Avainsana: Kulttuurintutkimus

Julkaistu

R-O-U-T-E-S or R-O-O-T-S?

Identiteettimme on merkillinen kokonaisuus, täynnä merkityksiä ja erilaisia tulkintoja. Identiteetit ja niiden tutkiminen ovat olennainen osa kulttuurintutkimusta, ja mainitsemisen arvoinen uranuurtaja niiden parissa on sosiologi Stuart Hall (1932–2014). Hall esitti uransa aikana useita teorioita ja näkemyksiä identiteetteihin liittyen. Mielenkiintoinen The Stuart Hall Project -dokumenttielokuva (ohj. John Akomfrah 2013) kurkistaa Stuart Hallin elämään haastatteluiden muodossa. Hall pohtii paljon kuulumisen tunnetta ja sen suhdetta identiteettiin. Kuka minä olen, ja minne minä kuulun? Kertooko se, mistä tulen, jotakin minusta? Jos kertoo, mitä se kertoo?

Animaatio- ja piirroselokuvien ystävänä ryhdyin pohtimaan kotisohvalta käsin, kuinka monissa tarinoissa on esillä juuri identiteetti, sen rakentuminen, jonnekin kuuluminen, ja miten tämä kaikki nivoutuu yhteen. Jos pidetään Hallin lausahdus mielessä, voimme tarkastella lähes mitä tahansa ”kasvukertomusta”. Otan ensimmäiseksi esimerkiksi Walt Disney Picturesin elokuvan Herkules (ohj. Ron Clements & John Musker 1997), joka kertoo kreikkalaisten jumalien Zeuksen ja Heran lapsesta Herkuleksesta. Vauvana Herkules siepataan, ja hän päätyy kuolevaisten sekaan maan kamaralle. Siellä hän kasvaa juuristaan tietämättömänä, eikä tunne kuuluvansa joukkoon. Herkules saa historiansa selville, ja ryhtyy kaikin keinoin tavoittelemaan sankaruutta sekä paluuta jumalten joukkoon Olympos-vuorelle. Yllättäen matkalla opitaan paljon sekä itsestään että elämästä, ja loppujen lopuksi, kun pääsy Olympokselle on auki, Herkules päättääkin jäädä kuolevaisten joukkoon. Onko identiteetti tai kuuluminen lainkaan yksiselitteinen asia? Kertovatko juuremme, minne tulemme kulkemaan ja mitä kautta? Toisaalta Herkules löytää takaisin ”kotiin”, mutta matkan varrella hän löytää uuden kodin, tai jopa useita sellaisia. Valinnanvaikeus iskee, kun kotien risteämiskohdat pakottavat valitsemaan yhden, vaikka kaikki tuntuisivat yhtä tärkeiltä.

Samankaltaista pohdintaa on havaittavissa Disneyn Moana –elokuvassa (ohj. Clements & Musker 2016). Moana (suomenkielisessä käännöksessä Vaiana) on kylän päällikön tytär, joka kokee suurta kaipuuta merelle kielloista huolimatta. Kukaan kylän asukkaista ei saa poistua riuttaa pidemmälle, ja myös Moana tottelee kieltoa, kunnes saa tietää kansansa historiasta merenkulkijoina. Haastettuaan perhettään heidän päätöksestään pysyä saarella, jolla ravinto alkaa huveta, Moana lähtee matkalle pelastaakseen kylänsä tulevaisuuden. Tarinassa on jatkuvasti esillä ristiriita, kun Moana ei halua pysyä saarella muiden kyläläisten tavoin, vaan hän haluaa nähdä mitä riutan ulkopuolella on. Samalla hän potee huonoa omaatuntoa halutessaan enemmän ja kaivatessaan muualle. Isoäitinsä opastamana Moana ymmärtää, että menneisyys vaikuttaa siihen, mitä hänen on tarkoitus olla, mutta ”pieni ääni” hänen sisällään on se, mitä hän todella on. Perinteiden jatkamisen painolastin voi kantaa omalla tavallaan; voi pelastaa kylänsä, kunnioittaa vanhempiaan ja seurata sydäntään, luoden itse oman polkunsa.

