Muu – Page 3 – Kontakti-blogi

Avioliitto kuuluu kaikille

AVIOLIITTO KUULUU KAIKILLE

Teksti: Inka Järvikangas

Marraskuun 28. päivä 2014 jäi suomalaisen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuushistorian kirjoihin ja kansiin. Eduskunnan täysistunto äänesti tasa-arvoisen avioliittolain puolesta 105-92 ja arviolta noin 50.000 ihmistä juhli Helsingin Kansalaistorilla. Sosiaalinen media virtasi sateenkaaren väreissä ja käyttäjät muokkasivat profiilikuvaansa Tahdon2013-siluetin. Tätä kirjoitettaessa on varmaa, että samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat solmia avioliiton 1.3.2017 lukien samoilla edellytyksillä kuin eri sukupuoltakin olevat parit.

Sukupuolineutraalilla avioliittolailla on kaksi tärkeää tehtävää: poistaa oikeustoimikelpoisiin ihmisiin kohdistuvaa suojelua heiltä itseltään, ja laimentaa seksuaalisen suuntautumisen merkitystä yhteiskunnallisessa elämässä. Nämä ovat itsestäänselvyyksiä, mutta ne ovat jääneet yllättävän pienelle huomiolle siinä yleisessä julkisessa keskustelussa, jota tämän aiheen ympärillä on käyty vuosikausia.

Tilastokeskuksen tilastoja tarkastelemalla käy ilmi, että vuonna 2015 ensimmäisen kerran avioliiton solmineiden naisten keski-ikä oli 31,2 ja miesten 33,4 vuotta. Ennen avioliiton solmimista kolmekymppiset ovat siis jo ehtineet kouluttautua ammattiin, työntää ainakin toisen jalan sisään työelämään, ostaa omistusasunnon ja osa on jo lisääntynytkin – isoja päätöksiä kaikki loppuelämän kannalta. Uskon, että oikeustoimikelpoinen ihminen on kykenevä suoriutumaan itsenäisesti myös elämänsä tärkeimmästä rekrytoinnista, aviopuolisonvalinnasta ilman ulkopuolisten puuttumista asiaan. Suomen perustuslain 6 §:n mukaan ”Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilön liittyvän syyn perusteella.”. Kauaksi on jäänyt aika, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos ja sairaus, joten mikäli kaksi aikuista ihmistä haluaa solmia keskenään avioliiton, valtion tulee se heille suoda riippumatta puolisoiden sukupuolesta. Eivät aikuiset ihmiset tarvitse suojelua heiltä itseltään ja seksuaalisuudeltaan, ainoastaan lapset ja nuoret tarvitsevat seksuaalista koskemattomuutta aikuisten taholta, joka on edelleen säädetty laissa rangaistavaksi ja hyvä niin. Valtion tehtävä ei ole puuttua siihen, ketkä menevät naimisiin keskenään, vaan taata kaikille kansalaisille yhdenvertaiset mahdollisuudet avioliiton solmimiseen. Tämä toteutuu tasa-arvoisella avioliittolailla.

Laki rekisteröidystä parisuhteesta luotiin vuonna 2002 avioliittolain rinnalle, jotta homo- ja lesboparit pääsisivät nauttimaan lain suomista eduista, kuten perimisoikeudesta ja oikeudesta perheen sisäiseen adoptioon. Hyvällä tarkoituksella aiheutettiin kuitenkin kansalaisten jako ykkös- ja kakkosluokkaan, pelkällä rastilla viranomaiskaavakkeessa yksilö ilmiantoi yksityiseen elämäänsä kuuluvan seksuaalisen suuntautumisen valtiolle tai kunnalle. Useissa käytännön tilanteissa tällä tiedolla ei kuitenkaan ollut (tai ainakaan olisi pitänyt olla) mitään merkitystä – esimerkiksi erilaisia etuuksia haettaessa ja myönnettäessä on maksajan näkökulmasta samantekevää hakijan puolison sukupuoli eikä maksaja siksi tällaisella tiedolla mitään tee. Toki välillisesti ihmisten seksuaalinen suuntautuminen tulee jatkossakin viranomaisten tietoon, mikäli puolison koko nimi paljastetaan. Tässä nimenomaan on tasa-arvoisen avioliittolain hienous, Antti voi olla naimisissa Annan tai Artun kanssa, mutta yhteiskunnan virallistamaa suhdetta ei alleviivata eri tavalla sen mukaan kumpaa sukupuolta puoliso sattuu olemaan. Uskon vakaasti tämän tyyppisen neutralisoinnin myös vähentävän homoseksuaalisuuteen kohdistuvia ennakkoluuloja ja syrjintää. Avioliitto kuuluu kaikille.

Tasa-arvoinen avioliittolaki ei ole kuitenkaan ihmelääke, joka voimaantullessaan poistaisi kaikki tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen liittyvät ongelmat. Merkittävin katvealueelle jäävä alue on transsukupuolisten oikeudet ja translaki. Ihmisoikeusjärjestöistä esimerkiksi Amnesty katsoo, että ”Suomi loukkaa juridisen sukupuolensa korjaavien ihmisten ihmisoikeuksia räikeästi pakottamalla heidät sterilisaatioon ja eroamaan aviopuolisostaan.” Valitettavasti Amnesty on oikeassa – Suomen nykyinen translaki sitoo sukupuolen oikeudellisen vahvistamisen ja sukupuolen korjaamisen lääketieteellisen prosessin toisiinsa, juridisen sukupuolen ”vaihtaminen” viranomaisten rekistereihin ei siis käy ilmoitusluonteisesti. Törkeimmät transsukupuolisiin kohdistuvat ihmisoikeusloukkaukset ovat luonnollisesti vaatimus lisääntymiskyvyttömyydestä ja suostumus avioliiton muuntamisesta rekisteröidyksi parisuhteeksi tai toisinpäin. Hyvässä vanhemmuudessa on kyse ennen kaikkea läheisen vuorovaikutussuhteen rakentamisesta lapseen, ei vanhemman sukupuolesta tai sukupuolisuuden kokemuksesta. Avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen transihmisen kanssa solminut on usein puolison korjausprosessin valmistuessa yhtä homo- tai heteroseksuaalinen kuin prosessin alkaessakin – ihmiset sitoutuvat toisiinsa, eivät sukupuoliin.

Samat mahdollisuudet – sama lopputulos?

Teksti: Heidi Ahola
Kuva: Sini Järnström

Tasa-arvo on sana, joka vilisee jatkuvasti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Harva ympäristöään tarkkaileva ihminen välttyy ottamasta siihen joskus kantaa. Tasa-arvo tarkoittaa pelkistetysti ihmisten yhtäläisiä edellytyksiä saavuttaa asioita elämässä sukupuoleen, ihonväriin, etniseen taustaan ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Pohjimmiltaan on kyse yhteiskunnallisen hyvän – resurssien, hyvinvoinnin, vallan sekä varallisuuden – oikeudenmukaisesta ja tasaisesta jakautumisesta ihmisten kesken. Lähemmässä tarkastelussa kuitenkin paljastuu, että tasa-arvon käsite on jopa ongelmallisen monitulkintainen. Tasa-arvoajattelua hallitsee vahvasti hyvin vakiintunut jaottelu mahdollisuuksien tasa-arvon ja lopputulosten tasa-arvon välillä. Nämä kaksi tasa-arvoa palvelevat erilaisia poliittisia intressejä ja niiden vastakkainasettelu aiheuttaa huomattavia jännitteitä julkisessa keskustelussa. Mahdollisuuksien tasa-arvo hallitsee suurimmassa osassa länsimaisia yhteiskuntia vaihtelevin painotuksin. Lopputulosten tasa-arvo on huomattavasti monimutkaisempi asia.

