Väitöskirja 2015: ‘Théorie’, ‘hypothèse’, ‘modèle’ et ‘méthode’ dans le domaine de la linguistique: perspectives sémasiologique et onomasiologique

 

 

 

Tutkijaksi vähän vahingossa

En oikein tiedä miten olen tullut tälle alalle. Kielentutkimus avaa näkökulmia ihmiseen sosiaalisena ja kognitiivisena olentona. On kiehtovaa miettiä sitä suhdetta. Valtaosa ihmisten sosiaalisesta toiminnasta ja yhteiskunnan toiminnasta perustuu jotenkin teksteille ja kielelle, etenkin kun otetaan mukaan myös puhutut tekstit.

Yläkoulussa olin sitä mieltä, että minusta tulee englannin ja ranskan opettaja. Lukiossa aloin opiskella myös venäjää, ja jatkoin näiden kielten opiskelua myös yliopistossa. Olin jo opiskeluaikana osittain töissä, ja valmistumisen jälkeen 2006 olin töissä Maunun koulussa Ruskolla sivutoimisena kieltenopettajana. Pidin työstäni, mutta tietysti siinäkin työssä on omat raskaat puolensa.

Sivutoiminen kun olin, mieheni kannusti minua kysymään lisätunteja yliopistolta. Kysyin professori Eija Suomela-Salmelta, tarvittaisiinko jossain ranskan projektissa tutkimusavustajaa. Olin tuntisopimuksella ensin kuukauden, sitten Veronika Laippala pääsi Langnet-tutkijaksi, ja minä pääsin Veronikan assistentuuriin sijaiseksi. Tässä vaiheessa minulla ei ollut suunnitelmia väitöskirjan tekemisestä. Olin joskus paljon nuorempana sitä suunnitellut, puhunut isoäidillekin, että haluaisin tehdä väitöskirjan. Isoäiti sanoi silloin, että olisiko parempi sopia asioista kuin väitellä. Hän oli kuitenkin väitöksessä paikalla, oli muuttanut mielensä.

Ajatukseni oli ollut, että voisin tehdä väitöskirjaa opettajantöiden ohella, lomilla. Eihän siitä mitään olisi tullut. Assistentuuriin kuului väitöskirjan tekeminen ja aluksi ajattelin, että jatkaisin graduaiheesta. Eijalla oli projekti, jossa tutkittiin akateemista diskurssia eri näkökulmista, ja lähdin siihen mukaan. Tarkoitus oli tehdä tutkimus tieteen metaforista.

Varsinaisen tutkimusaiheen valikoituminen oli pitkä prosessi. Mietin ja luin aineistoa ja tutkimuskirjallisuutta. Huomioni kiinnittyi yhä enemmän sellaisten keskeisten tieteellisten termien kuin teoria, malli ja hypoteesi käyttöön tutkimusartikkeleissa. Kun en pystynyt selvittämään itselleni kuinka näitä termejä tulisi käyttää, jouduin vaihtamaan aiheen näihin.

Sain jatko-opinto-oikeuden toukokuussa 2007. Kaksi vuotta tein tutkimusta muun työn ohessa, työ ei hirveästi silloin edennyt. Kävin konferensseissa, kirjoitin jonkin julkaisunkin, olin vielä kiinni metaforissa.

Rahoitus antoi vauhtia

Kokoaikaisen väitöskirjatyön aloitin elokuussa 2009 Suomen Kulttuurirahaston myöntämän kaikkiaan kolmivuotisen rahoituksen turvin. Vasta silloin aloin kerätä ja analysoida aineistoa systemaattisesti. Kävin myös Nantes’in yliopistossa tekemässä jatkopintoja syksyllä 2009, olin siellä marraskuun. Minun piti olla pidempäänkin, mutta olin raskaana, enkä voinut olla kuukautta kauempaa, kun en olisi saanut lentää takaisin kotiin. Se oli lyhyt aika, mutta siitä oli paljon hyötyä.

Nantes’issa pääsin kiinni ranskankielisiin aineistoihin. Vaikka aineistojen saatavuus on helpottunut ja lehtiä saa verkosta, esimerkiksi ranskankieliset väitöskirjat eivät ole verkossa, vaan niitä pitää mennä katsomaan paikan päälle. Vietin paljon aikaa kirjastossa, siellä oli tosi avuliasta kirjastohenkilökuntaa. Olin mukana jatkokoulutusseminaarissa, sain kommentteja ja vinkkejä mm. siitä, mitä kannattaisi lukea tieteenfilosofiasta.

