Analyysit – Page 2 – Dares in Philosophy and Language

Taneli Heikan peruskouluvuodatus trolli-mittarissa

Minun täytyy myöntää, olen Taneli Heikka -fani. Se on ehkä yllättävää. En nimittäin yleisesti ottaen jaa hänen julkisuudessa esittämää näkökulmaa maailmasta. (Taneli Heikka, jos ette tiedä, on vuonna -71 syntynyt toimittaja, joka on jenkkilässä tekemässä väikkäriä ja kirjoittelee räväkkää kolumnia Hesariin.)

Syy siihen, että fanitan Heikkaa on yksinkertainen. Hän osaa trollata tyylillä. Se ei nimittäin ole helppoa. (Addenda 31.3.2015: Ironiavaroitus — tässä kirjoituksessa on käytetty paljon ironisia tehokeinoja — kuten tämä edellinen lause. Täsmälleen saman pointin, kuin mitä minä tällä kirjoituksella haluan saada aikaan, sanoo huomattavasti järkevämmin ja paljon kauniimmin Tiina Raevaara Suomen Kuvalehden kolumnissaan “Trollaaminen on helppoa, todellinen vaikuttaminen hankalaa”. Suosittelen sen lukemista. Kysymykseen että onko Heikka todella trolli, yritän ottaa kantaa alta löytyvässä kommentissa.)

Wikipedia kertoo:

“Trolli on internet-slangisana, jolla tarkoitetaan viestiä tai henkilöä, jonka ensisijainen tarkoitus on ärsyttää ihmisiä, aiheuttaa ristiriitoja, turhien viestien kirjoittamista ja saada vastaukseksi fleimejä tai ennalta-arvattavia viestejä taikka peittää kirjoittajan puutteet käsiteltävänä olevan asian tuntemuksessa.”

Eli kolme piirrettä: (1) ärsyttää ja kärjistää ristiriitoja, (2) aiheuttaa fleimejä ja somepulinaa sekä (3) peittää asiantuntemuksen puutetta.

Heikan viimeisin Kolumni “Peruskoulu tuhosi Suomen – meillä on maailman parhaiten koulutetut idiootit” (HS 26.3.2015) täyttää kaikki nämä merkit. Se jos jokin on saavutus. (Heika tai HSn muu toimituskunta tosin editoi kirjoitusta hieman 27.3. ja sen paras terä ehkä hieman lientyi samalla).

Seuraavaksi analysoin Heikan kirjoituksen ja samalla osoitan, että se todella loistaa trolli-mittarilla.

Lähdetään liikkeelle otsikosta. Siinä on jo monta tunneladattua sanaa. Peruskoulu, Suomi (ja siihen anaforisesti viittaava “me”), tuho, idiootti, sekä käsite “maailman paras koulutus” ovat kaikki valmiiksi niin tunnetäyisiä sanoja, että jo yhden käyttäminen saa klikkaajat ja jakajat liikeelle. Itse asiassa ainoa sana, joka ei huou tunnetta on possessivinen “on” keskellä virkettä.

Bravissimo, tekee mieli nousta ja antaa aplodit seisaaltaan. Jo pelkkä otsikko on mestariluokan esimerkki trollauksesta.

Itse leipä alkaa sanoilla “Hyvinvointivaltio, hyvinvointivaltio.” Toisto on tyypillinen saarnan aloitus. Se kyseenalaistaa kyseenalaistamatta. Maistellaan sanaa. Samalla Heikka tuo uuden arvolatautuneen sanan lisää. Otsikko ja “hyvinvointivaltion” toistelu tähtää primaamiseen: lukija asetetaan tiettyyn mielentilaan. Heikka haluaa erityisesti, että hänen kanssaan erimieltä olevat kärjistyvät ja lukevat häntä pahalla asenteella. Tämä liittuu trollauksen perusasetelmaan: kärjistetään ristiriitoja ja ärsytetään, ja näin saadaan aikaiseksi fleimauksia (joista esimerkkinä vaikka tämä, joka oli mielestäni loisto fleimaus, vaikka itse sanonkin).

Seuraava tehokeino on uusi termi “peruskouluihminen”. Mitä Heikka tekee tässä, on määrittelyä: “Peruskouluihminen. Jos olet alle 45-vuotias, olet luultavasti sellainen. Olen pahoillani.” Tämä on jatkoa freimaukselle. Heikka antaa nimen ja leiman vastapuolelleen. Ja jos vastustat häntä, joudut kantamaan tätä leimaa. Tämä on ovela jippo. Tavallaan sanotaan, joko olet mun kanssa samaa mieltä tai sitten olet tampio. Ikään kuin muita vaihtoehtoja ei olisi. Jos lukija suostuu tähän asetelmaan, Heikka on jo voitolla.

Kolmannessa kappaleessa tulee väite: “Kerron tässä kolumnissa, kuinka [te peruskouluihmiset] tuhositte Suomen.” Loistava kärjistys, jälleen kerran. Se jättää oikeastaan vain kaksi reaktion mahdollisuutta: toinen puuskuttaa, että “hiton Heikka ei tiedä mistään mitään, ja kuinka se kehtaa…” Ja toinen hieroo partaansa hymisten: “näin se menee, olisimpa uskaltanut itse tuon sanoa”. Ja molemmat painavat jakonappia kuin koulutetut lampaat (ja lampaita tunnetusti on vaikea kouluttaa).

Kappaleet neljä ja viisi esittävät argumentin. Se vaikuttaa tahallaan kömpelöltä, ja Heikka aloittaakin sen ironiseen sävyyn. Hän esittää, että on “peruskouluihmisen” logiikkaa, että yhteiskunnan menestys on johtunut peruskoulujärjestelmästä. Siitä voisi vetää reduktio ad absurdumin, että peruskoulujärjestelmä on myös syypää kaikkeen siihen, mikä on mennyt pieleen. Jos Heikka ei olisi trolli, hän olisi lopettanut näin. Hän olisi todennut, että eihän se noin mene, vaan koulujärjestelmä yksistään ei voi mitenkään määrittää kaikkia yhteiskunnallisia seikkoja.

Ei. Trolli ei osaa lopettaa. Heikka jatkaa, ilman että on selvää uskooko hän todella tähän järjettömään logiikkaan, että peruskoulujärjestelmä on syypää talouden lamaan. Onko hän ironinen vai tosissaan? Vaikutelma on, että hän on tosissaan kirjoittaessaan:

“Peruskoulun käynyt sukupolvi on kasvanut päättäjien ikään, ja se näkyy. Hirveää on tuho. Politiikka on sekaisin kuin seinäkello. Suomen talouskehitys on Euroopan häntäpäätä. Koulutettu väki pakenee. Peruskoulun tehtävä oli juurruttaa Suomeen tasa-arvo. No, tässä sitä ollaan yhdessä kaivon pohjalla, pääsisimmekö kaikki yhdessä kaivamalla vielä vähän syvemmälle?”

Seuraavaksi Heikka käy todistamaan tätä argumenttia lisätuin. Ensiksi hän freimaa vasemmistolaisen peruskouluidean “sosialisoimiseksi”. Sitähän se tavallaan on, mutta kannattaa kiinnittää huomiota, miten taitavasti Heikka kärjistää. Tätä vielä seuraa peruskoulun arvojen kääntäminen päälaelleen. Se myös on retorisesti taitavaa akrobatiaa:

“Peruskouluihmisestä haluttiin kasvattaa niin moniarvoinen, sivistynyt ja suvaitsevainen, että kaikki muihin arvoihin perustuva opetus eliminoitiin suvaitsevaisuutta häiritsemästä. Suomen yli pyyhki jättimäinen yhdenmukaistamisen aalto, joka jyräsi sukupolvien mittaiset arvet suomalaisiin asenteisiin, poliittiseen kulttuuriin ja elinkeinorakenteeseen.”

