Samat mahdollisuudet – sama lopputulos?
Teksti: Heidi Ahola
Kuva: Sini Järnström
Tasa-arvo on sana, joka vilisee jatkuvasti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Harva ympäristöään tarkkaileva ihminen välttyy ottamasta siihen joskus kantaa. Tasa-arvo tarkoittaa pelkistetysti ihmisten yhtäläisiä edellytyksiä saavuttaa asioita elämässä sukupuoleen, ihonväriin, etniseen taustaan ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Pohjimmiltaan on kyse yhteiskunnallisen hyvän – resurssien, hyvinvoinnin, vallan sekä varallisuuden – oikeudenmukaisesta ja tasaisesta jakautumisesta ihmisten kesken. Lähemmässä tarkastelussa kuitenkin paljastuu, että tasa-arvon käsite on jopa ongelmallisen monitulkintainen. Tasa-arvoajattelua hallitsee vahvasti hyvin vakiintunut jaottelu mahdollisuuksien tasa-arvon ja lopputulosten tasa-arvon välillä. Nämä kaksi tasa-arvoa palvelevat erilaisia poliittisia intressejä ja niiden vastakkainasettelu aiheuttaa huomattavia jännitteitä julkisessa keskustelussa. Mahdollisuuksien tasa-arvo hallitsee suurimmassa osassa länsimaisia yhteiskuntia vaihtelevin painotuksin. Lopputulosten tasa-arvo on huomattavasti monimutkaisempi asia.
Mitä nämä kaksi tasa-arvoa sitten ovat ja miten ne poikkeavat toisistaan? Mahdollisuuksien tasa-arvo tarkoittaa yksilöiden yhtäläisiä mahdollisuuksia tavoitella samoja asioita taustoistaan riippumatta. Käytännössä mahdollisuuksien tasa-arvo kattaa vain lakiin kirjatut yksilöiden juridiset oikeudet sekä yksilöiden yhtäläiset poliittiset oikeudet. Esimerkiksi yhtäläinen äänioikeus ja yhtäläinen oikeus kouluttautua ovat mahdollisuuksien tasa-arvoa. Lopputulosten tasa-arvo taas keskittyy lähtökohtaisten oikeuksien lisäksi myös toiminnan lopputulokseen – siihen, että vapaiden yksilöiden toiminta synnyttäisi mahdollisimman paljon onnellisuutta kaikille, joita toiminta koskee. Käytännössä lopputulosten tasa-arvon toteutuminen edellyttää yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tasaamista esimerkiksi tasaisella tulonjaolla ja valtion väliintuloilla.
HISTORIAA
Pohdittaessa tasa-arvon käsitettä on hyvä vilkaista egalitarismin ja filosofisen ajattelun historiaan. Egalitarismi on poliittisen filosofian suuntaus, jonka mukaan tietyssä yhteisössä elävien yksilöiden tulisi olla keskenään tasa-arvoisia tietyin tavoin – se, millä tavoin tasa-arvo toteutuu, on määrittelykysymys. Egalitarismin taustalla on moraalinen ajatus kaikkien inhimillisten olentojen perimmäisestä samanarvoisuudesta. Tämä ajatus puhkesi kukkaan liberaalin ajattelun kehittyessä Euroopassa 1600-luvulla. Olennainen vaikutin oli yhteiskunnallinen murros: feodalismista siirryttiin teollisuusyhteiskuntiin. Keskiössä oli uusi ajatus ihmisestä yksilönä, jolla on pysyviä oikeuksia lain edessä. Toisin kuin feodaalisessa järjestelmässä, jossa ihmisen syntyperä määritteli tämän tulevaisuuden, uudenaikaisessa yhteiskunnassa haluttiin, että jokainen yksilö on syntymässään vapaa ja että jokaisen vapaan yksilön oikeudet lain edessä ovat yhtäläiset. Liberaaliin ajatteluun vaikutti erityisesti filosofi John Locke. Locken ajatus ihmisestä yksilönä, jolla on oikeus omaan ruumiiseen, omaan elämään, vapauteen ja omaisuuteen, oli omana aikanaan täysin radikaali ja ennenkuulumaton. Locke nimitti näitä ihmisen moraalisia perusoikeuksia luonnollisiksi oikeuksiksi. Tämä Locken individualistinen ja liberaali oikeuskäsitys loi pohjan mahdollisuuksien tasa-arvon ideaalille ja on kaikkien nykyäänkin vallitsevien tasa-arvokäsitysten pohjalla.