Tunteet ja ajatukset ovat vaihdelleet prosessin aikana kovasti. Nyt muistossa painottuvat prosessin viimeiset vuodet. On oikeastaan vaikea palata ajatuksissa sinne ihan alkuun. Työn tekeminen oli erilaista prosessin eri vaiheissa.

Viimeiset puolitoista vuotta oli tosi intensiivistä työtä. En pitänyt juuri lomia, enkä oikein viikonloppujakaan. Jos pidin edes viikonlopun vapaata, minulla meni maanantaina koko aamupäivä siihen, että sain itseni käyntiin. Loman jälkeen meni viikko tai enemmänkin, että pääsin tutkimukseen kiinni. Ei siihen loppuvaiheessa ollut varaa. Ainoa tapa oli, että joka päivä piti kirjoittaa, vaikka vähemmän välillä. Viikonloppuna kirjoitin ainakin pari kolme tuntia, että asia pysyi aktiivisena mielessä.

Aloittelevien jatko-opiskelijoiden on kuitenkin hyvä huomata, että alkuvaiheessa tutkimustyö ei ole ihan näin intensiivistä. Silloin mietitään tutkimuksen suuntaviivoja ja peruskysymyksiä, mikä on raskasta työtä. Ei silloin ole pääasia se, miten paljon määrällisesti tekee. Ajatukset kypsyvät hiljalleen. Alkuvaiheessa minullakin oli viikonloppuja ja lomaa. Loppuvaiheessa tuntui, että jotta pystyy pitämään ison projektin kasassa, pitää työskennellä intensiivisesti. Tähän ajoi myös sisäinen pakko, jota voi kai myös inspiraatioksi kutsua.

Yhteensä sain noin neljä ja puoli vuotta täysiaikaista rahoitusta. Äitiyslomien jälkeen sain Turun yliopistolta määräaikaisen tohtorikoulutettavan pestin, sitten vielä Turun yliopistosäätiöltä puolen vuoden ja Emil Aaltosen säätiöltä puolen vuoden apurahat väitöskirjan viimeistelyyn.

Metodi hukassa

Metodi tuotti alussa pitkään ongelmia. Kokeilin erilaisia korpuspohjaisia metodeja. Luin tutkimuksia ja mietin, sopisiko tämä menetelmä. Pitkään koodasin aineistoon uusia muuttujia, mutta ne eivät antaneet tuloksia, joihin olisin voinut perustaa tutkimusta. Olin ihan turhautunut siihen, etten koskaan löydä minulle sopivaa menetelmää. Lopulta se löytyi lukemisen kautta. Olen aina tykännyt lukea, kirjoittaminen on ollut nihkeämpää. Reetta Konsteniuksen väitöskirja Empiria, eksperimentti ja etiikka oli tosi hyvä tuki. Aloin löytää metodeja, joilla voisin lähestyä tätä aineistoa. Virittäjään kirjoittamani artikkeli Kyselytutkimus kielentutkijoiden yleistieteellisille termeille antamista merkityksistä auttoi myös tässä.

Tutkimusmetodologiaa olisi voinut lukea aikaisemmin. Tutkijakoulutuksessa sitä opetetaan mielestäni liian vähän, ja silloin kun opetetaan, kurssi perustuu yleensä yhden tietyn menetelmän tai tapaustutkimuksen esittelyyn. Sellaisia kursseja ei ole tarpeeksi, joissa käytäisiin läpi tutkimusmetodologian perusteita. Nämä perusteet pitäisi kuitenkin hallita, jotta voisi tietoisesti valita itselleen sopivan menetelmän. Nyt mennään kantapään kautta. Annetaan esimerkkejä ja kokeillaan, mikä näistä voisi sopia. Alussa itsellä ei ollut tarpeeksi tietoa siitä, minkä tyyppiset menetelmät voisivat toimia.

Nyt olen mukana Langnetin uudessa metateorian ryhmässä, jonka tarkoituksena on järjestää kursseja myös tutkimusmetodologian perusteista. Neuvoni väitöskirjaprojektia aloittavalle on se, että opiskele metodologiaa. Etsi kirjastosta tutkimusmetodologian hylly. Kielentutkimuksesta metodologista kirjallisuutta löytyy aika vähän, tai ne ovat melko spesifejä. Lue yleisiä ihmistieteisiin liittyviä teoksia, niissä on paljon sellaisia periaatteita, jotka pätevät kaikkeen tutkimukseen. Mitä tiede on, mitä on tieteellinen tutkimus, mitä on tieto. Näistä ei puhuttu tarpeeksi edes suorittamallani tieteenfilosofian kurssilla. Sellaista kurssia pitäisi pitää vain asiaan erikoistuneen tieteenfilosofin.