Kannattaa ottaa ja lukea kappale vielä uudelleen. Se on ehkä yksi vuoden taitavimmin kirjoitetuista virkepareista. Moniarvoisuus, sivistys ja suvaitsevaisuus käännettiin juuri päälaelleen. En väitä, etteikö Heika voisi osin olla tässä oikeassakin. Peruskoulu oli suuri yhdenmukaistaja. Se poisti kaksoisjärjestelmän, jossa kansa– ja oppikoulu olivat rinnakkain, ja jossa osa kansasta sai huomattavasti kapeamman oppivelvollisuuden määräämän koulutuksen kuin loput. Se oli järjestelmä, jossa osalla ei ollut mahdollisuutta palata opintoihin, uusiutua. Vanha järjestelmä ei ollut hyvä. Mutta on tärkeä kysymys, olisiko peruskoululle voinut olla jotain toista vaihtoehtoa. Heikka ei sellaista esitä, hän vain haukkuu peruskoulua yhdenmukaistamisesta.

Heikka lähtee seuraavaksi uudelleen määrittelypuuhiin:

“Peruskouluihminen on hyvinvointivaltion soturi, maailman parhaiten koulutettu idiootti.

Hyvin harvoin tapaan ihmisiä, joilla olisi kehittyneempi kyky elää maailman realiteettien ulkopuolella kuin peruskouluihmisellä, kenties uskonnollisia kultteja lukuun ottamatta.”

Näille väitteille ei nimittäin esitetä perusteita… tai no, kyllä Heikka esittää, trollauksen perusteen sijaan. Hän nimittäin on onnistunut huomaamaan, että peruskoulun idean taustalla olevat periaatteet kuulostavat vähän samanlaisilta kuin jotain mitä Pohjois-Korean hallinto on joskus sanonut. Tämä olisi noloa, jos kyseessä ei olisi trollaus — ns. Pohjois-Korea -kortti, sukua perinteikkäälle Natsi-kortille! Ihailtavaa siis.

Seuraavaksi Heikka on perustelevinaan lisää, mutta perusteet joko ovat tahallisesti ontuvia (kuten trollauksessa yleensä) tai sitten hän aidosti uskoo Suomen talous- ja turvallisuuspolitiikan olevan jossain 70-luvulla. Suomi on ollut kaksi vuosikymmentä Euroopan Unionissa, jos Heikalta on tämä asia jäänyt huomaamatta. Toisaalta, hän ei paljasta kirjoituksessaan, onko hän myös yksi “peruskouluihminen” ja näin ollen “maailman parhaiten koulutettu idiootti”…

Käymme nyt kohtaan, jossa olen Heikan kanssa enemmän kuin samaa mieltä. “Miksi yhteiskunnan oikea moniarvoisuus sitten olisi tärkeää? Siksi, että uusi tieto syntyy variaatioista ja erilaisuudesta.” Kyllä! Tätä viestiä ei voi toistaa liikaa. Missä näkökulmani eroaa, on tulkinnassa. Voiko peruskoulu tukea variaatiota ja erilaisuutta? Kyllä se voi, siinä määrin kun variaation piiriin ei kuulu näkökulmat, jotka vastustavat peruskoulun perusarvoja, Heikankin mainitsemia moniarvoisuutta, sivistystä ja suvaitsevaisuutta.

Tässä nimittäin pääsemme trollauksen pyhän kolminaisuuden kolmanteen pykälään, asiantuntemuksen puutteeseen. Heikka on toimittaja. Hän ei ole opetusalan asiantuntija. Hän ei vetoa kirjoituksessaan asiantuntijoihin. Koko juttu (ja eritoten tämä lause “Tämä tietoa synnyttävä variaatio on 40 vuoden ajan kitketty juurineen suomalaisesta yhteiskunnasta”) on kirjoitettu trollin röyhkeydellä sekä mutu-tuntumalla. Jälleen kerran, bravo!

(Kaikki nimittäin kuvittelevat olevansa opetuksen asiantuntijoita, ihan vain siltä pohjalta, että ovat olleet joskut koululaisia tai ovat koululaisten vanhempia. Mutta monet tutkijat, esim. Arthur Propat, ovat osoittaneet, että oppilas ei ole oman oppimisensa asiantuntija.)

Heikan kolumni päättyy itse pääpointtiinsa: leimaamiseen. “Peruskouluihminen, koulumaailman amissi, palaa kotiin kultin lempeään syliin.”

Trollauksen kolminaisuus siis täyttyy Heikan kolumnissa kauniisti ja ylitsevuotavasti. Heikka kärjistää ja ärsyttää niitä, joiden kanssa on erimieltä. Hän tähtää (jo otsikoinnilla) siihen, että kolumni herättää fleimaavaa keskustelua niin somessa kuin kolumnin “keskustelu” -osassa. Ja viimeiseksi, räväkkä tyyli hämärtää lähestulkoon kokonaan sen, että kyseessä on perustelematon poliittinen mielipide. Lisäksi on täysin mahdotonta sanoa kirjoituksen pohjalta, onko Heikka tosissaan (jolloin Pohjois-Korea heitot ja puhe suomalaisesta turvallisuus- ja talouspolitiikasta vaikuttavat vähintäänkin hieman heikolta toimittamiselta) vai onko kyse ironiasta. Teksti sallii nimittäin molemmat tulkinnat.

Toivon, että Heikka jaksaa trollata! Hän on ehdottomasti paras lukemani trollaaja vuosiin. Hänen trollauksensa synnyttävät monipuolista ja entisestään kärjistävämpää keskustelua (kuten tämän artikkelin, jota en nyt olisi kenestä tahansa pikkupeikosta kirjoittanut). Kohta emme kuule toisiamme huutomme takaa, mutta onko sillä väliä, kun kerran huudetaan tärkeästä asiasta. Mitä muuta tässä voi enää sanoa, kuin nousta rukoukseen:

Trolli vetää mutkia suoriksi. Trolli yleistää. Trolli ei petä. Trolli ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii… Aamen

Arhinmäki argumentaatioanalyysissä

Paavo Arhinmäki (Vas.), entinen ministeri ja nykyinen oppositiojohtaja, kirjoitti blogiinsa valtiontaloudesta 14.11., eli viime viikolla otsikolla “Valtiontalous ei ole kotitalous.”

Valitsin hänet osin tasapuolisuuden vuoksi tähän analyysiin. Aiemmat analysoitavat (Matti Apunen ja Kari Stadigh) edustivat liberaali-oikeistolaista talousnäkökulmaa. En aio tässäkään kirjoituksessa arvioida kuitenkaan politiikkaa eli kirjoituksen varsinaista sisältöä. Pyrin selventämään sen sijaan sitä, miten Arhinmäki viestinsä rakentaa — eli miten hän käyttää retoriikkaa.

Arhinmäki on erinomainen kirjoittaja ja puhuja. Tässä kirjoituksessa hän on hyvin argumentaatiopainotteinen, ja retoriikka on enemmän piilossa. Tämä luo hieman opettajamaisen ja valistavan vaikutelman. Tekstin seuraaminen on hieman raskasta, ja siitä puuttuu konkretisointi. Tunteisiin vedotaan puhuttaessa työttömyydestä ja verosuunnittelusta, mutta muuten Arhinmäki pyrkii asialinjaan.

Silti hän pelaa hieman likaista peliä: hän aloittaa tekstin osalla, joka ei varsinaisesti logiikaltaan liity itse viestiin. Tämä viesti (joskin rivien välistä) on, että seuraavan hallituksen tulisi olla elvyttävä hallitus, ja äänestäjien olisi siis hyvä äänestää elvytystä kannattavaa puoluetta. Katsotaan miten hän selviää viestinsä kanssa. Seuraavaksi tarkastelen Arhinmäen kirjoitusta alusta loppuun.

Arhinmäen kirjoituksessa on sisällöllisesti kaksi osaa. Ensimmäinen osa käsittelee sitä, mitä Arhinmäki laittaa otsikkoon: “Valtiontalous ei ole kotitalous”. Tämä näyttää tarkoittavan sitä, että hän lyö korttinsa suoraan pöytään, että tietäisimme mistä hän puhuu.

