Individualistinen ja kollektiivinen kulttuuri: näkökulmia kouluun

Tämä kirjoitus on tarkoitettu KuKaS-hankkeen koulutuksen lisämateriaaliksi. Toteutamme nimittäin maalis-huhtikuussa Espoon suomenkielisen opetuksen henkilöstölle täydennyskoulutuspaketin, jossa johdattelemme kulttuuri- ja katsomusreflektiivisyyteen sekä sen toteuttamiseen koulussa. Keskeisenä koulutuksen tavoitteena on laajentaa opettajan repertuaaria. Tällä tarkoitetaan kulttuurien ja katsomusten kohtaamisten vaihtoehtoisten tulkintatapojen lisäämistä, vaihtoehtoisten toimintatapojen lisäämistä ratkaistavissa tilanteissa sekä kulttuurisen moninaisuuden huomioon ottamisen lisäämistä opetuksessa ja muussa opettajan työssä.

Kun itselle vieraan kulttuuriryhmän edustaja käyttäytyy odottamattomalla tavalla, miten se pitäisi ymmärtää? On hyvä käydä läpi eri vaihtoehtoja, ennen kuin tulkitsee tilanteen kulttuurieroilla. Kuitenkin kulttuurierot selittävät usein ihmisten käyttäytymistä. Kyse voi olla erilaisista tavoista viestittää kunnioitusta vastapuolta kohtaan tai ylipäänsä erilaisista vaatimuksista viestinnän suhteen. Kyse voi olla myös syvällä olevista arvostuseroista, jotka johtavat erilaisiin valintoihin. Yksi arvostuseroja selittävä tekijä on se, miten paljon kulttuurissa arvostetaan yksilöllisyyttä tai yhteisöllisyyttä.

Seuraavat esitys yhteisöllisyydestä ja yksilöllisyydestä perustuu pääasiassa seuraavaan lukuun: Fred ROTHBAUM & Gisela TROMMSDORFF (2007) ”Do Roots and Wings Complement or Oppose One Another? The Socialization of Relatedness and Autonomy in Cultural Context.” Teoksessa GRUSEC, Joan E., ed., Paul HASTINGS, ed.. The handbook of socialization. New York:The Guilford Press, pp. 461-489.

Kirjoitus perustuu tapaan jaotella kulttuureita individualistisiin ja kollektiivisiin. Individualistisissa yhteiskunnissa tämän jaottelun mukaan ihmisten väliset suhteet ovat väljiä, eikä kenenkään odoteta pitävän huolta muista kuin itsestään ja lähimmästä perheestään. Kollektiivisissa yhteiskunnissa on paljon tiiviitä ryhmiä, joille yksilöt ovat uskollisia ja joilta ne saavat suojelua kaikissa elämän vaiheissa. Rothmann ja Trommsdorff tarkastelevat niiden välistä eroa, joka liittyy omaehtoisuuteen (autonomy) ja yhteisöllisyyteen (relatedness). Individualistiset yhteiskunnat (Pohjois- ja Länsi-Eurooppa sekä Pohjois-Amerikka) korostavat omaehtoisuutta eli yksilön itsenäisyyttä ja valinnanvapautta. Muut yhteiskunnat ovat vastaavasti yleensä kollektiivisia, ja niissä korostetaan yhteisöllisyyttä.

Kulttuurierot näkyvät jo lapsuudessa. Individualististen kulttuurien lapset arvostavat itsenäisyyttä ja vapaaehtoisuutta enemmän ja vanhempien auktoriteettia ja velvollisuuksia vähemmän kuin kollektivististen kulttuurien lapset. Tämä heijastuu myös siihen, opitaanko paremmin, jos saadaan itse tehdä valintoja vai jos vanhemmat tai ystävät tekevät valinnat. On todettu, että opetusihanne, joka lähtee siitä, että oppilas tekee itse mahdollisimman paljon valintoja, voi olla kollektiivisen kulttuurin lapsesta ahdistava ja turvaton.