Monesti olen miettinyt, että vasta nyt olisin valmis aloittamaan väitöskirjan tekemisen. Läpikäymäni prosessi oli kuin johdatuskurssi väitöskirjan tekemiseen. Nyt tietäisin paremmin, mitä pitäisi tehdä. Tosin suorempia reittejä ja helpompia teitä seuraten olisin ehkä oppinut vähemmän asioita.

Tein monografian. Kirjoitin kyllä samaan aikaan viisi artikkeliakin, kaksi refereeartikkelia ja kolme referoimatonta. Niistä oppii paljon, mutta toki ne vievät aikaa.

Oivalluksia päiväkirjoista

Pidin alusta asti tutkimuspäiväkirjaa, johon keräsin oivalluksia. Kun sitten jossain vaiheessa luin tutkimuspäiväkirjaa, tajusin, että minullahan on jo kaikki tarvittava tieto kasassa. Pitäisi vain vielä kirjoittaa tämä kaikki paperille. Jätin silloin lukemisen vähemmälle. Alkoi uusi vaihe työssä: nyt suunta eteenpäin ja vain kirjoitetaan.

Tutkimuspäiväkirjasta oli myös muuta hyötyä. Jos alkoi tuntua, että miten minä en ole edennyt, sieltä pystyin katsomaan, miten olen aikani käyttänyt. Keräsin sinne myös seminaareissa saamani kommentit. Ne saattoivat herättää ajatuksia paljon myöhemmin.

Minulla oli erikseen lukupäiväkirja. Alkuvaiheessa luin paljon. Kun olin lukenut jonkun kokonaisuuden, yritin kirjottaa siitä ainakin jotakin, välttämättä kaikki ei lopulta päätynyt väitöskirjaan. Tykkäsin kovasti lukemisesta, koin että on tärkeää ottaa kenttää haltuun. Luin ympäröiviltä alueilta, useammaltakin. Luin paljon ja tein hyvät muistiinpanot. Kun luin samoja teoksia myöhemmin eri näkökulmasta, huomasin kiinnittäväni huomion eri asioihin. Käytin e-kirjoja, jotka pysyivät elektronisessa kirjahyllyssäni kaikki ne vuodet. Alleviivaukset pysyivät, ja pystyin tekemään hakuja. En tykännyt varsinaisesti lukea e-kirjoja, mutta ne olivat muuten hyödyllisiä. Luokittelin ne eri kansioihin aihepiirin mukaan, mikä helpotti tiedonhallintaa.

Työ ja lapset

Korkeakoulutetulla ei ole koskaan sopiva aika tehdä lasta. Ei opiskeluaikana, jolloin pitää tehdä tehokkaasti opintoja. Ei jatko-opintoaikana, jolloin pitää keskittyä väitöskirjaan. Ei post doc -tutkijana, jolloin pitää tehdä uraa. Siksi minusta lapset pitää tehdä juuri silloin, kun se itsestä tuntuu parhaalta. Ei ole itsestään selvää, milloin lapset haluavat tulla. Ei sitä voi aina suunnitella niin kauhean tarkkaan. Jos vertaan itseäni lapsettomiin tutkijoihin, niin toki he ovat uralla pidemmällä. Mutta en ajattele sitä niin, lapset ovat oma asiansa elämässä.

Karkeasti ottaen olin vuoden 2010 äitiyslomalla, 2011–2012 töissä ja jälleen 2013 äitiyslomalla. Siinä oli mukana myös sairauslomaa, olin töistä pois kaikkiaan puolitoista vuotta. Toisen vanhempainvapaan jälkeen maaliskuussa 2014 menin töihin, sitten oli reilu puolitoista vuotta tosi intensiivistä aikaa, kunnes joulukuussa 2015 jätin työn esitarkastukseen.

Ei mennyt ihan putkeen raskaus toisen lapsen kanssa. Minulla oli raju pahoinvointi, ja olin sen takia puoli vuotta pois töistä. Se oli aika rankkaa, kun olin juuri päässyt hyvään vauhtiin väitöskirjan teossa. Minulla oli teoriaosan ensimmäinen versio valmiina, ja ajattelin, että saisin ennen äitiyslomaa analyysistäkin puolet tehtyä. Oli hyvä fiilis, että mä nyt vain kirjoitan – mutta sitten olikin kamalaa, kun en vain pystynyt. Tulin aamulla töihin ja viimeistään lounaalta piti lähteä pois. Joskus jouduin keräämään voimia työhuoneen lattialla maaten, että selviytyisin kotimatkasta. En ollut uskoa, että on pakko jäädä lomalle.

