Vaporwave Is Cool

vaporwave-is-cool-otsikkokuva

Teksti: Oskari Lappalainen
Kuvat: Ursula’s Cartridges, Oskari Lappalainen, tuntemattomat tekijät

Vaporwave on musiikkigenre/netti-ilmiö/meemi/jotain täysin ennennäkemätöntä. Se on ilman fyysistä sijaintia esiin noussut kulttuurillinen ilmiö, jonka luovat ovat pysyneet ja pysytelleet suhteellisen anonyymeinä. Se on niin nettikeskeinen ilmiö, että siitä kirjoittaminen paperilehteen tuntuu lähes absurdilta.

Vaporwaven voi oikeastaan jakaa kahteen osaan. Yksi osa vaporwavea on musiikkia, toinen taas visuaalista. Ilmiön molempaa puolta yhdistää sille ominainen estetiikka (tai aesthetics, kuten ilmiön harjoittaja asian ilmaisisi). Tämä estetiikka on sekoitus surrealismia, 1980- ja 1990-luvun nostalgisointia ja olemassaolevan kulttuurin kollaasinomaista jälleentulkintaa.

Ääniä usvasta
Musiikkina vaporwave vie samplauksen sen äärirajoille. Monet kappaleista ovat koostettuja lähes yksinomaan hidastetuista pätkistä 1980- ja 1990-luvun musiikkia. Tämä luo genrelle ominaisen matelevan, usvaisen ja nostalgisen soundin. Vaporwave on kuin virttynyt VHS-kasetti.

Tunnelman luominen on keskeistä, ja kappaleet ovat välillä ikään kuin hissimusiikkimaisia. Jopa silloin kun samplet eivät ole kirjaimellista hissimusiikkia. Tai ostoskeskusten muzakia. Tai säätiedotusten taustanauhoja. Vaporwave-artistit ovatkin kyltymättömästi tulkinneet uudelleen nostalgista ja banaalia musiikkia. Genren lähestymistapa ikään kuin anonymisoi olemassaolevaa musiikkia.

vaporwave-tietokone

Samplauksen keskeisyydestä johtuen vaporwavella on maine laiskana musiikin genrenä. On kuitenkin todettava, että monet genren artistit laittavat myös paljon omaa musiikkiinsa. Uusi rytmejä, äänimaailmoja ja melodioita. Jotkut artisteista jopa tekevät täysin itse musiikkia jonka on vain tarkoitus kuulostaa, noh, vaporwavelta. Vaporwavea on myös yhdistelty muihin genreihin, ja se on jo alkanut hajota eri alagenreiksi. Venynyt äänimatto hiphop-biitin taustalla istuu kuin tomaattikastike pizzaan. Vaporwavesta on myös kehitetty tanssittavampi alamuoto, jota kutsutaan nimellä future funk.

Surrealistista nostalgisuutta
Vaporwave on musiikin genrenä niin visuaalinen, että koenkin oikeutettuna puhua siitä oikeastaan 50/50 audiovisuaalisena ilmiönä. Visuaalinen puoli ammentaa 1980- ja 1990-lukujen kuvastosta, primitiivisistä tietokonegrafiikoista, räikeästä värimaailmasta, mainoksista, yritysten sisäinen viestinnän stock photo-kuvastosta, tuotelogojen uudelleentulkinnasta, animesta ja, hämmentävintä kaikista, klassisesta veistostaiteesta.

Jos tämä lista vaikuttaa tuottavan melkoisen sekamelskan niin lukijan intuitio on oikeassa. Vaporwaven estetiikka on ristiriitaista kollaasia. Välillä tuotemerkkien kustannuksella irvailu menee lähelle vastamainoksia. Taustalla lienee kuitenkin enemmän internetin kuvanmuokkauskulttuurista ponnistava loputon ironian tavoittelu kuin mikään varsinainen laajempi poliittinen projekti.

invited-to-suffer-under-capitalism_

Vaporwaven esteettinen ja musiikillinen puoli yhdistyy omintakeisella tavalla siinä, että internetin jälkeen yleisin julkaisumuoto vaporwave-musiikille on C-kasetti. Lähessoikoon kuolleen formaatin käyttö tuottaa uusnostalgisia ja himoittuja esteettisiä keräilyesineitä. Pienet kasettipainokset myydään rutiininomaisesti loppuun erittäin nopeasti. Kattava kasettikokoelma onkin alan harrastajalle ylpeyden aihe.

Oman mainintansa ansaitsee genren tekstuaalinen puoli. Usein kappaleiden ja albumien nimet ovat lähes käsittämättömiä erikoismerkkien ja japanin kielen kirjoituksen sekoitelmia, tai artistit käyttävät fontteja jotka matkivat varhaisia tietokonejärjestelmiä. Poikkeuksia löytyy, paljonkin, mutta yleensä vaporwave tavoittelee absurdiutta, nostalgisuutta ja anonyymisyyttä joka rintamalla.

