Maailmat, jotka virtaavat meissä

 

Ensimmäisissä kuvissa on huojuvia puita, piirtäviä oksia, veden unettava kohina. Joinain hetkinä kuvat palaavat niin voimakkaina, ettei niitä voi sanoittaa. Ja kun kuljen takaisin, olen varma, ettei maisema ole muuttunut. Se näkee minut aina. Kun kuulumattomuuden kipu on kasvanut liian suureksi, olen lähtenyt pois ja tahtonut unohtaa tai luovuttaa, mutta jokin minussa on pysynyt täällä. Havisevat koivut ja soratien ylle kumartuvat männyt kuin vihreä päiväpeitto eivät katoa. Metsän hiljaisuus kotivaaran juurella on yhä sama, puista rypäleinä roikkuvat majat, hiekkakuopalle unohdetut lelut, joen suvanto, kurkien huudot latvojen ja taivaan välisessä tyhjyydessä. Harhailen ja eksyn takaisin näihin kuviin, kun mikään muu ei kanna.

Kaikkea muuta selvemmin muistan aina sinut. Olet merkityksiä muodostava viiva, hento ja kirkas elämänjana, joka ei piirrä ääriviivoja, vaan yhdistää toisistaan irti revityt palaset.

Yöllä ilmestyt oven taakse. Rapistelet kahvaa unisesti, vikiset ja tuhiset kuin pieni eläin. Tiedän heti, että se olet sinä, olet alkanut kiivetä portaat ylös melkein joka yö. Avaan oven, sinä vaaput oven raosta sisään tyyny kainalossa ja kiipeät mitään sanomatta viereeni. Nukahdat heti, jos nyt olet ylipäänsä ollut edes hereillä. Ikkuna ja kuutamo antavat juuri sen verran valoa, että voin katsella sinua, tuhisevaa, pientä, takkutukkaista homssuista palloa. Tuoksut vaipalle ja likaisille hiuksille.

Aamulla puhelin herättää minut, mutta sinä vain käännyt ja jatkat unista tuhinaa. Suihkun, vaatteiden ja murojen jälkeen avaan oven varovasti, nostan naulakosta kypärän ja astun pimeään sateeseen. Käynnistän skootterin ja toivon, etten herättänyt isää. Kun käännän pyörää ympäri, ulko-ovi avautuu, ja sinä tepastelet yöpaidassa ja kalsareissa märälle portaikolle. Istut alas ja odotat, että ottaisin sinut mukaan, pöljä, et tajua luovuttaa, vaikka olen käännyttänyt sinut takaisin kymmeniä kertoja. Sinäkin tahdot lähteä, kulkea mukana.

 

Isä ei koskaan nähnyt minua. 

Isän maailma muodostui palasista, jotka oli revitty eri suuntiin niin, että jokaisen palan mukana isästä itsestään katosi jotain. 

Isällä oli levottomat kädet. Joinain päivinä ne raivasivat metsää, repivät juurakkoja ja katkoivat nuoria oksia, jonain toisena päivänä istuttivat tyhjälle harjanteelle uuden metsän. Kun tunsi isän kädet, saattoi myös nähdä niiden jättämän jäljen vaarojen yli humisevissa mäntymetsissä, kuin kummallisen luomiskertomuksen.

Kädet repivät ja istuttivat. Ne torjuivat ja siunasivat. Joskus eroa oli mahdotonta nähdä. Kuin isän rakkaus olisi ollut samaan aikaan lämpöä ja vaatimusta, iloa ja pelkoa. Pienempänä en ymmärtänyt kahden maailman välistä ristiriitaa. Ja kun jälkeenpäin kerron isästä, tuntuu kuin se olisi kaksi erilaista ihmistä, joista ei voi puhua samalla tavalla, monta yhdessä, josta ei voi koskaan kertoa vain yhtä tarinaa.

Isä valitsi oman tiensä vasta aikuisena. Isä puhui joskus pahasta olosta, tyhjyydestä, ja löytämisen jälkeisestä rauhasta. Ehkä isä pakeni tänne jotain sellaista, jota se ei koskaan osannut tai uskaltanut avata kellekään. Kukaan isän perheestä ei tiennyt uskosta, jonka isä löysi, ja kun isä kertoi siitä, jotain meni peruuttamattomasti rikki. Isää kohti ei enää katsottu, eikä isän kokemuksille annettu tilaa, sanoja. Isä muuttui joksikin sellaiseksi, jota hävettiin ja pelättiin, josta ei puhuttu. Koko isästä tuli näkymätön. Eikä isä koskaan kertonut meille omasta isästään, lapsuudesta, kodista.

Isä ei koskaan nähnyt minua. Minä en osannut asettaa itseäni sellaisiin sanoihin, joita me molemmat olisimme ymmärtäneet. 

Isä ei koskaan nähnyt itseään, ei sellaisena kuin minä näin isän. En koskaan piirtänyt isälle kuvaa siitä isästä, josta irrotettiin ja revittiin osia eri suuntiin, ja jonka rakkaus oli siksi vaikeaa, kipeää, kertomatonta.

