Pieniä askelia oppilaan kulttuuri-identiteetin tukemiseksi

KuKaS-hankkeen koulutuksissa on keskusteltu paljon siitä, miten erilaisia vastaan tulevia tilanteita pitäisi ratkoa. Miten esimerkiksi pitäisi suhtautua erilaisista sisällöistä kieltäytymisiin ja pois jäämisiin tai konfliktitilanteisiin? Omien tunteidensa tiedostaminen ja toisen käytöksen tulkitseminen on näissä tilanteissa tärkeää. Kulttuuri- ja katsomusreflektiivisyyteen kuuluu kuitenkin muutakin kuin reagoiminen tilanteisiin. Sen pitäisi käsittää myös opetuksen suunnittelu sellaiseksi, että se ottaa moninaisuuden huomioon. Usein nämä asiat tietysti kietoutuvat yhteen: jotkin tilanteet olisi ehkä vältetty, jos moninaisuus olisi otettu alun perin huomioon, ja toisinaan moninaisuus rikastaa opetustilannetta ilman, että opettaja on sitä erikseen suunnitellut.

Oppilaat ovat erilaisia. Toiset haluavat olla esillä ja kertoa omasta, erilaisesta tietämyksestään ja kokemuksestaan, toiset taas pelkäävät joukosta erottumista. Ehkä vielä useammat valitsevat tilanteen mukaan, miten käyttäytyvät. Jokainen lapsi ja nuori kuitenkin tarvitsee tunnetta siitä, että hänen ei tarvitsisi peitellä sitä, mitä on.

Miten opettaja sitten kaiken muun työnsä ohella tekee tämän? Mihin oppitunnit edes riittävät? Seuraavassa muutamia asioita, joihin opettaja voi kiinnittää huomiota, mutta  jotka eivät välttämättä vie enempää aikaa.

Erilaisten kokemustaustojen ottaminen huomioon

Ensimmäiset vinkit liittyvät pitkälti kielenkäyttöön ja siihen, mitä koulussa esitetään normaalina. Opettajan yksi tehtävä tavallisesti on auttaa oppilaita kytkemään opetettavia asioita heidän aikaisempiin kokemuksiin. On kuitenkin hyvä kiinnittää huomiota siihen, mitä olettaa oppilaiden kokemuksiksi. Ovatko kaikki olleet luonnon vesissä uimassa tai järven jäällä hiihtämässä? Käyttämällä tiettyjä esimerkkejä opettaja viestittää, mikä on normaalia ja siten saattaa sulkea joitain oppilaita sen ulkopuolelle. Tämä voi kuitenkin olla helppoa kiertää. Jos esimerkiksi tarvitaan jotain, mikä ei ole kaikkien ulottuvilla, esimerkiksi koulun pihalla, opettaja voi kysyä ”Kuinka moni on…” Silloin hän viestittää, että on aivan mahdollista, että ei ole kokenut tätä asiaa. Tietysti on mahdollista, että lapsesta on ikävää, jos ei pysty ikinä viittaamaan mukana. Erilaisilla avoimilla kysymyksillä ja muilla tekniikoilla kokeilemalla opettaja löytää kuitenkin hyvän tavan toimia.

Myös laadittaessa sopivia oppimistehtäviä joko koko luokalle tai eriyttämistapauksissa yksittäisille oppilaille tilannetta voi hedelmöittää se, että arvostaa oppilaiden koulun ulkopuolella oppimaa. Soittotunneilla käyvät oppilaat ovat tottuneet toistamiseen perustuvaan harjoitteluun, partiossa kokeilemalla oppimiseen ja ryhmässä toimimiseen. Koraanikoulussa on ehkä opittu ulkoa oppimisen menetelmiä ja saatu kokemusta opittavan asian paloittelusta, ja tätä voi hyödyntää vaikka kielten tai luonnontieteiden kaavojen oppimisessa tai koealueen hallitsemisessa. Ulkomailla eri syistä asuneet lapset ja nuoret puolestaan ovat saattaneet oppia kulttuurien välisiä taitoja, joita he voivat kenties jakaa toisillekin esimerkiksi kokemusten ja havaintojen muodossa.

