Sienestämään vai terapiaan?

Kiitos kaikille kirjoittajille kiinnostavista postauksista! Ensimmäisen Sivuraiteilla-ryhmän blogipostauksen jälkeen pohdimme, onko lukijan mahdollisuus tulkita tekstiämme niin, että meillä varhaiskasvatuksen opettajaopiskelijoilla on noussut hattuun ja arvostelemme päiväkodeissa työskenteleviä sosionomeja. Tekstin kirjoittajilla oli tarkoitus korostaa opettajien pedagogista osaamista, ei missään nimessä aliarvioida muiden ammattiryhmien työtä varhaiskasvatuksen työkentällä. Toki tähän koulutukseen hakeneina olemme opiskelupaikoistamme kovin ylpeitä ja sitä on saatava näin meidän kesken vähän tuulettaakin!

Jäin miettimään vielä asiaa harjoitustutkijakollegani Ainun heijastellessa ajatuksia laadukkaasta pedagogiasta. Minkä tahansa ammatin edustajat varhaiskasvatuksessa ovatkaan kyseessä, koulutus ei takaa sitä, toimiiko tiimi hyvin ja miten eri työntekijät tulevat kuulluksi ja ottavat vastaan pedagogisesti perusteltuja tai ei niin perusteltuja viestejä toisiltaan.

Didaktiikan luennolla on mainittu luokanopettajan autonominen työnkuva koululuokassa. No, päiväkodissa lapsiryhmien kanssa työskentelevä henkilöstö taitaa olla autonomisen työskentelytavan vastakohta? Toiminnan suunnitteluvaiheessa monesti jo keskustellaan tiimin kanssa vaihtoehdoista ja etenkin toteutusta mietitään yhdessä. Toiminnan ohjaus tapahtuu toisinaan yksin, joskus yhdessä ja arjen yllätyksellisyyden vuoksi limittäin ja lomittain. Tämän lisäksi lapsiryhmän ohjaamisen lisäksi tapahtuu esimerkiksi toiminnan suullista arviointia ja reflektointia tiimissä, uudempien kollegoiden, sijaisten ja opiskelijoiden perehdyttämistä, vanhempien kohtaamista pitkin päivää, yhteyden pitoa muihin, talon ulkopuolisiin tahoihin puhelimitse, sähköpostilla tai tapaamisilla.

Kaikki tämän tyyppiset tekijät muodostavat aikamoisen hämähäkinseitin ja reunaehdot työn toteuttamiseen ja vaatii aimo annoksen tilannetajua ja roppakaupalla sressinsietokykyä. Kahta samanlaista päivää ei ole ja se on myös työmme parhaitakin puolia mielestäni!

Tiimin tuki ja osaaminen on parhaimmillaan vahvuus, mutta hyvässäkin tunnelmassa tällainen vuorovaikutustykitys voi olla pitkässä juoksussa monelle uuvuttavaa. Siksi otankin uudeksi aiheeksi jokaista meitä ehkä jo aiemmissa tehtävissä koskettaneen ja varmasti jokaiselle eteen tulevan asian; voinko tehdä laadukasta pedagogista opetusta niin ettei tee parastaan huomaamattaan oman hyvinvoinnin kustannuksella?

Tällä kysymystä en lähesty närkästyneenä valittamismielessä. Haluaisin kuulla ihan neutraalisti ja konkreettisesti, miten opiskeluaikana voisi valmistautua huolehtimaan tästä supertärkeästä osaamisalueesta, eli hyvinvoinnista huolehtimisesta. Se lienee valtavan paljon monimutkaisempi asia oppia kuin vaikkapa tekninen lähdeviittaus tai tutkimussuunnitelman teko. Millaisia kokemuksia tai ajatuksia blogin lukijoilla on siitä, miten voi rajata ja hallita omia työtehtäviä ja omaa työaikaa niin, ettei se uuvuta opettajaa? Millaisella asenteella voisi lähteä työpäivään niin ettei antaisi itseään 100% likoon vaan oppisimme kehittämään työroolin joka suojaisi meitä niin kutsutulta vuorovaikutustykitykseltä?