Matias lähti kun minä olin kahdeksan. Silloin en ymmärtänyt mitä lähteminen tarkoittaa – Matias oli yhä täällä, ei ollut avattua ovea tai muuttolaatikoihin pakattuja vaatteita tai soratielle kurvaavaa pakettiautoa – oli vain isän suru, joka oli niin suurta, että pienen ihmisen päähän kasvoi aivan liian isoja kysymyksiä luopumisesta ja lopusta. Matias oli niin kuin aina ennenkin, ja me rakensimme keväällä majan metsään, kolmen männyn väliin huojuvaksi huvilaksi, kesän ja salaisuuksien taloksi. Mutta isä puhui Matiakselle eri tavalla kuin ennen, ehkä vähän surullisesti, niin kuin siinä olisi ollut Matiaksen tilalla joku tuntematon poika, joka ei ymmärtänyt ihan kaikkea. Yritin vetää isää etusormesta ja sanoa, että katso, Matias on tuolla omassa huoneessa ja rakentaa kaupunkia tietokoneella, ei se ole kuollut tai poissa, se on aivan elossa ja kotona, käy lukemassa sillekin iltarukous. Mutta isä ei lukenut enää iltarukousta, eikä Matias palannut isän maailmaan. 

Hiljalleen tajusin muiden sanoista ja katseista, että Matias oli siirtynyt sellaisten aitojen yli, jotka kulkevat näkymättöminä ihmisten välillä. En ymmärtänyt, miten joku saattoi muka tietää, milloin joku toinen ylitti tuollaisen rajan. Isä puhui toisesta maailmasta. Minä olisin tahtonut tavata jonkun tähtiä tutkivan tiedemiehen ja kysyä, voiko osa ihmisestä kuulua toiselle planeetalle, ja täytyykö silloin koko ihmisen lähteä kokonaan pois.

Välillä katsoin Matiasta pitkään ja yritin nähdä, mikä osa isoveljestä oli se paha, joka kurotti näkymättömän muurin toiselle puolelle tai linnunradan toiselle laidalle. Sitä osaa en koskaan nähnyt. 

Vasta paljon myöhemmin tajusin, ettei Matiaksesta kasvanut mitään suurta ja pelottavaa oksaa aidan yli, ettei valinnan tarve ollut missään muualla kuin muiden ihmisten päässä. Ovi, joka sulkeutui Matiaksen ympärille, oli kertomattomuus ja hiljaisuus. 

Matiaksen lähdön jälkeen isän maailmaan jäi jäljelle vain mustaa ja valkoista, jotka jakoivat kaiken. Sen, mitä moni muu luuli sulkeutumiseksi tai vihaksi, minä näin pelkona, rikkinäisen ja käpertyneen ihmisen pelkona, tarrautumisena. Jälkeenpäin luulen, että isä olisi kyllä tahtonut nähdä minut, mutta ei se osannut, tai pystynyt, koska kaiken kivun keskellä sillä ei ollut voimia nähdä omien rajojensa yli.

Meitä piirtää valitsemisen ja lähtemisen kipu. Meitä ympäröivissä tarinoissa on pisteitä, joissa valinnat ovat kasvaneet niin suuriksi ja raskaiksi, ettei kukaan enää jälkeenpäin tiedä, miten suljettuja ovia voisi avata.

Suljettujen ovien keskellä selvisin pitämällä sinua lähellä. Päivät taivaan ja latvojen välissä virtasivat eteenpäin pehmeänä ketjuna, jota jakoivat jaksoihin vain leikki, sadut ja unet.

 

Unessa kuljen tuntemattomissa maailmoissa.

Raitapaitapoika odottaa minua aseman kivipatsaiden alla. Ihmettelen, miksi kohtaamisten pitää tapahtua aina paikoissa, jotka ovat täynnä outoa symboliikkaa ja tarinoita lähtemisestä. Saapuvien junien kuulutukset ovat Salomon runoutta. Kuuma ilma painaa iholla ja muut ihmiset juoksevat virtana ohi katsomatta häntä, tietämättä tästä. Pysähdyn havainnoimaan pieniä, huolimattomia yksityiskohtia kuin koskettaisin, suupielten pisamia ja huonosti leikattuja hiuksia, toisen yhdeksäntoistavuotiaan täydellistä keskeneräisyyttä.

Minussa on avaamattomia ovia, ikkunoita joiden pielistä vuotaa valoa, kihelmöivää kasvua pinnan alla, lämpöä joka saa sydämen lyömään nopeammin, levottomia askelia jotka etsivät.

Miten pitäisi muka pitää käsiä tai asetella jalat, kun odottaa toisen katsetta ja sen kohdatessa syke äkkiä nousee, täytyisi nojata seinään ja keskittyä vain hengittämään rauhassa, mutta ei voi, esityksen täytyy jatkua ja pitäisi olla itsevarma, vaikka en tiedä tästä näytelmästä mitään. Minussa ei ole yhtään hiottua, harkittua repliikkiä, vain monta tyhjää kohtaa joihin ei ole kirjoitettu sanaakaan.

Luulin, että tämä tapahtuisi siellä, missä saarnoissa puhutaan anteeksiannosta. Luulin, että jatkaisin niitä haaveita, joissa on koti, kesäyö, lapsen juoksevat jalat heinikossa. Luulin, että rakkaustarina alkaa puiselta penkiltä urkujen soidessa alkusointuja. Ja ilman mitään varoitusta olenkin tässä, meillä on lepattavat paidat ja rämisevä pyörä, punkkupullo, kaupunki jossa muut nukkuvat ja meille jää kaikki vapaus mitä on koskaan ollut. 