Mitä nämä kaksi tasa-arvoa sitten ovat ja miten ne poikkeavat toisistaan? Mahdollisuuksien tasa-arvo tarkoittaa yksilöiden yhtäläisiä mahdollisuuksia tavoitella samoja asioita taustoistaan riippumatta. Käytännössä mahdollisuuksien tasa-arvo kattaa vain lakiin kirjatut yksilöiden juridiset oikeudet sekä yksilöiden yhtäläiset poliittiset oikeudet. Esimerkiksi yhtäläinen äänioikeus ja yhtäläinen oikeus kouluttautua ovat mahdollisuuksien tasa-arvoa. Lopputulosten tasa-arvo taas keskittyy lähtökohtaisten oikeuksien lisäksi myös toiminnan lopputulokseen – siihen, että vapaiden yksilöiden toiminta synnyttäisi mahdollisimman paljon onnellisuutta kaikille, joita toiminta koskee. Käytännössä lopputulosten tasa-arvon toteutuminen edellyttää yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tasaamista esimerkiksi tasaisella tulonjaolla ja valtion väliintuloilla.

HISTORIAA
Pohdittaessa tasa-arvon käsitettä on hyvä vilkaista egalitarismin ja filosofisen ajattelun historiaan. Egalitarismi on poliittisen filosofian suuntaus, jonka mukaan tietyssä yhteisössä elävien yksilöiden tulisi olla keskenään tasa-arvoisia tietyin tavoin – se, millä tavoin tasa-arvo toteutuu, on määrittelykysymys. Egalitarismin taustalla on moraalinen ajatus kaikkien inhimillisten olentojen perimmäisestä samanarvoisuudesta. Tämä ajatus puhkesi kukkaan liberaalin ajattelun kehittyessä Euroopassa 1600-luvulla. Olennainen vaikutin oli yhteiskunnallinen murros: feodalismista siirryttiin teollisuusyhteiskuntiin. Keskiössä oli uusi ajatus ihmisestä yksilönä, jolla on pysyviä oikeuksia lain edessä. Toisin kuin feodaalisessa järjestelmässä, jossa ihmisen syntyperä määritteli tämän tulevaisuuden, uudenaikaisessa yhteiskunnassa haluttiin, että jokainen yksilö on syntymässään vapaa ja että jokaisen vapaan yksilön oikeudet lain edessä ovat yhtäläiset. Liberaaliin ajatteluun vaikutti erityisesti filosofi John Locke. Locken ajatus ihmisestä yksilönä, jolla on oikeus omaan ruumiiseen, omaan elämään, vapauteen ja omaisuuteen, oli omana aikanaan täysin radikaali ja ennenkuulumaton. Locke nimitti näitä ihmisen moraalisia perusoikeuksia luonnollisiksi oikeuksiksi. Tämä Locken individualistinen ja liberaali oikeuskäsitys loi pohjan mahdollisuuksien tasa-arvon ideaalille ja on kaikkien nykyäänkin vallitsevien tasa-arvokäsitysten pohjalla.

Mielenkiintoista on, että mahdollisuuksien tasa-arvoon kuuluu yksilöiden yhtäläinen mahdollisuus kouluttautua – edellyttäen, että opiskelija kykenee maksamaan lukukausimaksut ja muut opiskelusta koituvat kustannukset. Ideaalissa tasaisten mahdollisuuksien yhteiskunnassa kaikilla on mahdollisuus hakeutua opintoihin ja parhaat hakijat saavat opiskelupaikan. On kuitenkin hyvin kyseenalaista, menevätkö opiskelupaikat kaikista lahjakkaimmille opiskelijoille, jos koulutus on maksullista. Opiskelijat valikoituvat tällöin todennäköisemmin perityn sosioekonomisen aseman kuin osaamisen perusteella. Useissa maissa yhtäläisten mahdollisuuksien toteutumista on pyritty lisäämään tarjoamalla kansalaisille ilmaista koulutusta eri koulutusasteilla. Maksuton koulutus jakaa mielipiteitä libertarististen ajattelijoiden keskuudessa – ei ole harvinaista, että ihminen kannattaa tasa-arvoa ja samaan aikaan vastustaa koulutuksen maksuttomuutta.

Ajatus lopputulosten tasa-arvosta kehittyi huomattavasti myöhemmin kuin lockelainen mahdollisuuksien tasa-arvon ihanne. Yhteiskunnallisen toiminnan lopputulokseen alettiin keskittyä 1800-luvulla utilitaristisen ajattelun myötä. Utilitarismi kehittyi ennen kaikkea filosofi John Stuart Millin vaikutuksesta. Pähkinänkuoressa yhteiskunnallinen utilitarismi tarkoittaa sitä, että yksilöiden toimintaa arvotetaan sen perusteella, kuinka paljon onnellisuutta toiminnan seuraukset tuottavat ihmisille – eli mikä on toiminnan lopputulos. Utilitarismissa teon seurauksena syntyvä onnellisuus ei ole vain toimijan omaa onnellisuutta, vaan kaikkien niiden onnellisuutta, joita toiminta koskee. Toisin kuin mahdollisuuksien tasa-arvossa, keskiössä ei ole yksilö, vaan yhteisö. Joskus toiminta, joka ei tuota välitöntä onnellisuutta toimijalle itselleen, tuottaa lopputuloksena onnellisuutta sille yhteisölle, johon toimija kuuluu. Lopputulosten tasa-arvossa siis keskitytään yhteiskunnalliseen lopputilaan, joka seuraa tiettyjen periaatteiden mukaan toimimisesta. Esimerkiksi keräämällä veroja yksilöiltä estetään vahingon aiheuttaminen niille ihmisille, jotka eivät syntyjään ole yhtä hyvässä sosioekonomisessa asemassa, ja välillisesti tämä lisää koko yhteiskunnan hyvinvointia.
Mahdollisuuksien ja lopputulosten tasa-arvon suhteet valtioon poikkeavat merkittävästi toisistaan. Libertaristisessa ajattelussa valtion tehtävä on ainoastaan olla puuttumatta yksilön luonnollisiin oikeuksiin ja samalla varjella näitä oikeuksia lainsäädännöllä. Valtion puuttuminen yksilön toimintaan nähdään yksilönvapauden vastaisena ja sen katsotaan myös heikentävän mahdollisuuksien tasaista jakautumista.
Milliläisessä utilitaristisessa ajattelussa taas valtio on yksilön oikeuksien varjelemisen lisäksi velvollinen mahdollistamaan yksilöiden hyvän elämän vaikuttamalla näiden valintoihin ja ohjailemalla näiden toimintaa yhteisen hyvän nimissä. Juuri suhde valtioon asettaa libertaristisen ja utilitaristisen ajattelun yhteensovittamattomaan ristiriitaan keskenään. Tämän vuoksi tasa-arvolla saatetaan toisinaan perustella keskenään täysin vastakkaisia poliittisia päämääriä. Utilitaristisessa ajattelussa esimerkiksi veronkanto nähdään positiivisena asiana, sillä se edistää lopputuloksen tasa-arvoa. Libertaristisessa ajattelussa se puolestaan nähdään räikeänä yksilön perusoikeuksien polkemisena ja tasavertaisten mahdollisuuksien heikentäjänä.

sipilanaamari

TOIMII TEORIASSA – ENTÄS KÄYTÄNNÖSSÄ?
Tehdään ajatusleikki: miten täydellinen mahdollisuuksien tasa-arvo ja lopputuloksen tasa-arvo oikein toimisivat puhtaimmillaan, ideaalimuodoissaan? Puhtaasti mahdollisuuksien tasa-arvolle perustuva, ilman valtion väliintuloa toimiva yhteiskunta on raaka järjestelmä, jossa varallisuus periytyy sukupolvelta toiselle ja jossa kaikkein varakkaimmat saavuttavat kaikista korkeimman aseman, sillä heillä on eniten varaa kouluttautua ja hankkia kulttuurista ja sosiaalista pääomaa, jota vaaditaan yhteiskunnallisen hierarkian korkeimmille paikoille etenemiseksi. Pääoman ja aseman periytyminen myös ruokkii hierarkkisuutta. Voi asettaa kyseenalaiseksi, onko tällainen yhteiskunta todella tasa-arvoinen – omaisuuden ja arvoasemien periytyessä sukupolvelta toiselle tilanne muistuttaa enemmänkin feodalismia. Libertaristisen yhteiskunnan perimmäinen ongelma on resurssien epätasainen jakautuminen juridisilta oikeuksiltaan tasavertaisten yksilöiden välillä. Jos yhtäläiset oikeudet taataan lailla, kenellä on oikeus ja valta määrittellä, millaisia meriittejä ihmiseltä vaaditaan arvovallan saavuttamiseksi ja miten ja millaisesta kyvykkyydestä pitäisi palkita? Tuleeko palkinto tuloissa, resursseissa, vallassa vai hyvinvoinnissa? Jos valtio ei puutu yksilön valintoihin, päädytään helposti tilanteeseen, jossa yhteiskunnallisen hyvän jakautumista sääntelee vapaa markkinatalous. Tällainen libertaristinen järjestelmä on ankara niille, jotka eivät pärjää kilpailussa, ja yksilöiden sosiaalinen liikkumavara on kapea.

