Sanna Kaisa Spoof
Suomalais-ugrilaisen kansatieteen dosentti,
Tutkimuseettisen neuvottelukunnan pääsihteeri

Kansatieteilijänä töissä ja vapaalla

Suosittelisitko uudelle ylioppilaalle kansatieteen opintoja? Itse suosittelisin ilman muuta! Kulttuurista, historiasta ja yhteiskunnasta kiinnostuneelle nuorelle ala on mitä antoisin. Kansatieteen maistereille löytyy kulttuurialan asiantuntijoina mielenkiintoisia työtehtäviä monilta eri sektoreilta. Jo opiskeluaikana kannattaa kuitenkin hankkia itselleen kansatieteen lisäksi myös muita osaamisaloja ja avuja, joilla erottuu työmarkkinoilla, kuten kielitaitoa tai kokemusta järjestötehtävistä. Erityisesti hyvät sosiaaliset taidot vievät muita pidemmälle. Tutkijanuraa suosittelisin kuitenkin vain niille, joille tutkimus on intohimo ja elämäntapa. Valitettavasti Suomessa tohtorin tutkinto ei takaa tutkijan työsuhdetta, ja kilpailu tutkimusrahoituksista vain kovenee.

Omana opiskeluaikanani 1980-luvulla kansatieteilijän uranäkymät olivat yksinkertaiset. Museoista sai kesätöitä, ja museoaineista valmistuneille hum. kandeille saati maistereille oli koulutusta vastaava työpaikka museoalalla lähes varma. Itselleni kaksi viisivuotiskautta kansatieteen assistenttina Helsingin yliopistossa takasivat sekä tutkijan että yliopisto-opettajan ammattitaidon. Olen tästä mahdollisuudesta kiitollinen. Koska vakituista työsuhdetta ei omalta alalta ollut tohtorille näköpiirissä, tein ratkaisevan valinnan: Jätin kansatieteilijän uran päästyäni töihin yliopistohallinnon puolelle.

Väitöskirjaa aikanaan kirjoittaessani olin haaveillut työpaikasta, missä vaadittaisiin tohtorin tutkintoa. Lopulta päädyinkin virkaan, jossa sekä dosentin pätevyydestä että kansatieteilijän taustasta on ollut ratkaisevaa hyötyä. Työhöni opetus- ja kulttuuriministeriön Tutkimuseettisessä neuvottelukunnassa kuuluvat niin tutkimusvilpin ennaltaehkäisy ja selvittely kuin ihmistieteiden alan tutkimuksen eettisen ennakkoarvioinnin koordinointikin.

Harmittavan vähän näyttää enää tulevan auki varsinaisia kansatieteen sisältöosaamista vaativia työpaikkoja. On kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka ei varsinaisissa kansatieteilijän hommissa työkseen toimisikaan, on osaamisestamme paljon hyötyä monilla muillakin aloilla sekä iloa vapaa-ajalla. Kansatieteilijöille on kovasti kysyntää ns. kolmannella sektorilla eikä pelkästään kaupunginosa- ja kotiseutuyhdistyksissä. Meillä on myös mainiot valmiudet julkisuudessakin kommentoida suomalaisuutta sekä suhteuttaa yhteiskunnan nykymenoa ja maiseman muutosta vuosisataiseen kehitykseen vaikkapa Euroopassa ja Venäjällä.

Parhaan kiitoksen tehdystä kansatieteellisestä tutkimustyöstä olen vuosien varrella saanut tutkimuskohteeltani eli ”kansalta”. Erityisen mieluisaa on myös, jos entiset oppilaani muistavat. Siksi kiitänkin Hanna Forssellia tästä mukavasta haasteesta, ja siirrän viestikapulan vastaavasti monissa ikimuistoisissa hankkeissa kanssani yhteistyötä tehneelle Terhi Pietiläiselle Kymenlaaksoon.

Hanna Forssell
Vastaava museolehtori
Suomen kansallismuseo

Olen ylpeä kansatieteilijän taustastani. On silti pakko todeta, että kansatiede on oppiaineena useimmille niin vieras, että usein olen luetellut kaikki sivuaineeni tasaveroisina, kun joku on kysäissyt, mitä olen opiskellut. Arkeologian tuntevat kaikki, taidehistoria on ihan selvä juttu, ja uskontotieteen nimikin jo kertoo, mitä se suurin piirtein sisältää. Mutta kansatiede on ollut vaikeammin lyhyesti selitettävissä. Kansatiede käsittelee kuitenkin mielestäni historiaa tutkittaessa sen mielenkiintoisinta kohdetta, ihan tavallista ihmistä.

Kansatiede antaa näköalan, se on maanläheinen ja konkreettinen. Ja konkretiahan kohtaa erityisesti esineet. Kun sain aikanaan professori J. U. E. Lehtoselta proseminaariaiheeksi “kansanomaisen sarjapöydän”, olin todella tyytyväinen. Miten selkeä ja ymmärrettävä tutkimusaihe! Tässä on nyt jotakin, johon tarttua. Samalla opin paljon tyyleistä, materiaaleista ja sisustuksista. Ja mikä olennaisinta: ihmisistä näiden esineiden takana. Jatkoin työtä graduksi asti. Sen valmistuttua selailin viikonloppuaamuisin jännittyneenä Helsingin Sanomia, koska se julkaisi siihen aikaan “kummallisia graduja” -palstaa.

Vaikka olin todennut, että valmistuttuani en mene ainakaan museoon töihin, ei tämä valitsemani esine-tie oikein muuallekaan voinut johtaa. Korkeakouluharjoitteluun menin Kansallismuseoon ja sinne myös jäin. Sosiaalialan työkokemus ja myös pyrähdys Helsingin ammattikorkeakoulun sosionomi-linjalle viitoittivat urapolkuni kuitenkin esinekokoelmien sijaan museon yleisötyöhön. Historian popularisointi, museon sisältöjen avaaminen ja vaihteleva työnkuva ovat innostaneet.