Miksi tästä sairauslomasta kannattaa puhua? Siksi, että onnekseni tajusin, että sairauslomalla voi saada sairauspäivärahaa. Pistin apurahan katkolle. Se olikin tärkeää, kun rahaa säästyi työn loppuvaiheeseen. Moni tutkija on ehkä samantapainen kuin minä, että yrittää väkisin tehdä ja tuntee huonoa omaatuntoa, jos ei pystykään. Joskus on pakko myöntää, että itse tarvitsee apua tai on sairas. Vasta jälkikäteen tajusin, miten huonovointinen todella olin ollut. Mutta silloin kun tilanne oli päällä, syytin vain itseäni siitä, että miksi en saa riittävästi aikaan.

Kun olin äitiyslomilla, lapset veivät mennessään. En silloin kauheasti miettinyt töitä. Tytär tosin syntyi kesken FiCLAn johtokunnan viikon mittaisen sähköpostikokouksen. Oli kuulemma ensimmäinen lapsi järjestön historiassa, joka syntyy kesken kokouksen. Molempien refereeartikkelien korjauksia tarkastin myös lapsi kainalossa.

Vanhempainvapaiden jälkeen olen aina tullut tosi mielelläni töihin takaisin. Kun palasin töihin ensimmäiseltä äitiyslomalta, en löytänyt muistitikkua. Sitä ei löydy vieläkään, onneksi suurin osa tiedoista oli muuallakin. En myöskään muistanut salasanoja. Minulla oli jäänyt äitiyslomalle lähtiessä aineiston koodaus kesken. Kun palasin töihin ja katsoin Access-tiedostoani, en yhtään ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Juttu, joka oli ollut täysin itsestään selvää ennen äitiyslomaa. Ennen toista äitiyslomaa olin viisaampi, tein tarkat muistiinpanot kaikesta.

Tukea työhön lukemisesta ja kirjoittamisesta..

Kyllähän työ oli monesti rankkaa. Se oli pitkään niin epävarmaa. En tainnut koskaan vakavasti ajatella, että olisin jättänyt kesken, ainakaan niin kauan kun rahoitusta riittää. Pitkään ajattelin, että saan kyllä varmaan työn joskus valmiiksi, mutta siitä tulee epäilemättä tosi huono. Tuntui, että teen onnetonta jälkeä. Menetelmän hakeminen oli yksi mikä vaikutti, se tuntui toivottomalta. Lukeminen auttoi monista umpikujista.

Istumalihakset oli aika tärkeä juttu. Vaikka tuntui toivottomalta, tein vain sitkeästi. Sitten oivalluksia alkoi syntyä. Välillä jouduin pakottamaan itseäni töihin. Varsinkin aineiston kerääminen ja koodaaminen oli kauhean yksinäistä aikaa. Joskus työ tuli vapaa-ajallekin, tuntui etten ollut kotonakaan läsnä. Jos työn kanssa oli ongelmia, masentunut tunnelma siirtyi vapaa-ajallekin, ei pystynyt olemaan iloinen.

Lopulta kirjoittaminen lähti sujumaan ja sain uusia oivalluksia. Yleisesti ottaen minulla on taipumusta tuottaa aika pitkälle hiottua tekstiä, jolloin kirjoittaminen on hidasta ja ajatus jää helposti jumiin. Siksi yritin pitää suunnan eteenpäin ja jättää muokkaamisen myöhempään ajankohtaan. Kieliasusta koetin olla välittämättä. Kun jokin alaluku tökki kauheasti, en jäänyt siihen vaan jatkoin seuraavaan. Myöhemmin jonkun lukemani kirjan tai toisen kohdan kirjoittamisen kautta oivalsin, mitä siihen piti tulla. Tietysti kirjoitin lopulta kaikki osat montakin kertaa uudelleen, mutta alkuvaiheessa yritin olla mahdollisimman kritiikitön. Minusta on parasta kirjoittaa sieltä mistä sujuu, turha yrittää väkisin.

.. kollegoilta..

Työkaverit ovat olleet ihania. Meitä oli oppiaineessa yhtä aikaa useampi väitöskirjantekijä. Muutkin kollegat olivat tärkeitä, mutta jatko-opiskelijoilta sain paljon vertaistukea. Tästä voi selvitä ja väitöskirjat todella valmistuvatkin joskus! Meillä oli kahvihuoneessa hyvä ilmapiiri, minkä ansiosta työpäivän aikanakin pääsi irti työstä. Se auttoi rytmittämään päivää ja jaksoin tehdä ikäviäkin työvaiheita. Loppuvaiheessa en pitänyt enää paljon kahvitaukoja, koska ne katkaisivat ajattelun.

