helsinki: Kirjayhtymä Oy.