Kuva Ildikó Lehtinen

Ildikó Lehtinen, dosentti
Ikuisuudelta tuntuu, mutta niin se vaan on, että olen aloittanut työni Suomen kansallismuseossa syksyllä 1971. Silloinen Helsingin yliopiston dosentti ja Muinaistieteellisen toimikunnan intendentti Toini-Inkeri Kaukonen oli ehdottanut nuorelle opiskelijalle työtä kuva-arkistossa. Olin ehdolla kuutisen kuukautta, ja sen jälkeen ”pääsin” asteikossa pitemmälle eli kerrosta ylemmäksi, silloiseen Kansatieteelliseen osastoon. Molemmat vaiheet olivat hyvää koulua nuorelle kansatieteilijälle. Kesä oli varsin opettavaista. Ei ollut keneltä kysyä neuvoa, puhelin soi, kysyttiin veneen teosta lähtien juhannuksen viettoon, nyt sanoisin sekä aineettomasta että aineellisesta perinnöstä. Kirjasto tuli ahkeraan käyttöön, kuvat ja laatikoiden nosto tulivat tutuksi. Lisämausteena oli, että minulla oli parin kuukauden ikäinen vauva, jota kävin aamiaistunnilla imettämässä kotona Jääkärinkadulla. Silloinhan äitiysloman kesto oli kolme kuukautta, josta kaksi osui synnytyksen jälkeiseen aikaan.

Kansatieteellisellä osastolla sain unelmatyötä. Olin intendentti Pirjo Varjolan apulaisena ja työn alla oli Suomen kansallismuseon pysyvä suomalais-ugrilainen näyttely. Oli hämmentävä kokemus astua U. T. Sireliuksen, Ilmari Mannisen ja Tyyni Vahterin jalanjäljessä. Ihmetykseni oli kuitenkin suuri, kun huomasin suomalais-ugrilaisten kansanpukujen sinivalkoisuutta. Ryhdyin tutkimaan kirjallisuutta ja olemattomalla venäjällä tapailemaan venäläisten tutkijoiden julkaisuja.
Siitä lähtien en lakannut ihmettelemästä esineiden monitulkinnaista maailmaa. Kansanpuvut ja pukeutuminen käytännössä arkisen toimintona lumosi minut iäksi. Toinen ilmiö, joka koukutti minua täysin, oli suomalais-ugrilaisuus. Opiskelin tuolloin hantia ja maria, kiinnostukseni heräsi kuitenkin vasta silloin, kun sain tietää, että näiden kansojen parissa kansanpuvut ovat jokapäiväistä arkea eivätkä mennyttä historiaa.

Olen ensin kartoittanut tietoa näiden kansojen puvuista ja koruista museokokoelmissa. Akateemikko Kustaa Vilkuna vihjaili, että tarvittaisiin kansatieteilijöitä Suomen Akatemian ja Venäjän Tiedeakatemian tutkijavaihto-ohjelmaan. Olin juuri saanut toisen lapseni, ja opiskelu Venäjällä tuntui kaukaiselta. Kuitenkin lopulta myönnyin ja vietin miltei puoli vuotta Pietarissa ja Moskovassa tehden museo-, arkisto- ja kirjastotutkimuksia. Oliko se eräänlainen testi? Mene, ja tiedä. Joka tapauksessa opin lukemaan ja puhumaan venäjää, ja olen saanut yhteyttä alan tutkijoihin.

Neuvostovallan aikana kenttätyö hantien tai marien parissa tuntui mahdottomalta. Akateemikko Vilkuna oli kuitenkin sitä mieltä, että kannattaa kokeilla kepillä jäätä. Näin lähdin professori Alho Alhoniemen kanssa Marin tasavaltaan keväällä 1981. Marin tieteellisen tutkimuslaitoksen johtajana oli kielentutkija Ivan Galkin, joka ymmärsi, että kansatieteilijä haluaa muutakin kuin istua arkistossa. Pääsin kyliin, kiertelin ahkerasti kamerani kanssa ja kestin aika hyvin tiettömiä teitä, näet olin raskaana. Rohkaistuneena olen tämän jälkeen hakenut toistuvasti Suomen Akatemian, myöhemmin Suomen Kulttuurirahaston apurahoja, ja olen saanut tehdä kenttätöitä eri puolilla marilaisasutusta.