Tärkeitä ovat olleet myös kaikki esitelmät, seminaarit ja artikkelien kirjoittamiset. Seminaareissa ja konferensseissa pääsin tapaamaan ihmisiä ja sain asiantuntija-apua, lähteitä ja konkreettisia ehdotuksia. Pääsin testaamaan ajatuksia, mikä ei monografiassa aina ole itsestään selvää. Etenkin Langnetin seminaarit ovat olleet tosi tärkeitä, niissä on ollut sellaisia asiantuntijoita, joita muuten en ehkä olisi tavannut. Minusta seminaarityöskentely on paras tapa oppia. Esitelmätkin ovat hyvä tapa muotoilla ajatuksia ääneen, mutta kokemukseni mukaan kirjoitettuun tekstiin saa tehokkaammin kommentteja, koska toiset pääsevät tekstiin paremmin sisään.

Kun kirjoitin työni ranskaksi, en aina viitsinyt kääntää tekstejäni suomeksi tai englanniksi, vaan pidin seminaareissa suullisen esitelmän. Jälkikäteen ajatellen olisi ehkä pitänyt kääntää vielä enemmän. Se ei olisi ollut turhaa työtä, vaan päinvastoin olisi vienyt prosessia eteenpäin. Kielten välillä pelaaminen monesti selkiyttää asioita. Omalla äidinkielellä kirjoittaminen kirkastaa ajattelua, ja kääntäessä huomaa paremmin ongelmakohtia.

.. ohjaajilta..

Ohjaajien kanssa tavattiin noin kerran kuussa. Eija oli aina valmis lukemaan kaikki tekstit, ja kun minulla oli jotain mistä halusin jutella tai saada kommentteja, se onnistui kyllä. Ohjausta oli hyvin saatavilla oman aikatauluni mukaan. Asetin itse tavoitteet ja yritin pitää ne mahdollisimman hyvin.

Toinen ohjaajani Krista (Ojutkangas) oli hyvä tsemppari, monta kertaa tietämättään. Lounaalle mennessä saatoin olla masentunut ja kokea, ettei työstäni ole mihinkään tai että en osaa ja jaksa. Sitten sain kuulla Kristalta sivulauseessa, miten olen aina niin tehokas tai miten minulla on niin paljon asiantuntemusta aiheesta. Lähdin lounaalta piristyneenä ja luottaen, että kyllä tämä tästä.

Krista ei varsinaisesti voinut lukea ranskankielisiä tekstejäni – tai niin me luulimme, kun Kristalla on lukenut vain kouluranskan. Sen sijaan keskustelimme keskeisistä työhön liittyvistä ratkaisuista ja sisältöasioista. Kristan kanssa juteltiin paljon muutakin, hänestä tuli vuosien ajan enemmän kuin ohjaaja, myös ystävä ja mentori. Monesti hän pystyi antamaan perspektiiviä esimerkiksi siihen, miten artikkelini saamiin kommentteihin kannattaa suhtautua. Ylipäänsä perspektiiviä akateemiseen maailmaan. Kristalta ei koskaan usko loppunut, vaikka miten olisin itse ollut epäilevä. – Ja tosiaan heinäkuussa 2015 lähetin yli 200 sivua valmista ranskankielistä käsikirjoitusta myös Kristalle, lähinnä otsikkotasolla katsottavaksi. Yllätyksekseni Krista ilmoitti kuitenkin, että hän lukee tekstin mahdollisimman pian, ja antoi tosi yksityiskohtaisia kommentteja – lukioranskalla!

.. ja perheeltä

Minulla oli väitöskirjan tekemiselle täysi perheen tuki. Mies on ollut joustava ja kannustava. Jos olen ollut reissussa, mies on hoitanut lapset ja lemmikit. Itsekin jatko-opintoja töiden ohessa tekevänä hän ymmärtää, mitä väitöskirjan tekeminen on, ja pitää sitä tärkeänä.

Mies jousti myös sen intensiivisen puolentoista vuoden ajan. Tein välillä pitkiä päiviä ja viikonloppuja. Kun kirjoitin intensiivisesti enkä voinut osallistua kotitöihin, mies haki lapset hoidosta ja huolehti kodista. Kaksi viimeistä kesää hän oli lasten kanssa, ja minä kirjoitin yläkerrassa. Lapsetkin tottuivat aika hyvin siihen, että sain olla rauhassa ja tulin sitten heidän kanssaan syömään. Mies laittoi ruuat valmiiksi ja palvelu pelasi. Toisaalta lapset ovat hyviä irrottamaan välillä ajatukset työstä, vaikka sitten väkisin.