Monitulkintainen vaporwave
Vaporwaven surrealismi, synty vailla fyysistä keskusta ja kytkös anonyymiin nettikulttuurin on saanut monet pitämään sitä vitsinä tai meeminä. Toisille se on kuitenkin varsin vakava kulttuurillinen ilmiö, ja osalla artisteista on voimakkaan antikonsumeristisia mielipiteitä. Heille vaporwave on satiirin muoto, keino venyttää konsumeristinen estetiikka hajoamispisteeseen. Toiset ovat pyrkineet kaivamaan esille kulutusyhteiskunnan unohdettuja utooppisia visioita. Genren nimi viittaakin termiin vaporware, jolla tarkoitetaan tuotetta, joka ei ikinä pääse kehityssyklinsä loppuun, vaan jää täyttämättömäksi lupaukseksi. Toisille genren nostalgia on vähemmän haikeaa, enemmän keino tulkita uudelleen lapsuuden ja nuoruuden ääniä ja näkyjä.

Ja kyllä. Joillekin se on vain vitsi ja hassu meemi.

palmu

Mutta kenties vaporwave kysyykin sen kuuntelijalta ja katselijalta, että eikö loppujen lopuksi kaikki kulttuuri ole yhtä meemiä, vanhojen ajatusten uudelleenkierrättämistä tai uusia, räikeitä ja erikoisia rinnastuksia?

Vai olisiko sen keskeinen sanoma sittenkin 90-luvun internetin lupauksien lunastaminen? Vaporwave-skenehän on globaali, paikaton, vapaan informaation ja kulttuurillisen ilmaisun temmellyskenttä. Se tekno-utoopikkojen maailmankylä joka on sittemmin korvautunut vahvasti henkilöityneellä ja kuplautuneella sosiaalisella medialla.

Tai ehkäpä vaporwaven ydinolemus on sen monimuotoisuus ja tulkinnan vaikeus. Eikö se silloin kuvastaisi hämmentävää 2010-lukua juuri täydellisesti? Tämä tekisi vaporwavesta eräänlaisen aikalaisdiagnoosin.

Jos emme tajua vaporwavea se tarkoittaa vain sitä, että emme enää tajua maailmaa missä elämme.

Kenties on parasta luovuttaa sosiologisten spekulaatioiden kanssa, ja puhua aiheesta todellisen asiantuntijan kanssa. Oppaanamme vaporwaven ihmeelliseen maailmaan toimii Ursula’s Cartridges eli Pekka Lavia, jyväskylässä asuva vaporwave-artisti.

Syväluotaus vaporwaveen – Haastattelu: Ursula’s Cartridges

ursulas-cartridges-escape-to-new-york

Moro! Mitä Jyväskylän metropoliin kuuluu?
Ihan hyvää. Tympäisee vaan, kun lumet sulaa ja vettä sataa.

Miten selittäisit vaporwaven henkilölle joka ei ole koskaan kuullutkaan koko ilmiöstä?
Vaporwave on jonkinlainen nostalginen paluu 80-90-luvun aikaiselle snobikulttuurille, jossa sen aikainen teknologia, taide ja viihde kävelevät käsi kädessä. Tällä aikakaudella syntyneiden nuorten näkemys ja kokemukset heijastuvat vaporwave-estetiikkaan, missä lapsuuden nostalgiat elävät jossain kylmän sodan lopun aikaisessa maastossa. Vaporwave-musiikki ottaa vaikutteita vanhoista kasari -ja ysäriaikakauden musiikista ja tekee siitä uudenlaisen kokonaisuuden yhdistämällä eri teoksia yhteen joko sämpläämällä, muuttamalla nopeutta, lisäämällä uusia instrumentteja ja/tai muuten vaan luomalla jotain retrofuturistista.

Mikä olisi hyvä keino aloittaa tutustuminen tähän ilmiöön?
Hyvä ajatus olisi se, ettei ottaisi mitään ennakkoluuloja vaporwavesta. Se joko kiinnostaa tai ei kiinnosta. Hyvin moni joko rakastaa tai vihaa 80-90-lukua. Vaporwave-musiikkiin pääsee helposti käsiksi eri musiikkisivustojen kautta, joista Bandcamp ja SoundCloud ovat ne helpoimmat ykköslähteet. Lisäksi moni Bandcampin nettilabel jakaa musiikkiaan ilmaiseksi digitaalisina versioina ja julkaisee jopa fyysisiä versioita, tosin rajallisina määrinä. C-kasettien kysyntä on noussut suosioon vaporwaven ansiosta, koska kasetit ovat esteettisiä, tosin vanhoja kapistuksia.

”Estetiikka” (aesthetics) on hyvin keskeinen käsite vaporwave-piireissä, mutta mitä tämä estetiikka oikeastaan on?
Henk. koht. sanottuna estetiikka vaporwaven alkutaipaleella oli juuri sitä mikä teki vaporwavesta vaporwaven. Räväkkäys ja yliaistillinen (nostalginen) viestintä, joilla sai kuluttajan huomion. Nykyään sana “estetiikka” tuntuu hiukan ylikäytetyltä fraasilta jonka forumpaskapostaus ja turhat perseilymeemit tuhosi lähes kokonaan. Ehkä internet on loppuunpalanut vaporwave-skenestä tai sitten ihmisten viestinnän laatu johtuu jostain muusta.

Miten ajauduit vaporwaven pariin?
Ensikokemus taisi olla jossain Macintosh Plus:n ja Seapunk-skenen välimaastossa. Tarkkaa vuotta en muista, sillä vaporwave ei sinänsä vielä kiinnostanut. Vähän myöhemmin genre alkoi ilmestyä tietoisuuteni vähän enemmän ja sellaiset artistit, kuten Chuck Person, Eyeliner ja MediaFired iskivät mukavasti makuhermoon. Kesällä 2014 hyppäsin skeneen mukaan vähän puolivitsillä, mutta kunnianhimo kasvoi ja aloin tekemään musiikkia vakavammalla otteella.