Onko identiteettimme pakko olla jotakin mustavalkoista? Ehkä se on sekoitus sitä, mistä tulemme, millaisen matkan kuljemme, ja mitä matkalla opimme. Kokemuksemme ja ympäristömme muokkaavat meitä, ne rakentavat meitä pala palalta. Identiteetin määrittelyssä on eri teoreetikkojen välillä suuria eroja. Toisten mukaan identiteetille olennaista on sen muodostama ajallinen jatkumo, kuinka identiteetin saa puettua tarinamuotoon. Toiset sen sijaan uskovat, että identiteetti ei ole mitään vakaata tai pysyvää, vaan kyseessä on alati muuttuvia ja kerrostuvia yksittäisiä ominaisuuksia tai piirteitä, jotka kiinnittyvät kuhunkin aikaan ja paikkaan ominaisella tavalla.

Jos vedämme yhteen Stuart Hallin näkemyksiä identiteetistä, ja yhdistämme niitä näihin kahteen mainitsemaani elokuvaan, voimme havaita muutamia tärkeitä seikkoja. Moanan ja Herkuleksen tapauksessa heidän identiteetissään tapahtuu muutoksia. He muuttuvat, oppivat ja kokevat matkan varrella. Kaikki se, mitä tapahtuu, vaikuttaa heihin jollakin tavalla. Identiteetti ja sen määritteleminen oman minuutensa kohdalla tarkoittaa sitä, että osaa erottaa itsensä muista. Identiteetin muodostuminen tai kuvaaminen vaatii sen, että kiinnittää huomion niin eroihin kuin yhtäläisyyksiin muiden kanssa. Se on sekä yhteenkuuluvuutta että erottautumista. Sitä, että elää kuolevaisten keskellä, vaikka tuleekin jumalperheestä. Sitä, että avaa menneisyyden haavat, ja parantaa ne uusin rohdoin. Sekä Moana että Herkules opettavat meille, että kuulumisen tunne ei aina perustu siihen, mistä tulee tai minne on menossa. Kyse voi olla siitä, kuinka menneen ja nykyisen punoo yhteen, ja missä kullakin on hyvä olla milloinkin.

 

Janina Vesala

Julkaistu

Verkostoituminen – arkipäivästä muoti-ilmiöksi

Ihmisen menestykseen lajina on vaikuttanut älyllisen kehityksen ja kielen lisäksi myös laumassa toimiminen. Vanhan viisauden mukaisesti ryhmässä on voimaa. Ihmiset ovat aina muodostaneet ympärilleen verkostoja tahtomattaankin. Ne ovat voineet ja voivat edelleen koostua niin perheestä, työyhteistöistä, harrastuspiiristä, seurakunnasta, poliittisesta järjestöstä kuin siitä sekalaisesta ryhmästä, jonka kanssa kohtaamme aamuisin samalla bussipysäkillä aina samaan aikaan. Siellä missä ylipäänsä kokoonnutaan, muodostuu enemmän tai vähemmän tiivis verkosto.

Kollektiivisesti yhdessä

Perinteisesti verkostolla tarkoitetaan lähinnä kollektiivisen verkostoitumisen muotoa, joka muodostuu pääpiirteissään yhteisöllisyydestä, henkilökohtaisesta osallistumisesta, jäsenyydestä ja kuulumisesta. Tällainen osallistuminen nähdään usein pitkäkestoisena, kantaaottavana ja ihmistä määrittävänä tapana toimia. Ajattelemme helposti agraariaikaa, jolloin sosiaalisen verkoston muodostivat suku, kirkko, kyläyhteisö ja mahdolliset siteet muihin lähialueiden kyliin. Nämä verkostot olivat kulttuurisesti jäsentyneitä, niiden valtarakenne ja hierarkia olivat selviä ja usein yksilön aseman määritteli syntymässä saatu sosiaaliluokka ja tehtävä. Kollektiivista verkostoitumista löydetään nykypäivänä selvästi yhteisöissä, joiden olemassa oloa määrittelee fyysinen kohtaaminen ja voimakas sitouttamisen kulttuuri.

