Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi Alvar Aallon tekemän uuden keskustasuunnitelmanvuonna 1961. Suunnitelma vahvistettiin vuonna 1966 ja sitä alettiin toteuttaa seuraavana vuonna. Suunnitelman mukaan Postitalon nurkalta Töölönlahden rantaan ulottuvalle alueelle rakennettiin mahtava kolmessa tasossa oleva keskustori, eli terassitori, joka nimettiin myöhemmin Itsenäisyydenaukioksi.
Uusi keskustasuunnitelma painotti voimakkaasti yksityisautoilua tulevaisuuden liikkumismuotona. Uuden keskustan valtaväylä oli Pasilasta keskustaan kulkeva, rautatien ylle rakennettu Vapaudenkatu. Rautateitse ja autolla keskustaan saapuvia tervehti Töölönlahden rannalle rakennettujen uusien kulttuurirakennusten rivistö, joita arkkitehti Aalto itse vertasi Venetsian renessanssipalatseihin. Näissä mahtavissa rakennuksissa sijaitsee esimerkiksi Suomen akatemia, Kansallisooppera ja Helsingin pääkirjasto. Ensimmäisenä näistä rakennuksista valmistui itseoikeutetusti kauniin valkea Finlandia-talo. Voimakkaasti kasvaneen keskustaan suuntautuneen autoliikenteen vuoksi Itsenäisyydenaukion alle rakennettiin pysäköintitila 2000 autolle.
Vuosisadan alkupuolella Helsingin keskusta oli jo uudistettu toisen kuuluisan arkkitehdin, Eliel Saarisen suunnitelmien perusteella. Suunnitelma vei loppuun jo aiemmin alkaneen projektin, jonka päämääränä oli vallata mereltä tilaa Helsingin keskustaa varten. Toteutus aloitettiin heti sisällissodan päättymisen jälkeen. Töölönlahti täytettiin ja näin synnytetylle uudelle maa-alueelle rakennettiin Helsingille täysin uusi ja moderni keskusta. Uuden keskusta-alueen poikki rakennettiin Pasilaan menevä upea puistokatu, joka nimettiin Suomen tuoreen perustuslaillisen monarkian kunniaksi Kuningasavenueksi.
Todellisuudessa kumpikaan näistä suuruudenhulluista suunnitelmista ei tietenkään toteutunut, vaikka Alvar Aallon suunnitelman kohdalla tämä oli hyvin lähellä. Kuitenkin nämä ja lukuisat muut potentiaaliset Helsingit ovat vaikuttaneet suuresti aktuaalisen Helsingin muotoutumiseen. Fyysinen kaupunkitila muodostuu loputtomien potentiaalisten tilojen risteyskohdassa. Mielenkiintoista Aallon ja Saarisen keskustasuunnitelmissa on niiden valtava mittakaava. Töölönlahden täyttäminen ja keskustan pyhittäminen autoilulle tuntuvat nykynäkökulmasta totaalisen käsittämättömiltä. Kuitenkin Finlandia-talo seisoo tälläkin hetkellä Töölönlahden länsirannalla ja Itsenäisyydenaukion kohdalla on huomattavasti pienempi Kansalaistori.
Kaupungin muutos näyttäisikin tapahtuvan suurten harppausten sijasta osittaisesti, pieninä paloina. Suuret harppaukset puolestaan tuntuvat tapahtuvan aiemmin rakentamattomilla alueilla, jossa aiemmat historialliset kerrostumat eivät tule suurten suunnitelmien tielle. Osa yllättävistäkin suunnitelmista kuitenkin toteutuu ainakin osittain. 1960-luvun loppupuolella esitettiin vahvasti yksityisautoilua painottanut Smith-Polvisen liikennesuunnitelma. Tämän suunnitelman toteutuessa raitiovaunuliikenne olisi loppunut Helsingissä kokonaan ja koko keskusta olisi ympäröity moottoriteillä.
Nykynäkökulmasta tämäkin suunnitelma vaikuttaa käsittämättömältä, mutta Helsingin toteutuneet ja toteutumassa olevat metrolinjat perustuvat juuri tähän suunnitelmaan. Sitä, minkälaiseksi aktuaalinen kaupunkitila muodostuu, näyttäisi rationaalisen suunnittelun sijasta määrittävän pikemminkin historiallinen kontingenssi. Nähtäväksi jää onko tulevaisuuden Helsingissä kaupunkibulevardeja, tai Kruunusiltoja, mutta toivottavasti siellä on ainakin nykyistä vähemmän autoja.