Mikä inspiroi sinua?
Erilaiset säännöistä poikkeavat asiat ovat aina olleet kiinnostavia. Lisäksi sanoisin, että lapsuusaika oli onnellista aikaa ja eri elämänkokemukset tärkeitä. Luonto on myös erittäin inspiroivaa. Mitä enemmän on tullut ikää, sitä enemmän on tullut arvostettua luonnon läheisyyttä.

Vaporwave-musiikkin liittyy todella vahvasti omintakeinen visuaalinen puoli. Kerro jotain oman musiikkisi visuaalisesti puolesta?
Olen huomannut, että länsimaalainen värimaailma oli värikästä vielä -90-luvun ajan, mutta 2000-luvun alussa ajat muuttuivat syystä tai toisesta ja muoti ja jopa kulttuuri siirtyivät tummempisävyisiksi. Nykyään tuntuu, että kaikki on mustaa ja värikkyyttä vältetään. Itse pidän väreistä. Kaikenlainen kasari-science fiction ja cyberpunk on värikästä ja uniikkia. Cyberpunk-teemaa tuntuu esiintyvän omassa kansitaiteessa yllättävän usein.

Millaista on hyvä vaporwave? Entä huono?
Hyvä vaporwave on sitä, mistä itse tykkää. Sen ei tarvitse olla “kaavoihin kangistunutta” vaan siitä on myös luotu lukuisia eri variaatioita. On tanssittavampaa, ambienttimaisempaa, jopa noisempaa ja discompaa. Makunsa kullakin. Kaikenlainen turha loukkaavamielisyys ja rasistisuus tekee loppupeleissä vain hallaa.

Joidenkin mielestä vaporwave on laiskaa, jopa jonkinlaista epämusiikkia, koska samplaus on niin keskeistä tässä genressä. Mitä mieltä olet tästä väitteestä?
Sämpläykseen liittyvää sanaharkkaa käytiin jo 80-luvulla hip-hopin ja 90-luvun dj-artistien kanssa. Ilmiö ei ole mikään uusi, sillä nykyään iso osa nykymusiikista ammentaa/lainaa yhtäläisyyksiä muista teoksista. Tuloksena saadaan luotua jotain täysin uutta, mikä voi avartaa musiikin ulottuvuuksia. Mutta mitä musiikki sitten on, jos se on “epämusiikkia”? Sanotaan, että musiikki on ääntä. Onko kaikki ääni siiten musiikkia vai vain ääniaaltoja sekoitettuna ilmaan?

Joillakin vaporwave-artisteilla on poliittisia ja kantaaottavia ajatuksia taiteensa takana. Onko sinulla? Onko vaporwave ylipäätään poliittista?
Poliittisuus ja kantaaottavat ajatukset vaporwavessa eivät kuulosta mitenkään mahdottomalta ajatukselta, mutta kunhan muistaa, että rajansa kaikella. Mitä omaan tuotokseen tulee, olen miettinyt asiaa, mutta yritän itse olla sitoutumaton.

Millainen vaporwave-skene on siinä mukana olevien ihmisten osalta?
Kiinnostavia ihmisiä tekemässä omanlaista musiikkitaidetta joiden kanssa kommunikointi käy moitteetta nykyviestinnän toimesta. Yhteistyö pelaa ja moni artisti tekee yhteistyötä monen muun artistin kanssa. Live-esityspuolella skene ei taida vieläkään olla kovin yleistä, mutta live-striimaus käy vaivattomammin Youtuben ja Twitchin kautta. Toivoisin vain, että turhilta draamoilta vältyttäisiin ja kaikki tulisivat toimeen toistensa kanssa.

Onko vaporwave meemi?
Paskooko Paavi metsään?

Lisäys: Bandcamp valitsi Ursula’s Catridgesin Escape to New York-albumin yhdeksi vuoden parhaista vaporwave-albumeista. Torille!

at-least-we-still-have-vaporwave

Taidetta keskellä kaupunkia – ilmaiseksi

Teksti: Anna Raeste

Kiasma on outoine muotoineen ja keskeisellä sijainnillaan jotenkin ilmiselvä osa Helsingin taidemaailmaa ja sen kulttuuria, sillä kukapa voisi unohtaa jokaisen Instagram-kuvaajan lempirampin tai rakennuksen vieressä loputtomiin harjoittelevat skeittaajat. Ehkä juuri ilmiselvyytensä takia rakennuksen sisällä tulee harvemmin käytyä, sillä ”sehän on jo nähty ja se on niin kalliskin”.

Juuri nyt kannattaa kuitenkin päivittää omat asenteensa. Erityisesti Mona Hatoumin näyttely on harvinaisen oivaltava ja ajatuksia herättävä, vaatimatta kuitenkaan katsojaltaan liikaa. Vaikka maailman konfliktit ja etenkin sen ristiriitaisuudet leimaavat Hatoumin teoksia, näyttely ei jätä ahdistuneisuuden tai maailmantuskan tunnetta. Hatoumin taitavasti koostetusta näyttelystä voi jopa löytää kaupungin sykkeenkin keskellä zenmäisen rauhantunteen tuijottaessaan uudestaan ja taas uudestaan pyyhkiytyvää hiekkaa. Hatoumin taidokkaat ja poliittisesti tiedostavat teokset puhuttelevat katsojaansa aivan yksilöllisin tavoin.