Minulla oli myös epäortodoksisia konsteja vauhdittaa kirjoittamista, esimerkiksi suklaa oli tosi hyvä motivoija. Viime vaiheissa kun tuntui, ettei millään jaksa repiä itseä liikkeelle, pieni sokeriannos sai kirjoittamisen taas kummasti sujumaan. Mieskin oppi, että suklaata on aina hyvä olla kaapissa.

Väitös – ja aika väitöksen jälkeen

Jätin työn esitarkastukseen jouluna 2015. Sain maaliskuussa lausunnot, niissä oli aika vähän tekemistä. Juhannuksena väittelin. Halusin jutun pois alta ennen kesää ja oli mukava päästä lomalle.

Jännitin väitöstä etukäteen hirveästi. En tuntenut vastaväittäjää. Olin lukenut hänen artikkeleitaan ja esitarkastuslausuntoja ja saanut vähän kuvaa siitä, millainen henkilö siellä odottaa. Vielä salin ulkopuolella ja lektion aikana jännitin, mutta sitten kun alettiin puhua, en enää jännittänyt. Keskityin vain siihen hetkeen.

Lopulta se meni hyvin, paremmin kuin olisin osannut kuvitella. Osasin vastata, vaikka kaikki eivät olleet mitenkään helppoja kysymyksiä. Vastaväittäjäkin oli tyytyväinen. Olin onneksi ehtinyt tehdä ensimmäisen post doc -hakemuksen ennen väitöstä. Siitä oli hyötyä, kun vastaväittäjä kysyi työni laajentamisesta.

Väitöksen jälkeen olin viikon töissä, sitten neljä viikkoa lomalla. En kauheasti miettinyt mitään. Olin vain helpottunut ja tyytyväinen siihen, kun väitös meni hyvin. Ei onneksi mennyt koko kesä vatvoessa, että olisin voinut vastata paremmin.

Väitökseen mennessä en vielä tiennyt, mitä syksy tuo tullessaan. Hain apurahoja. Meillä on Esa Penttilän ja Johanna Viimarannan kanssa kirjaprojekti, siinä esitellään suomalaista kognitiivista kielentutkimusta kansainväliselle yleisölle. Tiesin, että se ainakin jatkuu. Hain myös kouluista opettajan paikkoja, mutta väitöskirja vähän epäilyttää monia rehtoreita. Puhelimessa innostus hiipui, kun kerroin että olen ollut yliopistolla. Tietysti ne haluaisivat sellaisia, joilla on kokemusta kouluopetuksesta viime vuosilta.

Elokuussa varmistui, että sain määräaikaisen tutkijatohtorin paikan Turun yliopistosta. Tämä on tärkeää, koska nyt voin keskittyä post doc -tutkimuksen edistämiseen. Olen mukana mm. monitieteisessä Keiden hyvinvointivaltio? -hankkeessa, jossa yhdistämme yhteiskuntatieteiden ja kielentutkimuksen näkökulmia hyvinvointivaltiodiskurssin tutkimuksessa.

Väitökseni pääviesti suomalaiselle tutkijalle

Työni on oppiaineen oletuksen mukaan ranskankielinen. Tarkoitukseni oli tehdä väitöskirjaan pidempi suomenkielinen tiivistelmä, mutta aikataulusyistä se jäi pois. Väitöslektioni julkaistaan kuitenkin suomeksi Virittäjän numerossa 3/2016.

Päätulokseni on se, että tieteelliset termit eivät ole itsestään selviä ja hyvin määriteltyjä, vaikka usein ajatellaan, että näin pitäisi ehkä olla. Sellaiset termit kuin teoria, hypoteesi, malli ja metodi eivät ole aineiston ja tieteenfilosofisen kirjallisuuden valossa yksiselitteisiä. Jatko-opiskelijoita varmasti hämmentää, että miten niitä pitäisi käyttää. Väitöskirjassa en yritä tarjota tähän ratkaisuja, vaan halusin selvittää miten näitä termejä todella käytetään. Itselleni tuli yllätyksenä kesken projektin se, että aineistosta löytyy myös synonymiaa. Termien merkityspotentiaalit ovat osittain päällekkäisiä. Termit muodostavat sekä synonymia- että polysemiaverkostoja, joita erittelen väitöskirjassani.