Teoriassa puhdas mahdollisuuksien tasa-arvo kukoistaa meritokratiassa ja vapaassa markkinataloudessa. Meritokraattisessa yhteiskunnassa arvoasemasta toiseen etenemisen pitäisi perustua ainoastaan yksilön kykyihin ilman ulkoisten ominaisuuksien (esimerkiksi sukupuoli tai ihonväri) vaikutusta. Vapaassa markkinataloudessa taas ne yksilöt, jotka valjastavat osaamisensa ja kykynsä parhaiten palvelemaan tuottavuutta, menestyvät teoriassa parhaiten ja saavat suurimmat palkkiot ponnistuksistaan. Käytännössä asiat eivät kuitenkaan mene näin, sillä yhteiskunnalliset rakenteet vaikuttavat markkinatalouden ja meritokratian toimintaan. Lain edessä tummaihoisilla on yhtäläiset mahdollisuudet hakeutua puoluepolitiikkaan kuin valkoisilla, ja naisilla on yhtäläiset mahdollisuudet hakeutua pörssiyhtiöiden johtotehtäviin kuin miehillä. Lopputulokseen vaikuttavat kuitenkin sellaiset yhteiskunnalliset rakenteet (esimerkiksi hyvä veli –verkostot) ja asenteet (esimerkiksi rotuun perustuvat ennakkoluulot), joiden seurauksena valkoiset hallitsevat puoluepolitiikkaa ja miehet hallitsevat pörssiyhtiöiden johtoa. Mahdollisuuksien tasa-arvon ongelma onkin sen kyvyttömyys tunnistaa sosiaalisia rakenteita.

Yhdenvertaisuus lain edessä ei yksin riitä takaamaan todellista tasa-arvoa, vaan yksilön toimintaa on ohjailtava yhteisesti suotuisana pidettyyn suuntaan, jotta vältetään vahingon aiheuttaminen yhteiskunnalle – tähän tarvitaan lopputulosten tasa-arvoa. Vaan onko täydellisen tasainen tulonjako ja puhdas lopputuloksen tasa-arvo realistista – tai oikeudenmukaista? Mitkä olisivat seuraukset, jos yhteiskunnallinen hyvä jakautuisi täydellisen tasaisesti ihmisten kesken? Täydellinen lopputulosten tasa-arvo voi äkkiseltään tuntua utopistiselta. Voimakas sääntely valtion taholta voi herättää ihmisissä niin suurta vastenmielisyyttä, että se kääntyy itseään vastaan. Tämä tosin riippuu yhteiskunnasta: esimerkiksi Pohjoismaissa valtioon toimijana suhtaudutaan lähtökohtaisesti myönteisemmin kuin Yhdysvalloissa. Lopputulosten tasa-arvon saavuttaminen esimerkiksi kiintiöiden, tulonjaon tasoittamisen ja sääntelyn avulla on haastavaa, sillä ne sotivat vahvasti hallitsevaa yksilön vapautta korostavaa eetosta vastaan – sitä eetosta, johon koko tasa-arvon käsite alun perin nojaa. Tapausesimerkkinä voidaan pohtia vaikkapa vuonna 2016 Suomessa käyttöön otettavia korkeakouluhakujen ensikertalaiskiintiöitä. Kiintiöillä pyritään tasoittamaan lopputulosta – pyrkimyksenä on, että yhä useampi suomalainen nuori saisi yhden opiskelupaikan sen sijaan, että pääsykokeissa parhaiten menestyvät opiskelijat haalivat itselleen monta eri opiskelupaikkaa heikommin suoriutuvien jäädessä ilman mahdollisuutta opiskella. Tulevia kiintiöitä on jo parjattu epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä, että ne heikentävät aloittavien opiskelijoiden osaamistasoa. On hyvä pohtia, millaiseen yhteiskunnalliseen lopputulokseen kiintiöt lopulta johtavat – lisääntyykö kaikkien hyvinvointi, kun yhä useampi saa teoriassa paremman mahdollisuuden päästä opiskelemaan, vai heikkeneekö opiskelijoiden taitotaso ja herättävätkö kiintiöt ihmisissä katkeruutta? Lopputulos nähdään vasta käytännössä. Ensikertalaiskiintiöihin kiteytyy lopputulosten tasa-arvon ikuinen ongelma: on vaikeaa määritellä suuntaviivoja sille, kuinka paljon lopputulosta halutaan ja voidaan tasata.

Ideologisesta ristiriidasta huolimatta mahdollisuuksien ja lopputulosten tasa-arvo ovat käytännössä riippuvaiset toisistaan. Ilman mahdollisuuksien tasa-arvoa ei voi olla lopputulosten tasa-arvoa, sillä ilman yksilöiden yhtäläisiä oikeuksia lain edessä hyvinvoinnin jakautuminen tasaisesti on mahdotonta. Jotkin liberaalit ajattelijat kannattavat mahdollisuuksien tasa-arvoa mutta vastustavat lopputulosten tasa-arvoa. Tutkimusten mukaan mahdollisuuksien tasa-arvo kuitenkin toteutuu parhaiten yhteiskunnissa, joissa tuloeroja tasataan merkittävästi esimerkiksi verotuksella. Samaten suurten tuloerojen yhteiskunnissa yksilöiden mahdollisuudet tavoitella parempaa elämää ovat vähemmän tasaiset. Käytännössä mahdollisuuksien ja lopputulosten tasa-arvo esiintyvät kumpikin harvoin (jos koskaan) puhtaimmassa muodossaan; suurimmassa osassa länsimaisia yhteiskuntia todellisuus on tasapainottelua libertaristisen ja utilitaristisen ajattelun välillä. Se, kuinka paljon lopputulosta tasoitetaan, riippuu yhteiskunnasta ja on lopulta poliittisten päättäjien käsissä. Selvää on, että tasa-arvon käsitettä viljellään politiikassa antaumuksella oikeuttamaan mitä erilaisimpia päämääriä.

Yhdenvertaisuussuunnitelma 2016

YHDENVERTAISUUSSUUNNITELMA 2016

Kontaktin tarkoituksena on järjestää monipuolista ja jäsenistönsä laajasti tavoittavaa toimintaa, johon kaikkien on tasapuolisesti helppoa ja turvallista osallistua. Kontaktin tasa-arvovastaavat yhdessä muun hallituksen kanssa pyrkivät aktiivisesti luomaan turvallista ja tasa-arvoista pohjaa Kontaktin toiminnalle. Tämä tapahtuu ennaltaehkäisevän, jatkuvan ja arvioivan toiminnan kautta.

Alkoholittomat tapahtumat

Kontakti järjestää riittävästi alkoholittomia tapahtumia. Näitä ovat esimerkiksi kulttuuri- ja liikuntatapahtumat, pullaperjantait sekä alkoholittomat illanvietot. Myös alkoholillisten tapahtumien, kuten sitsien, järjestämisessä tarjotaan alkoholittomia vaihtoehtoja. Mikään Kontaktin toiminta ei velvoita juomaan alkoholia.