Eikä opiskelijana tarvitse edes maksaa upeasta kulttuurikokemuksesta, jos valitsee hetkensä oikein. Kulttuurikokemukset ovat kamalan usein liian kalliita opiskelijabudjettiin, jopa alennuksineen. Onneksi Helsingissä jokaiselle tarjotaan kuitenkin mahdollisuus kokea taidetta ilman loppukuukauden ruokarahojen tuhlaamisen vaaraa. Kiasmaan pääsee jokaisen kuukauden ensimmäisenä perjantaina ilmaiseksi sisään, minkä lisäksi galleria järjestää toistuvasti opiskelijapäiviä, joiden aikana paitsi sisäänpääsy on opiskelijakortilla ilmainen, tiloissa myös järjestetään paljon kiinnostavaa ohjelmaa.

Käy siis päivittämässä näkemyksesi perinteisestä Kiasmasta ennen helmikuun 26. päivää, ilmaiseksi. Vaikka se tarkoittaisi vain sitä, että menisit tuijottelemaan laskevaa aurinkoa Kansalaistorin yllä.

Rappioromanttinen kaupunkikulttuuri

Teksti ja kuvat: Emmi Rantanen

Osa meistä arvostaa puhdasta, siloteltua ja virheetöntä kaupunkia. Osaan kuitenkin vetoaa pikemminkin graffitit, rosoisuus ja 1970-luvun neuvostotyyliset lähiöt. Ne meistä osaavat nähdä kauneutta rumassa, romantiikkaa rappiossa: halkeilevien seinämaalien muodostamat muraalit, kovia kokeneiden kerrostalojen kertomat tarinat ja menneiden vuosikymmenten loistokkuuden haamut. Esittelenkin kaksi tällaista rappioromanttisen hyvää kaupunkikohdetta, joita kumpaakin leimaa graffitientäyteinen ulkomuoto sekä epävakaa tulevaisuus.

kruunuvuori-3Kruunuvuorenranta
Kruunuvuorenranta on Laajasalossa sijaitseva entinen loistokas ja nykyään jo rapistunut huvila-alue. Sen rakentaminen alkoi 1800-luvun lopussa, mutta varsinainen loistokausi oli vasta 1900-luvun alkupuolella. Huviloita pompoteltiin koko 1900-luvun alkupuoliskon ajan omistajalta toiselle, ja ne ovat olleet vuoroin eliitin, keskiluokan kuin työväenluokankin omistuksessa. Alamäki ja rapistuminen alkoivat jo 1900-luvun puolessavälissä, kun alue myytiin liikemiehelle, jonka tarkoituksena ei ollutkaan säilyttää huvila-aluetta vaan rakentaa sen päälle uutta asuinaluetta. Epävarman tulevaisuuden takia alue alkoikin menettää kiinnostustaan, ja sen remontoimista ja uudistamista laiminlyötiin – tunnetuin seurauksin.

Kruunuvuori on mainio retkeily- ja ulkoilupaikka. Huviloiden lisäksi alueen luonto on jo itsessään näkemisen arvoinen. Huvilat sijaitsevat kallioisella metsäalueella, jolla kulkee vain polkuja ja pitkospuita. Metsäalueen jakaa keskeltä suloinen lampi ja se rajautuu osaksi mereen, jossa pystyy joissain osin rantaa käymään uimassa. Vaikka sijainnin perusteella Kruunuvuoren voisi olettaa olevan syrjäinen ja rauhallinen paikka, sitä se ei välttämättä ole. Viime vuosina sen suosio on suorastaan räjähtänyt ja se onkin houkuttanut luokseen jos jonkinnäköisiä matkalaisia: niin kiinnostuneita paikallisia, turisteja kuin vannoutuneita vakiopaikkailijoitakin (itseni mukaan lukien). Toisaalta suosion lieveilmiönä on ollut myös tuhopolttajien, jonnejen ja muiden vandaalien rantautuminen paikalle.

Vaikka mielestäni Kruunuvuori on parhaimmillaan kesäkuukausina, väittäisin myös, että se toimii erittäin hyvin muinakin vuodenaikoina. Kuitenkin erityiseen loistoonsa se puhkeaa kesällä, jolloin luonto herää koko komeuteensa, viherkasvusto valtaa itselleen tilaa ja kukat puhkeavat väreihinsä. Satunnaisilta koiranulkoiluttajilta ja muilta kiinnostuneilta et luultavasti normikesäpäivänä pääse välttymään, mutta hyvässä lykyssä saatat päästä lojumaan rantakallioille auringonpaisteeseen sen suuremmin kenenkään keskeyttämättä puuhiasi. Kannattaa varata mukaan eväitä, sillä alue on paitsi mainio piknik-paikka, siellä saa ajan myös kulumaan ja mahan ennen pitkään kurnimaan. Myös kamera on välttämätön, sillä kuvattavia kohteita paljastuu jokaisen pusikon takaa, vaikkakin osa huviloista on jo erittäin rapistunut ja joihinkin jopa tuhopolttajat ovat päässeet käsiksi. Talvella ei ehkä ihan huvita lojua rantakallioilla ja pulikoida uimassa, mutta huvilat ovat näkemisen arvoisia silloinkin, ja lumihanki sekä siitä pilkistävät neongraffitit luovat keskenään ristiriitaisen ja mielenkiintoisen kontrastin.