Kulttuuriset ja katsomukselliset vaihtoehdot esille

Myös oppikirjat antavat kuvaa ”normaalista”, johon kaikki eivät mahdu – eivätkä pelkästään kulttuurisista tai katsomuksellisista taustoistaan johtuen. Opettajan onkin hyvä pyrkiä tasapainottamaan oppikirjojen antamaa kuvaa esimerkiksi tuomalla muutakin materiaalia oppitunnille. Yksinkertaisimmillaan hän voi omassa puheessaan tuoda esille erilaisia vaihtoehtoja ja puhua niistä normaaleina, kuten esimerkiksi vegaanius, erilaiset seksuaaliset suuntautumiset, seksuaalinen pidättyminen, aseista kieltäytyminen, erilaiset juhlakalenterit ja aikakäsitykset. Oppikirjojen antamaa kuvaa ”normaalista” voidaan myös oppilaiden kanssa tutkia ja kyseenalaistaa, mikä voi auttaa nuoria suhtautumaan samalla kriittisyydellä myös muuhun mediaan.

Monenlaiset kulttuuriperinnöt esille

Maahanmuuttajanuorelle tekee hyvää, jos hän voi olla ylpeä omasta kulttuuritaustastaan. Opettaja voi tukea sitä laajentamalla käyttämiensä esimerkkien kirjoa. Monikulttuurisen koulun aineenopettajalle voi olla mahdotonta ottaa huomioon kaikkia oppilaidensa edustamia lähtömaita, mutta todennäköisesti nuorelle tekee hyvää sekin, jos hän voi nähdä edes saman kulttuuripiirin edustajia arvostettavan opetuksessa. Vähemmän monikulttuurisen koulun nuorille puolestaan tekee hyvää nähdä, että sivistystä on länsimaiden ulkopuolellakin.

Opettaja voi valikoida opetuksessa luettavan kirjallisuuden eri puolilta maailmaa. Maailmanlaajuista kulttuuriperintöä esitellään esimerkiksi Kulttuuriperintökasvatuksen seuran Kulttuurin vuosikello -sivustolla ja Unescon Maailmanperintökeskuksen sivuilla. Myös tiedotusvälineissä on usein uutisia tai laajempia artikkeleja ihmisistä ja kulttuurista eri puolilla maailmaa, joten jos niitä ottaa talteen tilaisuuden tullen, opettajan ei tarvitse tehdä materiaalia itse.

Erityistä huomiota opettajan kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että hänen käyttämänsä esimerkit todella antavat mahdollisuuden tuntea itsensä ylpeäksi omasta kulttuuriperinnöstään. Tutkimuksen mukaan suomalaisnuorilla voi olla kolmanteen maailmaan säälivä ja ylemmyydentuntoinen asenne. Opetukseen tarvitaan siis esimerkkejä, jotka yllättävät ja esittävät positiivisia asioita kehittyvistä maista, vaikka myös tietoisuutta maailman ongelmista tarvitaan.

Tämä kaikki ei suinkaan tarkoita sitä, että suomalainen kulttuuriperintö pitäisi unohtaa! Itsestään selvää on, että sen käsittelyssä tulisi välttää kaikenlaista muita ylemmäksi tai oletukseksi asettamista. Aineetonta kulttuuriperintöä eli esimerkiksi tapakulttuuria voi myös olla tarpeen avata ja tarkastella vaikka hieman ulkoa päin. Silloin suomalainen tapakulttuuri asettuu yhdeksi tapakulttuuriksi muiden rinnalle, mutta toisaalta se ehkä tulee helpommaksi ymmärtää ja omaksua.