Luokanopettajan työssä on ehkäpä mahdollista ohjata esim yksi oppitunti ilman muiden aikuisten kanssa saman aikaista kommunikointia mutta päiväkodissa tilanne on monesti hieman sekava. Aamulla voi yrittää hahmottaa tulevaa työpäivää mutta tilanteet elää ja muuttuu niin että ei voi kuin todeta että tavallinen työpäivä on sellainen, että parasta on hymyillen ja luottavaisesti ottaa vastaan mitä tuleman pitää. Pieni mind fullness harjoitus työmatkalla esimerkiksi voisi rauhoittaa mieltä. Päivän päätteeksi saattaa silti olla takki tyhjä. Herättääkö tämä ajatuksia? Onko työssä jaksamiseen mahdollisuutta valmentautua tai opiskella, vai onko kaikkien haettava oma tapansa ”selviytyä” haastavassa työssä itse.

Heitin kerran ihan vain puoliksi vitsinä idean työnantajalleni, että voisiko jokaiselle työntekijälle kustantaa jumppalippujen lisäksi psykoterapialiput? No eipä nyt sentään, tietenkin tulevissa työpaikoissamme on hyvää työnohjausta. Silti on tärkeää olla tietoinen omista kipukohdistaan ja olla tietoinen siitä millaiset asiat pitkässä juoksussa saattavat väsyttää työssä. Olemme aika kovassa myllyssä, kun teemme työtä oma persoonamme tärkeimpänä työkaluna. Jari Salminen kertoi luennolla, että on ohjeistanut päiväkotien henkilöstöä menemään silloin tällöin sienimetsään esimerkiksi iltakoulutuksen sijasta. Muita ideoita?

Pidetään huoli itsestämme, kanssasisaret- ja veljet. Iloista viikonloppua!

Sivuraide/ Sari Heinonen

16 thoughts on “Sienestämään vai terapiaan?

  1. Johanna/Digittäjät

    Voi että, kuinka ihana otsikko! Ja osuva teksti, ainakin minulle, joka olen puurtanut päiväkodissa toistakymmentä vuotta. Työssäjaksaminen on tänä päivänä todella ajankohtainen aihe. Työtehtävät lisääntyvät ja uutta tietoa pitäisi sisäistää yhä kiihtyvällä vauhdilla. On kaikenlaisia velvollisuuksia, hankkeita, projekteja, arvionteja, yhteistyöpalavereja, suunnitelman tekoa ym., ym., ja lastenkin kanssa pitäisi ehtiä olla. Omalla kohdallani olen kokenut, että oma arvomaailmani ja muuttunut ”päiväkoti-maailma” ovat kolahtaneet aika vahvastikin yhteen. Sen seurauksena olen joutunut miettimään, olenko enää siinä työssä, mihin aikoinani olen mennyt, ja haluanko enää jatkaa valitsemassani ammatissa. Tahtojen taisto on ollut todella uuvuttavaa, ja yksi syy siihen, että halusin jatkaa opintojani, olikin aikalisä työelämästä.
    Jokainen tekee työtään omalla persoonallaan, ja sillä on paljon vaikutusta siihen, miten työtä jaksaa tehdä. Toisille joku muutos voi merkitä suurta ahdistusta, toisille uutta inspiraatiota. Kaikilla meillä kuitenkin on rajamme, ja jossain vaiheessa ei välttämättä enää jaksa.
    Minulla on ollut suuri onni saada työkavereikseni ihmisiä, joiden kanssa työ on sujunut. Ajatukset ovat olleet yhteneväisiä ja aina on löydetty se punainen lanka, jonka mukaan toimimme.Tärkeää onkin, että kaikki toimivat sen mukaan, mitä on suunniteltu (yhdessä). Vähäpätöisimmältäkin kuuluvista asioista sopiminen (yhteiset toimintatavat), ovat äärimmäisen tärkeitä. Kun kaikki tietävät, mitä pitää tehdä, oma stressitaso pysyy alhaisempana.
    Ja huumori!! Sitä pitää olla! Pienet tai isommatkin naurunpyrskähdykset auttavat vaivaan kuin vaivaan.
    Miksi sitten minä jäin miettimään ammatinvaihtoa vaikka kaiken luulisi olevan hyvin?
    Päivähoitoon kohdistuneet uudistukset (lait,vasut, kunnan hankkeet/projektit) tuntuvat välillä sellaisilta, että henkilökunta unohtuu kaikkien hienojen suunnitelmien alle. Resursseja ei saa lisää, ja usein tuntuu, että työtä tehdään selkä vereslihalla. Annat kaikkesi lapsille, mutta tuntuu, että sekään ei riitä.
    Viime kevään aikana mietin paljon sitä, miten voisi auttaa omaa jaksamistaan. Sak-ajan käyttäminen silloin, kun se on työvuoroihin merkitty, on ehdottoman tärkeää. Samoin asioiden priorisointi; mikä siinä hetkessä on oikeasti tärkeintä? Onko se se joku raportti, vai se, että olet lapsille läsnä. Minä itse olen jopa esimiehelleni sanonut, jos en ole jotain raporttia ajoissa ehtinyt kirjoittaa, että lapset ovat etusijalla.
    Ja yksi asia, jonka olen oppinut vuosien varrella, on, että pitää osata sanoa myös ei. Tuntuu, että varsinkin päivähoitoalalla työntekijät myöntyvät ja joustavat uusiin asioihin mukisematta. Välillä tarvittaisiin vähän vastarintaakin, ja ”ääntä”, jotta ne todelliset epäkohdat tulisivat päättäjienkin tietoon. En tarkoita sitä, että mennään heti lakkoon, vaan että otetaan asioita puheeksi. Ensin vaikka oman työyhteisön tiimipalavereissa.
    Ja mikä tärkeintä; työajan ulkopuolella pitäisi tehdä jotain muuta kuin murehtia työasioita. Mene retkelle vaikka sinne sienimetsään, jumppaa, laula piirrä, lue kirjoja, ole perheesi kanssa, leivo, katso leffoja….mitä tahansa, mistä pidät. Aivot tarvitsevat nollausta työstä, jotta jaksaa taas seuraavana päivänä pakertaa. Eikä se terapeutillakaan käyminen huono asia ole :).

