Runopoika

 

 

Isä lähti tehtaalle ennen kuin minä ja pikkusisko ehdittiin heräämään, ja aamulla keittiössä istui vain unentuoksuinen äiti lehden kanssa yöpaitasillaan. Isä huusi aina lähtiessään yläkertaan jotain, en minä ollenkaan muista mitä, jotain vain mikä häivähti unen läpi ennen kuin maailma pimeni taas.

Usein lapsenmieli ei muista kokonaisuuksia, vaan irrallisia välähdyksiä, paikkoja ja tunteita ja yksityiskohtia. Tämän aamun luulen muistavani kuitenkin kokonaan, tai ehkä tarina on muodostunut myöhemmin, en ole varma. 

En herännyt isän lähtöön niin kuin tavallisesti, en edes äidin kolisteluun. Heräsin sateeseen.

Sade peitti kotikadun, talon, pihapuut, koko maailman kummalliseen hämärään. Kaikki oli toisenlaista, pysähtynyttä. Mikään ei liikkunut, ikkunat katselivat sisään tyhjinä ja valkoisina, ja oikeastaan se tuntui aika turvalliselta. Jonkin aikaa vain makasin ja kuuntelin hiljaa kohisevaa sadetta, sitten tuli nälkä ja laahustin alakertaan, keittiöön, kiipesin äidin syliin, turvapaikkaan käsivarsien ja sanomalehden välissä. Keittiössä oli vieläkin hämärämpää kuin lastenhuoneessa, koska se oli pihatien puolella, suurten kuusten varjossa. 

Me istuttiin kauan siinä, liesituulettimen valossa, minä hotkin kaurapuuron voisilmällä ja keskityin sitten näpertämään äidin kaulakorua. Äiti luki lehteään pitkään ja kaikessa rauhassa. Pikkusisko nukkui vielä, se nukkui aina pidempään kuin muut. Hetken kuluttua siskokin heräsi, huusi sen verran että äiti varmasti tajusi asian, ja jäi sitten sänkyyn mököttämään kunnes sai käsiinsä maitopullon.

Aamuisin pikkusiskon hiukset olivat sekaisin kuin peikolla, silmät seisoivat päässä kuin pöllöllä, ja oikeastaan koko sisko näytti vaaralliselta ja sekopäiseltä huuhkajalta. Maidon jälkeen se hiipi eteiseen syömään kenkiä. Tänä aamuna se löysi kenkähyllystä punaiset kumisaappaat ja tömisteli sitten ympäri taloa eksyneen mutta päättäväisen pöllön näköisenä, päällä pelkkä lepsuttava vaippa, käsissä kintaat ja jaloissa lonksuttavat saappaat.

Äiti oli ottanut kumpparit esiin tarkoituksella. Ulkoilua ei jätetty välistä edes sateen vuoksi: äiti tiesi, että koko päivä sisällä tekisi minusta ja pikkusiskosta kaksi häkkiin suljettua hirviötä. Siinä äiti oli kyllä ihan oikeassa. Tajusin jo itsekin, että olo kävi levottomaksi ja leikit loppuivat kesken, jos joutui pyörimään samoissa huoneissa iltaan asti.

Tänään piti laittaa kumppareiden lisäksi kurahaalarit, ja tietenkin vettä pitävät sadepäivien kintaat. Minä osasin jo ihan itse, vedin kypärälakinkin aivan oikein päin, mutta pikkusisko ei tajunnut vielä mitään pukeutumisesta, vaan istui puvun päälle ja heitteli hanskat seinälle ja yritti vetää pipoa päähän osumatta kohdalleen, lakin reuna valahti aina otsalta naamalle.

Äiti puki siskon ja päästi sitten meidät ulos sateeseen. Minä kuljin edeltä ja sisko seurasi minua, huitoi samalla ympärilleen ja etsi kiinnostavia kiviä tai oksia. Juoni eteni aina samalla tavalla: minä keksin jonkin leikin tai tarinan, ja sisko harhaili perässä, sen näköisenä kuin olisi silti kulkenut jossain muualla, jotain omaa seikkailuaan.

 

Sirkuttaja oli odottanut meitä. Joka aamu se odotti latvoissa, aina näkymättömissä, kuunteli ja katseli ja havahtui kun ovi kolahti jossain, kunnes lopulta me vaellettiin pikkusiskon kanssa pihan poikki.

Lintu tarkkaili meitä jonkin aikaa, lehahti sitten latvustosssa ja lauloi. Se oli jonkinlainen leikki tai rituaali: lintu ei koskaan näyttänyt itseään, mutta tahtoi aina varmistaa, että me kuitenkin aavistettaisiin jotain, että tietäisimme sen olemassaolosta.