Olen saanut tehdä paljon ja olla monessa mukana. Museon yleisötyön ammatillistuminen ja sen arvostuksen muutos on tapahtunut työurani aikana. Työni vastaavana museolehtorina on hyvin sosiaalista ja toisinaan myös erittäin stressaavaa. Tapahtumien, yhteistyöhankkeiden, opastusten, näyttelyiden ja kaiken muun yleisötyön ideointi, suunnittelu ja organisointi vaativat hermoja, ja työ on nopeatempoista. Toisaalta totean usein päässeeni tekemään museoalan hauskimpia hommia.

Vauhdikkaan työn vastapainoksi haikailen toisinaan arkistoissa istuskelua. Kirjoittaminen ja tutkimus kiinnostavat. Niitä en kuitenkaan juurikaan pysty tekemään – ainakaan kovin syvällisesti – omassa työssäni. Siksi olen tehnyt vapaa-ajallani enemmän ja vähemmän harrastuksena kirjat Jokelan Valusta, Turtolan suvusta, Kellokosken tehtaasta ja lastenvaunuista. Aloitin myös vuonna 2012 väitöskirjatutkimuksen Kansallismuseon näyttelyhistoriasta, johon toivon tulevaisuudessa löytyvän enemmän aikaa.

Olen tutustunut opiskeluaikanani moneen ihanaan ihmiseen ja työurani aikana tavannut lukuisia kiinnostavia töitä tekeviä kollegoita. Koska kansatieteilijäksi kasvamisessa tarvitaan kuitenkin myös hyvää tuupparia, kutsutaan häntä sitten opettajaksi tai mentoriksi, haastan seuraavaksi kuukauden kansatieteilijäksi omani, dosentti Sanna Kaisa Spoofin.

Anna Rauhala, FM, jatko-opiskelija

Löysin kansatieteen opiskellessani Wetterhoffilla vaatetusalaa. Opintoihin kuului Sinikka Peltovuoren pitämä kansatieteen kurssi ja samoihin aikoihin Hämeen linnassa avautui Ildikó Lehtisen ja Pirkko Sihvon tekemä näyttely Rahwaan puku. Puku- ja tekstiilihistoriallinen kiinnostus johti siihen, että jatkoin suoraan neuleisiin erikoistuneeksi artenomiksi valmistuttuani opiskelemaan kansatiedettä Helsingin yliopistoon.

Ajoitus oli sopiva, sillä silloisen kansatieteen assistentti Sanna Kaisa Spoofin vetämä kenttätyökurssi pidettiin Iitissä, paikallisten maalaistalojen tekstiilejä inventoimassa. Kenttätyökurssin jälkeen sain mahdollisuuden kirjoittaa kolme artikkelia teokseen Iitin Tiltun kapiot. Iittiläinen käsityöperinne (SKS 2003). Innostus tutkimiseen oli syttynyt.

Erilaiset projektityöt veivät kuitenkin mukanaan, eikä väitöskirjan tekemiselle jäänyt aikaa. Tein eri tahoille teollisuusperinteeseen, luovutettuun Karjalaan sekä käsityöperinteeseen liittyviä näyttelyitä, muistitiedon keruu- ja tallentamistyötä, julkaisuja ja tapahtumia. Projektityöt sopivat hyvin elämäntilanteeseeni, tuomalla joustoa työn ja perheen yhteensovittamiseen. Toki mukana on ollut myös jatkuva epävarmuus siitä, mistä seuraava työ löytyy. Usein kuitenkin yksi projekti on poikinut työtä jostakin muualta.

Kansatieteessä minua kiehtoo ihmisten kokemusten esiin tuominen ja kuuleminen. Olenkin saanut paneutua moneen koskettavaan elämäntarinaan. Karjalaisista siirtokarjalaisiksi -projektissa on mieleeni paininut erityisesti erään sota-aikana evakkoon lähteneen naisen halu jakaa kanssani kokemus, josta hän oli vaiennut kuusi vuosikymmentä. Monikulttuurinen käsityö -hankkeessa taas kuulin inkeriläisiltä paluumuuttajilta tarinoita ajasta Siperian työleireillä, missä neulonta oli pelastanut heidät mahdolliselta nälkäkuolemalta.

Yksi mielenkiintoisimmista töistäni on ollut Viipuri Keskuksen projektina toteutettu Viipurin linnamuseon Suomen itsenäisyyden ajan Viipuri -näyttely. Näin jälkeenpäin ajateltuna sen arvoa nostaa nykyinen Venäjän poliittinen tilanne, joka tuskin enää mahdollistaisi vastaavan projektin toteutumista. Näyttelyä tehdessäni pystyin hyödyntämään koulutustani monipuolisesti. Sisällön lisäksi suunnittelin näyttelyn visuaalisen ulkoasun ja piirsin teetettävien vitriinien mallit. Näyttelyn toteutus oli välillä kuin seikkailusarjasta. Kerran odotimme keskellä yötä Viipurin asemalla junaa, jonka konduktöörin matkaan oli Helsingissä saatu laitettua puuttuneet valaisimien osat. Saimme myös yhteydenottoja kulttuuriperintöä myyviltä mustan pörssin kauppiailta.

Järjestökentällä olen saanut työskennellä eri aloilta tulevien ihmisten kanssa, joiden elämänkokemusten mukana tuomia näkemyksiä arvostan. Välillä on tullut eksyttyä itse aiheesta, mutta toisaalta olen saanut kuulla lennokkaita tarinoita, kuten kansliapäällikkö Kauko Sipposen muisteluksia Moskovan matkoilta presidentti Kekkosen kanssa. Toisaalta on pitänyt pysyä tiukkana omille näkemyksilleen ja sille, että työn tilaajakaan ei voi muokata menneisyyttä haluamansa näköiseksi.