    Vastaa
    1. Niina

      Todella tärkeitä huomioita asiasta. Oman persoonan kautta työskentely on haastavaa ja oman jaksamisen vuoksi on osattava rakentaa noita rajoja ja priorisoida asioita oikein. Oman kokemuksen mukaan työssä hämärtyy helposti se, mikä todella on tärkeää. Välillä pitäisi osata ottaa askel taaksepäin ja katsoa myös suurta kuva, eikä vain juosta päivästä toiseen kaaoksen keskellä. Kiitos että jaoit näitä asioita myös meille.

      T.Niina/ Digittäjät

      Vastaa
      1. Sari

        Kiitos kommentistasi Niina!

        Juuri nimenomaan työn ”putkessa” voi unohtua suorittamaan aina sen päivän to do- listaa ja siinähän on ehkä juuri vaarana että pedagogiikan laatukin heikkenee, jos vaan yrittää hoitaa aina kiireellisimmät työtehtävät ja siinä sivussa sitten ohjata lapsiryhmää. Silloin itselleni ainakin saattaisi tulla houkutukseksi käyttää samoja menetelmiä kuin aina ennenkin, jotta aikaa suunnittelulta ja valmisteluilta säästyisi niille lukuisille muille tehtäville. Tässä työssä saakin olla tarkkana punnitsemaan mikä milloinkin on hyväksi ja kenelle, siksi on tärkeää että on niitä rehellisiä ja puolella olevia peilejä, ammattitaitoisia kollegoita. 🙂