Seuraavaksi hän nimeää tahon, jota vastaan hän kirjoittaa: kokoomus. Arhinmäki kirjoittaa: “Erityisesti kokoomuksella on tapana verrata valtiontaloutta kotitalouteen.” Tämähän ei ole sananmukaisesti totta, sillä kokoomus ei vertaa — vaan kokoomuspoliitikot tekevät vertaamisen. Tämä retorinen keino on nimeltään synekdookki, eli kutsutaan osaa kokonaisuudeksi tai kokaisuutta osaksi. Tämä on politiikassa niin tyypillinen tapa puhua, että hädin tuskin huomaamme sitä.

Toisessa virkkeessä Arhinmäki puhuu maalaisjärjestä. Tämä on kaksiteräinen siirto. Samaan aikaan Arhinmäki ilmaisee ymmärtävänsä, miksi joku saattaa sanoa jotain näin hassua. Sehän on maalaisjärkeä. Samaan aikaan hän kuitenkin syö uskottavuutta kannalta epäsuoralla huomautuksella, että se on kuitenkin vain ja ainoastaan maalaisjärkeä. Ikään kuin parempaakin ymmärrystä olisi tarjolla.

Nämä kaksi ensimmäistä virkettä muodostavat kokonaisuudessaan Arhinmäen puheenvuoron kerrontaosan. Hän on maalannut tilanteen lukijan silmiin hyvin suurella ekonomialla. Ja toisessa kappaleessa hän siirtyy jo väitteeseen ja sitä tukevaan argumenttiin.

Arhinmäki toistaa tehokkaan ja erinomaisen tiivistetyn teesinsä, mutta hieman varioiden: “Valtiontalous ei kuitenkaan ole kotitalous”. Sana “kuitenkaan” korostaa dialogisuutta. Arhinmäki on vastaamassa kokoomuspoliitikoille.

Arhinmäen argumentin todistusosa on itse asiassa monen rinnakkaisen perusteen vyörytys — kaikki ovat osa todistusta sille, että valtio ja sen talous on kaikkea muuta, kuin mitä mahtuu vertaukseen valtion ja kotitalouden välillä. Tämä muistuttaa siis rakenteeltaan markkinoinnin peruskaavaa ostos-tv:stä: “Tämä. Mutta vielä tämä. Eikä siinä vielä kaikki.” Toinen toistaan vakuuttavampi peruste tähtää siihen, että jossakin vaiheessa lukija taipuu painon alla — ja antautuu.

Tämä rakenne myös antaa argumentille suojaa. Vastaväittäjän pitää kumota kukin peruste erikseen. Tällöin Arhinmäelle vastaavan oikeistopoliitikon puheenvuoro muuttuu väistämättä lukijan silmissä hajanaiseksi — ellei hän todella keksi tehokasta tapaa yhdistää kaikki yksittäiset vastaväitteet yhden näkökulman alle. Tai vastaa puhumalla Arhinmäen ohi, esittää näennäinen vastaus. Tosin ei ole lainkaan selvää, tarvitseeko kenenkään todistella valtiontalouden olevan kuin kotitalous. Mielikuva on valtaisen vahva — oli se sitten kuinka väärä tahansa. Arhinmäki ei tarjoa sen tilalle uutta, sitä tehokkaampaa vertausta tai mielikuvaa.

Mutta perusteet Arhinmäen argumentissa ovat siis:

1. Valtio (toisin kuin koti) vastaa finanssipolitiikasta — ja siis säätelee tavalla tai toisella itse rahan (eli valuutan) arvoa ja määrää.

2. Valtion velka on erilaista kuin yksilön ja kotitalouden velka. Valtio ei tähtää velattomaan tilaan. Arhinmäki tukee tätä perustetta esimerkein ja lisätuin: a) Valtiot hoitavat vanhaa velkaa uudella, matalakorkoisemmalla velalla; b) valtion lainanhoidolla ei ole loppupistettä, sillä valtio ei kuole; c) Britannian kuningaskunta maksaa yhä parin sadan vuoden takaisia velkoja.

3. Valtion taloudelliset velvollisuudet eroavat yksilön ja kotitalouden velvollisuuksista. Valtio vastaa, Arhinmäen mukaan, esim. monista yrittämisen riskeistä.

Tähän päättyy ensimmäinen osa.

Toinen osa on alkaa suoraan argumentin viimeisestä tuesta. Loput kirjoituksesta on vähemmän argumentatiivista — ja enemmän tunteellista. Se muuttuu poliittiseksi julistukseksi.

Tämä näkyy esim. rinnastuksena. “Sankariyrittäjä” joka vie rahansa ulkomaille — jolle vertauskohtana “Supercellin omistajat”, jotka pitävät omaisuutensa ja veronmaksunsa Suomessa. Tällä ei ole enää mitään tekemistä edellisen argumentin kanssa. Arhinmäki puhuu jostain muusta.

Hän siirtyy seuraavaksi työttömyyteen ja sen vaikutukseen yhteiskuntaan. Siirtymä on kömpelö. Se tapahtuu kesken kappaleen. Ja pistää miettimään, onko se tahallista. Haluaako Arhinmäki sohaista verosuunnittelevia varakkaita antamalla ymmärtää heidän olevan syyllisiä työttömyyden kasvuun? Mene ja tiedä. Joka tapauksessa pointti on paitsi loogis-taloudellinen niin myös tunteisiin vetoava: “Valtion, eli lopulta kaikkien meidän ihmisten etu on, että mahdollisimman pieni osa väestöstä on työttöminä. Yksilön pitkään jatkuva työttömyys on henkilökohtaisella tasolla sekä taloudellisesti että sosiaalisesti raskasta. Mutta se on kallista myös kansantalouden näkökulmasta.” Arhinmäki siis rinnastaa taloudelliset realiteetit ja inhimillisen kärsimyksen.

Muutamaa kappaletta alempana saavutaan Arhinmäen kirjoituksen varsinaiseen väitteeseen: “Siksi nyt tarvitaan elvytystä. Kun yksityinen talous ei synnytä kasvua, työtä ja toimeentuloa, on julkisen puolen elvytettävä taloutta.” Tämä on eri asia, kuin otsikon väite, että “valtiontalous ei ole kotitalous.” Se ei suoranaisesti seuraa ylemmästä argumentista, jossa Arhinmäki todisti otsikon väitettä.

Se että valtiontalous ei ole kotitalous mahdollistaa sen, että elvytys on vaihtoehto. Se ei itsessään osoita sitä, että se on paras vaihtoehto. Siitä miten asiat ovat ei seuraa miten niiden kuuluisi olla.

Lukijan saattaa silti olla hankala hahmottaa tätä retorista siirtoa, ja Arhinmäki luo ikään kuin loogisempaa vaikutelmaa omasta positiostaan liittämällä ensimmäisen osan argumentin tähän jälkimmäisen osan poliittiseen julistukseen.

Arhinmäki ei kuitenkaan jätä positiota pelkän mielikuvan varaan. Hän esittää uuden argumentin: se on se vanha tuttu, että valtiontalouden elvyttäminen antaa piristysruiskeen taloudelle laskusuhdanteen aikana. Arhinmäki esittelee tämän tueksi, lyhyesti, rahan kierron prosessia julkiselta yksityiselle sektorille ja takaisin.

Seuraavaksi Arhinmäki käsittelee kokoomuspoliitikoille atribuilmaansa väitettä: “Suomi elvyttää joka vuosi, koska se ottaa lisää lainaa.” Tästä Arhinmäki toteaa, että se “on yhtä väärä väittämä kuin se, että valtiontalous on kuin kotitalous.” Toisin sanoen hän lainaa uskottavuutta aiemmalta, huomattavasti triviaalimmalta argumentilta kirjoituksen ensimmäisessä osassa.

Tämä on mielenkiintoinen retorinen veto. Hän on saanut lukijansa tulemaan jo tietyn matkan vastaan, jos he ovat olleet valmiit hyväksymään hänen ensimmäisen argumenttinsa. Hän on toisin sanoen luonut sillä uskottavuutta itselleen.

