Jättiläinen (2016)
Teksti: Anna Raeste
Valtava, perisuomalaisen näköinen tehdasalue ja levottomuutta herättävä musiikki kertovat jo Jättiläisen alkumetreillä, ettei elokuvateatteriin olla tällä kertaa tultu nollaamaan aivoja. Hallitseva epävarmuuden tunne tarttuu katsojaan heti alkumetreillä ja roikkuu mukana koko puolitoistatuntisen ajan.
Aleksi Salmenperän ohjaama Jättiläinen käy läpi laajaa mediahuomiota keränneen Talvivaaran nikkelikaivoksen tarinaa. Siinä Jussi (Joonas Saartamo), kokematon virkamies, päätyy käsittelemään ympäristölupaa kyseiselle kaivokselle, joka on mullistamassa mineraalien keräämisen ja tuomassa pikkupaikkakunnalle paljon uusia työpaikkoja. Jussi alkaa kuitenkin epäillä hänelle annettujen tietojen todenperäisyyttä ja sotkeutuu nopeasti Talvivaaran johtajan Pekka Perän (Jani Volanen) ja esimiehensä (Peter Franzén) maailmaan, jossa kaikki ei ole enää yhtä mustavalkoista kuin ulkoapäin näyttää.
Vallitsevaa epävarmuuden tunnetta lisää Salmenperän ratkaisu tehdä elokuvasta fiktiivinen, ripotellen kuitenkin samalla tarinaan todellisia henkilöitä, arkistopätkiä sekä valtavan määrän faktatietoa. Luotaantyöntävyyden sijaan juuri tämä asioiden epäselvyys kuitenkin imaisee mukaansa eikä päästä huomiota herpaantumaan. Salmenperä onnistuu erinomaisesti muuntamaan dokumentaarisen aiheen viihdyttäväksi ja mukaansatempaavaksi elokuvaelämykseksi, joka ei todellakaan jätä kylmäksi. Näyttelijät tekevät loistosuorituksen – etenkin Pekka Perää esittävä Jani Volanen – ja jopa dialogi, tuo perinteinen suomalaisen elokuvan myötähäpeän väristyksiä aiheuttava kompastuskivi, tuntuu yllättävän luontevalta.
Kaikki tämä jää kuitenkin sivuosaan, sillä kiinnostavinta Jättiläisessä ovat sen esiin nostamat yhteiskunnalliset kysymykset. Elokuva käsittelee Talvivaaran ongelmien kautta Suomessa piilevää korruptiota, josta harvemmin puhutaan, mutta jota selvästi piilee rakenteissamme enemmän kuin uskallamme itsellemme edes myöntää. Vaikka elokuvan tapaus päästää katsojan vain raapaisemaan aiheesta jäävuoren huippua, Jättiläinen osallistuu kuitenkin taidemaailmassakin tällä hetkellä suosittuun korruptiokeskusteluun, jota myös mm. Eduskunta-näytelmät ovat nostaneet viime vuosina esille.
Elokuvan fiktiivisyys antaa toki puitteet epäillä esitettävien tapahtumien todenperäisyyttä, mutta jako aitoihin faktoihin ja taiteilijan ottamiin vapauksiin on lopulta varsin selkeä ja helposti seurattava. Jättiläistä ei ehkä kannata katsoa silloin, kun sosiologeille ominainen maailmantuska alkaa jo ennestään käydä liian ylivoimaiseksi, mutta tätä erittäin tärkeää ja todella vaikuttavaa teosta ei kuitenkaan kenenkään pidä jättää väliin. Salmenperän yhteiskunnallinen moraalitutkielma luo mukaansatempaavalla tavalla jatkuvan pudotusta odottavan tunteen, joka jää roikkumaan vielä lopputekstienkin päätyttyä.