        Sari/Sivuraiteilla

        Vastaa
    2. Sari Heinonen

      Kiitos kommentista Johanna!
      Kuulostaa niin kovi samaistuttavalta sinun kuvailusi. Tuo on mielestäni hyvä pointti, että työajan ulkopuolella pyrkisi jättämään työajatukset työpaikalle. Asuin joskus nuorempana kollegani kanssa Helsingin keskustassa, työpaikan lähellä. Muistan, että juttelimme välillä myöhään iltaan työasioista ja ulkona tapasimme asiakkaita sattumalta omilla asioillaan. Ei kovin paluttavaa! 🙂
      Ei- sanan sanominen on varmaan monille tunnollisille työnekijöille vaikeaa. Ja jos ehdotukset tulevat esimiehen kehotuksesta niin voiko edes täysin kieltäytyä muutoksista. Itse ajattelen että saisin hankalan ja joustamattoman ihmisen leiman otsaani. Mutta ymmärrän siis pointtisi ja olen samaa mieltä siitä, että jos otamme kaikki uudistukset vastaan aina mukisematta niin miksi meitä pitäisikään päästää ”helpommalla”?
      opiskeluaikana ei ehkä voi täysin valmistautua tulevaan työnkuvaan, mutta voi keskustella positiivisesti ja rehellisesti. Uusia alalle hakeutuvia ei ole tarkoitus pelotella, koska asiat kehittyvät ja meillä voi ollakin tosi selkeät työtehtävät tulevaisuudessa ja nämä ovat myös henkilökohtaisia kokemuksia. Voi hyvinkin olla, että joku kollegoistani on kokenut saman työpaikan tilanteita eri tavalla kuin minä. Siksi onkin tärkeää kääntyä sisäänpäin ja pohtia, mitä itse voisin tehdä toisin, eikä niin että koko maailman ympärilläni tulisi muuttua.

      Sari/ Sivuraiteilla

      Vastaa
  2. Toni Miikka Roopertti Kirsikkapuu

    Olen harvemmin ollut opettajan roolissa ryhmissä, yleensä hoitajan tai ryhmäapulaisen. Olen kuitenkin havainnut kentällä, että sisältöopintojen antamia valmiuksia esim. musiikkipedagogiikassa tai kuvaamataiteessa ei käytetä ryhmissä. Kaikki on siis ollut ”pedagogiikkaa” ja varsinkin työajaltaan pidemmät eli hoitajat ovat olleet ryhmässä dialogitykityksen ytimessä huolehtiessaan rutiineista ja leikkiessään ja pelatessaan lasten kanssa. En usein päässyt kahville, ja ollessani nukkarissa valvomassa ja lukemassa lapsille olin todella väsynyt. Mielestäni (ja näin ajattelen tulevaa rooliani opettajana) ohjatut laulu- ja leikkituokiot ja askartelut lasten kanssa ovat todella tärkeitä, ja niihin voidaan ottaa mukaan osa ryhmää toisena päivänä ja loput toisena. Näin interaktio lasten kanssa paranee, kun ryhmä on pienempi. Toki suuressakin ryhmässä voidaan esim. laulaa ja myös hoitajien johdolla voidaan askarrella.

    Toni / Arvotyhjiö

    Vastaa
    1. Sari

      Kiitos vastauksesta, Toni!
      Sinun tulee jatkossa huolehtia siitä, että pääset kahvitauolle! Kaikkien pitää itse huolehtia paussista ja silloin kannattaa tehdä jotain muuta kuin töitä. Me teimme aikoinaan työkaverini kanssa varastoon meditointi tilan jonne veimme patjan ja tyynyn ja kynttilän. Makasimme vuorollaan siellä kuuntelemassa youtubesta mind fullness- harjoituksia 10min ja ai että se teki hyvää! Esimiehemmekin ilahtui kuullessaan tästä ja ehdotti muihinkin päiväkoteihimme tällaista taukotapaa! 🙂
      Sari/Sivuraiteilla

      Vastaa
  3. Kaisa Mäki

    Lähestyt asiaa jotenkin ihanan eritavalla. Kun puhutaan laadukkaasta pedagogiikasta jumittaudutaan usein juuri siihen opettamiseen. Olet nostanut tärkeän asian esille ja siitä on hyvä keskustella. Kokemuksia ja tilanteita meillä kaikilla on varmasti paljon, kun ei vain enää jaksa. Tilanne korostuu erityisesti keväisin, niin lapsilla kuin aikuisilla. Pitkä toimintakausi on vienyt mehut kaikilta. Samalla työpäiviä rasittaa ainaiset sairastumiset ja sijaisten perehdyttäminen tai pahimmassa tapauksessa niiden puuttuminen.

    ”Millaisella asenteella voisi lähteä työpäivään niin ettei antaisi itseään 100% likoon vaan oppisimme kehittämään työroolin joka suojaisi meitä niin kutsutulta vuorovaikutustykitykseltä?”