Huviloiden nykykohtalo näyttää onnettomalta. Alue on kaavoitettu kerrostaloille, joiden on tarkoitus nousta kallioille tulevien vuosien kuluessa ja joiden rakentaminen on jo osittain alkanut. Vielä hetken aikaa rakennustyömaa kilpailee elintilasta vanhojen ränsistyvien huviloiden kanssa, mutta ronskimpien kauhuskenaarioiden mukaan tulemme tuskin nauttimaan näistä menneisyyden ihmeistä enää montaakaan vuotta. Jos mielesi siis halajaa käydä Kruunuvuoressa, tee se mahdollisimman pian!

Miten löytää perille?
Hyppää Herttoniemen metroasemalta bussiin nro 88, joka menee Kaitalahteen, ja jää päätepysäkillä pois. Jatka päätepysäkin jälkeen bussinkin kulkemaa tietä (Päätie) eteenpäin, kunnes tulet tien päätyyn. Oikealle lähtee polku, jota pitkin kävelemällä saavut huvila-alueelle. Toisaalta siitä, kun allekirjoittanut on viimeksi käynyt paikalla, on paljon aikaa. Jo silloin Päätien loppupäässä saattoi nähdä orastavan työmaan, joten alue on saattanut muuttua radikaalisti, eikä ohjeistani välttämättä ole enää hyötyä. Suotavaapa siksi onkin ottaa mukaan GPS:llä varustettu matkapuhelin tahi muu suunnistusväline! Jos näet kartassa merenrannan lähettyvillä lammen, suuntaa sitä päin!

sompasauna-2

Sompasauna
Tämä Suvilahden kupeessa, Sompasaaressa sijaitseva omatoimisauna on toiminut talkoohengellä jo vuodesta 2011 eteenpäin. Aluksi tämä rojusta rakennettu saunakonsepti toimi laittomasti ja pienen porukan pyörittämänä, mutta sinnikkyytensä takia kaupunki suostui antamaan saunalle luvan toimia vuodesta 2014 alkaen. Nykyään saunan toimintaa ylläpitää Sompasaunaseura ry, joka huolehtii muun muassa saunan kunnossapidosta, ja materiaalit saunan ylläpitoon saadaan suurimmaksi osaksi lahjoituksina. Saunasta on tullut tuttu ja tärkeä niin helsinkiläisille kuin kaupungin ulkopuolelta tuleville matkailijoillekin.

Sompasauna on siitä poikkeuksellinen ja ihmeellinen, että se on kaikille avoin ja auki niin ympärivuorokautisesti kuin -vuotisestikin, joskaan talvikuukausina ei joka päivä. Kesäkuukausina alueella toimii useampikin saunarakennus. Sisäänpääsymaksua ei siis ole, eikä saunavuoroa tarvitse varata itselleen etukäteen – riittää, kun paikalle vain ilmestyy (tietenkin talvikuukausina kannattaa ottaa etukäteen selville ne päivät, jolloin löylyjä pidetään). Puut pitää toki hakata itse, mutta taktikoidessaan ruuhka-aikana paikalle, laiskakin pääsee välttymään tältä puuhalta. Sompasaaressa paitsi saunotaan, saunalla myös järjestetään kaikenlaisia tapahtumia, kuten karaokea ja tanssiaisia.

Sompasaunassa on vallattoman rento ja omatoiminen kaupunkilaismeininki. Se on oiva esimerkki siitä, kun kaupunkilaiset ottavat tiloja onnistuneesti haltuunsa. Paikalle tullessa saattaa aina kuulla kitaran soittoa nuotion äärellä ja saunoessa tuntee olonsa heti kotoisaksi, kun muut kävijät alkavat jutella. Paikka on mielestäni myös erityisen yhteisöllinen juuri talkoohenkensä ja rennon meininkinsä ansiosta.

Myös Sompasaunaa uhkaa vääjäämätön loppu. Kalasataman asuinalueen on myös tarkoitus laajentua aivan Sompasaaren kärkeen asti tulevina vuosina, ja kesällä 2016 jo huhuttiin saunan elelevän viimeisiä hetkiään. Vaikka Sompasaunan olisikin lähdettävä alkuperäiseltä paikaltaan, sauna-aktiivit ja aktiivikävijät uskovat saunan vain siirtyvän muualle: hyväksi havaittua, suosittua konseptia on vaikea riistää siihen tykästyneiltä kaupunkilaisilta. Helsingin rappioromanttinen kaupunkikulttuuri tullee siis jatkamaan elämäänsä, vaikka nämä mielestäni sen kaksi kirkkainta kruununjalokiveä, Kruunuvuorenrannan huvila-alue sekä Sompasauna, tulisivatkin katoamaan – tai vähintäänkin muuttumaan. Sitä, millaisena ja missä se jatkuu, voi vain toistaiseksi arvailla.