Kuitenkaan hän ei yksinomaan, taaskaan, nojaa vain retoriikkaan. Seuraavaksi Arhinmäki käyttää nimittäin reductio ad absurdumia: “Jos velan suhteellinen määrä olisi yhtä kuin elvytys, olisi Kreikka ollut koko Euroopan eniten elvyttänyt maa.” Lisäksi Arhinmäki ilmaisee seuraavassa kappaleessa epäsuorasti väitteen, että elvytys merkitsee itse asiassa valtion budjetin loppusumman kasvattamista.

Tästä hän siirtyy puhumaan kahdenlaisesta velasta: markkinalainasta ja investointivelasta. Jälkimmäisellä Arhinmäki tarkoittaa tekemättömiä ja siirrettyjä investointeja. Hän kehottaa tekemään näitä investointeja — eli elvyttämään.

Tuomalla esiin rinnastuksen kahden velkamuodon välillä, Arhinmäki luo vaikutelmaa siitä, että velanmaksu on myös kahdenlaista. Hän haluaa lukijan ajattelevan, että elvyttäminen on myös velan maksamista. Näin hän tavallaan vetoaa siihen jo kumoamaansa väitteeseen, että valtio on velvollinen maksamaan velkansa pois — kuten kotitalous. Tämä on ovela veto, joskin ehkä hieman tahaton.

Seuraavaksi alkaa kirjoituksen loppuhuipennus. Arhinmäki rupeaa toistamaan argumenttejaan. Ensin työttömyyteen tarttuminen elvytyksellä. Tueksi sille vielä vetoaminen auktoriteetteihin: “Sekä kotimaisten että kansainvälisten talousasiantuntijoiden suositus on myös elvytys.”

Tämän jälkeen tulee hieman oudon kuuloinen kappalepari, joka käsittelee sitä, miten bruttokansantuote ja valtion velka suhteutuvat toisiinsa. Mutta sen pointti on: meillä on vähemmän velkaa kuin luulemme — kun suhteutamme nämä kaksi. Ja velan määrä lähtee laskuun, jos elvytämme: “Kun velkaelvytys suunnataan oikein infrastruktuurin rakentamiseen, koulutukseen, innovaatioihin ja tuotekehittelyyn sekä palveluihin, kääntää velanotto Suomen velkasuhteen laskuun vaikka kuinka paradoksaaliselta se kuulostaakin.”

Kyseessä onkin siis lupaus paremmasta tulevaisuudesta. Hieman epäselvä sellainen. Mutta Arhinmäki haluaa lukijan tuntevan helpotusta tilanteesta, ja että hän on helpotuksen tuoja.

Arhinmäki päättää nostatukseen. Hän kehottaa toimintaan.”Siksi nyt tarvitaan talouspolitiikassa suunnanmuutos. Leikkaavasta ja kiristävästä talouspolitiikasta elvyttävään talouspolitiikkaan.” Itse asiassa kyseessä on kehotus äänestää — äänestää puoluetta, joka kannattaa elvytystä.

Mitä kirjoituksesta jää käteen?

Lennokkaan alun jälkeen yllättävän vähän. Arhinmäki ei kuitenkaan pelaa retoriikkaa aivan niin tehokkaasti kuin, mitä hän voisi. Eritoten hänen viestinsä jää abstraktiksi. “Pitää elvyttää” — mutta mitä se tarkoittaa lukijan kannalta.

Kotitaloudesta ja henkilökohtaisen velan hoitamisesta kaikilla on kokemusta — ja se tekee Arhinmäen kokoomuslaisille atribuoiman viestin vahvemmaksi kuin hänen omansa. Vaikka kuinka Arhinmäki osoittaisi sen paikkansapitämättömyyttä, hän on häviöllä, sillä retorisesti hän ei tarjoa tilalle uutta vertausta tai mielikuvaa — joka olisi tätä kotitalousmallia vahvempi.

Erityisesti heikoksi totean sen, että Arhinmäki ei sido alun mielikuvanmurskausosaa loppuhuipennukseen. Tämä olisi ollut kohta, jossa uusi vahva mielikuva olisi pitänyt viimeistään luoda.

Kari Stadighin vieraskynä argumentaatioanalyysissä

Sammon konsernijohtaja Kari Stadigh kirjoitti vieraskynän “Yritysten omistajat luovat uudet työpaikat” Helsingin Sanomiin 1.10.

Kirjoitus on mainio kannaltani ei niinkään sisältönsä puolesta (se on minulle toissijainen) vaan retoristen piirteittensä vuoksi.

Otin tämän kirjoituksen analysoitavaksi, koska se muodostaa loistoparin aiemmin läpikäymälleni Matti Apusen kirjoitukselle. Siinä missä Apusen kolumni oli retorista ilotulitusta vailla selkeää argumentatiivisuutta, Stadighin kirjoitus on tyyliltään tiukan asiallisen argumentatiivinen. Siinä retoriset tehokeinot ovat paremminkin piilossa, ja niitä pitää hieman metsästää.

Eli en siis tarkoita, etteikö niitä olisi. Päin vastoin. Stadighin retoriikka loistaa näennäisellä hiljaisuudellaan.

Lisäksi aihepiiri on sama. Verotus. Kirjoitus onkin mahdollisesti Stadighin reaktio Riku Rantalan ja Docventures tiimin Hyvinvointivaltion kummit ry -tempaukseen (jota Apunen kommentoi suoraan). Samoin kuin jälkimmäisten manifesti etenee hyvinvointivaltion suojelun ajatuksesta vääjämättä kohti kehotusta äänestää, niin myös Stadigh lähtee liikkeelle hyvinvoinnin ideasta ja päätyy äänestyskehotukseen. Rantala kehottaa äänestämään korkeamman yritysverotason puolesta, Stadigh sitä vastaan.

Sama lähtökohta, eri johtopäätös.

Voiko Stadighia siis jopa lukea Riku Rantala -parodiana?

Stadigh myös kirjoittaa elegantin kauniisti ja tyylikkäästi. Esteettisyys on osasyy tekstin valintaan analysoitavaksi. Tapani mukaan en varsinaisesti ota kantaa kirjoituksen asiasisältöön, vaan sen argumentatiiviseen ja retoriseen rakenteeseen.

Ensinnäkin retoriikka perustuu Stadighin kirjoituksessa muutamaan yksinkertaiseen, käytännössä jokaisen oppikirjan tuntemaan temppuun:

(A) Argumentatiivisuuden korostus luo vaikutelmaa siitä, että kyseessä on järkipäätös. Se luo vaikultemaa kirjoittajasta rationaalisena ja myös rehtinä tyyppinä. Hänen kortit ovat ikään kuin pöydällä.

(B) Kirjoittaja luo vastakkainasettelua, jännitettä. Tämä tekee kirjoituksesta kiinnostavan. Jännite rakennetaan “omistajien” ja “poliitikkojen” välille.

Stadigh esittää, että “omistajat” ovat kansan asialla, he välittävät yhteiskunnasta, ja sen tulevaisuudesta. He haluavat työllistää tavallista kansaa tekemällä järkeviä ja tuottoisia sijoituksia. Mutta ajattelemattomat poliitikot ovat lyhytnäköisyydessään tehneet “omistajien” hyvän työn tekemisen vaikeaksi: he ovat sysänneet kaikki riskit “omistajille”.

Toisin sanoen, Stadigh kirjoittaa klassista tarinaa. On sankari, joka kohtaa vastoinkäymisen, ja pyrkii voittamaan sen. Hän käyttää ns. tarinan toposta. Se on meille kaikille erittäin tuttu ja vaikuttava tapa esittää asia.

(C) Kirjoituksessa pyritään myös inhimillistämään aihetta, tässä tapauksessa sijoittajaa. Kyseessä eivät ole “yritykset” vaan “ihmiset: omistajat ja heidän edustajinaan yrityksen hallituksen jäsenet.” Sijoittajasta muokataan kuvaa tavallisena, välittävänä tyyppinä. Tätä korostetaan käyttämällä tunnevoittoisia -me päätteisiä sanoja, sekä erilaisia empaattisia kuunteluun ja huomioimiseen liittyviä sanoja. Lisäksi Stadigh esittää vetoomuksen, että jokainen meistä voisi olla sijoittaja, “omistaja”. Tämä on jatkoa inhimillistämisstrategialle ja tarinastrategialle.