Ehkä tarkoituksena oli hämmentää meitä, jättää ihmettelemään jotain ratkaisematonta kysymystä, ja tavallaan lintu onnistuikin siinä, mutta erästä asiaa se ei selvästikään tajunnut: sitä, etteivät kysymykset ole lapsenmielelle mykkä päätepiste, vaan alku. Lintu ei ottanut huomioon lasten kykyä nähdä paljon näkymätöntä ja kertoa loput maailmasta ihan millaiseksi tahansa.

Me tunsimme linnun vaikka se pysytteli piilossa. Se oli meidän lintumme ja me kerroimme sille värejä: jonain aamuna aamuna vihreää, joskus keltaista tai sinistä, ja hiljalleen linnun höyhenpeite täyttyi satojen aamujen sadoilla väreillä. Jälkeenpäin minusta tuntuu, ettei lintu pitänyt höyheniin kertyvistä värijuovista, muttei kuitenkaan osannut tai tahtonut päästä niistä eroon. Jollain tavalla siivekäs oli sitonut itsensä meihin ja me itsemme siihen: jotenkin, vaikka en koskaan oppinut ymmärtämään, miten tai miksi, me tarvitsimme toisiamme.

Sirkuttaja palasi aina kotikujalle, ja laitakaupungin uniset päivät, leikit, haaveet, kaikki pienet asiat jotka ajan kuluessa unohtuvat, peittivät linnun väreillä, joita se ei osannut ravistella pois.

Välillä sisko yritti tähyillä ylös puuhun, painautui hassun näköisesti aivan runkoa vasten ja tuijotti niska kenossa latvaan, suu auki ja nenä kurtussa. Ei lintu tietenkään näyttäytynyt, eikä asialla ollut oikeastaan mitään väliä, koska lintuhan oli joka tapauksessa meidän. Sisko pällisteli hetken vain tavan vuoksi ja keksi sitten jotain muuta, noin vain ja asiaa sen enempää ajattelematta.

Tänään kaikki sujui aivan tavallisesti, aamupäivän harhailuja sateisella kotipihalla ja matkan varrella keksittyjä leikkejä, mutta kuitenkin jotain oli toisin. Jotain puuttui. Siskokin aavisti asian, vaikkei osannutkaan vielä esittää tarkentavia kysymyksiä, ja vilkuili epäluuloisesti pihapuita. Minä keskityin kuuntelemaan, yritin saada kiinni muutoksesta, mutta en keksinyt mitään erityistä.

Sisko tähyili hetken ajan korkeimpaan puuhun – mitään ei tapahtunut – ja keksi sitten ojan penkereeltä suuren oksan, raahasi sen hiekkalaatikon luo, ja alkoi piirtää jonkinlaista tieverkostoa, tai ehkä kuvaa suuresta puusta, en ole varma. Seurasin apinan touhuja vierestä tietämättä itse, mitä tehdä. Jokin siskon huolettomuudessa pelotti minua. Katselin siskoa, ajattelin Sirkuttajaa, ja jotenkin minusta tuntui, kuin en olisi oikeasti ymmärtänyt kumpaakaan, en ollenkaan. Aivan kuin sisko olisi ollut jossain tavoittamattoman kaukana ja lintu jossain puolivälissä meitä.

Rintakehän läpi tuntui hetken ajan jotain tyhjää, tunne oli uusi ja tuntematon.

Samassa ymmärsin myös, mikä tässä aamussa oli erilaista.

Väriä ei ollut.

Kumpikaan meistä ei ollut löytänyt aamun väriä, sitä joka annettiin linnulle, ja siskoa koko juttu ei näköjään edes kiinnostanut. Joskus vain kävi niin, ettei tarina oikein alkanut mihinkään suuntaan. Sateisten aamujen hämärää oli vaikeaa kuvata. Silloin piti vain odottaa uutta aamua, uusia värejä. Niitä löytyi aina, ennemmin tai myöhemmin. 

Sade alkoi tihentyä, pilvet vyöryivät pihatien yli tummempina. Kohiseva sade saartoi meidät, siskokin huomasi pisaroiden tihenevän rytmin ja jäi tuijottamaan taivaalle.

Me seisottiin aivan lyhyen matkan päässä toisistamme, ja silti tuntui kuin kumpikin meistä olisi ollut aivan yksin. Sisko näytti jotenkin avuttomalta, kuin joku olisi unohtanut sen keskelle tyhjää pihaa. 