Teatteriarvio: Pasi was here

Teksti: Teemu Kononen

KOM-teatterissa esitettävä Pasi was here on tarkkanäköinen ajankuva sekä 80-luvun lapsuuteen itäsuomalaisessa pikkukaupungissa että tästä lapsuudesta seuranneisiin kahteen toisistaan poikkeavaan elämänpolkuun. Lapsuudenmaisemiin jämähtäneen duunaritaustaisen Pasin itsemurhalla käynnistyvä kertomus saa hänen punavihreässä kuplassa elävän ja suurkaupunkilaisidentiteetin omaksuneen lapsuudenystävänsä Hemmon katsomaan ajassa muutaman vuosikymmenen taaksepäin. Silloin Hemmo halusi Pasin elämän, mutta tuskin enää. Vilpitön ystävyys voi muuttua yllättävän kaukaiseksi.

Pasi was here on lapsuutta kuvatessaan elämänmakuinen ja samalla myös synkkä, eikä se yritä peitellä mitään: on Amiga-pelikonsoli, ryhmäpainetta samanlaisten lenkkareiden ostoon, rakkausprosenttilaskuri mutta myös nöyryyttävä opettaja ja väkivaltainen isä.

Kahden vastakkaisen elämismaailman stereotypioilla ja erityisesti lapsuuden kuvauksella sympaattisesti viihdyttävä Pasi was here on samanaikaisesti myös traaginen. Hemmon yliopistoäiti lukee Michel Foucault’n Seksuaalisuuden historiaa ja tekee terveysruokaa, mutta Hemmo ihailee enemmän Pasin perhettä – heillä kun syödään tavallista ruokaa ja käydään saunassa lauantaisin. Aikuisena Hemmo ei kuitenkaan avaa Pasille kotinsa ovea.

Näytelmä olisi helppo nähdä ainoastaan menneiden vuosikymmenten nostalgiakatsauksena ja kasvutarinana, mutta tarkkanäköiselle katsojalle se tuskin riittää. Ennemminkin se voisi olla yksi puheenvuoro perinteisen yhtenäiskulttuurin hajoamisen seurauksista ja yhteiskunnan fragmentoitumisesta.

Tekijät ovat onnistuneet luomaan paikoitellen jopa kiusallisen jännitteen kahden todellisuuden välille, jolloin katsojankaan ei siis tarvitse olla kasarin lapsi päästäkseen tarinaan sisälle: Pasi was here on ennen kaikkea kertomus kahden todellisuuden saavuttamattomasta yhteiselosta ja yhteentörmäyksestä. Näiden todellisuuksien välissä liikuttaessa katsoja kysyy mielessään, missä vaiheessa nämä maailmat eriytyivät. Miksi Pasi masentui mutta Hemmo menestyi? Olivatko lähtökohdat koskaan samanlaiset? Toimija vai rakenteet? Olemmeko fatalistisesti lähtökohtiemme orjia?

Vaikka näytelmä rakentaa etäisyyttä päähenkilöiden välille kaupunkien avulla, ei maantieteellä todellisuudessa ole asian kanssa välttämättä mitään tekemistä: unohdettuja ja näkymättömiä paseja on maailma täynnä, kaupungista riippumatta. Sen vuoksi Pasi was here näyttäytyykin uskottavana sekä häpeämättömänä ja kuvaa viiltävästi sitä todellisuutta, jossa itsekkyyden sokaisemilla silmillä yritämme nähdä ulos – ja vaikka näemme, emme välttämättä halua aina katsoa. Pasi was here on äärimmäisen suositeltava, koska sen koettuaan jokaisen on taas (toivottavasti) asteen verran helpompi nähdä oman kuplansa ulkopuolelle.

Kulttuuriraportti: Jättiläinen

Jättiläinen (2016)

Teksti: Anna Raeste

Valtava, perisuomalaisen näköinen tehdasalue ja levottomuutta herättävä musiikki kertovat jo Jättiläisen alkumetreillä, ettei elokuvateatteriin olla tällä kertaa tultu nollaamaan aivoja. Hallitseva epävarmuuden tunne tarttuu katsojaan heti alkumetreillä ja roikkuu mukana koko puolitoistatuntisen ajan.

Aleksi Salmenperän ohjaama Jättiläinen käy läpi laajaa mediahuomiota keränneen Talvivaaran nikkelikaivoksen tarinaa. Siinä Jussi (Joonas Saartamo), kokematon virkamies, päätyy käsittelemään ympäristölupaa kyseiselle kaivokselle, joka on mullistamassa mineraalien keräämisen ja tuomassa pikkupaikkakunnalle paljon uusia työpaikkoja. Jussi alkaa kuitenkin epäillä hänelle annettujen tietojen todenperäisyyttä ja sotkeutuu nopeasti Talvivaaran johtajan Pekka Perän (Jani Volanen) ja esimiehensä (Peter Franzén) maailmaan, jossa kaikki ei ole enää yhtä mustavalkoista kuin ulkoapäin näyttää.

Vallitsevaa epävarmuuden tunnetta lisää Salmenperän ratkaisu tehdä elokuvasta fiktiivinen, ripotellen kuitenkin samalla tarinaan todellisia henkilöitä, arkistopätkiä sekä valtavan määrän faktatietoa. Luotaantyöntävyyden sijaan juuri tämä asioiden epäselvyys kuitenkin imaisee mukaansa eikä päästä huomiota herpaantumaan. Salmenperä onnistuu erinomaisesti muuntamaan dokumentaarisen aiheen viihdyttäväksi ja mukaansatempaavaksi elokuvaelämykseksi, joka ei todellakaan jätä kylmäksi. Näyttelijät tekevät loistosuorituksen – etenkin Pekka Perää esittävä Jani Volanen – ja jopa dialogi, tuo perinteinen suomalaisen elokuvan myötähäpeän väristyksiä aiheuttava kompastuskivi, tuntuu yllättävän luontevalta.