Tämä on jokin uusi maailma, jossa valo taittuu spektristä aivan uusiin, kummallisiin sävyihin. Peruuttamattomasti minussa alkaa kasvaa jotain uutta, osa joka kurottaa rajojen yli, enkä osaa pysäyttää sitä.

Hän ei tunne maailmaa, jossa minut on luotu. Minun täytyy harkita tarkasti kaikki mitä sanon. En tiedä vielä, mitä tahdon tai osaan kertoa.

Tahtoisin tuoda hänet kotiin. Aloittaa kertomalla sinusta, näyttää ensin pieniä asioita, syksyn satupuut ja talven lumilinnat, kaikkea mikä on ripoteltu kallioille ja vaarojen rinteille kuin merkiksi meistä.

On rohkeaa avata ovia maailmojen välillä, mutta minä en ole rohkea. Minä olen pieni ja kesken. Minussa on liian monta tarinaa, jotka ovat liian kaukana toisistaan. Näkisikö kukaan minua, jos kertoisin satumetstästä, kodista jonne ikävöin takaisin, rakkaasta ja vaikeasta lapsuudenuskosta, omituisesta ristiriidasta jota ei voi leikata minusta pois?

Ja isä, jäisikö se sulkemaan rajoja, vai yrittäisikö se nähdä tai ymmärtää tätä osaa minussa, joka kasvaa niiden yli?

Äkkiä minussa on kaksi maailmaa, kaksi kummallista kertomusta, joiden törmäyspisteessä syntyy jotain uutta, omituista, kihelmöivää. En tiedä, voivatko nuo maailmat nähdä tai ymmärtää toisiaan. Yhteys tuntuu mahdottomalta, mutta kuva siitä tarttuu äkkiä kaikkialle, kuva, jossa maailmat virtaavat ja puhuvat.

Unessa elän hetkiä jostain toisesta elämästä.

 

Kun saavun perille myöhään valkoisessa kesäyössä, elän hetkiä jostain jo eletystä elämästä, lapsuudesta, kodista, matkasta, odotuksesta. Hitaasti kiemurteleva, loputon autojen jono on aikakapseli, joka vie minua juurille, sinne, mistä kaikki alkoi.

En osaa ennustaa tätä matkaa. Kotiin tai sielunmaisemaan palatessa omia ajatuksia on mahdotonta sanoittaa etukäteen. Voi vain odottaa ja havainnoida, antaa muistoille tilaa tulla ja viipyä, jättää jälkiä muistivihkoon.

Näkymä, joka aukeaa perävalojen takana, on joka kerta yhtä odottamaton ja valtava, kuin joku olisi asetellut tuhansista rakennuspalikoista kummallisen kaupungin keskelle peltoja ja kesäyötä. Sinä heräät takapenkiltä, alat hihkua ja osoitella lähestyvää hattarakaupunkia, autojonoja, nukkuvia telttarivejä. 

Aamulla haluat ensimmäisenä ja tärkeimpänä asiana nähdä, kuinka pitkälle kaupungin reuna on yön aikana levinnyt, millaisia autoja ja telttoja on naapurissa, voiko asuntovaunun ikkunasta heittää tiellä kulkevia ihmisiä paperipalloilla.

Kun saavun, elän hetkiä pois kasvamisen kivusta, rikki repivästä kuulumattomuuden tunteesta, kaipuusta olla osallinen.

Isä on huolestunut ja vihainen, se ihmettelee, mitä teen täällä, vaikka olen kulkenut pois. Tahtoisin kysyä, että milloin ja miten lähdin, lähdinkö hiljaa vai ovet paukkuen, missä isän mielestä olen nyt ja ootko sä jumalauta ikinä oikeasti pysähtynyt katsomaan, kuka sun oma lapsi on, miltä se näyttää, mitkä on ne viivat jotka piirtää sen sanoja, askelia, elämää. 

Puhelin tärisee, joku on tajunnut kuvista, missä olen. Luen muutaman saapuneen viestin. Niissä toistuvat samat asiat: ihmettely, mitätöinti, viha. Yritän kertoa, että minussa ei ole mustaa tai valkoista eikä omaa kotiaan voi unohtaa, mutta kukaan ei kuuntele. Ne vain huutavat, heittävät omia kommenttejaan aivopesusta, mielisairaudesta ja hulluista ihmisistä, uskonnollisesta väkivallasta ja tyhmyydestä. Tahtoisin kertoa, ettei koskaan ole olemassa yhtä totuutta monista tarinoista, eikä mitään ongelmaa voi ratkaista vihalla, mutta minun sanoilleni ei ole tilaa, ne ovat vain heikkoa pihinää, joka jyrätään uusilla, terävillä huudoilla.

Olen yhtä aikaa vihainen isälle ja samalla säälin sitä. Kukaan näistä ihmisistä ei tiedä meistä tai meidän tarinoista mitään, ja silti jostain niiden päähän on tipahtanut ajatus, että ne voi ulkopuolelta käsin väittää meistä mitä tahansa. Aivan kuin minulla ei olisi oikeutta kertoa itse, kuka olen, mistä tulen, mikä on minun tarinani. 