Hinnoittelu

Kontaktin jäsenyys pysyy maksuttomana. Osallistumismaksut tapahtumiin, kuten vuosijuhliin, pysyvät kohtuullisena. Mahdollisuuksien mukaan Kontakti pyrkii maksamaan osan kulttuuritapahtumien osallistumismaksuista. Myös täysin ilmaisia tapahtumia järjestetään.

Tiedotus

Tapahtumista tiedotetaan laajasti niin, että jäsenistö saa kuulla niistä hyvissä ajoin. Tämä tapahtuu esimerkiksi Kontaktin sähköpostilistojen, sosiaalisen median sekä nettisivujen kautta. Tapahtumista tiedotetaan myös englanniksi, ja englanninkielisissä versioissa kerrotaan, keneltä voi kysyä lisätietoa. Kontaktin kansainvälisyysvastaava on erityisesti yhteydessä kansainvälisiin opiskelijoihin, ja pyrkii edistämään näiden osallistumisaktiivisuutta sekä tutustuttamaan suomalaiseen opiskelijakulttuuriin.

Toiminnan läpinäkyvyys

Kontaktin toiminta on läpinäkyvää ja avointa. Kaikilla jäsenillä on oikeus ja mahdollisuus osallistua hallituksen kokouksiin tai lukea jälkikäteen kokouspöytäkirjoja. Tapahtumien järjestämisessä kuullaan jäsenistön mielipiteitä ja toiveita, sekä pyritään tarjoamaan laajasti osallistumismahdollisuuksia myös toiminnan järjestämiseen.

Esteettömyys

Tapahtumista tiedotettaessa mainitaan, onko tapahtumapaikalle esteetön pääsy. Erityisesti Uudella ylioppilastalolla järjestettävien tapahtumien yhteydessä tämä on tärkeää. Ilmoittautumislomakkeissa on erikseen kohta, jossa kysytään, tarvitseeko osallistuja erityisjärjestelyjä. Kontaktille nimetään oma esteettömyysvastaava, joka saa asianmukaista koulutusta.

Vuosikurssien huomioiminen

Kontakti ottaa toiminnassaan huomioon eri vuosikurssien opiskelijat. Vanhemmat ja pidemmälle opinnoissaan edenneet opiskelijat huomioidaan muun muassa erilaisten työelämäaiheisten tapahtumien, kuten ekskursioiden ja työelämämentoroinnin lisäämisenä, sekä alumnitoiminnan kehittämisenä. Ensimmäisen vuoden opiskelijat pyritään ottamaan aktiivisesti mukaan toimintaan toimivan tiedotuksen avulla. Tämä onnistuu esimerkiksi hallitukseen nimetyn fuksivastaavan toimesta.

Erityisruokavaliot

Kontakti pyrkii mahdollisimman monipuolisesti huomioimaan jäsenistön erikoisruokavaliot. Tapahtumissa tarjottavat kasvis-, vegaani-, laktoosittomat- ja gluteenittomat vaihtoehdot ovat laadukkaita. Kontakti hyväksyy myös aatteelliset perusteet erityisruokavaliolle.

Sukupuoli ja seksuaalisuus

Kontaktin toiminnassa ketään ei syrjitä hänen sukupuolensa tai seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Kontakti pyrkii minimoimaan sukupuolittuneet käytännöt perinteisistä tapahtumista, kuten sitseistä. Kenenkään sukupuolta tai seksuaalista suuntautumista ei oleteta, eikä kysytä tarpeettomasti.

Turvallinen tila

Kontakti noudattaa kaikissa tapahtumissaan Kannunvalajien turvallisen tilan periaatetta. Tämän periaatteen mukaan esimerkiksi yksilöistä ei tule olettaa mitään, toisia kohtaan tulee olla kunnioittava, kaikille tulee antaa tilaa, ketään ei saa häiritä ja ongelmatilanteisiin tulee pyytää ja saada apua. Olettamatta tulee jättää henkilön identiteettiin, elämänkokemukseen ja mielipiteisiin liittyvät piirteet. Toisen erilaisuutta ei tule kyseenalaistaa. Kaikkien tulee antaa tulla kuulluksi. Kaikenlainen fyysinen ja henkinen häirintä on ehdottomasti kiellettyä. Ongelmatilanteissa jäsenistö voi ottaa nimettömänä tai nimellisenä yhteyttä Kontaktin tasa-arvovastaaviin häirintälomakkeen kautta.

Yhteistyö

Kontaktin tasa-arvovastaavat pyrkivät edistämään hallituksen sisäistä, eri järjestöjen hallitusten välistä sekä hallituksen ja jäsenistön välistä yhteistyötoimintaa yhdenvertaisuuden edistämiseksi. Tavoitteena on tuoda tasa-arvonäkökulmaa kaikkeen Kontaktin toimintaan. Myös jäsenistön ajatuksia tasa-arvosta tullaan kuulemaan. Kontakti osallistuu ja edistää aktiivisesti muita tiedekunnan alaisia aiheeseen liittyviä kanavia.

Kontaktille on tärkeää, ettei ketään syrjitä tai häiritä ikänsä, sukupuolensa, taustansa, vakaumuksensa tai suuntautumisensa perusteella. Tasa-arvovastaavat arvioivat kuukausittain tämän tavoitteen toteutumista.

kuvitus5

Tasa-arvovastaavan terveiset

Teksti: Anna Lemström

Tasa-arvovastaava. Se ”jämätitteli”, joka nakitetaan vastahakoiselle uudelle hallituslaiselle, koska sitten HYY antaa ainejärjestölle rahaa. Titteli, jota kukaan ei suuremmin halua, muttei suuremmin vastustakaan. Titteli, jonka tehtävänä on kirjoittaa se yksi yhdenvertaisuussuunnitelma, jossa vakuutetaan, ettei me syrjitä, ja se siinä. Loppu vuoden voikin sitten keskittyä oikeisiin hallitushommiin.

Jo hakiessani Kontaktin hallitukseen ilmoitin, että haluan uudeksi tasa-arvovastaavaksi. Olin kyllästynyt siihen, että niin järjestö-, yritys- kuin opiskelumaailmassa tasa-arvokysymyksiä hoidetaan liian usein viimeisenä. Sitten jos tärkeämpien asioiden jälkeen ehtii.

Tasa-arvo sinänsä on mielestäni varsin latistunut sana. Nykypäivänä harva muotoilisikaan olevansa tasa-arvoa vastaan. Siksi tasa-arvoa onkin erinomaista käyttää politiikan välineenä. Siihen vedottaessa jokaisen tulisi olla samaa mieltä. Sen sijaan keinot tasa-arvon toteuttamiseksi voivat olla monen mielestä radikaaleja. Sanat kuten feminismi, pasifismi tai vegetarismi ovat yhteiskunnassamme yhä vahvasti latautuneita. Tunnummekin kaikki kannattavan illuusiota yhdestä kollektiivisesta tasa-arvon ideaalista, vaikka todellisuudessa tasa-arvon dilemma ei ehkä olekaan niin yksinkertainen.

Minulle tasa-arvo merkitsee yhtäläisiä oikeuksia, mahdollisuuksia ja resursseja toteuttaa näitä mahdollisuuksia. Yleistä, itsestään selvää ja latteaa. Tiedän; mutta silti tärkeää.

Vuosi on pyörähtänyt käyntiin kiireisenä. Suuret opintouudistukset, kevään vuosijuhlat, lukemattomat ekskursiot ja uudistuvat verkkosivut ovat vaatineet hallituslaisilta lukemattomia tunteja. Aiheet ovat todella tärkeitä ja on upeaa, että niiden parissa toimii osaavia opiskelijoita. Olen silti myös ylpeä siitä, miten paljon Kontakti on tänä vuonna jo saanut aikaan myös tasa-arvon saralla. Olemme tämä vuonna Emmi Rantasen kanssa uudistaneet Kontaktin tasa-arvosuunnitelman kattavammaksi kuin koskaan. Olemme etsineet ja löytäneet useita kehittämiskohtia tasa-arvoisemman Kontaktin puolesta. Sitsien skoolauskäytännöt on irrotettu sukupuolirooleista, laululäpysköjen sanoituksien seksuaalikuvastoa on monipuolistettu, alkoholittomien vaihtoehtojen määrää on lisätty kaikissa tapahtumissa ja on myös järjestetty täysin alkoholittomia tapahtumia. Olemme käyneet ekskursiolla mm. ajatuksia herättäneessä teatteriesityksessä, parantaneet esteettömyystiedotusta ja pitäneet huolta myös ulkomaalaisia opiskelijoita palvelevista englannin kielisistä tiedotteista. Kun tasa-arvon nostaa esiin muiden vastuualueiden piilosta, paljonkin voi siis tapahtua.