Siihen, pitäisikö termien olla selviä ja yksiselitteisiä, on eri näkökulmia.

Voidaan ajatella, että monimerkityksisyys on epäeettistä. Tutkijoiden ammattitaitoon kuuluu osata käyttää termejä koherentisti tieteenalan tasolla. Nähdäkseni yksittäisissä tutkimuksissa onkin koherenttiutta, mutta tieteenalan tasolla välttämättä ei.

Oma näkökulmani sekä polysemiaan että synonymiaan on kuitenkin funktionaalinen.

Termien merkityksen joustavuus mahdollistaa tarkkojen merkitysvivahteiden ilmaisemisen. Esimerkiksi tieteellistä selitystä voidaan nimetä ainakin termeillä teoria, hypoteesi ja malli ja tutkimustekniikkaa termeillä menetelmä, metodi ja malli. Termivalintaan vaikuttavat esimerkiksi tieteellisen rakennelman laajuus, yhtenäisyys, varmuusaste ja abstraktiotaso. Vaihtelu termien käytössä tuskin johtaa vakaviin väärinymmärryksiin, koska tutkimusartikkelien lukijakunta koostuu pääasiassa alan asiantuntijoista.

Sellaisen vinkin voisin kuitenkin antaa, että aineistonkeruumenetelmän ja tutkimusmenetelmän sekä toisaalta työhypoteesin ja tutkimushypoteesin erottaminen systemaattisesti ihan terminologian tasolla voisi antaa työkaluja parantaa oman tutkimuksen tarkkuutta.

Haasteita ja shokkeja

Tutkijan työ on aidosti haastavaa. Se on monipuolista, mielenkiintoista ja itsenäistä. Ne ovat minulle tärkeitä asioita työelämässä. Samoissa jutuissa on toisaalta myös työn huonot puolet. Välillä on yksinäistä, välillä turhankin haastavaa. Välillä yhtään työpäivää ei voi tehdä rutiinilla. Jos joka päivä saa haastaa itsensä äärirajoille, sekin on aika raskasta. Mielenkiinto ja motivaatio työhön saavat työn tulemaan kotiin. Työstä tulee osittain elämäntapa.

Väitöskirja oli minulle alun perin haaste. Olisin voinut jäädä peruskouluun opettamaan. Jouduin tekemään ison ratkaisun. Jätin turvatun työpaikan, jätin hyvän toimeentulon ja lähdin apurahatutkijaksi. Tulot putosivat reilusti. Silti tuntui, että en voi jättää tätä väliin. Muuten miettisin lopun ikääni, mitä mahdollisuus olisi tuonut tullessaan. Oli pakko lähteä kokeilemaan.

Olin siihen mennessä ollut useamman vuoden töissä asiantuntijana ja arvostettuna ammattilaisena. Yliopistolle paluu oli shokki. Ammattiylpeyden sai heittää saman tien roskikseen. Yhtäkkiä minua kohdeltiin taas opiskelijana. Ehkä tiedeyhteisössä olisi tässä parantamisen varaa. Tulisi oivaltaa, että myös jatko-opiskelijat ovat asiantuntijoita. He ovat maistereita. Jos he olisivat töissä missä vain yliopiston ulkopuolella, heitä kohdeltaisiin ammattilaisina. Kyse ei ole vain palkan pienuudesta vaan suhtautumisesta ylipäänsä. Erityisesti tämä näkyy yliopisto-organisaation taholla, tutkijakollegat niinkin osaavat yleensä suhtautua jatko-opiskelijoihin ennakkoluulottomasti, avoimen kiinnostuneesti ja arvostavasti.

Tieto ja ymmärrys pysyvät

Vaikka olen menettänyt turvatun työpaikan ja toimeentulon, olen kasvanut ihmisenä. Olen oppinut ymmärtämään, miten tiede, yhteiskunta ja elämä yleensä toimivat. Sitä ymmärrystä ei voi ottaa minulta pois, vaikka jäisin nyt työttömäksi. Joku voisi ajatella, että olisin silloin tehnyt turhaa työtä. Akateemisen yhteisön näkökulmasta työ olisi ehkä mennyt hukkaan, mutta omasta henkilökohtaisesta näkökulmastani ei. Olen koko tutkimusuran ajan ollut epävarmuudessa. Ne, jotka aloittivat minua ennen, ehkä ajattelivat, että ura olisi varmempi. Minulle tämä epävarmuus ei ole tullut yllätyksenä.