    Kyseinen lause/toteamus/kysymys/pohdinta herättää paljon ajatuksia. Useimmat meistä hakevat alallemme, koska pitävät sitä kutsumusammattinaan ja haluavat olla vaikuttamassa lasten kehitykseen. Lapset ovat persoonia, jotka antavat todella paljon aikuisille. Kun on 100% mukana, haluaa antaa lapsille yhtä paljon takaisin, jolloin työt usein hiipivät kotiin niin konkreettisessa suunnitellussa kuin ajatuksissa. Kun töistä ei saa lomaa vapaa-ajallakaan, on se kuormittavaa.

    Voiko väsymystä ennaltaehkäistä? Miten ja milloin? Vastauksia ja ratkasutapoja on varmasti monia. Kuten Sarikin totesit, suuri kysymys taitaa olla se, kuka antaa avaimet toimia? Onko se koulutus, työpaikka vai etsimmekö selviytymiskeinot yksin?

    Ryhmä 14

    Vastaa
    1. Sari

      Kiitos kirjoituksestanne, ryhmä 14!

      Tämä on niin totta, että sitä omaa kuormittumista ei välttämättä huomaa, kun saa itsekin paljon vastakaikua ja iloa työhön ihmisten, sekä lasten että aikuisten, kohtaamisesta. Kun on oikein motivoinut työstään, ei tulekaan kesken työpäivän sellaista signaalia omasta kehosta tai mielestä, että tarvitsen hiljaisen tauon tai nyt pitää hetki hengittää syvään ja rahoittua. Sitä vaan menee kuin juna ja nauttii sykkeestä. Usein väsymyksen oireet tulevatkin vasta viikonloppuna tai lomalla, jolloin voi olla olo että neljä viikkoa ei mitenkään riitä palautumiseen.

      Haluaisin luottaa siihen, että joka yksikössä esihenkilöllä olisi niin taitava osaaminen, että tunnistaisi työntekijästä ne ensioireet, milloin juna alkaa puksuttaa liian kovaa ja osaisi ohjata ja antaa välineitä, keskustella työntekijän kanssa hyvinvointiin ja jaksamiseen liittyvistä asioista. Ihminen ei itse siinä työn flow-fiiliksessa edes niitä ensi oireite tunnista? Aika paljon on johtajillakin työsarkaa kuulemani mukaan ja tämä työnohjaus ei saisi jäädä muiden työtehtävien vuoksi vähemmälle.

      Kiinnostavia ajatuksia, inspiroivaa työviikkoa kaikille!

      Sari/Sivuraiteilla

      Vastaa
  4. Jonna E Tanskanen

    Hei!

    Teillä on hyvin mielenkiintoa herättävä otsikko ja mukavan lisän tuo humoristinen sävy. Otitte tärkeän asiaan esille, eli opettajan omasta hyvinvoinnista huolehtiminen. Jokaisessa ammatissa tulee ehdottomasti huolehtia sekä fyysisestä että psyykkisestä terveydestä, ja koemme, että opettajan tulee erityisesti muistaa huolehtia terveydestään. Tärkeä pointti, että täytyy olla tietoinen omista voimavaroistaan ja huomata hälytysmerkit, jos kuormaa alkaa olla liikaa. Esimerkiksi ystävien ja perheen seura, liikunta, rauhallinen kävelylenkki, musiikin kuuntelu – mikä tahansa mieleinen tekeminen on todella merkittävää hyvinvoinnin kannalta. Kiireen keskellä rentoutuminen saattaa unohtua, mutta silloin onkin hyvä pysähtyä hetkeksi 🙂

    T. Monikulttuuriset

    Vastaa
  5. Jasmin Ketola

    Hyvinvointimme on tosiaan yksi tärkeimmistä, sillä se vaikuttaa heti jaksamiseemme sekä lasten ja työkavereiden kanssa olemiseen. Muutamissa työhyvinvoinnin tutkimuksissa on noussut esille, että ajatukset varastava liikunta on yksi tehokkaimmista keinoista irtautua työpäivästä ja lataa jaksamisakun seuraavalle päivälle. Mutta jos liikunta ei sovi itselleen niin kuten Johannakin mainitsi, esimerkiksi leffan katsominen tai piirtäminen voivat auttaa irtautumaan työasioista.
    Olen myös valitettavasti havainnut, että kolleegat pusertavat itsensä loppuun eivätkä silti mene sairaslomalle. Yksi keino pitää huolta hyvinvoinnistamme olisi ottaa rohkeasti oma oikeus sairastamiseen. Toisella nousee kuume, toisella ei nouse, mutta sairaina molemmat ovat silti yhtä oikeutettuja terveelliseen lepoon.