Individualisitisissa kulttuureissa lapsia rohkaistaan jo pienestä pitäen itsensä ilmaisemiseen, itsenäisiin valintoihin ja itsehallintaan. Isompina heidän odotetaan huolehtivan omista tavaroistaan ja löytävän oman paikkansa maailmassa. Kollektiivisissa kulttuureissa sen sijaan pikkulapsia pidetään paljon lähellä, heitä lohdutellaan ja pidetään riippuvaisina vanhemmistaan. Isompina heille annetaan tehtäväksi huolehtia jostain koko perhettä hyödyttävästä tehtävästä, jopa pienempien sisarusten kasvattamisesta. Heidän odotetaan asettavan ryhmän valinnat omien tavoitteidensa edelle. Vanhemmuuden ideaali länsimaissa on autoritatiivinen eli kuunteleva kun taas niiden ulkopuolella autoritäärinen eli ehdotonta tottelemista vaativa.

Autoritäärisyys on kasvatustapa, joka esimerkiksi Suomessa yhdistetään yleensä pelolla hallitsemiseen. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole kollektiivisissa kulttuureissa. Rothbaum ja Trommsdorff viittaavat Duanen ja Grusecin tutkimukseen, jonka mukaan emotionaalinen kylmyys on yhteydessä kasvatuksen autoritäärisyyteen (siis kasvattajien kyselyssä ilmoittamiin kasvatusihanteisiin ja -käytäntöihin) individualistisessa kulttuurissa, mutta ei kollektiivisessa. Toisin sanoen kysymys siitä, johtuvatko Euroopan ulkopuolelta tulleiden oppilaiden käytöshäiriöt siitä, että he ovat hämmentyneitä suomalaisten opettajien sallivuudesta, ei välttämättä ole aivan tarkka. Maahanmuuttajanuorten keskuudessa tehtyjen tutkimusten mukaan ei aasialais- tai afrikkalaistaustaisten oppilaidenkaan mielestä ole kivaa, kun opettaja huutaa. Esimerkiksi itse haastattelemieni musliminuorten mukaan hyvä opettaja on sellainen, joka on kiinnostunut oppilaistaan. He kertoivat kunnioittavansa sellaista opettajaa, joka uskoo heistä hyvää. Jos ottaa huomioon tiedot kollektiivisten kulttuurien kasvatusihanteista, ehkä kollektiivisten kulttuurien lapset kaipaavat läheistä ja lämmintä auktoriteettia enemmän kuin vähän asioihin sekaantuvaa kasvattajaa tai toisaalta määräilijää.

Toinen seikka, joka ikään kuin kätkeytyy kollektiivisten ja individualististen kulttuurien väliseen eroon, on käsitys luottamuksesta. Rothbaum ja Trommsdorff kehittelevät Toshio Yamagishin tutkimuksen perusteella näkemystään siitä, mihin yhteisöllisyys perustuu individualismissa ja kollektivismissa. Individualistisissa kulttuureissa se perustuu luottamukseen (trust), joka taas pohjimmiltaan on vapaaehtoista sitoutumista toisiin ihmisiin. Kollektiivisisssa kulttuureissa korostetaan velvollisuuteen perustuvia suhteita, kuten sukulaisuutta, ja tätä kutsutaan vakuuttuneisuudeksi (assurance). Tällaisessa tilanteessa velvollisuus sitoo ihmisiä tietyissä verkostoissa lujasti toisiinsa, mutta sitoutuminen velvollisuuden ulkopuolella on heikompaa. Esimerkiksi Yamagishin sosiaalipsykologisessa tutkimuksessa japanilaiset huijasivat rahapelissä useammin kuin valkoiset yhdysvaltalaiset, kun se oli koejärjestelyssä mahdollista tehdä paljastumatta muille.

On houkuttelevaa miettiä, mitä kahdenlainen luottamus merkitsee kunniakäsitysten kannalta tai luottamuksen rakentamisen kannalta esimerkiksi kodin ja koulun välisessä yhteistyössä. Jääköön se kuitenkin odottamaan systemaattista havainnointia. Jokaisen kulttuurijaottelun riski nimittäin on, että ne johtavat yleistyksiin, vaikka voivatkin auttaa ymmärtämistä. On korostettava, että sekä individualistisissa että kollektiivisissa kulttuureissa on yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Ne vaihtelevat yksilöiden ja perheiden välillä paljon. Jokaista johtopäätöstä, jonka toisten käytöksestä tekee, on koeteltava kriittisesti, ja harkittava tarkkaan sen yleistämistä.

Lue myös Ylen toimittajan Aishi Zidanin havainnointia elämästään kahden kulttuurin välissä. 

Anuleena