Mielenkiintoista on, että mahdollisuuksien tasa-arvoon kuuluu yksilöiden yhtäläinen mahdollisuus kouluttautua – edellyttäen, että opiskelija kykenee maksamaan lukukausimaksut ja muut opiskelusta koituvat kustannukset. Ideaalissa tasaisten mahdollisuuksien yhteiskunnassa kaikilla on mahdollisuus hakeutua opintoihin ja parhaat hakijat saavat opiskelupaikan. On kuitenkin hyvin kyseenalaista, menevätkö opiskelupaikat kaikista lahjakkaimmille opiskelijoille, jos koulutus on maksullista. Opiskelijat valikoituvat tällöin todennäköisemmin perityn sosioekonomisen aseman kuin osaamisen perusteella. Useissa maissa yhtäläisten mahdollisuuksien toteutumista on pyritty lisäämään tarjoamalla kansalaisille ilmaista koulutusta eri koulutusasteilla. Maksuton koulutus jakaa mielipiteitä libertarististen ajattelijoiden keskuudessa – ei ole harvinaista, että ihminen kannattaa tasa-arvoa ja samaan aikaan vastustaa koulutuksen maksuttomuutta.
Ajatus lopputulosten tasa-arvosta kehittyi huomattavasti myöhemmin kuin lockelainen mahdollisuuksien tasa-arvon ihanne. Yhteiskunnallisen toiminnan lopputulokseen alettiin keskittyä 1800-luvulla utilitaristisen ajattelun myötä. Utilitarismi kehittyi ennen kaikkea filosofi John Stuart Millin vaikutuksesta. Pähkinänkuoressa yhteiskunnallinen utilitarismi tarkoittaa sitä, että yksilöiden toimintaa arvotetaan sen perusteella, kuinka paljon onnellisuutta toiminnan seuraukset tuottavat ihmisille – eli mikä on toiminnan lopputulos. Utilitarismissa teon seurauksena syntyvä onnellisuus ei ole vain toimijan omaa onnellisuutta, vaan kaikkien niiden onnellisuutta, joita toiminta koskee. Toisin kuin mahdollisuuksien tasa-arvossa, keskiössä ei ole yksilö, vaan yhteisö. Joskus toiminta, joka ei tuota välitöntä onnellisuutta toimijalle itselleen, tuottaa lopputuloksena onnellisuutta sille yhteisölle, johon toimija kuuluu. Lopputulosten tasa-arvossa siis keskitytään yhteiskunnalliseen lopputilaan, joka seuraa tiettyjen periaatteiden mukaan toimimisesta. Esimerkiksi keräämällä veroja yksilöiltä estetään vahingon aiheuttaminen niille ihmisille, jotka eivät syntyjään ole yhtä hyvässä sosioekonomisessa asemassa, ja välillisesti tämä lisää koko yhteiskunnan hyvinvointia.
Mahdollisuuksien ja lopputulosten tasa-arvon suhteet valtioon poikkeavat merkittävästi toisistaan. Libertaristisessa ajattelussa valtion tehtävä on ainoastaan olla puuttumatta yksilön luonnollisiin oikeuksiin ja samalla varjella näitä oikeuksia lainsäädännöllä. Valtion puuttuminen yksilön toimintaan nähdään yksilönvapauden vastaisena ja sen katsotaan myös heikentävän mahdollisuuksien tasaista jakautumista.
Milliläisessä utilitaristisessa ajattelussa taas valtio on yksilön oikeuksien varjelemisen lisäksi velvollinen mahdollistamaan yksilöiden hyvän elämän vaikuttamalla näiden valintoihin ja ohjailemalla näiden toimintaa yhteisen hyvän nimissä. Juuri suhde valtioon asettaa libertaristisen ja utilitaristisen ajattelun yhteensovittamattomaan ristiriitaan keskenään. Tämän vuoksi tasa-arvolla saatetaan toisinaan perustella keskenään täysin vastakkaisia poliittisia päämääriä. Utilitaristisessa ajattelussa esimerkiksi veronkanto nähdään positiivisena asiana, sillä se edistää lopputuloksen tasa-arvoa. Libertaristisessa ajattelussa se puolestaan nähdään räikeänä yksilön perusoikeuksien polkemisena ja tasavertaisten mahdollisuuksien heikentäjänä.