Minut on tehty näkymättömäksi. Näkymättömyyden tuttu kipu palaa takaisin, se kiertyy harteille ja vatsaan ja ajatuksiin kuin suuri kivi, upottava myllynkivi, jonka mukana vajoan syvemmälle väärään, satuttavaan hiljaisuuteen.

En jaksa kysyä, en vastata, kenellekään, en tuntemattomille huutajille enkä pelkäävälle isälle, kaikki sanat ovat loppu. Olen väsynyt siihen, että olen aina epäselvä kysymys, johon ihmiset tahtovat saada itseään tyydyttävän vastauksen. Tahtoisin huutaa, että miksi te sokeat ette voi nähdä kaikkia värejä teidän itse maalaamanne mustan ja valkoisen välissä, miksi ette voi tajuta sitä, että ihmisyys ja elämä voivat helposti kasvaa ja versoa niiden rajojen yli, joilla te epätoivoisesti yritätte tehdä kaikesta pientä, yksinkertaista ja valmista.

En pysty pakenemaan tunnetta, että kuljen kahden maailman välillä, joista kumpikaan ei näe minua, tai katso edes kohti. Kodittomuus ja näkymättömyys roikkuu viittana perässä kaikkialla, se kääriytyy ympärille ja painaa maahan kun voimat loppuvat. Isä sanoi kerran Matiakselle, ettei ihminen voi elää monessa maailmassa. Voiko, kysyn itseltäni nyt. Saanko olla totta, vaikka osa minusta kuuluu tänne ja osa kasvaa jonnekin muualle. Saanko jäädä kotiin. 

Ajattelen Matiasta, jolle ei annettu muuta mahdollisuutta kuin lähteä, ja isää, jonka valinta katkaisi elämästä kaiken muun. Matiaksen vaiettu kipu ja isän suru monesta menettämisestä käpertyvät yhtäkkiä minun ympärilleni, koko musta maailma, minä mustimpana ja surullisimpana asiana kaiken keskellä. Tahtoisin näyttää isälle, että olen yhä tässä, mutta sanoja ei ole. Miten kerron, että olen, vaikka en olekaan? Kuulun, vaikka en kuulu?

Huuto nousee vatsasta ja kurkusta, mutta ei jaksa ylös ääneksi asti. Piiloudun asuntovaunun perälle, käperryn kokoon ja itken. Itken pitkään, näkymättömyyden kipua, sokeita ja vihaisia ihmisiä, voimattomuutta. Itken ulos kuulumattomuutta ja yksinäisyyttä. Sitten hiljennyn, kuuntelen.

Kurjet ovat palanneet. Ne laulavat hakepolulla juokseville lapsille. Jossain kaukana urkuri aloittaa uuden sävelmän, joka kaikuu peltojen yli kaiuttimista aaltoina, viestinä jossa on jotain tuttua ja lohdullista. Keho muistaa sävelet, jään niiden sisään hetkeksi kuin turvalliseen uneen. Vaikka kukaan ei laula, huomaan lausuvani sanoja hiljaa. 

“…olallesi nosta, kotiin kanna, pysy luonani.”

 

Kun ilta-aurinko on laskeutunut tulenpunaiseksi hehkuksi peltojen ja telttakaupungin ylle, istun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan lankkupenkillä suurten, huojuvien holvikaarten alla. Valkoinen kangas yläpuolella hengittää hitaita aaltoja, kohoaa ja laskee, aivan kuin se heräisi eloon kirkkaasta, voimakkaasta laulusta. Ihmiset ympärillä ovat tuttuja, vaikka en tiedä ketään, vaikka olen tuntematon tuhansien muiden keskellä. 

Jään ihmettelemään ikävääni, annan sen kasvaa ja tarttua kasvoihin ja hetkiin ympärillä. Pysähdyn viipymään, yhtä aikaa sivullisena ja kuuluvana, katsomaan toisiaan kohtaavien ihmisten varjoja kangasta vasten, tutkimaan laulujen sanoja. Vieressä vanha, harmaahiuksinen, heikon näköinen nainen laulaa värisevällä nuotilla, sen hapuilevilla huulilla ja itkusilmissä on ikävä taivaaseen. Tahdon tarttua sitä kädestä ja kertoa, että minussa virtaa sama ikävä, ikävä kotiin, vaikka taivasta en osaa nähdä enää niin kuin ennen.

En lakkaa ihmettelemästä, miten sanat saavat yhä jotain liikkumaan. Yhä, vaikka olen kulkenut kauemmas.

Täällä olen yhtä aikaa näkymätön ja nähty. Enemmän totta ja enemmän piilossa kuin missään muualla. Samaan aikaan kaikesta osallinen ja ulkopuolinen.

Kun palaan kaupungin laidalle omaan leiriin, sinä valvot yhä. Istut asuntovaunun ovella ja laulat itse keksimääsi laulua, jonka sanoista ei saa mitään selvää. Huudat nimeni kun näet minut ja juokset vastaan. Kerron sinulle yöstä ja monistä väreistä taivaalla.

Tahdot nähdä kauemmaksi. Tartun sinua kainaloista ja nostan sinut taivasta kohti. Olet sätkivä, laiha kimppu jalkoja ja käsiä, jotka yrittävät tarttua katon reunaan ja nähdä auringon. Saat otteen ja se pitää, rimpuilet itsesi asuntovaunun päälle, nouset ylös. Seisot katolla kuin pieni supersankari kädet taivasta kohti ja huudat, huudat onnesta tätä iltaa ja seikkailua ja punaista aurinkoa.