Pidän tärkeänä sitä, että tehty työ ja muistiorganisaatioihin tallennetut aineistot tavoittavat myös muita kuin tutkijoita. Ilahduttavan monen projektin tuotokset ovatkin näkyneet laajalle yleisölle. Naisten ja lasten evakkoajasta kertovista haastatteluista on tehty kymmenosainen televisiosarja Muistojeni Karjala ja Monikulttuurinen käsityö -hankkeesta TaitoTv -ohjelmasarja. Inkeriläisille paluumuuttajille sain välitettyä osan heidän Neuvostoaikana kadottamastaan käsityöperinteestä Kansallismuseon suomalais-ugrilaisiin kokoelmiin tallennettujen neulemallien ja niistä tekemieni ohjeiden sekä pitämieni kurssien avulla.

Pari vuotta tiedehallinnossa tutkimusetiikan ja tiedonjulkistamisen parissa herättivät uudelleen kipinän oman tutkimuksen tekemiseen. Nyt olen palannut takaisin juurilleni, jotka saivat minut aikoinaan hakeutumaan kansatieteen opintojen pariin, neulontaa taitona, perintönä ja hyvinvointina käsittelevän väitöskirjani kanssa. Kansallismuseossa tänä keväänä pitämissäni neulontakahviloissa perinneneuleet ja niistä saatavat ideat yhdistyvät tekemiseen ja yhteisölliseen neulomiseen. Jälleen kerran iloitsen siitä, että voin oman tutkimukseni kautta tuoda museokokoelmissa olevaa kulttuuriperintöämme yleiseen tietoisuuteen.

Huhtikuun blogihaasteen saa Kansallismuseon vastaava museolehtori Hanna Forssell.

Kuva Ildikó Lehtinen

Ildikó Lehtinen, dosentti
Ikuisuudelta tuntuu, mutta niin se vaan on, että olen aloittanut työni Suomen kansallismuseossa syksyllä 1971. Silloinen Helsingin yliopiston dosentti ja Muinaistieteellisen toimikunnan intendentti Toini-Inkeri Kaukonen oli ehdottanut nuorelle opiskelijalle työtä kuva-arkistossa. Olin ehdolla kuutisen kuukautta, ja sen jälkeen ”pääsin” asteikossa pitemmälle eli kerrosta ylemmäksi, silloiseen Kansatieteelliseen osastoon. Molemmat vaiheet olivat hyvää koulua nuorelle kansatieteilijälle. Kesä oli varsin opettavaista. Ei ollut keneltä kysyä neuvoa, puhelin soi, kysyttiin veneen teosta lähtien juhannuksen viettoon, nyt sanoisin sekä aineettomasta että aineellisesta perinnöstä. Kirjasto tuli ahkeraan käyttöön, kuvat ja laatikoiden nosto tulivat tutuksi. Lisämausteena oli, että minulla oli parin kuukauden ikäinen vauva, jota kävin aamiaistunnilla imettämässä kotona Jääkärinkadulla. Silloinhan äitiysloman kesto oli kolme kuukautta, josta kaksi osui synnytyksen jälkeiseen aikaan.

Kansatieteellisellä osastolla sain unelmatyötä. Olin intendentti Pirjo Varjolan apulaisena ja työn alla oli Suomen kansallismuseon pysyvä suomalais-ugrilainen näyttely. Oli hämmentävä kokemus astua U. T. Sireliuksen, Ilmari Mannisen ja Tyyni Vahterin jalanjäljessä. Ihmetykseni oli kuitenkin suuri, kun huomasin suomalais-ugrilaisten kansanpukujen sinivalkoisuutta. Ryhdyin tutkimaan kirjallisuutta ja olemattomalla venäjällä tapailemaan venäläisten tutkijoiden julkaisuja.
Siitä lähtien en lakannut ihmettelemästä esineiden monitulkinnaista maailmaa. Kansanpuvut ja pukeutuminen käytännössä arkisen toimintona lumosi minut iäksi. Toinen ilmiö, joka koukutti minua täysin, oli suomalais-ugrilaisuus. Opiskelin tuolloin hantia ja maria, kiinnostukseni heräsi kuitenkin vasta silloin, kun sain tietää, että näiden kansojen parissa kansanpuvut ovat jokapäiväistä arkea eivätkä mennyttä historiaa.

Olen ensin kartoittanut tietoa näiden kansojen puvuista ja koruista museokokoelmissa. Akateemikko Kustaa Vilkuna vihjaili, että tarvittaisiin kansatieteilijöitä Suomen Akatemian ja Venäjän Tiedeakatemian tutkijavaihto-ohjelmaan. Olin juuri saanut toisen lapseni, ja opiskelu Venäjällä tuntui kaukaiselta. Kuitenkin lopulta myönnyin ja vietin miltei puoli vuotta Pietarissa ja Moskovassa tehden museo-, arkisto- ja kirjastotutkimuksia. Oliko se eräänlainen testi? Mene, ja tiedä. Joka tapauksessa opin lukemaan ja puhumaan venäjää, ja olen saanut yhteyttä alan tutkijoihin.

Neuvostovallan aikana kenttätyö hantien tai marien parissa tuntui mahdottomalta. Akateemikko Vilkuna oli kuitenkin sitä mieltä, että kannattaa kokeilla kepillä jäätä. Näin lähdin professori Alho Alhoniemen kanssa Marin tasavaltaan keväällä 1981. Marin tieteellisen tutkimuslaitoksen johtajana oli kielentutkija Ivan Galkin, joka ymmärsi, että kansatieteilijä haluaa muutakin kuin istua arkistossa. Pääsin kyliin, kiertelin ahkerasti kamerani kanssa ja kestin aika hyvin tiettömiä teitä, näet olin raskaana. Rohkaistuneena olen tämän jälkeen hakenut toistuvasti Suomen Akatemian, myöhemmin Suomen Kulttuurirahaston apurahoja, ja olen saanut tehdä kenttätöitä eri puolilla marilaisasutusta.