Sade alkoi purkaa jotain auki, hajottaa jonkin koossa pitävän kuoren, se tuntui vapaudelta. 

Sisko hyppäsi viereiseen lätäkköön tasajalkaa niin, että tanner tärähti ja kuravettä lensi kasvoille ja suuhun. Unohdin heti kaikki vaikeat ajatukset, syljin suusta likaista vettä ja potkaisin vihaisen hyökyaallon pikkusiskoa päin. Sitä sisko kai odottikin, apina vain nauroi ja kiljui riemusta ja innostui lisää, ja parissa sekunnissa pihatie muuttui Suureksi Sotakentäksi. Oravat vipelsivät ylös kuusten oksille turvaan seuraamaan taistelua.

Äiti huomasi kurasodan nopeasti, paiskasi ulko-oven auki ja karjui meidät sisälle. Taistelu päättyi heti. Me palattiin sisälle märkinä ja likaisina, kurahaalarit ja märät vaatteet jätettiin eteiseen kuivumaan. Sitten pikkusisko keksi vaatekaapista suuren päiväpeitteen ja me rakennettiin olohuoneen sohvan taakse telttamaja. Äitikään ei jaksanut olla vihainen kovin kauan. Sade jatkui iltapäivään asti, peitti kotikujan uniseen hämärään.

 

Illalla isä tuli ravistelemaan minut ylös kun pikkusisko nukkui jo, ja kertoi, että nyt lähdettäisiin salaa yhdeksi yöksi mummille. Kaikessa hiljaisuudessa minulle pakattiin rakettireppuun t-paita ja pikkuhousut ja sukat ja pillimehu, ja sitten me noin vain pujahdettiin ovesta yöhön ja hurautettiin maantielle. 

Mummilaan ajettiin pari tuntia mäkisiä pikkuteitä. Tavallisesti me istuttiin pikkusiskon kanssa takapenkillä, tuijotettiin eteenpäin isän ja äidin hartioiden välistä, laskettiin autoja ja laulettiin itse keksimiämme lauluja. Kuoppaisimman tien alussa me kiljuttiin riemusta ja loppumatkasta oksennettiin muovipussiin. 

Nyt oli yö ja me oltiin isän kanssa kahdestaan. Kaikki oli toisenlaista.

Isä ei puhunut, isä vain ajoi. Minä roikotin käsiä avoimesta ikkunasta eikä isä kieltänyt minua, vauhti tuntui sormenpäissä kuin siivissä.

Radio papatti yksinään jääkiekkoa ja myöhäisillan taideohjelmia. Jossain kohtaa isä vaihtoi autoradioon suviseurakasetin, ja yön täytti tuhatpäinen joukko, joka lauloi taivaan ihanista lintusista.

Oli vasta alkukesä, yö ei ollut pimeää eikä oikein valoisaakaan, punertavan taivaankannen läpi saattoi nähdä himmeitä tähtiä jos oikein tarkasti tihrusti taivaalle. Jos pikkusisko olisi ollut mukana, me oltaisiin roikuttu naamat kiinni ikkunassa ja keksitty yhdessä aivan uutta ja salaista tähtikarttaa. Sisko ymmärsi aina oikeasti tärkeät asiat, ne elämänväriset hetket joita kukaan aikuinen ei koskaan tajunnut. 

Mutta nyt apina ei ollut mukana, oli vain isä ja minä ja matka. Tie oli tyhjä, kukaan muu ei ollut näin myöhään matkalla sisämaahan päin. Yö vaelteli valkeana ja läpikuultavana puiden alla, varjot tien varrella venyttivät itseään pitkiksi kuin tummat kissat.

“Isä”, minä aloitin, enkä osannutkaan enää oikein jatkaa.

Kaikki tuntui Suurelta Seikkailulta, pitkiä varjoja versova yö ja yhteinen matka isän kanssa, ja minä olisin tahtonut kertoa sen isälle, jotenkin ja joillain sanoilla, mutta… en osannut. 

Isä ajoi eteenpäin johonkin omaan ajatukseensa uponneena, enkä minä osannut sanoa mitään, äänetön valkoisuus ympärillä oli aivan liian suurta, reunatonta, se kiersi pienen pojanruumiin itseensä kuin syliin.

Sirkuttaja seurasi meitä, pyrähteli latvoissa, syöksyi välillä maata viistäen puiden varjoihin. Yö tummui koko matkan itää kohti, ja mitä lähemmäs me ehdittiin mummilaa ja kotivaaraa, sitä vaikeampaa oli erottaa ohijuoksevien puiden ääriviivoja. 