Järjestötoiminta on mielestäni ihan mahtavaa. Olen saanut tutustua ihaniin uusiin ihmisiin niin Kontaktin sisällä kuin muistakin ainejärjestöistä. Olen saanut nauraa, itkeä, saunoa ja juhlia. Olen saanut konkreettisesti vaikuttaa asioihin, joihin uskon. Kontaktista on muovautunut minulle toinen perhe, joiden kanssa saan jakaa ilot ja surut. Suosittelenkin lämpimästi varsinkin syksyn fukseja lähtemään rohkeasti mukaan Kontaktin toimintaan. Otamme teidät avosylin vastaan!

Olen ylpeä saadessani sanoa olevani kontaktilainen. Olen ylpeä saadessani sanoa olevani tasa-arvovastaava.

kuvitus2

Tuoksuja tulevaisuudesta

Tuoksuja tulevaisuudesta

Ravintolapäivä eka kuva

Teksti ja kuvat: Jenni Tuhkanen

Ravintolapäivää vietettiin jälleen Helsingissä sekä muualla Suomessa ja ympäri maailmaa 21. helmikuuta. Neljä kertaa vuodessa vapaaehtoisvoimin järjestettävänä ruokakarnevaalina kuka tahansa voi perustaa unelmiensa pop up -ravintolan yhden päivän ajaksi. Vapautuminen ravintolan perustamiseen liittyvästä byrokratiasta mahdollistaakin Ravintolapäivään osallistuville oman elämänsä Michelin-kokeille päivän verran ruoan- ja juomantäytteistä riemua sekä kulinarististen unelmien toteuttamista. Kontaktin toimitus kävi ihmettelemässä moninaisia makumaailmoja Esplanadilla sekä Ruttopuistossa.

Ravintolapäivän kaltaisessa tapahtumassa jos missä voikin aistia tulevia ruokatrendejä, ja jotain aivan uutta pääsimmekin maistamaan, nimittäin meksikolaista katuruokaa nimeltään tamali. Kuten trendeillä on tapana, ei tamalikaan tosiasiassa aivan uusi ruokalaji ole, vaan sen juuret juontavat maya- ja atsteekkikulttuureihin aina 10 000 vuotta taaksepäin. Se voikin olla yksi vanhimmista katuruoista, joita syödään vielä tänäkin päivänä.

Ravintolapäivänä tamaleja valmisti ja tarjosi Tomatillo Helsinki -niminen ravintola, jonka kyökin ääressä uurastivat silminnähden omasta kulinaristisesta visiostaan innostuneet nuorukaiset. Sosiaalisessa mediassa ravintolan pitäjät kertoivat tämän olevan ensimmäinen kerta, kun tamaleja olisi tarjolla Pohjolan perukoilla – sana olikin tainnut kiiriä, sillä kojun luokse kerääntyi paljon uteliaita asiakkaita. Vai houkutteliko chilillä höystetystä, kaakaota muistuttavasta atole-juomasta kantautunut tuoksu ihmiset sankoin joukoin paikalle? Luultavasti molemmilla oli osuutta asiaan.

Tomatillo Helsingin vegaaninen ja gluteeniton tamaliannos sisälsi banaaninlehdessä höyrytetyn tamalimassan, joka oli maustettu mole-kastikkeella. Sen lisäksi annokseen kuului salsa verdea, pico de galloa, paistettuja banaanilastuja sekä tuoretta korianteria. Tarjolla oli tamalin lisäksi myös tomatillokeittoa sekä aiemmin mainittua atole-juomaa. Tamaliannoksessa oli rehellinen itsetehdyn ruoan meininki, ja toimittajalle entuudestaan täysin tuntemattomassa ruokalajissa olikin tietyllä tapaa jotain hyvin kotikutoista. Tamali lisukkeineen oli maukas talvipäivän lämmittäjä, ja uskonkin, että tulisesta ja raikkaasta ruokalajista voisi muotoutua tulevaisuuden katuruokailmiö.

Ravintolapäivä toka kuva
Näin valmistuu tulinen tamali Tomatillo Helsingin kokkien käsittelyssä.

Raakaleivonnaiset ovat lunastaneet paikkansa niin kotileipurien kuin myös kahvilanpitäjienkin sydämissä. Raakaleivonnalla on helppo tehdä monille erilaisille ruokavalioille sopivia herkkuja, ja ne ovat virkistävä tuulahdus leivonnaisten maailmassa tavanomaisesta poikkeavien raaka-aineiden ja valmistustavan vuoksi. Ravintolapäivillä raakaleivonnaisia tarjosi ainakin yksi kahvila, jonka ruokalistalla oli eri makuisia raakakakkuja. Makuvaihtoehtojen hiomiseen oli selkeästi nähty vaivaa, ja ideat oli laitettu käytäntöön tuloksena hykerryttävän herkullisia makuja. Makuvaihtoehtoihin kuuluivat passionhedelmä-valkosuklaa, appelsiini-maitosuklaa ja punaherukka. Tuoreet raaka-aineet ja vieno kookosöljyn vivahde painuivat mieleen hekumallisena makumuistona, jota voi kaihoisasti muistella Pirkan pakastepullia nauttiessa sunnuntaiaamuna.

Ravintolapäivä kolmas kuva
Raakakakkujen valmistuksessa oli panostettu maun lisäksi myös esteettiseen ulkonäköön.

Esplanadilla omaa kahvilaansa piti myös harvinaisen nuorena yrittäjyydestä innostunut nuori neiti. Korkeintaan 10-vuotias kauppias myi suloisessa kojussaan kaakaota polkuhinnoin, ja kauppa näyttikin käyvän kuin siimaa. Nuori kauppias oli asiaansa perehtynyt ja tarjosi asiakkaille kaakaota pienellä, mutta kovin ratkaisevalla yksityiskohdalla – kaakao oli valmistettu riisijuomaan. Näin ollen kaakao soveltuikin sekä maitoallergikoille kuin myös vegaaneillekin. Kaupanteko sujui sillä tavoin kuin pikkuisen kauppiaan kanssa kuuluukin – kaakaota levisi vahingossa tiskille ja pahvikuppipino kaatui kumoon maahan, mutta kauppiaalla olikin sellainen asenne, josta monella olisi opittavaa. Kommelluksista huolimatta hymy ei hyytynyt, vaan kuuma kaakao vaihtoi omistajaa isän hoitaessa likaisen työn eli pyyhkiessä tiskin jälleen myyntikuntoon!

Uusien ja erilaisten makuelämyksien lisäksi Ravintolapäivänä vähintään yhtä kiinnostavaa onkin ihmisten kanssa kohtaaminen, niin ravintolanpitäjien kuin myös heidän ruoistaan nauttivien asiakkaiden. Vaikka Espa ja Ruttopuisto soljuivat loskassa ja taivaalta satoi vuorotellen vettä sekä lumentapaista ainesta, vallitsi kojujen ympärillä innostunut ja iloinen tunnelma, joka kutsui luokseen. Parasta oli seurata omaan ruokaansa ja visioonsa uskovia luovia ravintoloitsijoita, joiden silmistä heijastui luomisen polte, kun he kertoivat harvinaisista raaka-aineista ja valmistusmenetelmistä, joita olivat ruokaansa soveltaneet. Usko omaan rohkeaan ideaan ja siihen, että omalla tekemisellä on annettavaa myös muille. Joukossa luultavasti olikin ihmisiä, jotka haaveilevat kokopäivätyöstä ravintolassa tai kahvilassa. Kenties Ravintolapäivän kaltainen tapahtuma voi olla jollekin se viimeinen käännekohta, josta ihminen lähtee tavoittelemaan unelmaansa.