Valvot pitkään kuunnellen telttakaupungin kohinaa, askelia, huutoja yössä. Kysyt unisia kysymyksiä eivätkä silmäsi mene kiinni.

Nukahdat hassuihin asentoihin, takkuiset kiharat sotkuisina pehkoina.

Aamuisin heräät silmät sikkuraisena asuntovaunun alasängystä ja puhut katkonaisia lauseita. Keräät ympäriltäsi sanoja vain, jotta voisit kertoa minulle jotain, mitä tahansa, jolla voit varmistaa minut, tarkistaa, että olen tässä, juuri sinua varten. Kykysi ihmetellä jättää minut yhä sanattomaksi. Tuijotat pilviä, sateenvarjoja, kumisaappaita ja askelia mudassa, kyselet, miksi aamun ihmiset kulkevat vessaan ja syömään lätäköitä väistellen, miksi ne eivät hypi niissä ja roiskuta vettä ja kuraa toistensa päälle.

Näissä hetkissä näkymättömyyden kipu katoaa. Ei ole kuulumattomuutta, ei ulkopuolisuutta.

Kuljemme aamupuurolle käsi kädessä punaisen sateenvarjon alla. Keskityn muistamaan tarkasti kaiken tämän, poljetun nurmen ja ropisevan sateen tuoksun, kätesi puristuneena etusormeni ympärille, satunnaiset sanat.

 

On jokin syksy niistä monista syksyistä, jotka kuluvat omalla painollaan, ilman mitään suuria määrähetkiä. Illat pimenevät, pihalla varjot kasvavat toisiinsa kiinni ja isä sytyttää hämärässä lyhtyjä ikkunalaudoille. Minä nousen katsomaan niitä ja leikin, että lepattavat tulet ovat majakoita, jotka etsivät toista vilkuttavaa valoa pimeässä. 

Kysyn isältä, sytyttikö senkin isä iltaisin valoja ikkunoille. Ja millainen isoisä oikein oli, kaikilla muilla on vaari jonka luokse mennään uimaan ja hiihtämään ja laskemaan rattikelkalla ja poimimaan mansikoita, mutta meillä vaan ei.

Isä pysähtyy. Se ei katso minua silmiin, vaan jää pyörittelemään kynttilää sormiensa välissä ja tuijottamaan ulos, ja hetken ajan olen varma, että olen kysynyt jotain vaarallista tai tyhmää. Isä empii hetken ja alkaa takeltaen kertoa, että se rakastaa minua ja Matiasta, mutta vaari ei ymmärtänyt isää, vaari ei ymmärtänyt millaisen kipeän valinnan isä joutui tekemään. Vaari ei ymmärtänyt, että isä kuului jonnekin muualle.

Matias on istunut lukemassa nojatuolissa, mutta nyt sen silmät alkavat räpsyttää, ja aivan kuin se tahtoisi sanoa isälle jotain, tai kuulla isän sanovan jotain, mutta ei voi. Se vetää lenkkitossut jalkaan ja astelee silmiään pyyhkien ulos.

Isä on hämmentyneen oloinen. Sanat tulevat sen suusta hitaasti ja vaikeasti, mutta ovat yksinkertaisia, kirkkaita.

“Minä löysin kodin. Ja tahtoisin, että sama koti säilyisi rakkaana teillekin.”

Olen tarttunut noihin sanoihin epätoivoisesti, ja niinä hetkinä, kun ymmärtäminen on tuntunut mahdottomalta, yrittänyt nähdä niissä sen valtavan rakkauden, jota isä kantoi sisällään, jota se ei osannut aina näyttää tavoilla, jotka olisivat näyttäneet rakkaudelta. Siunaavat ja torjuvat kädet. Isän valtava kaipuu pitää oma lapsensa siellä, missä se itse oli suojassa. Hapuileva, vaikea rakkaus, ympärillä purkamattomia rajoja.

Kuin siunaavien ja torjuvien käsien ristiriita, kaksi kummallista rakkautta isässä, on tämä koti ja mielenmaisema minulle kaksi, rakas ja raskas. Eikä toinen ole olemassa ilman toista. En voi valita yhtä, koska jälkiä minussa on niin monia.

Kun Matiaksen selkä on kadonnut tietä pitkin pimeyteen, vedän isää hihasta. Kysyn siltä kodista ja uskosta. Isä sanoo, ettei toista kotia ole. Että rajojen toisella puolella on pelkkää yksinäisyyttä. Ja kun isä sanoo noin, sen silmät muuttuvat tummemmiksi, niissä on surua ja menettämisen kipua. Ja joka kerta, kun isän silmiin syttyy suru, se katsoo minua suoraan silmiin ja sanoo, että älä lähde. Älä kulje pois. 

Vuosienkaan jälkeen en oppinut vastaamaan isän pelkoon. En osannut kertoa tilasta kuulumisen ja kuulumattomuuden välissä. Rakkaus isän luo ja kotiin on liian suurta, liian monimutkaista ja vaikeaa, liian rikasta ja omituista, ja minun sanani aivan liian pieniä. 