Isä sulki radion ja hiljaisuus oli täydellistä, koko maailma samaa, tihenevää hämärää. Värejä ei erottanut enää. Loppumatkasta minä nukahdin, mutta koko matkan lintu seurasi meitä ja lauloi tienvarren usvaisissa puissa.

 

Isä ei puhu, isä ajaa.

Radio papattaa jääkiekkoa ja keskusteluohjelmia ja kello seitsemäntoista Pookin seuroja.

Isän hiljaisuus, oma hiljaisuuteni, hiljaisuudet vierekkäin ja kuitenkin – pakko minun on myöntää – kasvavan matkan päässä toisistaan. Kaikki on kuin silloin, mutta maailmat toisenlaisia ja kauempana toisistaan. 

Isä lupasi noukkia minut kyytiin palatessaan työreissulta, ja nyt me istutaan pitkällä matkalla kotiin päin.

Ilta on sinertävänharmaa. Taivas roikkuu tummina harsoina tien yllä, taivaanluukut nukkuvat ennen avautumista. Kauempana lännessä pilvet ovat jo revenneet sateen painosta tummaksi, maata pyyhkiväksi viuhkaksi.

Mikään ei muutu pohjoisesta tulevan tien varrella. Sata kilometriä ennen moottoritien alkua on kaikki samanlaista, kylät ja joen törmälle tipahtaneet puutalot ja rekkapaikat ja kallellaan kenottavat tienviitat.

Kun me ajetaan vihdoin kaupungin ohi, minä havahdun, ja jokin minussa toimii ennen kuin ehdin ajatella. Hei isä, minä sanon, käänny tästä, käydään kotikujalla.

Isä näyttää hämmentyneeltä eikä vastaa mitään, mutta hidastaa kuitenkin vauhtia, kääntyy keskustan liittymästä ja ajaa hiljaisen laitakaupungin läpi. Matalat talot nukkuvat liikkumattomina, ikkunat täynnä tyhjää taivasta, kaduilla ei kulje ketään.

Sirkuttajankujalla ei tuule eikä sada. Jossain sinisten talojen yllä pian saapuva kesä roikkuu tummuutena, sadetta pitelevinä pilvinä, raskaana odotuksena jossa voi kuitenkin aavistaa jotain heräävästä elämästä.

Isä pysäyttää auton tien varteen sinisen rivitalon eteen. Mikään ei ole muuttunut. Hiekkalaatikko on yhä samalla paikalla, keinut, tummantuuheat kuusetkin. Suurimman kuusen juurella leikkii punatukkainen lapsi, omaan sinisyyteensä unohtuneena, täysin tiedottomana muusta maailmasta. Lapsi kerää kiviä ja risuja puun luo, retuuttaa lapsenkäsille suuria lohkareita ja oksia rungon ympärille. Välillä työ pysähtyy, ja lapsi jää norkoilemaan ojan luo tai vetelemään maahan viivoja suurella oksalla kuin jättiläiskynällä.

Sirkuttaja on yhä tällä, tietenkin, minne se olisi edes lähtenyt. Se istuu jossain korkeimpien kuusten latvoissa ja tarkkailee kaulaansa kurottaen puiden alla touhuavaa lasta. Se odottaa, se on valmis odottamaan kauan, ja kuitenkin vähän väliä se livertää, yrittää malttamattomasti saada lapsen huomaamaan itsensä.

Eräs ulko-ovi talon puolivälissä avautuu, ja tuntematon äidinpää kurkistaa ulos, tähyilee pihalle, huomaa sitten lapsen puiden juurella ja huutaa jotain. Lapsi ei kuuntele – luultavasti pian on nukkumaanmenoaika – vaan kyyristyy itsepäisesti puun taakse ja uppoutuu syvemmälle omaan leikkiinsä. Ovi pamahtaa kiinni, Sirkuttaja säpsähtää, lapsi jatkaa työtään häiriöstä välittämättä.

Lintu katselee lasta, tiedän sen vaikka en näe. Laulaja odottaa, tahtoo saada lapsen etsimään itseään, vain jotta voisi pysyä piilossa. 

Äkkiä tunnen, että minun on sanottava jotain isälle, jotain paikoista, joista me lähdetään ja joihin yritetään löytää myöhemmin takaisin, ja kaikesta kodittomuudesta, joka heittelee koko kummallisen matkan maailmojen välillä. 