Samaan aikaan Kansallismuseossa olen ahkerasti tehnyt näyttelyitä mm. tutkijoista kuten August Ahlqvististä ja A. O. Heikelistä sekä kiertonäyttelyitä suomalais-ugrilaisten kansojen nykypäivästä. Olen osallistunut silloisen Exotican eli nykyisen Kulttuurien museon järjestämän pukujen suurkatselmuksen Puku peittää ja paljastaa valmisteluihin. Olen saanut kokemusta yhteistyöstä muiden museoiden kanssa. Näyttely Silkkitiellä avasi tietä Venäjän vanhimman museon, Kunstkameran kokoelmiin. Näyttelyt Rahwaan puku ja Karjala johdattivat suomalaiseen ja karjalaiseen kansankulttuuriin.

Haaveenani on aina ollut tehdä väitöskirja, ja olen siihen saanut kannustusta professori Niilo Valoselta ja toimistopäällikkö Maija-Liisa Heikinmäeltä. Työ valmistui vaiheittain kolmen lapsen ja ansiotyön ohella. Olen tarkastellut koruja marilaisten naisten näkökulmista ja naisen aseman kautta. Aineistoa oli riittämin, ja kai kunnianhimoakin. Olen aina pitänyt tärkeänä nivoa yhteen museo- ja yliopistotyötä. Esineiden tuntemus on minusta aina ollut tie kohti teoreettista näkökulmaa. Totta on, että museossa joudutaan tekemään monenlaista ja monenarvoista työtä. Minulle se on sopinut erinomaisesti enkä väheksynyt luettelointityötä, opastuksia eikä asiakaspalveluakaan.

Tähtihetkiä? En unohda koskaan jännitystä, kun availin ennen näkemättömiä esinelaatikoita. Yhteistyö tutkija Pirkko Sihvon kanssa oli inspiroivaa. Sateisena iltapäivänä marilaisnaisen vaatimattomasta nyytistä paljastunut upea rahakoru ja kertomus sen vaiheista – se oli juhlaa! Upeat näyttelyt Kulttuurien museossa ja satoja henkiä vetäneet seminaarit, työpajat – näistä syntyi tunne, että kannatti. Näyttelyt syntyvät vuoropuheluista, olen nauttinut aina ajatusten vaihdosta kollegoiden, konservaattorien ja museomestareiden kanssa.

Kansatieteilijä on tekemisissä ihmisten kanssa. Se tekee alan monipuoliseksi, ihmiset kun ovat erilaisia, ja niin ovat myös esineet, koska ne ovat ihmisten tekemiä ja käyttämiä. Tutkimukseni olen soveltanut myös käytäntöön. Olen kokenut, että suomalais-ugrilaiset kokoelmat velvoittavat vuoropuheluun näitä kansoja edustavien museoiden kanssa. Olen käynnistänyt yhteisprojekteja Venäjän suomalais-ugrilaisten museoiden kanssa vuodesta 1994 lähtien. Kiehtovaa oli tehdä yhdessä kierto- ja verkkonäyttelyitä sekä kenttätöitä. Projektit tarjosivat mahdollisuutta kurkistaa suomalais-ugrilaiseen maailmaan myös muillekin suomalaisille kansatieteilijöille ja opiskelijoille.

Nyt on tutkimuksen vuoro. Voin hyvällä omallatunnolla uppoutua kirjojen maailmaan. Yhteistyö Marin kansallismuseon kanssa pitää kyllä maan pinnalla.
Maaliskuuksi haasteen saa Anna Rauhala.

Anna Kangas, amanuenssi

Opiskeluajaltani (vuodet 1996 – 2001) Helsingin yliopistossa ovat lämpimimpinä muistoina säilyneet hetket ja retket opiskelukavereiden kanssa. Tiivis porukka ja hienot yhdessä koetut vuodet ovat jättäneet jälkeensä verkoston, josta on ollut paljon iloa ja hyötyä myös työelämässä. Kokoonnumme yhä kohtalaisen säännöllisesti ja opiskelukaverin puoleen on helppo kääntyä pienissäkin jutuissa.

Luonteelleni on ominaista, että minulla pitää olla selkeät tavoitteet. Niinpä melko alkuvaiheessa kansatieteen opintojani tein päätöksen suuntautua museoalalle. Tämä oli minusta sopivan konkreettinen päämäärä. Selkeiden museoaineiden joukosta napsin itselleni sopivimmat sivuaineet. Ja niin siinä sitten kävi, että päädyin museoon.

Opiskeluaikana ja valmistuttuani työskentelin monissa mielenkiintoisissa projekteissa ja tehtävissä: Metsähistorian Seuran tutkimushankkeessa, Kulttuurien museossa, Espoon Glims talomuseossa, Museoviraston Keruuarkistossa ja Vantaan kaupunginmuseossa. Kulttuurien museossa olin tekemässä kahta Siperia-aiheista näyttelyprojektia intendentti Ildikó Lehtisen kanssa. Näistä jälkimmäisen myötä pääsin käymään Hanti-Mansiassa asti, kun sinne tekemämme kierto- ja verkkonäyttelyt avautuivat syksyllä 2010.

Helmikuussa 2011 sain vakituisen työpaikan Vantaan kaupunginmuseosta, joka oli minulle tuttu 2000-luvun harjoitteluista ja sijaisuuksistani. Vastuualueekseni tuli museon arkistokokoelma sekä nykydokumentointi ja vastaan näin ollen myös museon TAKO-toiminnasta.