Paljon myöhemmin, jossain oman elämäni määrittelemättömässä taitepisteessä, syntyy oivallus. Muistan isän sanat ja huomaan, ettei isällä ollut muuta kotia kuin kuuluminen tänne, tähän uskoon, hiljaiseen, pohjoiseen sielunmaisemaan. Kun isä oli tehnyt valintansa, sen oma koti katosi, ja kasvun suuntia oli enää vain yksi. Isä eli täälläkin kivussa, mutta muutakaan sellaista paikkaa ei ollut, jossa isä olisi saanut olla suojassa, turvassa. Ja äkkiä, aivan odottamatta, isän pelko saa kasvot, ne muuttuvat ensimmäistä kertaa kaukaisesta ja hämärästä kirkkaaksi, tulevat aivan lähelle. Isä ei osannut nähdä minua, koska se ei itse voinut koskaan katsoa kahteen suuntaan. Isä ei voinut kuulla rajojen yli, koska rajat katkaisivat sen oman kasvun.

Isä tahtoi tulla nähdyksi ja ymmärretyksi niin kuin kuka tahansa, ja kun ihmisistä isän ympärillä ei ollut kantajiksi, oli isällä jäljellä vain yksi tuki johon tarttua. Tyhjyydessään isä tarvitsi jotain, mikä ei katoa, ja yhä useammin, kun kuljen inhimillisten todellisuuksien rajoilla, kuplien ja kulissien välillä, kuulen tuon saman kaipuun itsessäni. Isän ikävä kasvaa minussa.

Jälkeenpäin sanoisin isälle vain, että minä näen sinut, eikä sinun tarvitse enää hyvästellä ketään. Minä en katoa.

Tahtoisin kertoa tarinan isästä ja sen uskosta. En siksi, että isän tarina olisi minun tarinani, vaan siksi, että isä eli koko elämänsä näkymättömyydessä, jota ihmiset kapeakatseisuudessaan vahvistivat. Isästä tai kenestäkään sen ympärillä ei ollut erillisyyden murtajaksi.

Muista isän kasvot, raskaat kädet, muista sanat. Maailmojen välissä toista voi ymmärtää vain katsomalla kohti.

 

Unissa sanat ja paikat vaihtuvat kaaottisesti, ilman mitään järjestystä. Unien tarinat sotkeutuvat toisiinsa, ja on vaikeaa huomata, miloin alkaa jotain uutta.

Olen odottanut liian kauan. On aika sitoa kaksi tarinaa toisiinsa.

Aloitan kertomisen sivulauseessa, tiputtelen pieniä palasia sattumanvaraisesti eri kohdissa ja toivon, että palapelistä muodostuu maisema. Yritän valita varovasti, aloittaa ilosta ja ikävästä ennen kipua ja kovia rajoja.

Raitapaitapoika kuuntelee kulmat koholla, sen hämmennys kasvaa joka sanalla suuremmaksi, eikä mitään maisemaa synny yhtään minnekään. On vain pelkoa ja epäluuloisuutta, ja yhtäkkiä näen itseni toisen silmin, omituisena ja järjettömänä. Maailmat minussa ovat liian kummallisia ja kaukana toisistaan, miten niitä voisi ymmärtää joku muu jos edes itse en saa niiden välillä kulkevista askelista selvää. Ei sekavan pikkupojan tarinoista voi kirjoittaa hienoa kirjaa, joka avaisi ikkunoita rajojen yli.

Sen silmät eivät katso enää tänne päin, ne etsivät jotain muuta ettei minua tarvitsisi nähdä. Se sanoo, että tämä on ollut jossain laidalla keikkumista koko homma, eikä meillä ehkä oikeasti olekaan kovin paljoa yhdistäviä asioita tai kokemuksia joita jakaa. Uni päättyy sormia napsauttamalla, ja hereille havahtuessa huone on kylmä ja hämärä, valkoiset seinät tuijottavat tyhjyyttä, mistään ei saa oikein kiinni.

Kiipeän kukkulan harjalle, kaupungin valot etääntyvät, muuttuvat hehkuvaksi maisemaksi. Uni jää kauemmaksi ja muuttuu mahdottomaksi. Tuntuu typerältä, että mieli voi jäädä elämään jotain toista elämää, joka on oikeasti vain postikorttikuva jääkaapin ovessa tai kuiskattuja haikuja, joita ei edes ole kirjoitettu paperille jonka voisi rypistää.

Tämä maisema ei ole koti, en kuulu näihin välkkyviin valoihin. Ikävöin sinua. Olisin kotona ja olisi päivä jolloin ei tehdä mitään. Ehkä sinä näkisit, ettei kaikki ole hyvin, vaappuisit nallen kanssa viereen istumaan ja kysyisit, miksi isoveli on suru, ja minä vastaisin, että näin liian kivaa unta. Sinä et ymmärtäisi mitä sanon, vaan kertoisit, että ulos tuli tulva ja uima kun yöllä sataa, pitää laittaa kumpparit kun on iso lätäkkö lits läts. Sitten me pukisimme kuravaatteet ja hyppisimme rapakossa ja kaivaisimme puron halkovajan luota rinteeseen ja alas rannalle asti, enkä minä muistaisi tai ajattelisi mitään muuta.

Harhailen ja eksyn takaisin näihin kuviin, kun mikään muu ei kanna.