Samaan aikaan Kansallismuseossa olen ahkerasti tehnyt näyttelyitä mm. tutkijoista kuten August Ahlqvististä ja A. O. Heikelistä sekä kiertonäyttelyitä suomalais-ugrilaisten kansojen nykypäivästä. Olen osallistunut silloisen Exotican eli nykyisen Kulttuurien museon järjestämän pukujen suurkatselmuksen Puku peittää ja paljastaa valmisteluihin. Olen saanut kokemusta yhteistyöstä muiden museoiden kanssa. Näyttely Silkkitiellä avasi tietä Venäjän vanhimman museon, Kunstkameran kokoelmiin. Näyttelyt Rahwaan puku ja Karjala johdattivat suomalaiseen ja karjalaiseen kansankulttuuriin.

Haaveenani on aina ollut tehdä väitöskirja, ja olen siihen saanut kannustusta professori Niilo Valoselta ja toimistopäällikkö Maija-Liisa Heikinmäeltä. Työ valmistui vaiheittain kolmen lapsen ja ansiotyön ohella. Olen tarkastellut koruja marilaisten naisten näkökulmista ja naisen aseman kautta. Aineistoa oli riittämin, ja kai kunnianhimoakin. Olen aina pitänyt tärkeänä nivoa yhteen museo- ja yliopistotyötä. Esineiden tuntemus on minusta aina ollut tie kohti teoreettista näkökulmaa. Totta on, että museossa joudutaan tekemään monenlaista ja monenarvoista työtä. Minulle se on sopinut erinomaisesti enkä väheksynyt luettelointityötä, opastuksia eikä asiakaspalveluakaan.

Tähtihetkiä? En unohda koskaan jännitystä, kun availin ennen näkemättömiä esinelaatikoita. Yhteistyö tutkija Pirkko Sihvon kanssa oli inspiroivaa. Sateisena iltapäivänä marilaisnaisen vaatimattomasta nyytistä paljastunut upea rahakoru ja kertomus sen vaiheista – se oli juhlaa! Upeat näyttelyt Kulttuurien museossa ja satoja henkiä vetäneet seminaarit, työpajat – näistä syntyi tunne, että kannatti. Näyttelyt syntyvät vuoropuheluista, olen nauttinut aina ajatusten vaihdosta kollegoiden, konservaattorien ja museomestareiden kanssa.

Kansatieteilijä on tekemisissä ihmisten kanssa. Se tekee alan monipuoliseksi, ihmiset kun ovat erilaisia, ja niin ovat myös esineet, koska ne ovat ihmisten tekemiä ja käyttämiä. Tutkimukseni olen soveltanut myös käytäntöön. Olen kokenut, että suomalais-ugrilaiset kokoelmat velvoittavat vuoropuheluun näitä kansoja edustavien museoiden kanssa. Olen käynnistänyt yhteisprojekteja Venäjän suomalais-ugrilaisten museoiden kanssa vuodesta 1994 lähtien. Kiehtovaa oli tehdä yhdessä kierto- ja verkkonäyttelyitä sekä kenttätöitä. Projektit tarjosivat mahdollisuutta kurkistaa suomalais-ugrilaiseen maailmaan myös muillekin suomalaisille kansatieteilijöille ja opiskelijoille.

Nyt on tutkimuksen vuoro. Voin hyvällä omallatunnolla uppoutua kirjojen maailmaan. Yhteistyö Marin kansallismuseon kanssa pitää kyllä maan pinnalla.
Maaliskuuksi haasteen saa Anna Rauhala.