Samana vuonna samaan työpaikkaan päätyi myös opiskelukaverini Mari Immonen. Ei kestänyt kauankaan, kun yhteisillä työmatkoilla aloimme pyörittelemään visiota uudenlaisesta osallistuvasta dokumentointihankkeesta. Rock’n Vantaan työmetodeiksi valikoituivat luonnollisesti haastattelu ja havainnointi. Pidimme myös alusta asti tärkeänä, että työtä tehdään yhdessä kentän ja muiden toimijoiden kanssa. Esimerkiksi Helsingin yliopiston kansatieteen, folkloristiikan ja kulttuuriperinnön oppiaineet toivat oman tärkeän osuutensa Rock’n Vantaa -kokonaisuuteen, jota esiteltiin huippusuositussa Rock’n Vantaa -näyttelyssä 15.5.–21.12.2014 Tikkurilan vanhalla asemalla.

Kaikin puolin nappiin mennyt projekti antoi virtaa ja rohkeutta jatkaa samantyylisen, osallistuvan ja vuorovaikutteisen tekemisen tiellä. Rock’n Vantaan aikana syntyneitä käytäntöjä on ollut antoisaa testata ja jatkojalostaa. Kesällä olimme havainnoimassa Kaljakellunta-tapahtuman kellumalla itsekin Vantaanjoessa. Dokumentointi liittyy ensi syksynä avattavaan joki-aiheiseen näyttelyyn. Syksyllä piipahdimme Hakkilassa sijaitsevassa pornokaupassa haastattelemassa 70-vuotiasta kauppiasta. Tämän taustalla on laaja rakkaus-aiheinen projekti, joka huipentuu Suomen itsenäisyysjuhlavuonna 2017 avattavaan Rakkauden kaupunki -näyttelyyn.

Vaikka viimeaikaiset Vantaan kaupunginmuseon havainnointikeikat ovat herättäneet jonkin verran huvittaneisuutta, olemme saaneet myös paljon kannustusta. Erityisesti kansatieteen parista meille on tullut se luottamus, että tekemässämme työssä on järkeä. Yleisöltä saamassamme palautteessa on havaittavissa tyytyväisyyttä siihen, että työtapamme ja dokumentointiaiheemme ovat koskettaneet tavalla tai toisella monia Vantaalla asuneita. Se, että olemme museossa kiinnostuneita ihan tavallisten ihmisten lähimenneisyydestä ja henkilökohtaisista muistoista, on ollut monille kohtaamillemme ihmisille uusi, mutta tärkeä juttu. Olemme toimintamme kautta halunneet tuoda nostetta niin tutkimusaiheillemme, Vantaalle kuin museokentälle, mutta ilman muuta myös omalle oppiaineellemme, kansatieteelle.

Helmikuun kansatieteilijäksi haastan suuresti kunnioittamamme oppiäitimme Ildikó Lehtisen.

Mikko Teräsvirta, intendentti

Päntätessäni vuosituhannen loppupuolella kirjatenttiin Asko Vilkunan teosta Suomalaisen karjasuojan vaiheita, mieleeni tuskin juolahti ajatus teoksen antavan taitoja työelämääni joskus tulevaisuudessa. Olin ajautunut yliopistolla hiljalleen kansatieteen pariin ja minua viehätti oppiaineen sisältöjen laaja-alaisuus ja mahdollisuus sukeltaa tuntemattomaan, kaupunkilaiselle tyystin vieraaseen maalaismaailmaan tai vaikka lappalaisten siirtolaisten elämään Ruotsissa. Olin luonnollisesti potenut humanistiopiskelijan eksistentiaalista tuskaa epävarmasta tulevaisuudesta ja kaavaillut vakavasti alan vaihtoa ja kotitalousopettajan koulutusohjelmaan hakemista, tuntuihan se kansatieteen tutkintoa selkeämmältä koulutukselta ja se voisi antaa valmiuksia työskentelyyn esimerkiksi Stockan Herkun neuvonnassa tai rohkeammin ajateltuna jopa ruokatoimittajana, uutuusviineistä analyyttisesti kirjoittaen ja uusimpia trendiravintoloita arvostellen.

Opiskeluaikana pääsin kuitenkin tekemään toinen toistaan seuraavia, äärimmäisen kiinnostavia tehtäviä. Matkustin Päämajamuseon toimeksiannosta kenttätöissä ympäri Suomea ja haastattelin jatkosodan päämajassa parhaita nuoruusvuosiaan viettäneitä sotilaita, siivoojia ja esimerkiksi toimistotyöntekijöitä. Yliopistolla pääsin tekemään tutkielmia minulle läheisistä ruokaan, aterioihin ja tapakulttuuriin liittyvistä aiheista. Näissä tutkielmissa kansatieteellinen lähestymistapa oli mielestäni ylivertainen. Ratkaisevia olivat myös kauniit suvet, jotka vietin Seurasaaren ulkomuseossa opasvartijan ja kevätsiivoojan työssä.

Seurasaaressa viehätti moni seikka, ainutlaatuinen rakennusten ja esineiden muodostama harmoninen, taianomainen kokonaisuus aivan Helsingin keskustan tuntumassa, loistava ja samanhenkinen työyhteisö juhlineen ynnä muine rientoineen ja tietysti museon vahva kansatieteellinen luonne. Ulkomuseon jätin haikein mielin elokuussa 2001.

Kymmenen vuoden kuluttua löysin itseni jälleen Seurasaaren ulkomuseosta, tällä kertaa intendentin virasta ja tilanteesta, jossa saatoin yllätyksekseni hyödyntää suoraan monia opiskelemiani asioita, esimerkiksi tietoja kansanomaisista karjasuojista. Toki museotyössä tarvitaan valtaosana työajasta sellaisia taitoja, joita ei varsinaisesti opeteta. Näin on asian laita varmasti useimmilla aloilla: ”työ tekijäänsä neuvoo”. Yliopistolla olin tutustunut muihin kansatieteen opiskelijoihin ja luentojen lisäksi opintomatkoilla Keski-Euroopassa sekä Helsingissä juhlien syntyi joukko, joka on osoittautunut arvokkaaksi vapaa-ajalla sekä erittäin hyödylliseksi verkostoksi myös työelämässä.