(D) Kaiken kaikkiaan tarkoituksena on saada lukija samaistumaan tarinan sankariin: sijoittajaan. Taas poliitikoista tehdään kansan vihollisia. Poliitikkojen mustamaalaus näkyy esimerkiksi lauseissa: “Yhteisen hyvän supistuessa – maamme köyhtyessä – on keskitytty tulonjakokysymyksiin kansakunnan vaurauden kasvattamisen sijaan.”; “Omistajat tietävät, että julkisen sektorin velkaantuminen on lykättyä veronmaksua.”; ja “Riskinottajat – omistajat – eivät ole nähneet hallituksen tai poliitikkojen päätöksiä, joilla tilanne korjattaisiin.”

(E) Stadighin retoriikan tarkoituksena on vaikuttaa äänestäjiin, tavalliseen kansaan. Hän ajaa matalan verotuksen politiikkaa, ja sen toteutuminen edellyttää hallitusta joka muodostuu liberaali-oikestolaisesta ytimestä. Siksi Stadigh ei ole vain tiukan asiallinen, vaan pyrkii tekemään viestistään tunteisiin vetoavan. Vain tunteet motivoivat nimittäin tekemään ja toimimaan — näin retoriikka opettaa. Tästä syystä kirjoituksen lopussa on huima nostatus.

Kirjoituksen yleisönä on siis tavallinen kansa. Stadigh pelaa keskivertokansalaisen tunteilla taitavasti. Tämä pelkää työpaikkansa puolesta, tai pelkää, että ei saa työpaikkaa. Tai pelkää jonkun läheisensä työn puolesta. Hän pelkää myös hyvinvointiyhteiskunnan puolesta. Hän ei luota poliitikkoihin. Hän ei pidä veroista. Hän toivoo salaa tulevansa rikkaaksi — olevansa jossakin tulevaisuudessa yksi “omistajista”. Hän uskoo tietävänsä, miten kansantalous toimii. Hän uskoo suomalaisiin yrityksiin ja suomalaiseen hyvinvointiin.

Harvemmin on kirjoitusta suunnattu näin osuvasti juuri oikealle lukijakunnalle.

(F) Kirjoitus noudattaa klassista eetos-logos-paatos rakennetta. Alussa luodaan kirjoittajan uskottavuutta (eli eetosta) asiallilsella ja asiantuntevalla sävyllä. Sitten käydään esittämään argumentteja (vedotaan järkeen, logokseen). Ja lopussa nostatetaan tunnetta, eli paatosta. (Koska kirjoittajan eetos on asiantuntijamainen, argumetteihin siirtymä käy eetoksen kannalta saman tien, ja eetos osa näin sulautuu logos-osan alkupäähän.)

Seuraavaksi käyn kirjoituksen muutaman yksityiskohdan hieman tarkemmin läpi.

(I) Vieraskynäkirjoitus alkaa menemällä suoraan asiaan: “Velkaraha on edullista, mutta omistajien riskit ovat kasvaneet.” Näkökanta on annettu ensimmäisessä lauseessa, ja siitä sukelletaan suoraan seuraavassa lauseessa pääargumenttiin: “Kaikkien palkansaajapuolueiden pitäisi siksi ajaa omistajien asiaa.”

Stadighin argumentti on yksinkertainen.

(1) Haluamme pitää yllä hyvinvointia yhteiskunnassa.

(2) Hyvinvoinnin ylläpito edellyttävät suurempaa työllisyysastetta.

(3) Työpaikkoja syntyy yrityksissä, mutta vain jos joku rahoittaja ottaa riskin.

(4) Siis meidän pitää madaltaa rahoittajan riskiä talouspoliittisin keinoin.

(5) Tämä on meidän ainoa vaihtoehto.

Kyseessä on retorinen argumentti, ei looginen. Toisin sanoen, se ei ole yleispätevä.

(Lisäksi kohta (5) ei pidä paikkaansa. Vaihtoehtoja on aina, ja kykenemättömyys nähdä niitä on merkki mielikuvituksen puutteesta. Ja alentuneesta kyvystä sietää epävarmuutta.

Koska Stadigh on älykäs ja lahjakas mies, kyse lienee retorisesta kärjistyksestä. Voimme siis sivuuttaa sen.)

Siirtymä (1)stä (2):n on retorinen enthymema, eli supistettu argumentti. Siirtymän taustalla lienee oletus, että hyvinvointivaltion ylläpito ei onnistu ilman (a) verovaroja, (b) matalaa huoltosuhdetta ja siis (c) palkkatuloja enemmistölle työväestä.

Siirtymä (2):sta (3):n on varsin virtaviivainen. Tavoitteenamme on saada työpaikkoja, joten katsotaan, mistä niitä syntyy. Siirtymähän ei ole täysin aukoton (sillä voitaisiinhan työt luoda valtion työllistämiskeinoin tai — jos heittäydytään oikein luoviksi — vaikkapa siirtymällä sosialistiseen valtiojärjestelmään), mutta retoriikassa muutama aukko saakin olla.

Siirtymä (3):sta (4):n on argumentin olennainen kohta. Tämä on se, missä politiikka todella alkaa. Olkaa tarkkana, ja toivon mukaan osapuolet esittävät näkemyksiään tästä kohdasta.

Työpaikan luominen on riski. Kyllä. Vastakkain on kaksi tekijää: mikä on potentiaalinen tuotto suhteessa potentiaaliseen tappioon. Eli millä todennäköisyydellä tulee voittoa ja millä todennäköisyydellä tappiota? Tästä riskissä on kyse.

Poliittinen kysymys on, miten riskistä tehdään kohtuullinen. Ja vastaus tähän kysymykseen ei tietenkään ole kovin yksinkertainen. Ja jopa kysymyksen poliittisuus voidaan kyseenalaistaa (kuten Sakari Heikkinen tekee Stadighille vastaavassa mielipidekirjoituksessaan).

(II) Osoittaakseen ongelman poliittisuuden, Stadigh esittää liudan apuargumentteja, joilla hän pyrkii näyttämään nykyisen politiikan johtaneen riskin kasvuun. (Tätä ennen hän toteaa tosiseikan, että jotain askeleita on toki otettu riskien vähentämiseksi. Hän haluaa silti osoittaa, että ne eivät ole riittäviä.)

Apuargumentit ovat jälleen kuin suoraan oppikirjasta, mitä ihailen suuresti:

(a) Julkisen sektorin velka on kasvanut. Se pitää maksaa pois jossakin vaiheessa. Maksut hoidetaan lopulta veroina. Nämä verot ovat osin pois yrityksen tulevista tuotoista.

Tämä on loistava retorinen argumentti.

(Mikäänhän ei tietenkään estä poliittista vastapuolta sanomasta: Julkisen sektorin velka on kasvanut. Se on sijoitus tulevaan yhteiskuntaan eli rakenteisiin, joka helpottaa mm. yritystoimintaa, ja mahdollistaa suuremman bruttokansantuotteen. Ja näin ollen verotulot saadaan kerättyä suuremmasta potista. Joten riski on pienempi kun olemme sijoittaneet julkiseen sektoriin juuri nyt.)

(b) Yritysverotusta on kiristetty, se leikkaa voittoja ja suurentaa riskiä.

Tämä on jokseenkin virtaviivaista. Kysymys on kipurajasta, tietenkin. Miten paljon voidaan ottaa, ennen kuin sijoittaminen yrityksiin käy kannattamattomaksi? Sama pätee kysymykseen palkkakuluista:

Kaunis, selkeä argumentti.

Tietenkään Stadigh ei mainitse mahdollista vastavetoa, jossa todetaan suurempien palkkojen mahdollistavan isomman kotimaisen kulutuksen. Kasvanut kulutus suurentaa voittoja ja pienentää riskiä. Samoin hän ei mainitse sitä, että korotetut yritysverot vähentävät painetta ottaa julkista lainaa. Se puolestaan pienentää tulevaa riskiä (nykyisten voittojen kustannuksella toki).