Kaikki tämä jää kuitenkin sivuosaan, sillä kiinnostavinta Jättiläisessä ovat sen esiin nostamat yhteiskunnalliset kysymykset. Elokuva käsittelee Talvivaaran ongelmien kautta Suomessa piilevää korruptiota, josta harvemmin puhutaan, mutta jota selvästi piilee rakenteissamme enemmän kuin uskallamme itsellemme edes myöntää. Vaikka elokuvan tapaus päästää katsojan vain raapaisemaan aiheesta jäävuoren huippua, Jättiläinen osallistuu kuitenkin taidemaailmassakin tällä hetkellä suosittuun korruptiokeskusteluun, jota myös mm. Eduskunta-näytelmät ovat nostaneet viime vuosina esille.

Elokuvan fiktiivisyys antaa toki puitteet epäillä esitettävien tapahtumien todenperäisyyttä, mutta jako aitoihin faktoihin ja taiteilijan ottamiin vapauksiin on lopulta varsin selkeä ja helposti seurattava. Jättiläistä ei ehkä kannata katsoa silloin, kun sosiologeille ominainen maailmantuska alkaa jo ennestään käydä liian ylivoimaiseksi, mutta tätä erittäin tärkeää ja todella vaikuttavaa teosta ei kuitenkaan kenenkään pidä jättää väliin. Salmenperän yhteiskunnallinen moraalitutkielma luo mukaansatempaavalla tavalla jatkuvan pudotusta odottavan tunteen, joka jää roikkumaan vielä lopputekstienkin päätyttyä.

Kulttuuriraportti: Cleaning Women live @ Juttutupa

Cleaning Women Live @ Juttutupa

Teksti ja kuva: Oskari Lappalainen

Vaikka Cleaning Women oli nimeltä ja konseptiltaan tuttu en ollut kuunnellut heidän musiikkiaan aiemmin. Pääsin korjaamaan tämän tilanteen maaliskuun viides päivä heidän esiintyessään Juttutuvassa. Halusin pitää yllä mysteeriä enkä rynnännyt kuuntelemaan bändin musiikkia netistä. Leikin että elin 1980-luvulla ja että olin juuri kuullut huhuja jännästä bändistä. Aikamatkustuskuvitelmani varmaankin toimi koska keikka oli yksi säväyttävimmistä pitkään aikaan.

Saapuessani kämppikseni kanssa paikalle hyvissä ajoin noin puoli tuntia aikaisemmin Juttutupa oli jo ääriään myöten täynnä. En muista milloin viimeksi olisin ollut keikalla jossa olisi ollut näin paljon ihmisiä per neliömetri. Tilannetta selittänee osin se että Juttutupa on ensisijaisesti baari ja toissijaisesti keikkapaikka. Tungoksen takia jouduin tyytymään paikkaan, josta näkyvyyden lavalle peitti osittain massiivinen kivipilari. Lohduttauduin ajattelemalla että magia toimii parhaiten kun sitä ei näe.

Tungosärsytys haihtui kuitenkin varsin nopeasti kun itse keikka alkoi. Kolmen miehen bändi oli aikoinaan luonut mainetta esiintymällä…noh, siivoojanaisiksi pukeutuneiksi. Tällä kertaa lavalle kuitenkin noustiin mustiin kauluspaitoihin ja suoriin housuihin pukeutuneita. Katsellessani rumpujen virkaa toimittavaa romukokoelmaa sekä joukkoa vielä vähemmän tunnistettavia instrumentteja odotin saavani tuutin täydeltä kolinaa ja paukutusta.

Teolliset sävyt olivat vain kuitenkin yksi väri bändin paletissa. Tarjolla oli niin instrumentaalista musiikkia kuin yllättävänkin lähelle pop-musiikin kaavoja tulevia kappaleita, hitaita ja nopeita biisejä, tanssittavaa musiikkia ja fiilistelyä. Metalliromu taipui niin koneaikakauden ääniin kuin Indonesian ikivanhan gamelan-musiikin mieleen tuovaan melodiseen kilkutteluun. Monet sävellykset tuntuivat vievän kuuntelijoita jonnekkin itään: Arabiaan, Aasiaan ja rajan taakse slaavilaisiin sävyihin. Tai ehkäpä bändin, joka on tehnyt neuvostoscifin inspiroimaa musiikkia, inspiraation lähteet ovat hieman kosmisempien etäisyyksien päässä?