TOIMII TEORIASSA – ENTÄS KÄYTÄNNÖSSÄ?
Tehdään ajatusleikki: miten täydellinen mahdollisuuksien tasa-arvo ja lopputuloksen tasa-arvo oikein toimisivat puhtaimmillaan, ideaalimuodoissaan? Puhtaasti mahdollisuuksien tasa-arvolle perustuva, ilman valtion väliintuloa toimiva yhteiskunta on raaka järjestelmä, jossa varallisuus periytyy sukupolvelta toiselle ja jossa kaikkein varakkaimmat saavuttavat kaikista korkeimman aseman, sillä heillä on eniten varaa kouluttautua ja hankkia kulttuurista ja sosiaalista pääomaa, jota vaaditaan yhteiskunnallisen hierarkian korkeimmille paikoille etenemiseksi. Pääoman ja aseman periytyminen myös ruokkii hierarkkisuutta. Voi asettaa kyseenalaiseksi, onko tällainen yhteiskunta todella tasa-arvoinen – omaisuuden ja arvoasemien periytyessä sukupolvelta toiselle tilanne muistuttaa enemmänkin feodalismia. Libertaristisen yhteiskunnan perimmäinen ongelma on resurssien epätasainen jakautuminen juridisilta oikeuksiltaan tasavertaisten yksilöiden välillä. Jos yhtäläiset oikeudet taataan lailla, kenellä on oikeus ja valta määrittellä, millaisia meriittejä ihmiseltä vaaditaan arvovallan saavuttamiseksi ja miten ja millaisesta kyvykkyydestä pitäisi palkita? Tuleeko palkinto tuloissa, resursseissa, vallassa vai hyvinvoinnissa? Jos valtio ei puutu yksilön valintoihin, päädytään helposti tilanteeseen, jossa yhteiskunnallisen hyvän jakautumista sääntelee vapaa markkinatalous. Tällainen libertaristinen järjestelmä on ankara niille, jotka eivät pärjää kilpailussa, ja yksilöiden sosiaalinen liikkumavara on kapea.
Teoriassa puhdas mahdollisuuksien tasa-arvo kukoistaa meritokratiassa ja vapaassa markkinataloudessa. Meritokraattisessa yhteiskunnassa arvoasemasta toiseen etenemisen pitäisi perustua ainoastaan yksilön kykyihin ilman ulkoisten ominaisuuksien (esimerkiksi sukupuoli tai ihonväri) vaikutusta. Vapaassa markkinataloudessa taas ne yksilöt, jotka valjastavat osaamisensa ja kykynsä parhaiten palvelemaan tuottavuutta, menestyvät teoriassa parhaiten ja saavat suurimmat palkkiot ponnistuksistaan. Käytännössä asiat eivät kuitenkaan mene näin, sillä yhteiskunnalliset rakenteet vaikuttavat markkinatalouden ja meritokratian toimintaan. Lain edessä tummaihoisilla on yhtäläiset mahdollisuudet hakeutua puoluepolitiikkaan kuin valkoisilla, ja naisilla on yhtäläiset mahdollisuudet hakeutua pörssiyhtiöiden johtotehtäviin kuin miehillä. Lopputulokseen vaikuttavat kuitenkin sellaiset yhteiskunnalliset rakenteet (esimerkiksi hyvä veli –verkostot) ja asenteet (esimerkiksi rotuun perustuvat ennakkoluulot), joiden seurauksena valkoiset hallitsevat puoluepolitiikkaa ja miehet hallitsevat pörssiyhtiöiden johtoa. Mahdollisuuksien tasa-arvon ongelma onkin sen kyvyttömyys tunnistaa sosiaalisia rakenteita.