Hän ei tietenkään pyri tasapuolisuuteen (toisin kuin minä, sillä en aio retoriikan esittelyn nimissä vain toistaa yhtä näkökulmaa tähän yhteiskunnalliseen polttavaan kysymykseen). Stadigh pyrkii oman näkemyksensä esiin nostamiseen, mikä täysin asianmukaista tällaisessa kirjoituksessa.

(III) Stadigh esittää seuraavaksi kauniin vetoomuksen pörssisäästämisen ja uusien sijoittajien houkuttelemisen puolesta. Hän tuo tunnetta peliin. Ajatuksena on kaikki perheenäidit ja -isät pistämässä säästöjään yhteiseen pottiin, jotta yrittäminen ja työllistäminen lähtisi todella liikkeelle.

Retorisesti tunne kuuluu sanavalinnoissa: “Tarvitsemme”, “osallistumaan”, “oikaistua”, “kuunnella” “kannustaa”, “edistettävä” ja “yhteiskunnassamme”. Me-muotoja ja empaattisuutta korostavia sanoja. Kova raha ei ole kovaa. Se on tunteellista. Suurella tunteella.

Erittäin hauskalla tavalla Stadigh peilaa muodollisesti hyvin samankaltaista argumenttia Riku Rantalalta, joka kannusti laittamaan rahoja yhteiseen pottiin verojen muodossa.

(IV) Kirjoitus päättyy loistavaan nostatukseen. Suorastaan äänen väpätyksen kuulee tekstin läpi. Kehotus on äänestää. Ja äänestää niitä, jotka tekevät oikeita veroratkaisuja. Kannustavia, tunteellisia, ja riskiä vähentäviä veroratkaisuja. (Kuten totesin, tämä peilaa lähes suoraan Hyvinvointivaltion kummit ry:n kotisivujen manifestin päätöstä.)

Kirjoittamalla, että “vaikka omistajilla – työllistäjillä – on vähän ääniä, kaikkien palkansaajapuolueiden tulisi ajaa heidän asiaansa,” Stadigh ei itse asiassa anna neuvoja perinteisille työväenpuoleille. Tämä on vain pintapuolinen viesti. Sen sijaan hän vihjailee, että vain ne puolueet, jotka ajavat pääoman etuja ja vero- sekä julkisten kulujen leikkauksia, ajavatkin siis palkansaajan etuja.

Eli hän uudistaa varsin tyylikkäästi kokoomuksen jo vanhaksi ja raihnaiseksi käyneen “työväenpuolue” viestin erittäin taitavalla retorisella sanankäänteellä.

En voi muuta kuin ihailla. Itse en olisi osannut kirjoittaa näin täydellistä koulukirjaesimerkkiä argumentatiivisesta retorisesta puheenvuorosta.

Stadighin retoriikka on hillittyä, charmanttia, terävää, purevaa ja vakuuttavaa. Sitä on melko vaikea huomata, mutta sitä käytetään kuitenkin vähintään samassa mitassa, kuin mainitsemassani Apusen kolumnissa.

Summa summarum: Mitä siis Stadigh sai aikaan?

Hän maalasi kuvan sijoittajasta, “omistajasta” tuntevana ihmisenä. Inhimillisenä olentona, joka on kiinnostunut yhteiskunnasta, ja kanssaihmisistä. Hän haluaa työntekijän parasta, ja haluaa tarjota työtä.

Stadigh myös kommentoi haluttomuutta riskinottoon sekä voittojen maksimointia, peittellen sen mahdollista moraalista ulottuvuutta taidokkaasti. Hän teki voiton tavoittelusta inhimillisen piirteen. Sitähän me kaikki vain haluttaisiin, jos oltaisiin samassa asemassa. Tämän hän teki suurella taidolla ja tyylillä. Ennen kaikkea varmasti siksi, että hän aidosti uskoo näin.

Ja minäkin uskon, että sijoittajat ovat enimmäkseen inhimillisiä, empaattisia ihmisiä. He ovat kiinnostuneita kanssaihmisistä. Myös Stadigh vaikuttaa moraaliselta, ja oikeudenmukaiselta tyypiltä kirjoituksen pohjalta. Ihmiseltä, joka välittää. Tässä näkyy todellinen retorinen taito! Hän loi aivan loistavan eetoksen itselleen. Vakuuttava, asiantunteva, vilpitön ja välittävä.

Asiantuntevuutta korosti argumentatiivinen sävy tekstissä. Hän esitti selkeitä ajatuksia, joille oli tukena toisia selkeitä ajatuksia.

Sillähän ei ole mitään merkitystä, että yritys-, kansan-, ja kansainväliseentalouteen liittyvän asiat eivät mitenkään ole näin selkeitä. Monien klassisten puhetaidon opettajien mielesta retoriikka voi tarvittaessa jopa täysin ohittaa vaikka totuudenkin.

Retoriikassa kysymys on vakuuttamisesta, ja Stadigh teki erittäin vakuuttavan kirjoituksen.

Ps. Yritän etsiä seuraavaksi analyysin kohteeksi poliittikon kirjoittamaa tekstiä, mieluiten kentän vasemmalta laidalta. Jos jokin hyvä teksti osuu silmiin, otan ilmiantoja vastaan.

Analyysin analyysiä

Kirjoitukseni Apusen kolumnista on herättänyt enemmän kiinnostusta kuin mitä odotin. Ja keskustelu on ollut vilkasta. Kiitos kaikille osallistuneille!

Tämä osoittaa, että retoriikan opettajakaan ei aina osaa ennakoida yleisönsä reaktioita.

Vastaan tässä moneen aiheen tiimoilta nousseeseen kysymykseen kerralla.

1. Kirjoituksen taustalla on ennen kaikkea ammatillinen mielenkiinto.

Olen Kriittisen Korkeakoulun Puhujakoulun vastuuopettaja. Ja kirjoitan retoriikasta Mestaripuhuja-blogiin. Apusen kirjoituksen analysoin kurssia varten ja, kun sen olin tehnyt, päätin laittaa sen Facebookiin, jos se vaikka kiinnostaisi jotakuta siellä.

Usein nämä retoriikkakirjoitukseni eivät paljon huomiota herättele.

Kirjoitukseni Apusesta osui kuitenkin oikeaan saumaan. Tässä on yksi retoriikan keskeisistä tekijöistä pelissä: Kairos, eli ajoitus.

Kukaan muu ei ollut ehtinyt vastaamaan Apusen kirjoitukseen ennen minua riittävän iskevästi. Ainoa mitä käytössä oli oli Rantalan muutama sound bite, joista lehdet (kuten HSn NYT liite) yrittivät koota juttuja.

Sinällään kirjoitukseni on omaan makuuni kuivakka, ja opettajamainen. Se on malliesimerkki tekstianalyysistä opiskelijoille. Silti (kuten alla kirjoitan) käytin muutamaa retorista kikkaa itse tekstin mehevöittämiseen.

Tottakai haaveilen aina, että joku päivä jokin kirjoitukseni muuttuu viraaliseksi. Kirjoitanhan, jotta retoriikka tulisi tunnetummaksi. Tämä on myös minun motiivini. Onhan kyseessä minun ammattini.

Ja lisäksi ajattelin, että saattaisi tällainen kirjoitelma jotakuta huvittaakin.

2. Apusen tekstin valintaan analyysin kohteeksi vaikutti toki myös sattuman lisäksi kiinnostus käytyä keskustelua kohtaan.

Mielestäni Rantalan tempaus oli ollut retooristen silmänkääntötemppujen aatelia. Se yhdisti näppärästi poliittisen vastakkainasettelun, henkilökohtaisen lähestymistavan (joka lähentelee suorastaan henkilökulttimaisia piirteitä), guarillamainostamisen (tiedotusvälineet mainostavat, pakosta, samalla Rantalan firmaa ja ohjelmaa, joka voimakkaasti personisoituu Rantalaan itseensä) ja aidon huolen yhteiskunnallisesta kehityksestä.

Nerokasta. Ja todella ovelaa. Täynnä vieheitä ja matoja, joihin Rantala varmasti odotti jonkun tarpeeksi näkyvän (liberaali-oikeistolaisen) hahmon tarttuvan.

Siksi minua kiinnosti kun huomasin Apusen vastanneen Rantalalle.

