Viittaamisen periaatteet

Lähde- ja kirjallisuusviitteet voidaan merkitä tekstiin joko alaviitteinä tai tekstin sisäisinä viitteinä.

Alaviitteiden merkitsemisessä käytetään juoksevaa numerointia. Tekstinkäsittelyohjelma luo alaviitteet automaattisesti ja ne tulevat aina sen tekstisivun alalaitaan, jossa viite esiintyy. Viitenumeron paikka leipätekstissä on olennainen, koska se osoittaa mihin osaan tekstissä viite kohdistuu. Lauseen sisällä oleva viitenumero liittyy suoraan edeltävään sanaan tai käsitteeseen, pilkun jälkeen oleva viittaa edelliseen lauseeseen ja pisteen jälkeen oleva koko edellisen viitenumeron jälkeen tulevaan tekstiin tai kappaleeseen (jos siinä ei ole muita viitenumeroita). Jos viitenumero kohdistuu vain yhteen virkkeeseen, viitenumero tulee virkkeen päättävän välimerkin perään.

Alaviitteitä voidaan käyttää lähde- ja kirjallisuusviitteiden lisäksi myös leipätekstissä sanotun asian taustoittamiseen, syventämiseen tai täydentämiseen, sekä esimerkiksi käytetyn kirjallisuuden tai aiheeseen liittyvän tutkimuskeskustelun luonnehtimiseen. Tämänkaltaista niin kutsuttua alaviitekeskustelua on kuitenkin syytä käyttää harkiten: viitteisiin ei tule laittaa informaatiota, joka on aiheen kannalta merkityksetöntä eikä myöskään mitään sellaista, mikä olisi argumentaation tai tekstin ymmärrettävyyden kannalta oleellista ilmaista leipätekstissä.

Alaviitteet alkavat aina isolla alkukirjaimella ja päättyvät pisteeseen. Jos viitteessä mainitaan useampia lähteitä, ne erotetaan toisistaan puolipisteellä. Viitteissä voi käyttää tilan säästämiseksi yleisiä suomen kielen lyhenteitä (ks., esim., ym., vrt., mt. [mainittu teos], ja niin edelleen). Latinankielisten lyhenteiden käyttöä (ibid., idem, cf., op. cit., passim) ei suositella.

Tekstin sisäiset viitteet tulevat leipätekstiin kaarisulkeissa. Chicagon tyylin mukaan viitteessä mainitaan kirjoittajan tai kirjoittajien sukunimi, julkaisuvuosi sekä sivunumero(t). Lyhennettä s. tai ss. [sivu(t)] ei käytetä. Humanistisilla aloilla viitteet merkitään yleisesti sivunumeron tarkkuudella. Niissä tapauksissa, kun viitataan yleisesti koko julkaisuun, mainitaan vain sukunimi ja julkaisuvuosi.

Jos tekstin sisäisessä viitteessä on listattu useampia julkaisuja, ne erotetaan toisistaan puolipisteellä. Silloin kun julkaisut ovat samalta kirjoittajalta, sukunimeä ei tarvitse toistaa. Eri kirjoittajien julkaisut voidaan listata joko aakkosjärjestyksessä tai julkaisuvuoden mukaisessa kronologisessa järjestyksessä. Jos yksittäisellä julkaisulla on kaksi kirjoittajaa, sukunimet erotetaan ja-sanalla (tai and, jos opinnäyte kirjoitetaan englanniksi). Jos kirjoittajia on kolme, ensimmäinen ja toinen erotetaan pilkulla sekä toinen ja kolmas ja-sanalla. Jos yksittäisellä julkaisulla on neljä tai useampi kirjoittaja, tekstin sisäisessä viitteessä mainitaan vain ensimmäinen ja käytetään sen lisäksi lyhennettä ym. (latinan et al.). Kirjallisuusluettelossa tulee näissäkin tapauksissa mainita kaikki kirjoittajat nimeltä.

Myös tekstin sisäisissä viitteissä välimerkkien paikka on olennainen. Jos viite kohdistuu ainoastaan suoraan edeltävään virkkeeseen, piste tulee virkkeen loppuun. Viite on siis osa virkettä:

Ensimmäiset varsinaiset visuaalisen kulttuurin mediaoppaat ilmestyivät vuosituhannen vaihteessa (Leeuwen ja Jewitt 2001; Rose 2001).

Sulkeisiin tuleva viite voi olla myös pelkkä vuosiluku ja sivunumero(t), jos kirjoittaja on mainittu tekstissä:

Nicholas Mirzoeff (1999,1) toteaa kirjassaan An Introduction to Visual Culture, kuinka ”inhimillinen kokemus on nykyään visualisoidumpaa kuin koskaan aiemmin”.

Jos sama viite kohdistuu useampaan edeltävään virkkeeseen, lähdeviite merkitään omaksi kokonaisuudekseen sulkeisiin. Tällöin viimeisen virkkeen jälkeen tulevan viitteen perään tulee piste sulkeiden sisään:

Yhtä tärkeää on pohtia kysymyksiä, jotka kiinnostivat kirjallisuuden ja kulttuurin tutkijoita 1950-luvun lopun englantilaisessa akateemisessa maailmassa. Niitä olivat esimerkiksi: Millaisia kulttuurin muotoja löytyy teollistuneista yhteiskunnista? Miten joukkotiedotusvälineet vaikuttavat ihmisiin? Onko mieltä erottaa toisistaan korkeaa ja matalaa kulttuuria? Onko kulttuuri rappeutumassa? Mitä itse asiassa on kulttuuri? (Tudor 1999, 20–21.)

Myös tekstin sisäisissä viitteissä on mahdollista käyttää samoja lyhenteitä kuin alaviitteissä:

Kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen tutkimuksen suhteet herättävät jatkuvasti tutkijoiden intohimoja (ks. esim. Töttö 1997; 2000; vrt. Alasuutari 2001).

 

 

Kaikki yllä olevat esimerkit ovat teoksesta Seppänen, Janne. 2005. Visuaalinen kulttuuri: Teoriaa ja metodeja mediakuvan tulkitsijalle. Tampere: Vastapaino.