Konnektiivisesti yhdessä

Kollektiivisen verkostoitumisen rinnalle on digitalisaation, medialisaation ja globalisaation myötä noussut konnektiivinen osallistuminen. Siinä, missä ennen näitä vaikutuspiiri ulottui lähinnä fyysisen kantaman sisälle, on etenkin internet avannut uusia tapoja verkostoitua ja vaikuttaa. Verkostoista on tullut ajasta ja paikasta riippumattomia ja helposti saavutettavia. Ne eivät myöskään sido osallistujan fyysisiä tai psyykkisiä voimavaroja samalla tavoin kuin vanhat yhteisöllisyyden muodot.

Osallistumisen periaatteet ovat muuttuneet lyhyen ajan sisällä huomattavasti. Individualistisen maailmankuvan myötä henkilökohtaisen politiikan harjoittamisesta on tullut arkipäivää ja usko institutionaalisiin ja jäyheisiin koneistoihin on hiipunut. Halu osallistua ja vaikuttaa itselle tärkeiksi koettuihin asioihin kevyen sitoutumisen muodossa on nostanut suosiotaan. Verkkomaailman yhteisöllisyydestä on tullut tärkeä osa länsimaisen yhteiskunnan jäsenen identiteettiä. Tarve valita itse ja tarvittaessa muuttaa mielipidettä koetaan usein tärkeämmäksi kuin esimerkiksi poliittisen puolueen luoman ja määrittelemän yhteisöllisyyden ylhäältä ohjatut tavat ajatella ja muodostaa kollektiivisia mielipiteitä.

Verkosto – aikamme sosiaalinen pääoma

Siinä missä agraariyhteisön jäsen oli sidoksissa samoihin verkostoihin yleensä läpi koko elämänsä, postmoderni yksilö surffaa kevyesti verkostojen aalloilla, solmii uusia tuttavuuksia ja hylkää mahdollisesti maailmankuvaansa tarpeettomat tai haitalliset osaset. Enää ei ole vaakakupissa kollektiivinen maine, menestys tai onni, joihin yhteisön jäsenen toiminnot ennen suoraan vaikuttivat. Yksilöllisyydestä ja laaja-alaisuudesta on tullut itsessään hyve – aikamme muoti-ilmiö, jonka verhoon puetaan kaikki sosiaalinen toiminta. Tehokas ja hyvä ihminen verkostoituu, vaikka unissaan. Näkyvyydestä, mieleen jäämisestä ja itsensä brändäämistä on tullut sosiaalista valuuttaa, jonka arvosta on nyky-yhteiskunnassa ja työmarkkinoilla tehty mielikuvallisesti kultaakin kalliimpaa. Sanotaanhan sosiaalisesta mediasta itsensä poistamistakin ”sosiaaliseksi itsemurhaksi”. Verkostojen ulkopuolelle jättäytyminen nähdään mahdollisuuksien hylkäämisenä ja merkkinä hylkiöitymisestä.

Konnektiivisen verkostoituminen internetissä ei ole sidoksissa maantieteellisiin tekijöihin vaan samanhenkiset yksilöt voivat kokea yhteisöllisyyttä globaalissa paikallisuudessa, glokaalisti. Nopea tiedonsiirto, näennäisen kevyt ja piilossa oleva valtarakenne ja helppo tavoitettavuus voivat aikaansaada suuriakin verkostoja ja ilmentyä esimerkiksi samanaikaisina ja saman asian ympärillä toimivina fyysisinä mielenosoituksina useassa paikassa ympäri maailmaa. Konnektiivinen verkosto auttaa luomaan illuusion maailmankansalaisuudesta perinteisen ja rajallisen kyläyhteisön tai vaikka kansallisvaltion sijaan – ja kaikki tämä omalta kotisohvalta vaikka keskellä yötä!