Ulkomuseotyössä on monia asioita, joiden vuoksi koen olevani etuoikeutettu. Saan työskennellä kauniiden interiöörien, esineiden ja pihojen parissa sekä esimerkiksi seurata suosikkivuodenaikaani kevättä ainutlaatuisella tavalla mykistävän kauniissa merellisessä luonnossa. Mainittakoon, että varsinainen työhuoneeni tosin on Kansallismuseolla ja kaikkea työaikaani en saaressa vietäkään. Voin seurata läheltä konservaattoreiden ja esinetutkijoiden työtä ja oppia koko ajan uutta sisällöistä. Myös museon kehittäminen innostaa, vaikka tähän harvoin jää riittävästi aikaa: kesällä 2015 avaamme kahden vuoden tauon jälkeen restauroidun Niemelän torpan ja palautamme Haapaveden vaivaisukon takaisin perusnäyttelyyn. On myös erityisen hienoa ja etuoikeus olla nuorten kausityöntekijöiden kanssa töissä ja toivon, että se pitää itsenikin pitkään nuorena, yli satavuotiaassa museossa.

Haastan seuraavaksi kuukauden kansatieteilijäksi Anna Kankaan, jonka työtä Rock ´n´ Vantaa -hankkeessa suuresti ihailen ja arvostan

Kertomusten kautta avautuu kokonainen maailma
Eerika Koskinen-Koivisto, tutkijatohtori

Yliopisto-opintojeni alussa olin vaikean valinnan edessä. Minut oli hyväksytty pääaineopiskelijaksi kahteen oppiaineeseen. Valitsin etnologian, vaikka erityisopettajana minua olisi odottanut varma työllistyminen. Muistan isäni kehottaneen minua opiskelemaan alaa, joka aidosti kiinnostaa minua. En ole katunut valintaani, eikä työllistymisenkään kanssa ole ollut vaikeuksia. Etnologiassa yhdistyy monta minua kiinnostavaa asiaa: kieli, kulttuuri, historia sekä ihmisläheisyys.

Etnologina minua kiehtovat erityisesti ihmisten kertomukset omasta elämästään, työstään ja ympäristöstään. Kertoessamme itsestämme peilaamme itseämme ympäröivään maailmaan. Kerromme elämästämme erilaisia versioita eri tilanteissa. Jokainen tarina on ainutlaatuinen, mutta samalla yhteydessä aiempiin kertomuksiin. Kertomusten kautta on mahdollista tutustua ihmisiin ja oppia ymmärtämään heitä ja heidän maailmojaan.

Tutkimustyö veti minut puoleensa pian valmistumiseni jälkeen. Tutkijan työn arki on ihanan monipuolista. Se koostuu muun muassa opettamisesta, kirjoittamisesta, toimittamisesta, haastatteluista, luennoinnista arkistovierailuista, tieteellisissä seuroissa työskentelystä ja yhteistyöstä monien erilaisten tahojen kanssa. Opinnot ja työni ovat vieneet minua myös maailmalle. Opiskelin aikoinaan sivuaineena Espanjan kieltä ja kulttuuria ja lähdin Erasmus-vaihtoon Madridiin. Jatko-opintojen aikana suuntasin Yhdysvaltoihin. Tutkijana pääsen matkaamaan konferensseihin mitä kiinnostavimmissa maissa ja kaupungeissa ja tapaamaan samalla kollegoja Israelista, Kiinasta tai Argentiinasta.

Tämän hetkisessä työssäni 1950-luvun arkea ja nostalgiaa tarkastelevassa tutkimusprojektissa olen päässyt työskentelemään museoammattilaisten kanssa ja vierailemaan uudelleen Yhdysvalloissa, tällä kertaa Wisconsinin yliopistossa Madisonissa. Seuraava tutkimusprojekti, johon osallistun, heittää minut Lappiin Inarin alueen kyliin. Maltan tuskin odottaa, että pääsen kuulemaan, mitä paikallisilla ihmisellä on minulle kerrottavana Lapin sodasta, poltetuista kylistä ja muuttuneista maisemista.

Haluan seuraavaksi haastaa Seurasaaren intendentin Mikko Teräsvirran kertomaan itsestään ja työstään kansatieteilijänä.

Crossing borders
PhD Laura Hirvi

When I started studying Ethnology about ten years ago in Germany, the Professor who held the welcome lecture for new students at that time announced in a matter of fact voice that after graduation the majority of us would end up working as taxi-drivers. This sentence still rings in my head, and I keep wondering how many of my fellow students actually ended up working in this profession. Or is the taxi-driving ethnologist just a figure that fuels an urban legend, which ethnologists as well as others keep on telling, and telling, and …telling?

Implicit in this urban legend seems to be the assumption that with a degree in ethnology it will be hard to gain a successful position in the job market. As a side note, we may ask here, of course, what success means in relation to ‘work’? Is success measured in money or the amount of material goods we store in our homes? Is it measured in the content of our work, the kicks we get out of it? Or does work-related success materialize itself in the amount of free time we have at hands outside of our working lives? The answer to this question depends on whom we ask and in what stage of their lives, but for all of us, I argue, it is an appropriate and important question to keep in mind while walking through a life in which work takes up a great amount of our time.

When I started studying ethnology, I dreamed of working in far-distant lands, and cherished the thought of frequent international travels. Now, being some ten years older, with a couple of long-term trips abroad as well as two kids on my back, my preferences have slightly changed. I still get thrilled about the idea of work as well as leisure travel. Travelling – the act of moving from one place to another – is for me a fruitful way of putting myself outside of the usual comfort zone and it provides a useful means for breaking the routine. Being immersed in an initially unfamiliar cultural context has always challenged me to look anew at what I have taken for granted so far. Those kinds of experiences have taught me to acknowledge that there are different ways of being in this world and that there are also various options for how we look at life and how we act in it.