En osaa yhtään sanoa, missä voisin olla kymmenen vuoden kuluttua. Yliopistojen tilanne on mikä on. Sen näkee sitten, mitä elämä tuo. Tuuristakin on paljon kiinni. Olen aika monenlaisesta kiinnostunut. Jos saisin valita, mitä teen, haluaisin yhdistää opetusta ja tutkimusta. Pelkkä tutkimus on monesti aika yksinäistä, vaikka tietysti post doc -suunnitelmissa on aina kumppaneita. Silti opettaminen tuo sosiaalista puolta, monipuolistaa tutkijan arkea.

Periaatteessa minua voisi kiinnostaa myös työ yliopiston ulkopuolella, on vain vaikea nähdä, mihin itseään voisi tarjota. Myös työnantajan on vaikea nähdä mitä kieliasiantuntija voisi tehdä, muuta kuin puhua kieliä. Pitäisi käydä vuoropuhelua, että yrityksiin saataisiin tietoa siitä, mitä kieliasiantuntijat osaavat. Voisiko syventävien opintojen pakollista työharjoittelua hyödyntää tässä? Opiskelijat voisivat näyttää mitä he osaavat, ja saisivat palautetta siitä, millaisia taitoja työelämässä tarvitaan. Nyt tohtoreita on paljon ja heillä olisi paljon annettavaa yksityiselle sektorille, mutta sitä ei oikein osata hyödyntää.

Yhteiskunnalla olisi paljon käyttöä kielentutkijoille, jos me osaisimme tunnistaa mitä tarvitaan. Jos osaisimme perustella, miten tärkeää on vaikka se, miten merkityksiä rakennetaan ja mitä sanavalinnoilla tehdään. Olisi tärkeää olla niistä tietoinen, niitä voitaisiin hyödyntää monella alalla.

Olen miettinyt esimerkiksi opettajan työtä. Kielenopiskelijoista moni haluaa opettajaksi. Monet kyseenalaistavat kielentutkimuksen kurssien tarpeellisuuden, eihän opettaja tarvitse näitä tietoja. Mielestäni opettajalle olisi juuri tärkeää tajuta, mitä kieli on. Voisi omista lähtökohdista miettiä, millainen ilmiö kieli on ja mitkä ovat ne mekanismit, joilla kieltä opitaan. Kielenopetuksessa pitäisi ottaa huomioon se, millainen on oma kielikäsitys. Että osaisi valita oikein ne opetusmenetelmät, jotka tukevat omaa näkemystä. Silloin ei toisteta sitä, mitä omat opettajat ovat tehneet tai mitä oppikirjat sattuvat tarjoamaan. Tällä olen perustellut opiskelijoillemme sitä, miksi kielentutkimuksesta pitäisi olla tietoinen niin opettajien kuin monien muidenkin ammattilaisten.

Usko asiantuntemukseesi, väitöskirjatutkija

Nyt väitöskirjaansa tekeville sanoisin, että usko itseesi. Usko ja luota siihen, että itse tiedät, kun olet kerran perehtynyt aihepiiriin. Kaikkia annettuja ehdotuksia ei tarvitse aina lähteä kokeilemaan. Ne eivät aina vie työtä eteenpäin. Olet itse oman alasi asiantuntija, ja sitä kautta pystyt arvioimaan, mitä kannattaa kokeilla.

Täytyy olla uskallusta myös päättää väitöskirjatyö. Sitähän voi aina parannella loputtomiin, on helppo jäädä jumiin. Ole suunnitelmallinen ja aikatauluta työtä, yritä pitää maali näköpiirissä, että saat työsi valmiiksi asti. Kaikkea ei tarvitse tyhjentää väitösvaiheessa. Jotain voi jättää sen jälkeenkin. Aina tulee uutta tutkimusta, johon pitäisi perehtyä, aina jotain, mitä pitäisi oppia. Väitöskirja ei koskaan tule itsessään valmiiksi, se pitää viedä aktiivisesti päätökseen. Nyt en lue enempää, nyt en täydennä enempää, nyt laitan tämän menemään.

Selitä ekaluokkalaiselle lapselle se, mitä teet työksesi.

Tutkin sitä, miten samaa sanaa voidaan käyttää tarkoittamaan kahta eri asiaa. Esimerkiksi hiiri voi tarkoittaa pientä jyrsijää tai tietokoneen kursorin liikuttamiseen käytettävää laitetta. Toisaalta eri sanoja voidaan käyttää tarkoittamaan samaa asiaa, kuten vaikka myssyä ja pipoa voidaan käyttää viittaamaan samaan asiaan.

Haastattelun pohjalta toimittanut Ulla Vanhatalo. Julkaistu lokakuussa 2016.