Yhdenvertaisuus lain edessä ei yksin riitä takaamaan todellista tasa-arvoa, vaan yksilön toimintaa on ohjailtava yhteisesti suotuisana pidettyyn suuntaan, jotta vältetään vahingon aiheuttaminen yhteiskunnalle – tähän tarvitaan lopputulosten tasa-arvoa. Vaan onko täydellisen tasainen tulonjako ja puhdas lopputuloksen tasa-arvo realistista – tai oikeudenmukaista? Mitkä olisivat seuraukset, jos yhteiskunnallinen hyvä jakautuisi täydellisen tasaisesti ihmisten kesken? Täydellinen lopputulosten tasa-arvo voi äkkiseltään tuntua utopistiselta. Voimakas sääntely valtion taholta voi herättää ihmisissä niin suurta vastenmielisyyttä, että se kääntyy itseään vastaan. Tämä tosin riippuu yhteiskunnasta: esimerkiksi Pohjoismaissa valtioon toimijana suhtaudutaan lähtökohtaisesti myönteisemmin kuin Yhdysvalloissa. Lopputulosten tasa-arvon saavuttaminen esimerkiksi kiintiöiden, tulonjaon tasoittamisen ja sääntelyn avulla on haastavaa, sillä ne sotivat vahvasti hallitsevaa yksilön vapautta korostavaa eetosta vastaan – sitä eetosta, johon koko tasa-arvon käsite alun perin nojaa. Tapausesimerkkinä voidaan pohtia vaikkapa vuonna 2016 Suomessa käyttöön otettavia korkeakouluhakujen ensikertalaiskiintiöitä. Kiintiöillä pyritään tasoittamaan lopputulosta – pyrkimyksenä on, että yhä useampi suomalainen nuori saisi yhden opiskelupaikan sen sijaan, että pääsykokeissa parhaiten menestyvät opiskelijat haalivat itselleen monta eri opiskelupaikkaa heikommin suoriutuvien jäädessä ilman mahdollisuutta opiskella. Tulevia kiintiöitä on jo parjattu epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä, että ne heikentävät aloittavien opiskelijoiden osaamistasoa. On hyvä pohtia, millaiseen yhteiskunnalliseen lopputulokseen kiintiöt lopulta johtavat – lisääntyykö kaikkien hyvinvointi, kun yhä useampi saa teoriassa paremman mahdollisuuden päästä opiskelemaan, vai heikkeneekö opiskelijoiden taitotaso ja herättävätkö kiintiöt ihmisissä katkeruutta? Lopputulos nähdään vasta käytännössä. Ensikertalaiskiintiöihin kiteytyy lopputulosten tasa-arvon ikuinen ongelma: on vaikeaa määritellä suuntaviivoja sille, kuinka paljon lopputulosta halutaan ja voidaan tasata.
Ideologisesta ristiriidasta huolimatta mahdollisuuksien ja lopputulosten tasa-arvo ovat käytännössä riippuvaiset toisistaan. Ilman mahdollisuuksien tasa-arvoa ei voi olla lopputulosten tasa-arvoa, sillä ilman yksilöiden yhtäläisiä oikeuksia lain edessä hyvinvoinnin jakautuminen tasaisesti on mahdotonta. Jotkin liberaalit ajattelijat kannattavat mahdollisuuksien tasa-arvoa mutta vastustavat lopputulosten tasa-arvoa. Tutkimusten mukaan mahdollisuuksien tasa-arvo kuitenkin toteutuu parhaiten yhteiskunnissa, joissa tuloeroja tasataan merkittävästi esimerkiksi verotuksella. Samaten suurten tuloerojen yhteiskunnissa yksilöiden mahdollisuudet tavoitella parempaa elämää ovat vähemmän tasaiset. Käytännössä mahdollisuuksien ja lopputulosten tasa-arvo esiintyvät kumpikin harvoin (jos koskaan) puhtaimmassa muodossaan; suurimmassa osassa länsimaisia yhteiskuntia todellisuus on tasapainottelua libertaristisen ja utilitaristisen ajattelun välillä. Se, kuinka paljon lopputulosta tasoitetaan, riippuu yhteiskunnasta ja on lopulta poliittisten päättäjien käsissä. Selvää on, että tasa-arvon käsitettä viljellään politiikassa antaumuksella oikeuttamaan mitä erilaisimpia päämääriä.