Kaikkein mieleenpainuvinta oli bändin ilmiselvä luovuus, musiikillisuus ja taito. Tämä yhtye olisi saanut kiinnostavaa musiikkia ulos normaalin pop-bändinkin varustuksella. Kuitenkin erikoiset instrumentit ja tutkimusmatkailun henki antoivat musiikkiin jotain aivan omaa fiilistä. Aloinkin sähköporakoneen soittoa kuunnellessani miettimään miksi monien on niin vaikea tehdä irtiottoja perinteisistä äänimaailmoista ilman että vajotaan täydelliseen erikoisuuden tavoitteluun. Ehkäpä tämän tehtävän hankaluus tekee Cleanin Womenin kaltaisista bändeistä niin säväyttäviä.

cleaning women kuvituskuvakokeilu

Livemusiikin tulevaisuus

Olen viime aikoina pohtinut paljon live-musiikin tulevaisuutta. Minulla on itse taustaa amatöörimuusikkona, ja bändiaikoina tuli keikkailtuakin muutamaan otteeseen. Minulla on siis ollut mahdollisuus vertauskuvallisesti kurkistaa verhojen taakse keikkailun suhteen. Olen aina arvostanut vahvoja live-bändejä, jotka sekoittavat kiinnostavaa visuaalista antia musiikkinsa joukkoon, ja esittävät taidettaan innolla. Nyt 2010-luvulla teknologia ja sitä koskeva tietämys sekä sen sisältävät taiteelliset visiot ovat avaamassa uudenlaisia mahdollisuuksia live-esityksiin.

Viimeaikaiset pohdinta laukaisi se, että katsoin Youtubesta Nine Inch Nailsin keikan Los Angelesin Staples Centeristä vuodelta 2013. Kolme vuotta on pitkä aika 2010-luvulla, mutta kyseessä on aina ehkä vähän aikaansa edellä olevan bändin viimeisimmältä kiertueelta. Yhte oli ottanut modernin valoteknologia käyttöön uskomattman taiteellisesti ja teknisesti visionääriusillä tavoilla.

Yhtye käytti katosta roikkuvia pitkiä ja tiheästi asteltuja LED-valonauhoja luodakseen kolmiulotteisia valopisteiden kenttiä ja muita erittäin vaikuttavia visuaalisia tehosteita. Olin itse päässyt nauttimaan vuonna 2014 kiertueen maahantuodun kevytversion, mutta kyseinen hyvälaatuinen taltiointi räjäytti mieleni uudestaan. Yhtyeen ulosanti on seestynyt ja muuttunut taiteellisemmaksi, ja harva rock-bändi on onnistunut ikääntymään yhtä hyvin.

Samoihin aikoihin olin Kontaktin kaudenavajaisissa päätynyt keskustelemaan parin henkilön kanssa hologrammien käytöstä lavataiteen osana. Hologrammiteknologiaa on käytetty Yhdysvalloissa herättämään henkiin kuollut 1990-luvun räppäri Tupac keikkalavoille. Tätä pidettiin osittain siistinä, osittain karmivana, ja hologrammien käyttö tähän tarkoitukseen jakaa mielipiteitä. Hologrammeilla on kuitenkin mahdollista luoda myös jotain täysin uutta. Japanissa ja Yhdysvalloissa onkin projisoitu täysin virutaalisia hahmoja lavoille.

Hologrammiteknologian kehitys saattaisi esimerkiksi mahdollistaa sen, että bändi voisi esiintyä yhdessä paikassa, mutta jäsenet voitaisiin toistaa hologrammeina useilla lavoilla kerrallaan. Hologrammeja voi käyttää myös puhtaan taiteellisilla tavoilla, kuten jotkut bändit käyttävät nykyajan visuaalisia teknologioita.

Viekö vai tuoko teknologia lisää magiaa liveihin? Itse olen aina nauttinut keikoista, joissa visuaaliseen ja tekniseen puoleen on panostettu kunnolla. Mutta toisaalta olen myös viihtynyt tunkkaisilla 30 hengen punk-keikoilla. Tärkeintä onkin loppujen lopuksi ehkä vain fiilis, yhdessä tekeminen ja yhteisestä asiasta yhdessä sekoaminen. Se jo ikäpolveni pääsykoekirjana toimineessa ”vihreässä kirjassa” mainittu joukkovoimaantuminen.

Teksti: Oskari Lappalainen

Kulttuurivastaavien tervehdys 1/2016

Moikka, tässä kirjoittelevat Kontaktin uudet kulttuurivastaavat Anna ja Emmi!

Anna Raeste_rajattu Emmi Rantanen_rajattu

Olemme uutuudenintoa pursuavia fukseja, jotka ovat kiinnostuneita kulttuurista aina taidenäyttelysaleista musiikkifestareille ja elokuvateatterien eturiveihin asti. Tällä palstalla tulette kuulemaan meistä, sillä tiedotamme menneistä ja tulevista tapahtumistamme sekä esittelemme ajankohtaisia ja kiinnostavia kulttuuriin liittyviä asioita.

Kulttuurivuosi alkaa speksin merkeissä 25.2. ja siitä starttaakin tapahtumantäyteinen lukukausi. Kontaktilaisille luvassa on ainakin leffa- ja teatteriexcuja, musikaalintäyteistä sing-a-long –iltaa sekä mahdollisesti jopa osallistavia kursseja esimerkiksi improteatterin ja sushin tekemisen merkeissä. Villeimmissä ajatuksissamme suunnitteilla olisi kontaktilaisten kokoaminen yhteen kesän aikana exculle Ilosaarirockiin. Lisäksi olemme halukkaita kuulemaan Teidän toiveitanne maan ja taivaan väliltä sekä olemaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa kontaktilaisten kanssa.

Toivottavasti nähdään tulevan vuoden aikana kulttuurin merkeissä!