3. Arvostan Apusta puhujana ja kirjoittajana.

Matti Apunen on yksi Suomen parhaista retorisista kirjoittajista ja puhujista. Hän taitaa retoriset keinot. Osasyy analyysin kirjoittamiseen on juuri se, että Apunen on häpeämätön tyylittelijä ja härskien tehokeinojen käyttäjä. Tätä minä ihailen, ja tarkoitukseni oli jälleen ottaa jokin hänen teksteistä käyttöön — joka tapauksessa — opetuksessani. Jokin ajankohtainen teksti.

Ja tämä teksti oli loistava.

Sellainen ad hominem -vyörytys, että ei mitään rajaa. Kirjoitettu valitsemalla isällinen, vanhan oikeiston — kulttuuria ja todellisuutta ymmärtävä — äänensävy.

Ja tunteella. Todella tunteikasta tekstiä. Alusta loppuun, Apunen nuhtelee Rantalaa, koska hän välittää.

Ihailen tätä.

Siksi teksti oli aivan täydellinen analyysin kohde. Ja tämä on osin myös syy siihen, että tekstini lähti viraaliseksi. Jos Apusen teksti olisi ollut tylsääkin tylsempi jaaritus, ei sen kommentaari olisi voinut olla näin mehukas.

4. En ole juurikaan lukenut Rantalan tekstejä.

Lukuunottamatta Nytissä ollutta Rantalan tempausta, en tiedä hänen puheistaan ja kirjoituksistaan juuri mitään. Tiedän hänen ohjelmansa, mutta tyylillisesti hänen tapansa esiintyä ei vetoa minuun.

5. Analyysini on täynnä retorisia tehokeinoja.

Koska olen retoriikan opettaja, tottakai, pyrin itse harjoittamaan mitä opetan.

Teksti oli nopeasti kyhätty, ja täynnä kirjoitusvirheitä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä hieman hitaammin opetusmateriaalia. Mutta ne temput:

Valitsin opettajamaisen äänensävyn korostaakseeni mielikuvaa puolueettomuudestani. Lisäsin sitä laittamalla sulkuun toteamuksen, että en puutu keskustelun sisältöön, ainoastaan retoriikkaan.

Lisäsin uskottavuuttani toteamalla olevani retoriikan opettaja. (Tämä on totta, mutta sen mainitseminen tekee minusta luotettavamman.)

Ja ennen kaikkea loin jännitteen. Jännite on argumentaation ja retoristen keinojen välillä. Peilasin niitä toisiinsa.

Lisäksi esitin ylevän kehotuksen keskustelun tason kohottamisen puolesta, sekä alussa että lopussa. Tämä reunusti tekstini ja tavallaan antoi minulle selkeän viestin, ja moraalisen ohjeen lukijalle.

Olisin voinut esittää analyysini ilman näitä tehokeinoja. Mutta se ei olisi ollut kovin kiinnostava ilman niitä.

Minä opetan retoriikkaa, joten oppikaa.

6. Tekstiäni voi tulkita ja käyttää monin tavoin, myös lyömäaseena Apusta vastaan.

Kyllä vain. Tämä tärkeä näkökulma nousi esiin blogini kommenteista. Olen täsmälleen tätä mieltä. Eritoten koska en ole Rantalaa arvioinut samalla tavoin.

Mutta en myöskään ole loputtomiin vastuussa lukijoistani, ja heidän mielipiteistään. Ja miten he tulkitsevat kritiikkini Apusen kolumnista.

Toivon vain, että keskustelun taso hieman nousee analyysini ansiosta. Loput tästä blogi-artikkelista käytän selventämään miten ja miksi tätä toivon.

7. Virhepäätelmä ei ole virhe.

Asia jonka jätin epäselväksi tekstissäni on, mitä virhepäätelmät ovat (sillä aiheesta minulla on erillinen handout oppilailleni ja kirjoitan niistä muuallakin, esim. blogitekstissä Pateettista herra presidentti — eli mistä puhumme kun puhumme tunteella).

Virhepäätelmä on retorinen keino. Se ei varsinaisesti ole virhe — retoriikan näkökulmasta. Sillä retoriikassa on kyse mielipiteisiin vaikuttamisesta. Ei totuudesta.

Virhepäätelmä ei todista mitään. Se on asian vierestä puhumista.

Se ennemmin on tapa vihjailla ja houkutella kuulija tai lukija uskomaan jotain, tekemään jokin päätös tai vaipumaan johonkin tunnetilaan.

Taitava kirjoitaja tai puhuja onnistuu tuomaan virhepäätelmän niin liki itse asiaa, että se on hyvin vakuuttavaa. Apunen ehdottomasti kuuluu näihin mestareihin.

Toiset taiteilevat viemällä virheensä ilotulituksen tasolle, ja näin hurmaten kuulijansa ja lukijansa.

Argumentit ovat taas kovaa sisältöä. Niitä ei tarvita, jos kuulijat saa vakuuttumaan ilman niitä.

Argumentti esittää asioiden olevan jollakin tavalla tai jonkin ratkaisun olevan parempi kuin toinen, koska jokin peruste tai todiste tukee tätä väitettä. Retoriikassa näidenkään ei tarvitse olla vedenpitäviä, vaan riittää niiden vakuuttavuus.

8. Miksi sitten olen sitä mieltä, että enemmän argumenttia ja vähemmän virhepäätelmiä tarvittaisiin?

Tässä kohtaa tulee keskustelun dynamiikka kyseeseen. Keskustelu, jossa käytetään vain virhepäätelmiä, johtaa väistämättä umpikujaan. Kukaan ei puhu asiasta vaan sen vierestä.

Tämä saattaa olla vakuuttavaa kuulijoille, jotka ovat puolensa valinneet.

Ja se saattaa olla viihdyttävää.

Ja se saattaa myydä hyvin lehtiä tai televisiosarjoja.

Mutta tällainen vastakkainasettelu ei johda keskustelun etenemiseen, kompromissien löytymiseen. Ja pidemmän päälle se vieraannuttaa myös ihmisiä (vaikka vastakkainasettelua myös tarvitaan tuomaan makua toisinaan).

Rantalan ja Apusen debatti meni pelkistäen jotakuinkin näin:

Rantala esitti kysymyksen (Onko tämä suunta, johon yhteiskuntamme on menossa, millään tavoin järkevä?) ja ehdotti siihen vastausta (Hyvinvointivaltio on parempi malli. Meidän on palattava siihen, vaikka se merkitsee kovempia veroja)

Apunen vastasi sanomalla, että Rantala on väärä henkilö puhumaan koko asiasta. Ja esitti että varainkeräykset ovat “yhteiskunnan liima” — mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Rantala vastasi Apuselle radiohaastattelussa jotakuinkin sanomalla, että Apunen on väärä henkilö kritisoimaan hänen persoonaansa.

Tämä, jos jokin, rupeaa näyttämään umpikujalta.

Apunen argumentaatioanalyysissä

Hieman retoris-analyyttisiä huomiota tästä linkitetystä Apusen kolumnista (HS 9.9. 2014) kaikille, joita nyt sattuu kiinnostamaan…

En tähän kävisi, ellei Apusen teksti olisi niin puutteellinen argumentatiivisessa sisällössään ja niin rikas retorisissa tehokeinoissa, joilla yritetään peittää argumentin puute.

Se on suorastaan aarreaitta minulle retoriikan opettajana.

(En ota tässä kantaa siihen kumpi, Apunen vai Rantala, on oikeassa, vaan ainoastaan totean tekstin puutteet, sekä tehokeinot. Sinällään pelkästään puutteista minkään johtopäätöksen vetäminen olisi virhe minun puoleltani: Apunen voi toisaalla perustella näkemyksiään paremmin.