    Jasmin / Hilipitapit

    Vastaa
  6. Hanna Julku

    Olen samaa mieltä aiempien kommentoijien kanssa, että olette nostaneet esiin tärkeitä seikkoja. 
     
    Työntekijän hyvinvointi on tärkeä asia. Tämä korostuu erityisesti toimissa, joilla henkilöllä on valtasuhde toisiin nähden. Jokaisella meistä on omat seikkansa, jotka kuormittavat ja joista saa työssä puhtia. Sama pätee palautumiseen, eri asiat toimivat eri ihmisille. Kiireessä ja puristuksessa ei aina huomaa etääntyvänsä itsestään ja tarpeistaan, jolloin uupumisen riski kasvaa entisestään. On äärettömän tärkeää, että esihenkilöt ovat avoimia ja ymmärtäväisiä työntekijän tilanteelle ja huolen herätessä ottavat asian esille. Jokaisella itsellään on kuitenkin suurin vastuu siitä, että oppii vetämään rajoja oman ja siten koko yhteisön jaksamiseksi. Työnjohdon yhtenä tehtävänä on pyrkiä luomaan edellytykset henkilöstölle luoda riittävän turvallinen ympäristö, jotta kollegat voivat esittää huolensa toisen voinnista. Yritän sanoa, että kaikki voivat pitää huolta toisistaan. Tämä vaatii tietysti rohkeutta sekä riittävää henkistä hyvinvointia. 
     
    Mainitsit heittäneesi vitsillä psykoterapian kustantamisesta liikuntapalveluiden lisäksi. Minusta sanomassasi on viisautta. Olen pohtinut miksei säännöllisten terveys- ja hammastarkastusten lisäksi olisi säännöllisiä psykologin tapaamisia. Tällöin olisi helpompaa ja nopeampaa tarttua tilanteisiin, joissa tarvitaan tukea. On se sitten jokin yksittäinen tapaaminen tai intensiivisempää tukea. Enkä tarkoita nyt ainoastaan varhaiskasvatuksen kenttää vaan aivan kaikille. Ymmärrän, että tämä ei ole ilmaista, mutta mielenterveysperustaisten poissaolojen määrän ollessa nykyään hyvin suuri (Kansaneläkelaitos, 2019), ei säännöllinen tilanteen katsastaminen ehkä olisikaan niin älytön idea. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, joten myös henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen on äärettömän tärkeää.  

    Hanna / Ilmiöoppijat 
     
    Kansaneläkelaitos. Taskutilasto 2019. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019061019680 Viitattu 3.10.2019 

    Vastaa
  7. Aino Laaksonen

    Todella mielenkiintoinen teksti. Mukava lukea mitä muiden ryhmissä pohditaan!
    Työhyvinvointi on tärkeä ja meitä kaikkia koskeva teema ja te puhuitte siitä hyvin. Mainitsitte vitsailleenne psykoterapialipuista jumppalippujen lisäksi. Idealla voisi olla oikeasti perää. Päiväkodin henkilökunnan tulee mielestäni olla tasapainoista ja henkisesti vakaata. Työpaikalla olisi hyvä olla joku käytäntö asiaan, jos henkilöstä tuntuu, että hän tarvitsisi keskusteluapua niin tähän olisi joku toimintatapa. Myös se että henkilö voisi ottaa asian puheeksi työnantajan kanssa olisi todella tärkeää.