Kuppikakut eivät ehkä ole leivonnaisten uusinta uutta, mutta täytyy antaa perinteillekin palstatilaa (kaikki ymmärtävät tässä vaiheessa, että toimittajalla on sokeririippuvuus). Iloinen abiturienttiduo piti kuppikakkukahvilaa ja piristi kojujen lomissa risteileviä asiakkaita penkkareista jääneillä asuillaan. Kahvilanpitäjät eivät varmastikaan olleet ensimmäistä kertaa kuppikakkujen parissa tekemisissä, sen verran huolitellusti leivonnaiset oli leivottu sekä kuorrutettu. Makuvaihtoehdot olivat nekin perinteisiä, mutta harva ei löydä suosikkia vaniljan, suklaan, kinuskin ja mansikan joukosta. Perinteisten makujen rinnalla ilahdutti kaneli-omena, joka sekin toisaalta henkii tuttuja makumaailmoja, mutta kuppikakkuun tuotuna siinä on kenties jotain uutuudentuntua kuitenkin.

Ravintolapäivä neljäs kuva
Abiturientit myivät somia kuppikakkuja penkkariasuissa.

Seuraava Ravintolapäivä

järjestetään 21.5.

Ravintolapäivä

http://www.restaurantday.org/fi/

Tomatillo Helsinki

http://tomatillohelsinki.yolasite.com/

Epävarmasta tulevaisuudesta ja halusta varmuuteen

Teksti: Kasper Kotisaari
Kuvat: Jenni Tuhkanen

Mitä tapahtuu, jos tulevaisuus muuttuu epävarmaksi – jos ihmiset kääntyvät pessimismiin tulevaisuuden suhteen? Hahmottelen tässä kirjoituksessa joitakin psyykkisiä sopeutumistapoja, joiden voisi olettaa korostuvan yhteiskunnan kärsiessä ahdistavasta tulevaisuuskuvasta.

Kasperin jutun eka kuva

Epävarman tulevaisuuskuvan ensimmäisiä uhreja on lykätty tarpeentyydytys: jos tulevaisuus ei välttämättä koita, ei ole rationaalista lykätä tarpeentyydytystä¹. Ei voida olla täysin varmoja siitä, että “huomenna on uusi päivä”. 15-30-vuotiaiden tulevaisuutta koskevissa mielleyhtymissä esiintyivät useimmiten sanat “pelko”, “epävarmuus”, “huolestuneisuus” ja “ahdistuneisuus”². Kehitysuskon horjuessa käännytäänkin välittömämpään tarpeentyydytykseen. Talouskielellä tulevaisuuteen näyttää epäkannattavammalta investoida pitkällä aikavälillä: esimerkiksi tuottoisa sijoitusyhtiö Nevski Capital lopetti sijoitusrahastonsa hiljattain vedoten “tulevaisuutta koskevan epävarmuuden merkittävään lisääntymiseen” ja olosuhteisiin, joissa ei voi tehdä “perusteltuja sijoituspäätöksiä”³. Terveen yksilön piirteenä on pidetty muun muassa kykyä lykätä tarpeentyydytystä ja sitä kautta kykyä tehdä pitkällä aikavälillä järkeviä päätöksiä. Epävarma tulevaisuuskuva voi muuttaa ylettömän impulsiivisuuden patologiasta sukupolvikokemukseksi; voidaan puhua tämänhetkisyyden korostumisesta.

Epävarmuus tulevaisuudesta voi näkyä myös individualismin ja tehokkuusajattelun yleistymisenä. Jos tulevaisuus on kriisissä, ei ole jatkumoa (eikä siten yhteisöä), jolle tehdä hyveitä. “Ei ole toiseutta [lue: ei ole jumalaa], ei ole mitään mihin suuntautua”¹. Alati päättymisellään uhkaava nykyhetki halutaan myös käyttää mahdollisimman “tehokkaasti”, ja siihen siis kohdistuu yhä enemmän odotuksia. Korkeita odotuksia potentiaalisesti seuraa pettymys, tai ne voivat tuottaa suorituspaineita nykyhetkeä kohtaan.

Tämänhetkisyyteen käännyttäessä on pidetty mahdollisena, että reaaliaikaisuudesta ”tulee maailman käsittämisen hallitseva muoto”, minkä on ajateltu jopa hämärtävän käsitystämme syyn ja seurauksen merkityksestä.¹ Äärimmäisessä tämänhetkisyydessä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ei kausaliteettia eikä todennäköisyyksiä. Asiaa ei ole auttanut, että mitä tarkemmin ihmiskunta on kyennyt tieteen avulla ymmärtämään maailmaa, sitä selvemmin olemme samoin joutuneet huomaamaan kompleksiteetin valtavan määrän. Kompleksiteetin alati etenevä tuntemus ja perspektiivien loputon moninaisuus ei siis välttämättä olekaan emansipatorista, vaan pahimmillaan hämärtää riippuvuussuhteet, jotka yhä ovat olemassa. Parhainkaan varautuminen ja laskelmointi ei pelasta ihmisiä normaalikäyrän pitkältä hännältä ponnistavilta mustilta joutsenilta, tai vaikkapa Heisenbergin epätarkkuusperiaatteelta: joudumme tunnustamaan, että tietomme maailmasta on pikemminkin taskulampun valokeilan valo avaruudessa kuin absoluuttinen totuus, jota niin kaivattuun absoluuttiseen varmuuteen tarvittaisiin.

Historiallisesti, kun turvallisuus on objektiivisesti kasvanut, turvattomuuden kokemukset eivät kuitenkaan ole kadonneet, vaan ne vain suuntautuvat uusiin kohteisiin. Tästä voidaan nähdä esimerkkinä vaikkapa keskustelu lasten pehmustetuista turvapihoista⁴: halutaan absoluuttista turvallisuutta. Voisiko tämä kuitenkin olla myös merkki siitä, että turvattomuuden kokemukselle on psyykkinen tarve? Alati kohdetta vaihtava turvattomuuden kokemus voisi viitata siihen, ettei kokemus itse asiassa liitykään sen näennäiseen kohteeseen, vaan sillä on jokin muu, ehkä subjektiivinen tarkoitus. Tai ehkä kyseessä on vain epätoivoinen yritys saavuttaa edes jonkinlainen kontrollin kokemus maailmasta? Meteoriitteihin emme voi vaikuttaa, mutta lasten leikkipaikoille voimme laittaa pehmustavat tyynyt.

Kun tulevaisuutta ei voida kontrolloida, pyritään kontrolloimaan mitä tahansa muuta, jota voidaan kontrolloida. Turvattomuuden kokemus voi siis olla toimintakyvyn säilyttämisen kannalta parempi kohdistaa sellaisiin kohteisiin, joihin voi vaikuttaa, jos vaihtoehtona on kohdistaa se kohteeseen, johon ei voida vaikuttaa. On kuitenkin myös mahdollista hyväksyä turvattomuuden kokemus osaksi elämää.

Zygmunt Bauman on kuvannut modernin projektin syntyä ja Lissabonin katastrofia, joka vauhditti ajatusta siitä, että luonnonvoimat ja tulevaisuus ovat ihmiskuntaa kohtaan hostiili voima, joka tulee järjen keinoin ottaa hallintaan, tulevaisuus muuttui ennaltamäärätystä rakennettavissa olevaksi⁵: alkoi tulevaisuuden kolonisaatio¹. Usko tuon projektin onnistumiseen on viimeistään nyt alkanut horjua, kun ilmastonmuutoksen ja ekologisen kriisin ohella postmoderni on tuonut mukanaan varmuuden sijaan alati kasvavaa kompleksisuutta. Italo Calvino nostaa yhdeksi tulevaisuuden keskeisistä käsitteistä moninaisuuden, ja kirjoittaa sen yhteydessä neuroosista, jossa “yksityiskohdat moninkertaistuvat niin, että kuvaukset ja poikkeamat eivät lopu koskaan”, jossa maailma on äärettömän kompleksinen ja lopulta myös identiteetti⁶.