Matka mäeltä asunnolle on pitkä kävellä yksin, sade itkee kun itse ei oikein osaa. 

Kun palaan kotiin seuraavan kerran, en palaa kertomaan, että olen löytänyt jotain uutta ja tärkeää. En istu monen tunnin bussimatkaa otsa lasissa tuijottaen pimeneviä peltoja ja etsien sanoja, joilla kuvata löytämisen iloa niin, että kukaan ei pelästyisi tai tulisi surulliseksi. En haaveile kahden maailman kohtaamisesta.

Mutta minä etsin. Ja minä haaveilen. Ja kirjoitan salaisen kirjeen ja kuulen syksyssä aivan uusia lähdön ja paluun ääniä ja näen outoja unia. Mieli ei luovuta vaikka minä sanon ei. Postikortit eivät katoa jääkaapin ovesta eikä iholle kirjoitettu runous haihdu, se painuu syvemmälle kehon muistiin ja jää odottamaan kertomista.

 

Isä ei lukenut enää iltarukousta, eikä Matias palannut isän maailmaan. 

Matkalla näen ja kuulen ohikulkevien ihmisten tarinoissa tuttua erillisyyttä ja syvää kaipuuta yhteyteen, pois piilotettua rakkautta joka huutaa tulla nähdyksi. Isä käpertyi kaiken kivun keskellä kokoon rajojen määrittämään maailmaan, Matias kulki isän maailmasta pois omaansa, ja jäljellä olemme enää me, kaikkien meitä ympäröivien tarinoiden risteyksissä, aavalla aukealla, jossa monet tuulet kohtaavat.

En tiedä, osaanko enää rukoilla. Mutta silloin kun rukoilen, ajattelen sinua ja minua, lähtemisen ja rajojen määrittämiä maailmoja, joihin me synnyimme, ja pyydän kasvua, jossa meidän ei tarvitse valita. Kasvua, jossa rajat murtuvat niin, että kaiken etsimisen jälkeenkin olisit yhä tässä, ja me voisimme katsoa toistemme kummallisia polkuja kiitollisina. Kasvua, jossa sinun ei tarvitse jättää mitään taakse kun löydät jotain uutta, jossa voit aina palata kotiin ja pitää sydämesi siellä.

Öisin tartun siveltimeen ja maalaan peltoja kotikylän laidalla. Pitkää heinää kesäyössä, pimeitä laitumia ja valossa aaltoilevaa viljaa. Yön rikkaita värejä ja erottavat aidat niiden välillä. Ja aivan alussa, jossain kuvan alareunassa, meistä kasvava uusi aika, jossa erillisyyttä ei enää ole, jossa jokainen meistä virtaava ääni saa olla totta. 

Jossa kukaan ei voi valita yhtä totuutta kaikista niistä maailmoista, jotka virtaavat ja puhuvat meissä.

 

Kuin olisi jokin kasvun piste, jonka jälkeen ei voi enää nähdä kaiken suhteellisuutta. Jonka jälkeen maailma kutistuu kokoon, pieneksi ja valmiiksi, hyvä ja paha ovat jotain lopullista, kaikki tarinat on rajattu omiin totuuksiin, eikä uuden löytämisen tai kohtaamisen mahdollisuutta enää ole.

Kuin olisi pakko olla niin, että jokainen sukupolvi piirtää itsensä uudestaan, pois edellisen virheistä, rakentaen kuitenkin samalla uudet rajat, joita he, jotka tulevat seuraavaksi, purkavat pois. Syklinen kierto, joka ei pääty, erillisyyden ja yksinäisyyden pato, joka ei koskaan murru.

Kun vaunut syöksyvät tunnelista asemalle, näen omat hämmentyneet kasvoni nopeasti ohi juoksevissa ruuduissa. Silmissä on sama pelko ja yksinäisyys, jonka näin isän ja Matiaksen silmissä, jota ihmettelin, surin ja itkin. Siinä hetkessä, äkkiä ja odottamatta, ymmärrän toistavani itse samaa tarinaa, samaa pelkoa ja katkeroitumista, puristan avainnippua kädessä niin lujaa että etusormeen puhkeaa pieni haava. 

Avaimet ovat minulla. Minä voin kohdata sen, mistä tahdoin kasvaa pois. Kohdata. Nähdä ja kuulla maailmat joista rakennun, yrittää ymmärtää niitä. Siinä kaikki. 

Ehkä minun tarinani kirjoitettiin niin, että kasvu pois menneisyyden kivusta tapahtuukin kulkemalla takaisin, tekemällä vaiettu ja unohdettu näkyväksi, kuultavaksi. Eikä tuo matka ehkä koskaan pääty. 

Eräänä tulenpunaisen auringon iltana odotan sinua aseman varjossa. Kun junasi saapuu kiskojen ja lähtemisen tuoksuiselle laiturille, tulen sinua vastaan ovelle. Siinä laiturilla, huutojen, puheen, askelten, rullaavien laukkujen ja kiljuvien lokkien keskellä, kaikki pysähtyy, ja meidän maailmamme kohtaavat jälleen, tulevat lähemmäksi toisiaan, sulautuvat yhteen.

Katsot kaikkea ympärillämme tutkien ja jännittyneenä, tämä maailma on minun, mutta sinulle vieras, tuntematon, suurempi. Sinulle kaikki täällä on seikkailua ja koti pieni maailma kaukana. Minulle sinä olet kirkkain osa sitä maailmaa, johon ikävöin takaisin.

Ja hetkinä, kun et katso minuun, jään ihmettelemään kasvuasi. Tutkimaan käsiä ja sanoja, jotka ovat muuttuneet suuremmiksi, varovammiksi. Katsomaan sitä pidättelemätöntä lapsen ihmetystä ja riemua, joka yhä, kaiken kasvun jälkeen, versoo sinusta kuin lämmin valo. Sinussa on jotain kohisevaa, pysäyttämätöntä.

Toisinaan pysähdyn miettimään, ymmärrätkö itse koskaan, miten kirkkaasti valaisit minua silloin, kun mistään muusta oli vaikeaa löytää merkitystä. 

Kun kirjoitan sinusta, tunnen kuin olisin kuvanveistäjä tai säveltäjä. Kuin muovaisin savesta ja ilmaan haihtuvista haiuista jotain niin kaunista, että koko maailma pysähtyisi, enkä siltikään tavoittaisi sinusta edes mitään pientä. Pelkässä hymyssäsi elää kokonainen uusi ja salattu maailma, käden heilahduksessa tulevaisuus, silmissä mahdollisuus uuteen yhteyteen, erillisyyden päättymiseen.

Olet kirkkain osa maailmaa, johon ikävöin takaisin. Maailmaa, johon kuulun yhä, vaikka en voi kuulua, maailmaa, jota kannan mukanani aina, vaikka se ei kaikkea minussa näe.

Sinun vuoksesi uskon yhä. Ja ehkä on niin, että ajoittain löydän takaisin, aivan alkuun, siihen hetkeen, jossa yhtään rajaa ei vielä ole. Tuossa pisteessä mitään ei voi enää suorittaa tai rakentaa, ja me voimme vain jäädä kannettavaksi, toisillemme ja jollekin meitä suuremmalle. Silloin jäljellä ovat vain kantavat kädet, virtaava vesi ja kasvua versova maa, metsän kohina, matkustava taivas ja linnut. Silloin rajoja piirtävät sanat vaikenevat. Silloin kaikki valitseminen päättyy, kaikki riittämättömyys ja pelko on poissa, mitään vaatimuksia ei enää ole. Silloin kaikki maailmat meissä avautuvat, tulevat näkyviksi, kasvavat toisiaan kohti hapuillen kuin kotimetsän humisevat männyt.

Usein tunnen voimattomuutta, kun etsin ja kokoan omaa tarinaani eri suuntiin revityistä osista, hauraista kappaleista, vaikean muotoisista sanoista. Kaikki osat ovat minulle ainutlaatuisia, todellisia, mutta omia teitään ohi kulkevat ihmiset näkevät vain sen, mitä tahtovat itse nähdä, minkä ovat itse päättäneet ainoaksi totuudeksi. Sielläkin, missä ihmiset sanovat olevansa avarakatseisia, vain harva tahtoo katsoa omien ajatustensa yli, toista kohti. Ehkä onkin niin, ettei pahan ja hyvän välistä viivaa voi koskaan piirtää ihmisten välille, vaan se harhailee syvällä jokaisen ihmisen sisällä, omiin totuuksiin sulkeutumisen ja moninaisuuteen, keskeneräisyyteen, avautumisen välillä.

Kun rajojen ja mustavalkoisten sanojen keskellä olen näkymätön ja yksinäinen, palaan takaisin luoksesi. Kun kukaan ei näe minua, palaan hetkeksi kotiin, ja sinä teet minusta jälleen todellisen. Päivät muuttuvat taas pehmeäksi ketjuksi, eikä mikään paha voi ulottua meihin. Sateisina päivinä me rakennamme mielikuvituskaupunkia tietokoneella ja ihmettelemme harmaalla taivaalla kulkevia pilviä, harsoina etenevää vettä, sateentuoksuista maata. Kuulaina iltoina me kuljemme metsien reunoja ja etsimme paikkaa kevätmajalle.

Meidät luotiin monien teiden risteyksiin. Meidät rakennettiin monen planeetan kappaleista. Ehkä kaikkien niiden, jotka kulkivat tästä ennen meitä, oli pakko vain valita, jättää muut tiet ja jatkaa yksin, koska erottavia rajoja ei purkanut kukaan, mistään suunnasta, ja jäljelle jäi vain valitsemisen pakko. Ehkä kukaan tähtitieteilijä ei ollut vielä huomannut, että kappaleet saavat muotonsa toisiinsa törmäilemällä, että planeetat kulkevat kiertoratojaan vain koska on muitakin planeettoja, eikä niitä siksi voi erottaa toisistaan. Että kaikki virtaa, muuttuu, on aina kesken.

Me kannamme toisiamme yhä. Ja vaikka kukaan ei näkisi meistä kasvavien värien rikkautta, meidän ei tarvitse valita niiden maailmojen väliltä, jotka virtaavat meissä, tekevät meistä todellisia, rakentavat meidät. Ei kasvaa pois, ei lähteä tai jättää, ei rajata omia ääriviivoja muiden kuviin. 

Me saamme jäädä kotiin, ja silti kulkea, olla matkalla, ihmetellä.

Me saamme jäädä kesken.