    Aino L / Arvotyhjiöt

    Vastaa
  8. Inkeri M Hyry

    Tämä ”Sienestämään vai terapiaan?” kirjoitus tiivisti minusta hirveän hyvin tilanteen alallamme tällä hetkellä. Juuri näistä asioista olen itsekin pitkään halunnut puhua. Miten mahtavaa, että aloititte keskustelun. Koen monesti kaipuuta sinne sienimetsään, tai terapiaan :D, loputtoman ’vuorovaikutustykityksen’ sijasta. Ihanaa, että olette keksineet tuon sanan, jolla ilmiötä voi kuvata. Niin ihanaa ja hedelmällistä kuin kaikki keskustelu ja kuulumisten vaihto ja tiedon jakaminen voikin parhaimmillaan olla, niin siihen voi päiväkotiympäristössä tulla ähky. Minusta meidän varhaiskasvatuksen opiskelijoiden tulee ottaa sellainen asenne tulevaan työelämään, että tulevissa työpaikoissamme huolehdimme siitä, että kaikki työtiimin jäsenet pääsevät tauoille ja syömään ja voivat huolehtia omasta hyvinvoinnistaan myös työpäivän aikana, aivan kuten huolehdimme lastenkin hyvinvoinnista. Keskusteluille ja vuorovaikutukselle varataan oma aikansa, mutta koko ajan ei ole pakko olla tavoitettavissa ja lapsien kanssa toteutettavaan toimintaan tulee voida keskittyä ilman jatkuvia keskeytyksiä. Päivärytmin suunnittelu tehdään siten etukäteen, ettei siihen ole tarvetta puuttua päivän mittaan. Lapsillekin opetetaan käytöstapoja, joilla puheenvuoroista sovitaan. Uskon, että meillä on kaikki avaimet käsissämme työkulttuurin muuttamiseksi. Taistelkaamme kaaosta vastaan. Päiväkodin aikuisen rooli muistuttaa suurperheen vanhemman roolia, ja siinä loputon kärsivällisyys on tarpeen, mutta myös selkeät säännöt.
    Inkeri/Pedagogiikan hukkaamat

    Vastaa
    1. Sari

      Ihanasti kirjoitettu, Inkeri! Kiitos vastauksestasi! Minä uskon myös, että meillä on avaimet käsissämme työkulttuurin muuttamiseksi. Mutta millä tavalla tällaista melko abstraktia asiaa voi sanoittaa…. Se tuntuu vaikealta. Ja kuten sanoit, niin ihanaa on olla vuorovaikutuksessa, mutta se pitäisi olla jotenkin omissa näpeissä niin että sitä pystyisi hallitsemaan. Myös oma kokemus voi olla niin erilainen kuin kollegan kokemus että omaa sekavaa oloa saattaa vähätellä, jos muutkaan työyhteisössä eivät tuo asiaa esiin.

      Muistan, kuinka kerran yritin kirjoittaa keskittymistä vaativaa tekstiä toimistossa ja tulin jatkuvasti keskeytetyksi muiden aikuisten taholta. Viimeinen niitti oli, kun toimistoon pelmahti suloinen joukko viisivuotiaita tekemään autorataa. Minulle huikattiin ystävällisesti, sopiihan, jos pidän heitä vähän silmällä samalla kun olen koneella. Pyysin, että saisin tehdä työni loppuun ensin yksin. Että ei nyt ihan ajatus pysy kasassa muuten. Jouduin esihenkilön puhutteluun seuraavana päivänä ikävän ilmapiirin luomisesta työyhteisössä ja vieläpä lasten aikana.

      Tulee mieleen myös puolisoni (liiketalouden alalla), joka ei pysty samaan aikaan esimerkiksi tiskaamaan ja puhumaan puhelimessa (kuulokkeilla) koska on vaikea keskittyä. Saatika että hän voisi kirjoittaa tekstiä niin että kukaan samaan aikaan leikkii pöydän alla tavallisella lapsen äänellä. Meiltä vaaditaan aika superhyvää keskittymistä työolosuhteissamme. Uskon, että tällainen taito kyllä harjaantuu, mutta silti kuormittaa pitkässä juoksussa.

      Olen ottanut työssä jaksamiseen liittyviä konkreettisia tilanteita silloin tällöin esiin ja olemme keskustelleet paljon siitä, että työn luonne nyt vaan on sellainen ja tällainen. Mutta kuten Lasse Lipponen painotti viimeisimmällä luentokerralla (ryhmien esitysten lomassa), meidän täytyy kyllä pyrkiä muuttamaan asioita koska joskus pienet konkreettiset muutokset voivat näkyä työssä ja sujuvoittaa käytäntöjä. Oma suuri saavutukseni aikoinaan työpaikallani oli Mind fullness-komero, jonne vuorollaan sullouduimme kahvitauolla kuuntelemaan rauhoittavia äänitteitä kynttilänvalossa. Ei kuulosta ehkä ympäristönä kovin ihanalta, mutta kymmenen minuuttia hiljaisuutta pimeässä kopissa, kesken päivän, oli tosi hyvää tekevää hermostolle!