Uudelleenmuotoilut ovat osa poliittista debattia, joka on tärkeää. Todella toivon, että debatin jäsenet jatkossa esittäisivät hieman paremmin muotoiltuja ajatuksia. On todellakin hieman hämmentävää, että Evan johtaja argumentoi näin heikosti. Ehkä se on tarkoituksellista, ehkä ei. Mene ja tiedä)

(I) Apunen käyttää aluksi kysymyksen uudelleenmäärittelyä. Hän pyrkii väittämään, että Rantala mesoaa lastensairaalaa vastaan, vaikka Rantala kyseenalaisti NYTin jutussa koko matalan verotuksen, verosuunnittelun ja “hyväntekeväisyyskulttuurin” (jota Apunen siis itse edustaa). Esim:
(1) “Samalla Rantala tuomitsee sosiaali- ja terveysministeri Laura Rädyn (kok) osingot, vaikka ne eivät liity lastensairaalaan mitenkään.”
(2) “Rantalaa kaivelee uudelle lastensairaalalle kerätty hyväntekeväisyysraha ja ihmiset hankkeen takana.”

Kysymyksen uudelleenasettelu on tietenkin aina hyvä juttu. Mutta se on eri asia kuin puheenaiheen vaihtaminen. Sen sijaan että Apunen vastaisi Rantalalle, hän vaihtaa puheenaihetta.

(II) Apunen käyttää ad hominen -loukkausta: “Paitsi tietysti hipsterin sumeassa logiikassa, jossa asenne tasoittaa aukot ajattelussa.”

(III) Seuraava ad hominem -huomautus on kuitenkin kohdallaan, sillä se kyseenalaistaa motiivia tempauksen takana: “Joku voisi sanoa, että Rantala suoritti 2 100 euron markkinointitempun, jolla sai sivukaupalla arvokasta näkyvyyttä Helsingin Sanomista. Ja ehkä kiiltoa sädekehään.”

Se on silti asian sivusta ilman kunnollista argumenttia siitä, että motiivilla olisi merkitystä itse Rantalan viestin sisällön suhteen.

(IV) Tässä Apunen puolestaan käyttää kaltevan tason -virhepäätelmää: “Jos Rantala on tuomiossaan johdonmukainen, hän tuomitsee seuraavaksi Pelastusarmeijan joulupadat, tukikonsertit ja sata muuta hyväntekeväisyyden muotoa tekopyhänä valikointina.”

(Addenda 12.9. Tässä kohtaa olin hieman liian hätäinen. Tämä ei ole yksioikoisesti kalteva taso. Kiitos kommentaattoreille asian huomaamisesta.

Apunen esittää reductio ad absurdum muotoisen argumentin. Hän tavallaan seuraa logiikkaa järjettömään johtopäätökseen Rantalan positiosta.

Apusen argumentti on kylläkin non sequitur eli yleisvirhepäätelmä, sillä johdonmukaisesti voi tuomita yksittäiset suuravustushankkeet ja kannattaa silti yleisluontoisia pienkeräyksiä. Esimerkiksi joku voi pitää pienkeräyksiä “yhteisön liimana” mutta jättikeräystä vaarallisena pyrkimyksenä pois “hyvinvointivaltioprojektista”. Tämä on hyvin pitkälle se, mitä Rantala itse asiassa totesi Ylen haastattelussa 9.9.

Reduktio ad absurdumin ja kaltevan tason kohdalla on hieman tulkinnan varaa. Ero lyhyesti on, että kalteva taso edellyttää ajallis-kausaalista suhdetta, reductio ad absurdum ei. Jos ehdin, palaan asiaan ensi viikolla uudessa kirjoituksessa.)

(V) Tämä kohta “Kun porvari haluaa auttaa, hän antaa rahaa. Kun Punavuoren päivystävä omatunto päättää auttaa, hän järjestää mielenosoituksen. Kun porvari on antanut rahansa, Punavuori tuomitsee tämän Facebookissa tekopyhänä ja media ihastelee, miten hienosti hyväosaisten kaksinaamaisuus sai keskelle kuonoa.” vaikuttaa asiaan kuuluvalta periaatteen ‘kaikkia on arvioitava samalla tavalla samanlaisessa tilanteessa’ -sovellukselta.

Mutta kyseessä on itseasiassa väärä analogia, jota on vahvistettu väärinkäyttämällä sanan “auttamisen” monimielisyyttä.

(VI) “Rantalan mielestä valtio on erehtymätön ja hyväntahtoinen, koska valtio olemme me. Ikävä kyllä tieto on väärä; valtio on itsekäs ja juonikas.” Tämä on metafora, joka lähestyy huolestuttavan paljon molemmilta tahoilta antropomorfismia. Valtiolla ei ole tunteita tai tavoitteita. Se ei ole ihminen.

Apunen vetoaa tässä kohtaa auktoriteettiin: “Tällä tiedolla James Buchanan voitti taloustieteen Nobelin vuonna 1986. Kyse on niin sanotusta julkisen valinnan teoriasta.” Sinällään hyvä. Mutta relevanssia ei perustella mitenkään. Tai edes, mitä itsekäs ja juonikas valtio tarkoittaa. Kuitenkin tämä on yksi harvoja kohtia, joissa Apunen tarjoaa edes hitusen tarttumapintaa argumentilla. Siksi katson kohtaa hieman tarkemmin.

Kyseinen argumentti on: (1) Rantalalla on väärä käsitys valtiosta. (2) Oikea käsitys on se mitä J. Buchanan edustaa. (3) Se on oikea, sillä hän on saanut Nobelin.

Mutta argumentista puuttuu olennainen askel: (4) Ja tämä J. Buchanan käsitys tukee Apusen edustamaa näkemystä siitä, että rahan virtaaminen tukee yhteistä hyvää paremmin yksityisten lahjoituksina kuin veroina. Tätä ei perustella, eikä millään tavalla liitetä edelliseen huomioon.

Voi hyvin olla, että Rantalalla on väärä käsitys valtiosta toimijana. Mutta se ei tarkoita, että yksityisten lahjoitusten järjestelmä olisi sitä parempi toimija. Tai edes yhtään vähemmän “itsekkäämpi” tai “juonikkaampi” systeemi.

Apunen siis vetoaa puuttelliseen irrelevanttiin argumenttiin ja tukee sitä vetoamisella auktoriteettiin. Näin ollen se on tässä muodossaan ja ilman mitään lisäperusteita vain ja ainoastaan uusi ad hominem -hyökkäys.

(VII) Tämä on jälleen väärä vertaus ja ad hominem -hyökkäys: “Riku Rantala ei ole kiihtynyt siitä, että hyvinvointivaltio ei rahoita lastensairaalaa kiireellisenä. Häntä ei häiritse, että yhteiskunta käyttää verorahaa esimerkiksi siihen, että se ostaa Yleisradion kanaville Riku Rantalalta Docventures-nimisen ohjelman. “

(VIII) “Jos olisin viisas ja viileä, en sanoisi Rantalasta mitään. Mutta liberaalin liha on heikko aina kun hyväntekeväisyydestä puhutaan.” Tämä on sentimens superior -virhepäätelmä. Tunteet olisivat jotenkin parempi opas kuin järki.

(IX) Lopetuksessa Apunen esittää ensimmäisen oikeasti järkevän argumentin. Siis sellaisen, johon voi tarttua: “Hyväntekeväisyys on yhteiskunnan liimaa. Sitä ei haistella omaksi iloksi, vaan se tiivistää ihmisiä yhteisöksi.”

Tästä voi kysyä: pitääkö se paikkansa. Tarvitseeko yhteiskunta hyväntekeväisyyttä toimiakseen?

Entä voisiko hyvinvointivaltion ja sen tukemisen veropanoksella tulkita vastaanvanlaiseksi yhteisöllistäjäksi?

Tällä keskustelulla olisi paljon annettavaa yhteiskunnallemme. Toivottavasti jatkossa se tapahtuu hieman paremmin perustelluin puheenvuoroin!

Addenda 10.9. Blogini on herättänyt runsaasti kiinnostusta ja keskustelua. Erittäin suuri kiitos kaikille osallistuneille!

En pysty kaikkiin loistaviin kommentteihin vastaamaan tai edes paneutumaan niin syvällisesti kuin ne ansaitsevat.

Siksi kirjoitin taustoittavan kirjoituksen Analyysin analyysiä, jossa pyrin vastaamaan mahdollisimman monesta näkökulmasta nouseviin kysymyksiin.