Tietyssä mielessä Nietschen ja Kantin hahmottelema kuva ihmisestä, joka valitsee itse arvonsa, on yhä tärkeämpi pluralismin aikana, mutta myös aito taakka postmodernille ihmiselle. Giddens viittaa tähän valintapakon käsitteellä, mistä seuraa myös yksin kannettava musertava vastuu. Ei siis ehkä ihme, että postmodernina aikana viehätys totalitaarisia järjestelmiä kohtaan on kasvanut, ne kun tarjoavat yksinkertaisia ja selkeitä periaatteita kasvavan ja ahdistavan kompleksiteetin keskellä.

Yksi tapa sopeutua epävarmaan tulevaisuuteen on tulevaisuuden välttely – eskapismi, suuri aktiivisesti torjuttu, hirvittävä salaisuus näennäisen rauhallisen pinnan alla. Tarjoutuu herkullinen tilaisuus psykoanalyyttiselle tulkinnalle: potilaan torjuttu on niin kivulias, ettei se voi tulla tietoisuuteen, ja juuri tämä on ongelman ytimessä. Tästä torjunnasta seuraavat lamaantuminen (anomia, nihilismi) tai suoranaiset pakko-oireet (kuten kulutushysteria). Potilaskertomuksissa parantuminen alkaa aina sairauden hyväksymisestä, minkä jälkeen huomataan, että positiivinen toiminta onkin ollut koko ajan mahdollista.

Läheistä tulevaisuuden torjunnalle ovat sellaiset sopeutumistavat, joissa tulevaisuutta paetaan nostalgiaan tai fantasiaan. Camus’n Sivullisen kuolemaantuomittu ajattelee ennen tuomiotaan, ettei pitkäkään elämä riittäisi ihmisen kaikkien muistojen ja niiden yksityiskohtien läpikäymiseen, vaikka puhuttaisiin vain ensimmäisten elinvuosien muistoista. Hän lohduttautuu uppoutumalla noihin muistoihin ja pääsee pakoon todellisuutta, jossa hänen tuomionsa pian koittaa⁷.

Ulrich Beck on riskiyhteiskunnan kuvauksensa yhteydessä esittänyt, kuinka (vasta) globaali ekologinen shokki tulee synnyttämään globaalin yhteiskunnallisen tietoisuuden¹. Varsinkin länsimaiselle vauraalle ihmiselle globaali yhteiskunnallinen tietoisuus on äärimmäisen kivulias tietoisuus: siihen kuuluu muun muassa kolonialismin yhä jatkuva historiamme, yhä jatkuva orjuus, yhä jatkuva luonnonvarojen riisto ja niiden väkivaltainen haltuunotto; harvinaisen korkeaan kulutustasoomme liittyvä ekologinen tuho, sekä sivulliset ilmastonmuutoksen ensimmäisinä kärsijöinä.

Toki täytyy tässä yhteydessä mainita, että sama kehitys, joka on tuottanut vallitsevan globaalin tilanteen, on myös mahdollistanut yhä kiihtyvän tieteellisen kehityksen, josta on toivottukin ratkaisuja ongelmiimme, ja se on niitä tuottanutkin: esimerkiksi otsonikadon tunnistamisessa ja saattamisessa hallintaan. Nyt tieteeltä toivotaan löydöksiä, jotka radikaalisti mullistaisivat toimintamahdollisuutemme, ja se on tuottanut näitäkin, esimerkiksi muovijätteen poistotapoja valtameristä minimaalisella energiantarpeella. Samaan aikaan kiihtyvä tieteellinen kehitys on liittynyt teknologiseen imperatiiviin, eikä ole selvää voisiko näin hurja kehitys toteutua, jos kieltäytyisimme toteuttamasta aina uusia käytännön sovelluksia markkinoille. On mahtavaa, että meillä on älypuhelimet ja jatkuva pääsy internetiin, mutta samaan aikaan niiden tuottaminen massoille on myös ekologisesti ja sosiaalisesti erittäin ongelmallista. Kun teknologista imperatiivia sovelletaan, sitä sovelletaan riippumatta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Ennen kuin on selvitetty, onko teknologia koskaan mahdollista tuottaa kaikille ihmisille, se on jo saatavilla rikkaimmille. Kantilaisen kategorisen imperatiivin valossa olisi hyvä pohtia ensin, miksi yhdellä on oikeus ottaa käyttöön teknologia, jota ei voida tuottaa kaikille? Vai pitäisikö ensin pyrkiä mahdollistamaan olemassaolevat teknologiat globaalisti kaikille? Kun hyödyllinen teknologia otetaan jossain käyttöön, kannattaa olettaa että kaikki haluavat ottaa sen käyttöön. Tämän jälkeen jää tieteen kehityksen vastuulle ratkaista kuinka tämä voidaan toteuttaa (kestävyydestä puhumattakaan). Sinä aikana taas on jälleen ehditty ottaa käyttöön yhä uusia teknologioita. Tieteellinen kehitys ei siis ole autuaaksi tekevää niin kauan kuin se liittyy materiaalisen kulutustason jatkuvaan nousuun, eikä ole selvää voisiko sitä koskaan tällaisenaan olla ilman sen yhteyttä kapitalistiseen järjestelmään. Jää toistaiseksi arvoitukseksi, kiinnostaako tieto maailmasta ihmistä niin paljon, että se olisi arvokasta sellaisenaan, ilman kaupallisia sovelluksia tai palkkioita.

Kasperin jutut toinen kuva

MITÄ VOIMME TEHDÄ?

Näköalattomuudesta on Suomessa puhuttu joidenkin äärimmäisten tekojen kuten kouluampumisten yhteydessä. Tulevaisuuden muuttuessa epävarmaksi myös näköalattomuudesta tulee sukupolvikokemus. Tuo käsite kuitenkin kätkee sisäänsä myös jotain positiivista: näköaloja tulee kollektiivisesti etsiä. Postmodernin yhteydessä Lyotard on puhunut suurten kertomusten lopusta⁸. Mahdollinen ratkaisuvaihtoehto onkin kirjoittaa uusia ”suuria kertomuksia”.

Yksi syy, miksi tulevaisuuden epävarmuus erityisesti ahdistaa ihmisiä, on siihen yhdistyvä voimattomuuden kokemus. ”On kamalaa, kun saa tietää mitä maapallolla tapahtuu, muttei voi itse tehdä mitään”, kertoo Turun Sanomien haastattelema nuori². Kyseessä on poliittisen järjestelmän epäonnistuminen – ensinnäkin ratkaisemaan ympäristökriisin ja ylikulutuksen ongelmia, ja toiseksi osoittamaan kansalaisille konkreettisia, positiivisia vaikutusmahdollisuuksia. Päinvastoin, ympäristöaktivismin tapauksessa yhteiskunnalliset instituutiot ympäri maailman ovat asettuneet vastustamaan tällaista konkreettista toimintaa, ja hyväksyneet sen vaatimukset vasta jos poliittinen paine on käynyt poikkeuksellisen vahvaksi. On nähtävissä, että tarjoamalla konkreettisia vaikutusmahdollisuuksia kansalaisille ja kannustamalla näihin, yhteiskunta ratkaisisi jo merkittävän osan tulevaisuutta koskevaa kriisiä. Kärjistäen: konsulttien ja insinöörien ei tarvitse yksin ratkaista ympäristökriisin ongelmaa, ihmiset haluavat jo nyt osallistua sen ratkaisemiseen. Tuntuu vallitsevan vaihtoehdottomuuden ilmapiiri, joka tuomitsee ratkaisumallit, jotka eivät tue vallitsevaa taloudellista järjestystä. On tästä huolimatta selvää, että vaikkapa jätteen puhdistaminen merestä on nimenomaan taloudellisesti kannattavaa toimintaa, vaikkei siitä saisikaan palkkaa. On myös selvää, että tämänhetkiset taloudelliset insentiivit eivät kohdista ihmisten toimintaa pitkällä aikavälillä rationaalisiin päätöksiin, minkä lisäksi talousjärjestelmämme tarjoaa palkkioksi vastuuttoman lupauksen kerskakulutuksen mahdollisuudesta myös tulevaisuudessa.