Since I have been little, I have been amazed and mesmerized by the diversity that you can find in human kind. Ethnology gave me the excuse to turn this interest into a profession. It also taught me the skill of critical and analytical thinking as well as the competence to act in international settings. In addition, my studies, and in particular writing the MA as well as PhD thesis, taught me to pull of complex, long-term projects. My impatience served in those regards not as a stumbling block, but constituted a force that pushed me to go ahead and finish my undertaking in time. Studying ethnology also made me sensitive to look carefully at the impact of context when trying to understand any socio-cultural phenomena whatsoever. Further, it taught me the art of self-reflection, and encouraged me to engage wholeheartedly in creative thinking.

Creativity is considered today as a vital human force that is necessarily in order to solve problems in unique and innovative ways. Some also see creativity as an essential engine that drives the economic growth of cities and societies at large. In academia, creativity is perceived as a desirable disposition needed for producing cutting-edge research that will be of meaning also in tomorrow’s world. For me, creativity is also characterized by what could be called ‘border crossing practices’. As I see it, it is though the act of crossing borders that people get inspired to craft something new by moving beyond the things, thoughts and images that already exist.

Yet, in order to cross imaginary as well as real borders to be able to think outside, or perhaps rather ‘beyond’, the box, we first need to be aware of what the box we are trying to shake up actually contains. Further, we need to be clear about our motives: Why do we want to challenge the content of the box? What do we hope to achieve by this? What are the expected outcomes? In other words, we need to have a strategy at hand. This strategy, I suggest, shall be planned with the head as much as with the heart. Experience and knowledge may serve as guiding lights as much as dreams and desire shall help the (re-) searcher to draft new things, images and thoughts. Challenging urban legends is part of that game. An excellent example of the practice of border crossing can be found in the blog entry written by Suvi Lamminmäki, who challenged me to write this blog. Border crossing practices are also bubbling in the undercurrent of the next blog entry to which I invite ethnologist Eerika Koskinen-Koivisto, who is currently residing as a visiting researcher in the United States. Finally, I wish all of us happy (re-) searching in the years ahead!

Suvi Lamminmäki

Olen lotonnut joka lauantai viimeisen viidentoista vuoden ajan. Joinakin viikkoina olen sijoittanut suurimman osan tulevaisuudentoivostani voiton mahdollisuuteen mutta viime aikoina olen toistuvasti unohtanut veikkaamisen tyystin. Nykyisin minusta tuntuu etten välttämättä tarvitse lottovoittoa voidakseni toteuttaa unelmiani. Ajatus tulevaisuudestani kansatieteen parissa lämmittää huomattavasti enemmän kuin ajatus äkkirikastumisesta. 

Tänä syksynä aloitin toisen lukukauteni kansatieteen oppiaineen opiskelijana. Ylioppilaaksi pääsystäni on kuitenkin vierähtänyt jo tovi, kuten pitkästä Veikkaus Oy:n  asiakkuudestani voi päätellä, eikä viime vuosi ollut ensimmäinen fuksivuoteni. Olen aiemmin opiskellut Helsingin yliopistossa kemiaa. Vaikka ala olikin kiehtova, koin alituiseen jonkinasteista ahdistusta työtulevaisuuteni suunnasta. Lopulta, pari vuotta sitten, päätin muuttaa kyseisen suunnan ja hain kansatiedettä lukemaan. Nyt tiedän että minussa asuu sekä kemisti että kansatieteilijä. Tällä hetkellä he molemmat osallistuvat kansatieteen kandintutkielmani tekoon ja vaikka he eivät aina olekaan täysin samaa mieltä asioista, on heillä yhteinen tavoite. Luulenkin että harmoninen yhdessäelo onnistuu kun pohtii tarkasti miltä osin ja missä määrin samankaltaisuuksia voi hyödyntää. Täytyy vain muistaa että sudenkuoppiakin saattaa matkalta löytyä.

Vaikka luonnontieteelliset ja humanistiset alat ovatkin monessa suhteessa erilaisia, on niillä toimivilla ihmisillä paljon yhteisiä tavoitteita. Me tutkimme, me haluamme ymmärtää ja monet meistä haluavat vaikuttaa. Jokainen voi itse päättää haluaako ennemmin keskittyä alojen eroihin vaiko yhteneväisyyksiin. Mielestäni erot eivät ole ylitsepääsemättömän suuria; uskon meidän vain kysyvän erilaisia kysymyksiä ja etsivän erilaisia vastauksia. Menetelmät saattavat olla erilaisia mutta taustalla työhön kannustaa uuden löytämisen tai huomaamattoman esiin tuomisen halu.

Edellisessä blogikirjoituksessa Pia Olsson siirsi haasteen minulle viitaten samalla vertaukseeni kansatieteellisen totuuden etsimisen ja iteroinnin samankaltaisuudesta. Se on yksi niistä luonnontieteellisistä periaatteista joiden uskon auttavan minua kansatieteen urallani ja toinen niistä kahdesta jotka esittelen teille tässä kirjoituksessani.

Matematiikassa iteroinnilla tarkoitetaan prosessia jossa esimerkiksi yhtälö ratkaistaan toistuvilla, edeltäviin ratkaisuihin pohjautuvilla, approksimaatioilla kunnes tulokselle saavutetaan tietty, toivottu, tarkkuus. Iteroimalla saadun ratkaisun ei tarvitse olla eksakti, vain tarkkuudeltaan hyväksyttävä. On olemassa yhtälöitä joiden eksaktiin ratkaisuun emme omaa tarpeeksi tietoja tai laskutehoa. Eksakti ratkaisu saattaa olla olemassa mutta siihen pyrkiminen ei ole mielekestä tai kannattavaa.