      Unisport muuten tarjoaa maanantaisin Unihetken, jossa voi käydä lepäämässä ja rauhoittumassa. Suosittelen!

      Vastaa
  9. Anna Koponen

    Kiitos, kun heräsit tärkeän ja ajankohtaisen keskustelun. Kaikki puhuvat laadukasta varhaiskasvatuksesta mutta kukaan ei havaitse kenen kustannuksella tämä usein tapahtuu. Jäin itse kerran sairaslomalle ”burn-out”:n takia. Muutamia vaikeita työvuosia (työkaverin pitkä sairasloma, haastava ryhmä ja erikoistuen tarvitseva lapsi) takana, oma jaksaminen oli nollassa. Mielenkiintoista tässä asiassa oli se, että viimeinen kuukausi ennen romahdustani, olin niin kuin Duracel-pupu. Keksin kaikenlaista toimintaa ryhmälle samalla kuin siivosin ja järjestelin kaappeja. Myös työkaverit huomasivat, että menin ylikierroksilla. Valitettavasti kukaan ei ymmärtänyt mistä se johtuu kunnes oli liian myöhäistä. Tämän jälkeen lupasin itselle ja myös omalle perheelle, että semmoista ei enää tapahdu. Juttelin pitkään esimiehen kanssa sairasloman aikana ja sen jälkeen ja pääsin työterveyden kautta psykologille. Minulle tärkeä asia tästä kokemuksesta oli se, että esimies pyysi anteeksi, että hänkään ei nähnyt minun uupumuksen merkkejä ja me nostettiin työjaksaminen ja hyvinvointi myös talon palaverissa esiin. Silloin tehtiin yhteinen sopimus, että työkaverit huolehtivat enemmän toisistaan ja ottaisimme nopeammin puheeksi, jos huomataan, että toinen ei enää jaksa. Olemme kaikki yhdessä samassa veneessä. Ja vain terve henkilökunta voi taata laadukasta varhaiskasvatusta.

    Terkut
    Anna/ ryhmä 1

    Vastaa
    1. Sari

      Hei Anna! Kiitos kirjoituksestasi. Hyvä, että olet ollut niin rohkea ja vahva, että olet työstänyt asioita ja halunnut jäädä alalle ikävästä kokemuksestasi huolimatta. Itseäni vähän pelottaa tuleva työ, sillä olen jäänyt työuupumuksen vuoksi sairauslomalle ja siitä melko pian vanhempainvapaalle, edelleen aivan riekaleina työstressistä. Myönnän, että toive vauvasta oli samalla myös toive päästä pois työelämästä, sillä omalla työpaikallani työnohjausta ja työterveyspalveluita ei järjestetty asianmukaisesti. Ihanaa kuulla, että sinusta on pidetty hyvää huolta ja itsekin arvostat itseästi, kuten pitääkin. Tsemppiä opiskeluun ja tulevaisuudessa työelämään! Luulen, että tällaisen kokemukset tekevät meistä entistäkin viisaampia kuuntelemaan herkästi oman kehon ja mielen viestejä.

      En tiedä, mitä ajattelisin siitä että on työkavereiden vastuulla huomata oireita…. Onko meillä sellaisia taitoja? Itselläni esimerkiksi työuupumuksen merkkejä olivat ärtyisyys ja vähäpuheisuus. Kuka haluaa lähestyä empaattisesti vetäytyvää ja kiukkuista työkaveria? Torjuvaa? En tiedä onko meidän vastuullamme tunnistaa/huomata oireita ja ottaa niitä puheeksi. Ennemminkin esimiehen vastuulla on järjestää ammattimainen työnohjaus ja vastuuttaa työntekijöitä käyttämään työterveyden palveluita, mikäli jaksamisen kanssa tulee pulmaa. Tämä on varmaankin aika moniulotteinen asia eikä yhtä oikeaa tai väärää tapaa toimia ole. Ihanalta silti kuulostaa työyhteisönne!

      Mukavaa, inspiroivaa syksyä, Sari

      Vastaa

Vastaa käyttäjälle Toni Miikka Roopertti Kirsikkapuu Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *