Laura Ekholm

Pääsin opiskelemaan kansatiedettä 2011, yhden lukion jälkeisen välivuoden jälkeen.  Kansatiede tuli yliopiston hakuoppaassa eteeni, ja huomasin, että se oli täydellinen vaihtoehto minulle. Nyt kolmen vuoden opiskelujen jälkeen olen edelleen tyytyväinen valintaani.  Kansatieteen lisäksi olen opiskellut sivuaineinani yhteiskuntapolitiikkaa ja sosiologiaa, koska halusin tehdä tutkinnostani mahdollisimman monipuolisen, ja nähdä muidenkin kuin oman tiedekunnan meininkiä.

Elämääni mahtuu (onneksi) muutakin kuin opiskelua. Koska ilmeisesti yliopisto ilmapiirinä miellyttää minua niin kovin, olen päätynyt vielä työskentelemään yliopistolle. Työskentelen tällä hetkellä Helsinki Think Companyssa, joka on Helsingin yliopiston ja Helsingin kaupungin yhteinen tuotos.

HTC on keskustakampuksen ytimessä sijaitseva kohtaamisten tila ja paikka uudenlaiselle akateemiselle yrittäjyydelle. Tila toimii sekä yhteisöllisenä työtilana että erilaisten tapahtumien areenana. Think Companyn tavoitteena on tuoda opiskelijat, tutkijat, yrittäjät ja kaikki akateemisesta yrittäjyydestä kiinnostuneet yhteen.  Think Companylla voi järjestää tapahtumia, ja meiltä host-teamin jäseniltä voi aina pyytää apua missä tahansa kysymyksissä, sparrausta ja apua saa! Think Companyn kanssa on myös mahdollista tehdä esimerkiksi kurssiyhteistyötä sekä pyytää meitä vierailuille asian tiimoilta.
Helsinki Think Companyn uudet nettisivut avautuivat juuri, käy ihmeessä tutustumassa, http://thinkcompany.fi  

Itse päädyin Think Companylle viime syksyn haun kautta, kun kaipasin uusia tuulia työelämässä. Kannustimena toimi myös se, että olin itse kyllästynyt siihen, ettei yliopistolla ollut mielestäni tarpeeksi monipuolista työelämään opastamista, ja esimerkiksi yrittäjyyttä työllisyysvaihtoehtona ei markkinoitu. Huomasin itse ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana, että perinteiset kansatieteelliset uravaihtoehdot eivät innostaneet minua niin paljon kuin opiskeluiden alkuvaiheessa, ja koin että suuntaa ja apua oli vaikeaa löytää yliopistolta. Koen, että oma suurin ”heräämiseni” tapahtui eräällä kurssilla, jossa minulla oli parini kanssa tehtävänä suunnitella tiedote yrityksille kansatieteen opiskelijoista ja harjoittelupaikoista. Kurssin jälkeen aloin miettiä enemmän ja enemmän yrittäjyyttä ja yritysmaailmaa vaihtoehtona itselleni. En näe yritysmaailmaa huonona työllistymisvaihtoehtona, vaikka perinteisesti se on saattanut nostattaa humanistien karvat pystyyn.

Itse olen tällä hetkellä ainoa Think Companylla työskentelevä humanisti, ja olen saanut lukemattomia kertoja selittää mitä opiskelen. Monesti kansatiede sekoitetaan kansantaloustieteeseen, ymmärrettävää toki. Vastoin omia ennakkoluulojani moni on ollut hyvin kiinnostunut, ja olen käynyt kevään aikana lukemattomia hienoja keskusteluita ihmisten kanssa. Innostavista keskusteluista syntyi muun muassa humanistien monialainen työelämätapahtuma Uusille Urille, jota vietettiin 5.5.2014.  Tapahtuma oli täysin opiskelijoiden luoma ja järjestämä.

Think Company on kaikille avoin, ja toivoisin näkeväni tilassa enemmänkin humanisteja. Paikalle ja tapahtumiin voi ja kannattaa tulla, vaikka aiheet ja tapahtumien järjestäjät eivät olisi tuttuja.

 Think Company on matalankynnyksen paikka ja toivotan kaikki oikein sydämellisesti tervetulleiksi. Yleensä parhaat jutut syntyvät kohtaamisista!

Itse valitsen seuraavaksi kuukauden kansatieteilijäksi Pia Olssonin.

Professori Katriina Siivonen

Sinä kesänä, jolloin sain tietää päässeeni Turun yliopistoon opiskelemaan kansatiedettä, olin töissä kotikaupungissani Seurasaaren ulkomuseossa. Olin siellä Antin talossa, missä kudoin museokangaspuilla kopiota räsymatosta. Poissa ollessani mattoa kutoi Vuokko Ahlfors. Kutomamme matto on siitä lähtien ollut alkuperäisen paikalla Antin isäntäväen kamarin lattialla. Vuokko toimii tällä hetkellä Kansallismuseossa tekstiilikonservaattorina, minä Helsingin yliopistossa kansatieteen professorina. Ainakaan omalla kohdallani ei ole ollut ollenkaan itsestään selvää, että tieni on kulkenut tähän.

Käsin tekeminen on minulle edelleen elämän oleellinen osa, enkä olisi pannut pahakseni käsityöalalle päätymistä. Kansatieteen opiskelun aloitettuani innostuin kuitenkin siitä niin, että haave käsityöammatista jäi sivuun. Siirryin kutomaan sanoista kudelmia. Yritän tavoittaa niihin jotakin kulttuurista, joka ei kuitenkaan muuntelevana ja muuttuvana suostu jähmettymään mihinkään tekstiin.  Museoissa olen viihtynyt hyvin elämäni eri vaiheissa, tarkkailemassa pysäytettyjä kuvia menneestä. Mutta valmistuttuani kansatieteen maisteriksi, en ole ollut päivääkään töissä museoissa. Sen sijaan minut pyydettiin kesken kansatieteen väitöskirjan teon töihin Tulevaisuuden tutkimuskeskukseen, jonka innostava ilmapiiri ja puhutteleva ote muuttuvaan maailmaan imaisivat minut mukaansa noin kymmeneksi vuodeksi.

Tunnen itseni kokonaiseksi, jos pystyn pitämään vireillä kaikkia näitä ajattelun ja toiminnan ulottuvuuksia ja liikkumaan ajassa sekä menneessä, nykyisyydessä että tulevassa. Onnekseni kansatiede laaja-alaisena tieteenalana sallii tämän. Minulla, kuten kansatieteessä yleensäkin, asioiden havaitsemista ja jäsentämistä suuntaa ihminen. Kulttuuri on materian, toimien, taitojen ja tarinoiden jatkuvaa virtaa ihmisten käsien, koko kropan, tunteiden ja ajatusten kautta menneestä tulevaan. Tätä virtaa pitää yllä ja uudistaa vuorovaikutus ihmisten kesken ja ihmisen ja luonnon välillä. Yhtä lailla tämä virta pitää yllä ja uudistaa suhteita ihmisten kesken ja luonnon ja ihmisen välillä. Kuljen mielelläni sen osana tuottamalla siitä sekä tekstejä että tekstiilejä.

Molempien tuottamiseen tarvitaan taitoja. Taidoista aina jokin osa on sanattomassa muodossa tuntumina ja toimintoina. Ne ovat minusta kulttuurin kiehtovinta osaa. Ne haihtuvat olemattomiin, jollei niitä käytetä, omaksuta muilta ihmisiltä, jollei niihin oteta tuntumaa aineellisesta ja aineettomasta ympäristöstämme ja jollei niitä uudisteta. Ne eivät pysy yllä mekaanisesti toistamalla. Ne kuihtuvat, jolleivät niissä ole mukana sekä ihmisten kädet, kroppa, tunteet että ajatukset. Ja silloin jokainen tuo niihin oman ominaisen lisänsä, eivätkä ne suostu jähmettymään mihinkään aineellisen tai aineettoman kulttuurin ilmenemismuotoon. Niiden analysoiminen tekstiksi asti vaatii paitsi ajatuksia, myös tuntuman ja toiminnan kokemista.

Tästä näkökulmasta katsoen pidän taitojen vaalimista oleellisimpana kulttuuriperintötyönä. Se tarkoittaa jatkuvaa uuden omaksumista ja tuottamista ja taitojen välittämistä muille esimerkiksi käsityön alalla. Ja samaa tarvitaan myös kansatieteen alalla. Tätä kaikkea haluan ilolla tehdä edelleenkin!

Seuraavaksi kuukauden kansatieteilijäksi valitsen Laura Ekholmin, jolla on kiinnostava työkenttä Helsinki Think Companyssa.

FM, jatko-opiskelija Inkeri Hakamies

Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2005 ja samana syksynä aloitin kansatieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Kansatiede ei kuitenkaan ollut minulle itsestään selvä valinta. Olin ilmoittautunut useampaan pääsykokeeseen enkä ollut aivan varma, jaksaisinko osallistua niihin kaikkiin. Päätös syntyi lopulta Helsinki-päivänä (12.6.), jota vietin äitini kanssa Seurasaaressa. En tiedä, innostiko minua tuolloin enemmän itse Seurasaari museorakennuksineen, vai äitini kertomat tarinat nuoruudestaan, jolloin hän oli Seurasaaressa oppaana töissä. Joka tapauksessa ehdin vielä juuri ja juuri kahlata läpi pääsykoekirjat ja pääsin opiskelemaan. Seuraavana kesänä olin jo itse opasvartijana Seurasaaressa.

Siihen, mihin aiheisiin kansatieteilijänä tartun, vaikuttaa luonnollisesti oma henkilökohtainen elämäni. Esimerkiksi pro graduni käsitteli suomalaisia vaihto-opiskelijoita 2000-luvun Berliinissä. Idea siihen syntyi kaukosuhteesta, jonka myötä aloin matkustella Berliiniin ja tapasin sikäläisiä suomalaisopiskelijoita. Vastavuoroisesti kansatieteilijän roolista ei tahdo enää päästä irti yksityiselämässäkään. Suomalais-saksalaisessa parisuhteessa joudun usein suomalaisen kulttuurin asiantuntijan rooliin, ja saksalaisten sukulaisten kysymyksiin (”Miten tämä asia on Suomessa?”) vastatessani huomaan usein pohtivani, ketä nyt vastauksillani edustan. Mitä pidemmälle olen opinnoissani päässyt, sitä kriittisemmin suhtaudun ”suomalaisen” kulttuurin yleistämiseen. (Yleensä vastaukseni ovat varmasti melko epätyydyttäviä, esim. ”suomalaiset tekevät tämän asian usein näin, mutta eivät kuitenkaan välttämättä kaikki”.) Toisaalta käsitykseni kulttuureista on laajentunut, ja olen todennut, että merkittävimmät kulttuuriset erot minun ja puolisoni välillä eivät selity eri kansallisuuksillamme, vaan sillä, että toinen meistä on luonnontieteilijä ja toinen humanisti.

Muistan erään kanssaopiskelijan kerran sanoneen, että häntä kiehtoo kansatieteessä se, että pääsee kurkistamaan toisten ihmisten elämään. Olen vasta myöhemmin oivaltanut saman. Paitsi että olin Seurasaaressa kesätöissä, tein opiskelun ohella jonkin aikaa toimistosiivoojan ja postinjakajan töitä, ja jälkeenpäin olen päättänyt, että oikeastaan voin lukea myös ne oman alan työkokemukseksi. Niiden avulla olen oppinut lukemaan toimistotiloja, rappukäytäviä ja kadunvarsia uudella tavalla, ja ymmärrän miten samat tilat tai asiat voivat näyttää erilaisilta eri ihmisten näkökulmasta.

Kaivelin tätä kirjoittaessani vanhoja päiväkirjojani ja yritin hetkeksi palata kesään 2005. Kuten seuraavasta otteesta käy ilmi, en ehkä vielä tiennyt, mitä yliopistolta ja kansatieteeltä odottaa, mutta olin kuitenkin selvästi tehnyt itselleni sopivan valinnan:

”Mulla ei ole mitään realistista kuvaa yliopisto-opiskelusta. Vähän niinkun alottas koulun uudestaan. Musta on myös kivaa, että saa jotain tekemistä. Kotona istuminen on vähän tylsää, vaikka nyt siihen on ihan hyvä syy, kun ulkona on satanu kaatamalla taukoamatta melkein kolme tuntia. Puoli kerrosta alaspäin on taas asunnon näyttö. Tekis mieli mennä kuikuilemaan. Kattoo samasta talosta eri pihalle.” (Inkeri Hakamies, 28.8.2005)

 

Professori Hanna Snellman

Tutkijan työhön kuuluu olennaisena osana liikkeellä oleminen ja uusiin ihmisiin tutustuminen. Minullakin on tullut urani aikana istahdettua monenlaisiin ratikoihin – vertauskuvallisessa mielessä – ja juteltua monenlaisten vierustovereiden kanssa. Tällaisella tutkimukseeni liittyvällä matkalla ajattelin aloittaa Helsingin yliopiston kuukauden kansatieteilijä -blogin.

Vietin joulun 2007 Thunder Bayssa, Kanadassa perheeni kanssa. Olin saanut kutsun vierailevaksi professoriksi paikallisen yliopiston Finnish Studies -ohjelmaan.  Suomessa olen tottunut viettämään joulua perhepiirissä, mutta Kanadassa sellainen ei tullut kuuloonkaan. Niinpä vietimme jouluaaton kanadanranskalaisessa perheessä, joissa meidän lisäksemme oli kutsuttuna muita ystäviä ja isäntäväen sukulaisia. Olimme leikkimielisen innostuneita kutsusta, koska kanadanranskalaisten joulupukki tulee vierailulle jo keskiyöllä eikä vasta joulupäivän aamulla.

Jouluaattoa vietettiin kanadalaisen rennosti, eikä tutkimuksesta puhumistakaan kaihdettu. Isäntämme, historian professori Ronald Harpelle oli löytänyt antikvariaatista 1900-luvun alussa painetun suomalais-amerikkalaisen keittokirjan ja hän tarjosi sitä minulle lehteiltäväksi.  Tahrojen täplittämä keittokirja, jonka välissä oli pieniä haparoivalla käsialalla kirjoitettuja reseptilappusia, oli niin kiehtovaa luettavaa, että jo seuraavana yönä luin sen kannesta kanteen. Moni asia askarrutti minua lukiessani. Kenelle keittokirja oli suunnattu? Minkälaisia salaisuuksia ruokareseptit kätkevät? Oli ilmeistä, että pääasiallista kohderyhmää eivät olleet suomalaiset perheenäidit vaan pikemminkin amerikkalaisissa perheissä ja majataloissa palvelijana ja kokkina työskentelevät suomalaisnaiset.
Suomeen palattuani liitin amerikansuomalaiset keittokirjat suomalaisiin siirtolaisiin liittyvään tutkimukseeni. Sittemmin olen löytänyt useita ennen toista maailmansotaa julkaistuja amerikansuomalaisia keittokirjoja maailman eri yliopistojen kirjastoista ja antikvariaateista. Niistä jokainen on yksilö, koska keittokirjan väliin on tapana sujauttaa myös omia reseptejä ja muita ohjeita. Toistaiseksi olen kirjoittanut aiheesta yhden artikkelin ”Cookbooks for Upstairs”, joka ilmestyy Kanadassa vuonna 2014. Artikkelissani esittelen varhaiset amerikansuomalaiset keittokirjat sekä niiden julkaisemisen taustan ja analysoin ruokareseptejä ohjeina amerikkalaisuuteen. Haaveenani on joskus tulevaisuudessa kirjoittaa aihepiiristä kirja myös suomeksi. Kun Thunder Bayssa tartuin keittokirjaan, en arvannut, minkälaiselle matkalle pääsin.

Toivottavasti lyhyestä kuvauksestani välittyy edes vähän se intohimo, mitä tutkimusta kohtaan tunnen. Samanlaisia onnentunteita olen 1980-luvulla kokenut kirjoittaessani kansatieteen proseminaariesitelmän Kitisenjoen uittotyöntekijöistä ja gradun Elannon leipätehtaan työntekijöistä. Ja monta muuta kertaa erilaisten tutkimusaiheiden parissa.

Idea Helsingin yliopiston kansatieteen piirissä julkaistavasta blogista syntyi syksyllä 2013 oppiaineen piirissä toimivan henkilökunnan ja tutkijoiden keskustellessa kansatieteen kehittämisideoista. Oppiaineen professorina sain kunnian kirjoittaa ensimmäisenä. Päätimme, että kuukauden kansatieteilijä etenee viestinä niin, että kirjoittaja valitsee aina seuraavan kirjoittajan. Minä annan viestikapulan FM Inkeri Hakamiehelle, joka on juuri aloittanut tohtoriopinnot kansatieteessä.