Riikka Karppinen

Julkaistu

Aamukahvi, äitisi Facebook ja kuolemankultit

Oletko koskaan miettinyt mikä on aamukahvisi yhteys muinaisiin kuolemankultteihin ja ihmisuhreihin? Et? Kukaan ei luultavasti voi syyttää sinua tarkkaavaisuuden puutteesta, eikä sinunkaan pitäisi. Tällaiset kysymykset ovat kuitenkin arkipäivää sille pienelle yhteisölle, joka kutsuu itseään rituaalitutkijoiksi. Olet varmasti törmännyt elämäsi aikana erilaisiin rituaaleihin. Joistakin puhut ylpeydellä ystäviesi kanssa kun toisia kummeksut tai ehkä ajattelet, että et ole eilisen teeren poika ja rituaalit ovat kansalle, jonka oopiuminhimo on totuudenrakkautta suurempaa. Luettuasi läpi tämän tekstin toivottavasti havahdut maailmaan, joka on täynnä rituaaleja sekä pohtimaan josko kahvikupillasi ja äidilläsi sittenkin on jotain tekemistä kulttien kanssa.

Ottaaksemme ensiaskeleemme kahvista kohti kuolemankultteja meidän täytyy ensin laittaa kengät jalkaan. Tässä tapauksessa matka vaatii, että pohdimme hetken rituaalin käsitettä. Juot kahvia aamuisin, äitisi päivittää vahingossa statukseensa kerran viikossa googlehakunsa naistenvaivat ja jotkut muinaiset kultit uhrasivat ihmisiä aina tasaisin väliajoin. Sattumaako? Ei rituaalitutkijalle! Ensimmäinen rituaalien yleinen piirre on, että ne ovat toistuvia. Kuitenkaan emme kutsuisi monia arjessa toistuvia asioita rituaaleiksi. Mikä sitten erottaa rituaalisen kakkaamisen ei-rituaalisesta?

Evoluutiobiologit ja kognitiotieteilijät ovat käyttäneet tuhansia työtunteja asian miettimiseen, jotta meidän olisi helppo ammentaa syvältä eikä osua sammion pohjaan. Julian Huxley (1887 – 1975) antoi painavan sanansa asiaan ja siinä samalla juurrutti rituaalintutkimuksen vahvasti biologiaan.

Ritualisaatio

Huxley kirjoitti ensimmäisen kerran ritualisaatiosta konseptina 1914 puhuessaan silkkiuikkujen soidinmenoista. Silkkiuikut tanssivat rytmisesti kopioiden toistensa liikkeitä, kunnes lopulta seremonian kliimaksissa juoksevat yhdessä vedenpintaa pitkin, ja pariutuminen saa päätöksensä. Huxley lähestyi tällaista tilannetta erottaen siitä kaksi keskeistä piirrettä. Soidinmeno oli Huxleyn mukaan sekä käytännöllinen, että kommunikatiivinen.  Ritualisaation teorian mukaan rituaalit saivat alkunsa niiden käytännöllisyydestä. Silkkiuikkujen kohdalla toisen kopioiminen ja rytminen tanssi luovat parin välille sosiaalisen yhteyden sekä kummallekin edullisia tunnetiloja.

Silkkiuikkujen soidinmenojen käytännöllinen puoli siirtyy hyvin helposti ihmisten ymmärtämiseen. Tutkimus on osoittanut melko vahvasti, että ihmiset pitävät itsensä kaltaisista ihmisistä ja ruumiinkielen peilaaminen tapahtuu luonnostaan meitä miellyttävien ihmisten kanssa. Tanssilla ja ruumiillisella yhteiskoordinaatiolla on myös siis osansa ihmisten toiminnassa. Sosiaalisen yhteyden luominen on ollut vahva evolutiivinen etu, ja tanssin on katsottu olevan myös ihmisille tapa vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Entä rituaalin kommunikatiivinen puoli? Kommunikatiivisuus viittaa sen kantamiin merkityksiin erillisenä niistä käytännön teoista, joista rituaali oikeastaan koostuu. Silkkiuikkujen tapauksessa toisen liikkeiden kopioiminen viestii tiukimmasta mielessä halusta paritella, mutta myös niistä ominaisuuksista, joita teko itsessään vaatii, sosiaalisuudesta, terveestä hermostosta jne. Tämä rituaalin viestivyys on helppo nähdä myös ihmisillä. Yhtenä ilmiönä voidaan tarkastella erilaisia aggression ja dominanssin osoituksia, jotka voivat olla huomattavan samanlaisia lähisukulaistemme kanssa. Jos olet joskus ollut elossa, olet luultavasti törmännyt kahteen ihmisurokseen, jotka kädet laskettuina huutavat toisilleen rinnat vastakkain. Tällaiset bluffaukseen ja rituaaliseen kilpailuun perustuvat toiminnot ovat saaneet ihmisillä paljon monipuolisempia muotoja kuin muilla eläinlajeilla, mutta niiden hyödyllisyys ei kuolemaan johtavan kilpailun muotona on ilmeisen selvä lajin selviytymisen kannalta. Keskiaikaiset turnajaiset, kaksintaistelut erilaisilla säännöillä ja jopa joidenkin kulttuurien kaksinkamppailuna käytävät laulukilpailut voivat toimia samalla tavalla kun tarkoitus on välttää kuolemaa ja päästää ulos höyryjä. Tälläiset voiman- tai taidonnäytteet viestivät siis kyvystä päihittää toinen kuitenkaan ottamatta kuoleman riskiä.