Toisena esittelen Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen joka on yksi kvanttimekaniikan perusperiaatteista. Sen mukaan esimerkiksi hiukkasen paikkaa ja liikemäärää ei voida samanaikaisesti määrittää äärettömän tarkasti. Jos toista ominaisuutta halutaan tarkastella mahdollisimman tarkasti, kasvaa toisen epätarkkuus. Heisenbergin epätarkkuusperiaate muistuttaa minua tasapainon säilyttämisestä ja kompromissien teosta.

Kuten voitte arvata, minun ei ole vaikea löytää syitä siihen miksi molemmat  sekä humanistit että luonnontieteilijät valmistuvat filosofian maistereiksi. Suosittelen muillekin opiskelijoille hiukan erikoisempia aineyhdistelmiä. Inspiraatio kun usein löytyy sieltä mistä sitä vähiten etsii. Vaikkapa kvanttimekaniikasta.

Pia Olsson

Eksakti, eksaktimpi, kansatiede

Ystävälläni on tapana jakaa tieteet eksakteihin ja epäeksakteihin aloihin. Eksakteihin kuuluvat hänen jaottelussaan esimerkiksi matematiikka ja sitä hyödyntävä taloustiede (sic). Sanomattakin on selvää, että kansatiede on tällä janalla siinä päässä, jossa epäeksaktius loistaa. Tästähän me kansatieteilijät olemme itse asiassa ylpeitä: me ymmärrämme elämän monimutkaisuuden ja ”totuuden” tosiasiallisen saavuttamattomuuden. Me emme pelkää käsiemme likaantumista lähtiessämme tarkastelemaan elämän realiteetteja apuvälineinämme uteliaisuus, luovuus ja milloin minkinlainen elämänkokemus.   

Silti omia aineistojaan tarkastellessaan Kansatieteilijäkin voi aika-ajoin kaivata jotakin eksaktia, johon tarttua. Omaan kesääni on ihan oikeiden kesäaktiviteettien lisäksi kuulunut muutama vuosi sitten tekemäni kenttätyön haastattelulitteraatioiden lukeminen ja niiden pohjalta tutkimuksellisten näkökulmien tematisointi. Konkreettisimmillaan tämä on ollut mielenkiintoisiksi ja paljastaviksi kokemieni haastattelukatkelmien poimimista lopullista analyysia varten. Lukukertojen lisääntyessä valitsen yhä tarkemmin ja tarkemmin ne katkelmat, jotka tulkintani mukaan kuvaavat tutkimuskohdettani parhaalla mahdollisella tavalla.

Työ on ollut hauskaa, sillä olen lukenut sanavalmiiden ja aktiivisten nuorten näkemyksiä omasta sosiaalisesta ympäristöstään. Kuitenkin – huolimatta siitä, että takanani on jo muutama tutkimusprosessi – on tutkimuksen eksaktiuden problematiikka edelleen mielessäni valintoja tehdessäni: Tulevatko oikeat näkökulmat tutkimuksessani riittävästi kuuluville? Olenko ylipäätään saanut kaikki näkökulmat kenttätöitä tehdessäni esiin? Mitä nuoret ovat halunneet kannanotoillaan viestittää? Mitä minä haluan heitä lainaamalla viestittää?

Uskoa omaan prosessiini en kuitenkaan ole saanut etsimällä eksaktiuden ydintä vaan sattumoisin mökkikirjastosta poimimiani romaaneja lukemalla. Ne kaikki muodostivat mielessäni jonkinlaisen linkin kansatieteelliseen tutkimukseen.

Ensimmäinen hyvin suora kytkös löytyi Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisesta. Siinä päähenkilö haluaa tutustua omaan rakennettuun menneisyyteensä tutkijana esiintymällä. Tukholmalaisen etnologin Mats Runströmin puhelinhaastattelut Majornan alueen kansanluonteesta tuottavat kuitenkin erilaisen kuvan päähenkilön menneisyydestä kuin mitä tutkija oli ennakoinut ja toivonut. Mats Runström alias Mikael Andersson alias Mikko Virtanen päättää kuitenkin rohkeasti hyväksyä ja kohdata menneisyytensä totuuden ja alkaa rakentaa uutta elämäänsä ruotsalaisen kansankodin täysivaltaisena jäsenenä.

Viimeisimmässä lukukokemuksessani Kate Atkinson puolestaan tarjoili lukijalle erilaisia todellisuuksia, kun Elämä elämältä -romaanin päähenkilö Ursula Todd elää kohtauksia elämästään yhä uudelleen ja uudelleen. Toisistaan hyvin poikkeaviin kohtaloihin johtavat elämän pienet ja toisinaan suuret valinnat mutta myös niistä riippumattomat historialliset tapahtumat. Lukija etenee toivossa, että onnellisin todellisuus – mikä se itse kullekin onkaan – toteutuisi.

On tietysti epäreilua verrata kaunokirjallisen vale-etnologin menetelmin tuotettua paljasta totuutta toisen kirjailijan luomaan totuuksien kirjoon.  Mutta koska se helpottaa oloani kansatieteilijänä, teen sen.  

Atkinson ei viittaa millään tavoin kansatieteeseen, mutta hänen tapansa tarjota vaihtoehtoja lukijalle toi mieleeni tieteenalamme tavan lähestyä totuutta. Samalla se tuntui tarjoavan syvällisemmän ymmärryksen elämän syy- ja seuraussuhteista kuin Mats Runströmin metodit. Useiden totuuksien todellisuudessa on sittenkin jotain kovin rauhoittavaa ja jotain kovin todellista – ehkä jopa ripaus eksaktiutta.

Blogihaasteen siirrän nyt Suvi Lamminmäelle, jolle kansatieteellisen totuuden etsiminen vertautuu iterointiin.