Vaihtoehdottomuuden ilmapiiri on onneksi liberaaleissa yhteiskunnissa vain ilmapiiri: konkreettisen toiminnan ei tarvitse välttämättä odottaa, että poliittinen järjestelmä tunnustaisi sen, ja parhaassa tapauksessa se voi toimia yhteistyössä poliittisen järjestelmän kanssa. Tällainen konkreettinen toiminta voi myös aivan hyvin manifestoida joitakin demokraattisen päätöksenteon piirteitä; sen ei tarvitse olla ”virallisesti demokraattista” ollakseen demokraattista. Positiivisen toiminnan löytäminen ei ole mahdottoman monimutkaista, vaan se on intuitiivisesti löydettävissä. Inspiraationa voi käyttää vaikkapa muutamaa kohtaa buddhalaisten ”jalosta kahdeksanosaisesta polusta”: oikea (eettinen) aie, eettinen puhe, eettinen toiminta, eettinen elinkeino. Jokainen meistä kykenee arvioimaan näitä omassa elämässään, ja demokratia toteutuu vasta kun muodostetaan kollektiivisesti yhteisymmärrys tällaisista perusperiaatteista. Talous on noussut moraaliseen asemaan, jossa se määrittelee, mitä on oikea toiminta ja oikea elinkeino, mutta tämä määrittely voidaan kyseenalaistaa ja tehdä uudestaan. Eettinen intuitiivinen toiminta on yksi avain ulos ahdistuksesta ja tie merkityksellisyyden palauttamiseen.

Bourdieu on kirjoittanut heimosta, jonka maailmankuvassa aika on lähtökohtaisesti syklistä, mutta ahneus uhkaa muuttaa ajan lineaariseksi.⁹ Koko modernin projektille on mielestäni leimallista nimenomaan lineaarinen aikakäsitys, sekä sattumoisin myös sellaisten yhteiskuntajärjestelmien synty, joissa ahneutta ei sanktioida vaan siitä jopa palkitaan, jos se on oikein kohdistettu. Yksi ratkaisumalli kehityksen palauttamisessa kestävälle radalle, voisi siis olla yhteiskuntamalli, jossa ahneutta alettaisiin jälleen sanktioida – tällä kertaa perusteena ei olisi jumalallinen käsky, vaan rationaalisen ajattelun tulos.

Jos tämä kaikki vaikuttaa utopistiselta, minulla on vielä lopuksi muutama lohdullinen sana. Kummitätini kertoi olleensa lapsenlapsensa kanssa ulkoilemassa. Lapsi keksi, että hänen täytyy hypätä jonkin lumettoman kohdan ylitse osumatta siihen lainkaan. Hyppy ei kuitenkaan aivan kantanut ja jalka hipaisi lumetonta kohtaa. ”Minä epäonnistuin!”, lapsi huusi surullisena. Hän tunsi kuitenkin suurta helpotusta kun kummitätini kertoi hänelle, ettei aina tarvitse onnistua.

LÄHTEET

1 Myllynen, Suvi (2002): Menetetty tulevaisuus. Riskiyhteiskunnasta globaaliin aikaan. Lähtökohtia ajan yhteiskunnalliseen analyysiin. Teoksessa Inkinen, Sam & Bruun, Henrik & Lindberg, Fredrik (toim.) Tulevaisuus.nyt – riskiyhteiskunnan haasteet ja mahdollisuudet.

2 http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/119129/Epavarma+tulevaisuus+ahdistaa+nuoria

3 http://uusi.voima.fi/artikkeli/2016/paluu-keynesilaiseen-epavarmuuteen/

4 Setälä, Päivi (2012): Vaarallinen ja likainen tila. Teoksessa Strandell, Harriet & Haikkola, Lotta & Kullman, Kim (toim.) Lapsuuden muuttuvat tilat.

5 Bauman, Zygmunt: Luento Kuvataideakatemialla syksyllä 2012.

6 Calvino, Italo (1993): Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle.

7 Camus, Albert (1942): Sivullinen.

8 http://fi.wikipedia.org/wiki/Postmodernismi

9 Bourdieu, Pierre (1977): Outline of a Theory of Action

Sosiologinen mielikuvitus ja tulevaisuus

Vuoden 2016 sosiologipäivien teemana on sosiologinen mielikuvitus. C. Wright Mills, joka kehitti termin, määritteli sen kyvyksi ymmärtää omien kokemusten ja yhteiskunnallisten ilmiöiden välinen suhde, kyvyksi kuvitella itsensä pois omista rutiineistaan. Millsille sosiologinen mielikuvitus oli kykyä käyttää ja kehittää järkeään monimutkaisten ilmiöiden keskellä. Toiset ovat nähneet sosiologisen mielikuvituksen kykynä nähdä toimintaan vaikuttava laajempi konteksti, ja taitona asettua toisten asemaan.

Tässä numerossa erilaiset sosiologit ovatkin päässeet käyttämään mielikuvitustaan miettiessään tulevaisuuteen liittyviä teemoja, Sosiologia on nykyhetkeen suuntautunut tieteenala. Lisäksi useimmiten auktoriteetti kuvitella tulevaisuutta on annettu joko populaarikulttuurin tai teknisten tieteiden edustajille.

Tieteisfiktio tarjoaa lukuisia erilaisia mahdollisia kuvitelmia tulevaisuudesta, ja osa näistä on hyvinkin yhteiskuntatieteellisesti informoituneita teoksia. Scifi voi jopa innoittaa tavoittelemaan tietynlaisia tulevaisuuksia. Tiedetään, että esimerkiksi Japanissa robotiikan parissa työskenteleviä on inspiroinut maan robottimyönteinen kulttuuri. Populaarikulttuuri on kuitenkin faktojen kunnioittamisesta vapaa, ja usein kertomuksissa huominen on vain tämän päivän trendien kärjistetty versio.

Luonnontieteellis-teknisten tieteiden edustajien maailmankuva on usein hyvin teknologiakeskeinen. On totta, että teknologiat muuttavat maailmaa, välillä radikaaleilla tavoillakin. Kuitenkin vaikutukset saattavat olla varsin erilaisia kuin mitä ajateltiin, tai niillä on ennakoimattomia sivuvaikutuksia. Kukaan ei esimerkiksi osannut 1900-luvun alussa ennustaa että autojen polttomoottorit nousisivat ympäristöongelmaksi.

Millaista sitten olisi sosiologisesti virittynyt tulevaisuuden kuvittelu? Olisiko se lähempänä fiktiota siinä mielessä, että pohtisimme miten vältellä karikoita matkalla utopiaa, tai polkuja löytää ulos dystopioista, ja yrittäisimme kuvata mahdollisia maailmoja? Vai olisiko se lähempänä luonnontieteiden maailmaa, etsisimme selittäviä tekijöitä, ennustaisimme, loisimme simulaatioita, ja aistisimme trendejä?

Vai onko se jotain ihan muuta, kenties latourilainen maailmankuva, jossa eri toimijat vaikuttavat toisiinsa niin monimutkaisilla tavoilla, että luonnolliset ja inhimilliset ilmiöt sulavat yhdeksi kokonaisuudeksi, ja sosiologin tehtäväksi jaa maailman hämmentävän monimutkaisuuden uskollinen kuvaaminen?

Olipa tulevaisuusorientoitunut sosiologinen mielikuvitus millaista hyvänsä niin on aika tuoda se esille. Uskon, että sille on tilausta aivan yhtä paljon kuin fiktion ja luonnontieteiden ohjaamalle tulevaisuuden pohtimiselle. Maailma voi olla liian monimutkainen ennustettavaksi, mutta ennustukset luovat polkuja erilaisiin tulevaisuuksiin. Monilla sosiologeilla on vilpitön huoli tulevaisuudesta. Ehkäpä he siis pystyvät kuvittelemaan tavoittelemisen arvoisia tulevaisuuksia.

Teksti: Oskari Lappalainen