Entäs mun kahvi ja mutsi?

Aamukahvin tai äitisi ongelmat hakukoneiden kanssa eivät selvästi ole vuosituhansien saatossa kehittyneitä vaistonvaraisia elämän ja kuoleman kysymyksiä. Kuitenkin kun ihmisen rituaaliset taipumukset tuodaan yhteen uusien nopeasti muuttuvien ympäristöjen kanssa, ne eivät häviä vaan muuttavat muotoaan. Aamukahvisi ei ehkä ole elämälle välttämätön kaikesta vastustelusta huolimatta, mutta se luo henkisen tilan, joka erottaa aamutuntien muodottoman hirviön päivän päämääräorientoituneesta ja sosiaalisesta sinusta. Äitisi taas ehkä kokee tasaisin väliajoin huolta terveydestään ja hallitsee ahdistustaan rutiininomaisesti etsimällä asiasta tietoa illan pikkutunneilla, eikä aina hallitse maisteritason tiedonhakua.

Tätä rituaalitutkimuksen näkökulmaa voidaan käyttää selittämään yksittäisiä asioita, mutta se avaa myös suuria näkökulmia nykyiseen tilanteeseemme, ja tämänkin blogin keskeiseen teemaan digitalisaatioon. Ihmiset ovat vuosituhansien saatossa keränneet ison joukon suhteellisen vakaissa oloissa kehittyneitä vaistoja ja toimintatapoja, joiden kanssa elämme päivittäin. Mitä tapahtuu, kun ympäristö muuttuu niin nopeasti, etteivät sisäiset mallimme ja vaistomme enää ole ajan tasalla ulkoisen todellisuuden kanssa? Kysymystä on helppo ajatella vaikkapa moraalisten intuitioidemme kautta. Suuri osa ihmisistä tuntee väkivallan muita kohtaan vastenmielisenä, kun taas talousrikoksia on vaikea käsitellä suurella tunteella vaikka niiden vahingollisuus voi olla satakertainen.

Huxleyn tarjoaman ritualisaation teorian näkökulmasta voitaisiin tarkastella vaikka kuinka erilaiset digitaaliset alustat rajoittavat, tukevat tai muokkaavat niitä rituaalisia tottumuksia, joita meillä on. Facebook ja muut isot yritykset käyttävät suuria määriä rahaa ihmisten käyttötottumusten tutkimukseen, jotta ne voisivat tarjota käyttäjilleen mahdollisimman hyvän kokemuksen tai ainakin saada ihmiset palaamaan tuotteidensa pariin. Tällaisen tutkimuksen päämäärä voi olla rahallinen voitto, mutta se vaatii vankan käsityksen niistä tavoista, joilla ihmiset vuorovaikuttavat uuden teknologian kanssa. Rituaalien ja niiden mekanismien tunteminen auttaa luomaan tiettyihin tarkoituksiin toimivia ympäristöjä tai välttämään niitä, joissa voi tulla hyväksikäytetyksi. Emme vielä tunne läpikotaisin digitalisaation mukanaan tuomia ilmiöitä ja niiden tutkiminen tarjoaa tarpeeksi varmasti eväitä kokonaisiin elämäntöihin.

Roope Rouvali