Walt Disney Picturesin animaatio- ja piirroselokuvien kirjo on menneiden vuosikymmenten varrella tarjonnut kurkistuksia eri kulttuureihin ympäri maailmaa. Elokuvien kautta esitellyt erityispiirteet milloin mistäkin kansasta tai maailmankolkasta ovat toisinaan erilaisuutta juhlistavia ja maailmankuvaa avartavia, toisinaan niiden on ajateltu yksinkertaistavan ja yleistävän liiaksi, nojautuen kuluneisiin stereotypioihin ja jopa ei-toivottuun kulttuuriseen appropriaatioon. Kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa jostakin kulttuurista lainattuja elementtejä, jotka muokataan mieleisiksi ja ”otetaan omaksi”. Erityisesti alkuperäiskansojen ja heidän oikeuksiensa tapauksessa kulttuurinen appropriaatio on saanut runsaasti negatiivista (media)huomiota.
Mietittäessä esimerkiksi itselleni tuttujen Disney- ja Pixar -elokuvien kulttuurisia kurkistusaukkoja mieleeni juolahtaa Vaiana, Pocahontas, Mulan, Keisarin Uudet Kuviot, Aladdin, Viidakkokirja, Notre Damen Kellonsoittaja, Atlantis: Kadonnut kaupunki, Lilo & Stitch, Rottatouille, Frozen, Coco. Nämä kaikki lapsuudesta (sekä aikuisuudesta!) tutut teokset ovat avartaneet maailmankuvaani ja opettaneet uutta minulle muutoin tuntemattomista kulttuureista. Vasta vanhemmiten olen pysähtynyt pohtimaan, millä tavoin stereotyyppisten kulttuurikäsitysten omaksuminen voi olla ongelmallista.
Miksi sitten on riskialtista lainata muista kulttuureista? Inspiraation hakeminen uusilta apajilta on aina tervetullutta, eikä omasta maailmankuvastaan irtautuminen ole pahaksi. Yleensä problemaattisuus syntyy ulkopuolisuudesta. Jonkin kulttuurin tulkinta ulkopuolisena saattaa sulkea pois absoluuttisen sisäpiiritiedon, ja tällöin lainatut elementit voivat paikallisille symboloida eri asioita, kuin niiden kautta päädytään populaarikulttuurissa representoimaan eli esittämään. Vuosisatoja jatkuneet perinteet ja sosiaaliset rakenteet sisältävät näennäisen tarkoituksensa lisäksi paljon sanatonta tietoa, jonka merkityksen voi ymmärtää vain näiden perinteiden ja tapojen parissa kasvaneena. Stereotypioiden paradoksaalisuus perustuu niiden paikkansapitävyyteen, jonka kääntöpuolena taas on jämähtänyt kulttuurikäsitys, joka ei tee oikeutta monimuotoisemmalle todellisuudelle. Stereotypioihin nojaaminen animaatioelokuvien tapauksessa on helppoa, kun kohdeyleisö, yleensä lapset, tietyllä tavalla vaatii yksinkertaistettua viitekehystä.
Disneyn ja Pixarin tapauksessa yleisesti kritiikin kohteeksi on joutunut niin sanottu ”länsimainen katse” tai lähestymistapa, englanniksi ”Western gaze”. Molemmat animaatio- ja tuotantoyhtiöt ovat yhdysvaltalaista syntyperää, ja vaikka tekijöiden joukossa on lukuisista eri taustoista olevia tekijöitä, yksiulotteiselta vaikuttava lähestymistapa muiden kulttuurien käyttämiseen animaatioelokuvien ideointiprosessissa kurkistaa vieraampiin kulttuureihin kuin aidan takaa. Napataan sieltä täältä piirteitä ja elementtejä, jotka tuovat elokuvien visuaaliseen ja temaattiseen ilmeeseen jotakin erityistä. Askarruttavaa tästä tekee kysymys kaupallisuudesta ja kapitalistisista motiiveista. Onko tarkoitus ”sivistää”, vai käytetäänkö kulttuurista appropriaatiota vain markkinointikikkana dollarinkuvat silmissä?
Katsoin muutama viikko takaperin animaatioelokuvan Keisarin uudet kuviot, Disneyn vuonna 2000 ilmestyneen klassikon. Keisari Kuzco on itseriittoinen hallitsija, joka erottaa neuvonantajansa Yzman. Vallanahne Yzma päättää kostaakseen hankkiutua keisarista eroon, ja myrkkypullojen sekoittuessa ei keisari kupsahdakaan, vaan hän muuttuu laamaksi. Laama heitetään luonnon armoille, jossa se monen mutkan kautta ystävystyy tavallisen tallaajan Pachan kanssa. Jonkin verran Keski-Andien varhaisempaan historiaan tutustuneena oli mielenkiintoista huomata, kuinka (oletetusti) Latinalaisen Amerikan alueelle sijoittuva elokuva yhdistelee muinaisia kulttuureja melko vapaalla kädellä. Huomasin esimerkiksi Wari- ja Tiwanaku-kulttuureista tutun sauvajumalan kynttilänjalkana Kronkin valmistamalla illallisella. Myös Kuzcon hallitsijavaatteissa on viittauksia muun muassa inkavaltakunnan pukeutumistapaan. Näiden lisäksi arkkitehtuurissa, värimaailmassa, keramiikassa sekä astioissa oli tuttuja piirteitä Keski-Andien alueen kulttuureista. Elokuvassa ei täsmennetä, mitä aikakautta eletään, tai mitä kulttuuria pyritään edustamaan. On epäselvää, ollaanko nykyisen Perun, vai jonkin muun valtion alueella. Keisari Kuzcon nimi jo itsessään viittaa nykyisen Perun alueella tavatun inkaimperiumin pääkaupunkiin. C-kirjaimella kirjoitettuna Cuzco on myös nykyisen kaupungin sekä maakunnan nimi kaakkoisessa Perussa. Eri kulttuurien sekoittuminen yhdeksi ei sinänsä ole väärin, sillä Keisarin uudet kuviot ei väitä edustavansa yhtäkään tiettyä kulttuurista yhteisöä tai hallinnollista aluetta. Appropriaatiosta voidaan olla montaa mieltä, kun suoria viittauksia ei esitetä. Lapsen silmin tässä kulttuurikerrostumassa ei ole ongelmaa, mutta kriittisemmin katsottuna tässä elokuvassa yhdistetään tuhansien vuosien rikas kulttuuriperintö yhdeksi hämmentäväksi kokonaisuudeksi, jonka keskiössä on koko Keski-Andien alueella tavattu laama.
Onko ongelmallista käyttää muinaisia tai esihistoriallisia kulttuureja inspiraation lähteenä? Voimmeko edes määritellä, missä menee hyväksyttävän lainaamisen raja, ja kuka sen rajan piirtää? Inspiraationlähteen alkuperä ja käyttötarkoitus toki vaikuttavat lopputulokseen, mutta nykymaailmassa ideoiden alkuperää on lopulta mahdotonta jäljittää. Yhtenä suuntaviivana voitaneen pitää muiden kulttuurien kunnioitusta, ja positiivisten huomioiden tekemistä ainaisen kritisoinnin sijaan. Ihmettely ja ihastelu virkistävät, ja välillä Disney-lasien takaa maailma näyttää valoisammalta.
Janina Vesala