Minua melkein pelottaa, hetki on muodoton ja täynnä raskasta odotusta. Puhumattomuutta on vaikeaa puhkaista. Hiljaisuus on aina olemassa jossain minun ja isän välissä, tiheänä seittinä joka kasvaa ja upottaa meidät itseensä, jolle me ollaan annettu viime vuosina liian usein periksi, josta ei osata enää pyristellä irti. Hiljaisuuteen sitovat seitit ovat muodottomia. Hiljaisuudessa on oma kipuni, mutta myös isän yksinäisyys, kaikki ne mielettömät kysymykset joiden kanssa me molemmat ollaan ajan kuluessa jääty yksin. 

“Isä”, minä aloitan, ja kuulen saman epäröivän, kaipuusta värisevän pojanäänen kuin eräänä alkukesän iltana pari vuosikymmentä sitten, rintalastan alla värisee sama yksin jäämisen pelko.

“Isä, ootko sä ikinä aatellu, että tuolla (osoitan varovasti kotioven suuntaan) asuu nyt joku muu, joka ei tiedä mitään siitä, mitä kaikki nää asiat tarkoitti meille?”.

Isä ei kuuntele, hiljaisuus saa hengityksen tihenemään. On sanottava jotain minkä isä ymmärtäisi, nieleksin hätäiset lauseenpätkät, yritän pysyä rauhallisena.

“Isä, ajattelitko sä silloin, että kaikki tää olis jotain sellaista, joka lopulta vain… unohtuis?”

Tämän yksinkertaisemmin en osaa asiaa ilmaista, ja silti tiedän kuulostavani isän korvissa oudolta haihattelijalta.

Isä ei tunnu saavan sanoista otetta, katse harhailee kojelautaa ja asfalttia. Vajoan harmaaseen hiljaisuuteen, annan asian olla, muistutan itseäni siitä ettei tämä oikeastaan ole kenenkään syy – ettei kumpikaan meistä ole nähnyt toista oman pimeytensä läpi enää vuosiin – mutta silloin jokin minussa kääntyy ympäri ja päätän yrittää vielä kerran. Heilautan kättä isän sumeiden silmien edessä, isä havahtuu ja kääntyy katsomaan minua poissaolevan näköisenä.

“Isä, mistä sä haaveilit silloin?”

“Jaa… että haaveilin?”

“Haaveilit?”

Osoitan vielä ovea ja yritän viimeisen kerran. “Mitä sä ajattelit joka aamu kun lähdit tehtaalle ja palasit illalla kotiin?”

Isä vetää kasvoille väsyneen virnistyksen.

“No mitäpä sitä sen kummempia. Että miten jaksais mennä töihin vielä seuraavanakin päivänä ja sitä seuraavana, ja että olisko kotona illalla jotain hyvää ruokaa. Ja että saisin nähdä teidät joka ilta.”

Tietenkin isä vetää tilanteen leikiksi, ei se koskaan jaksa tarttua vaikeisiin ajatuksiin, varsinkaan jos takana on monta sataa kilometriä suoraa tietä. Ja kuitenkin jään ajattelemaan isän sanoja. Että saisin nähdä teidät joka ilta.

Tunne syntyy yhtä odottamatta ja nopeasti kuin ajatus kotikujalle palaamisesta, tunne siitä, että paikat muistavat toiveita ja kipuja, silloinkin, kun me itse alamme unohtaa.

Että värit ovat täällä yhä, ja mitä pidemmälle elämä jatkuu, sitä vähemmän mikään on samalla tavalla elävää; että jossain alussa me tunnemme värejä kantavan linnun, ja myöhemmin jäljelle jää vain näkymätön, mihinkään kuulumaton laulu. Että samaan aikaan voi kaivata niin paljon – ja kertoa niin vähän.

Ja että juuri tuon samanaikaisuuden vuoksi me olemme parhaimmillaankin vain puolimatkassa toisiamme kohti. Että elämä on lauluja, joita kuulemme emmekä koskaan näe.

Ajatus tuntuu liian suurelta ja lopulliselta ja typerältä, yritän siirtää sen sivuun. Keskityn katsomaan ulos. Lapsi on hävinnyt jonnekin, oksa unohtunut hiekkalaatikolle.

Sirkuttaja istuu pihapuussa oksien takana ja sukii siipiään, räpyttelee ennen lähtöä, yrittää ravistella yltään värejä siinä onnistumatta. Tiedän, että tällä kertaa voisin nähdä linnun, ettei se enää jaksaisi piiloutua, tai ehkä edes muistaisi minua. Ja kun siivet alkavat kerätä vauhtia ja pihapuun oksat kahisevat, minä… käännän katseen pois.

Isä näyttää väsyneeltä. Ajattelen, ettei yhdenkään lapsen pitäisi koskaan joutua näkemään oman vanhempansa lopullista voimattomuutta, ei näin, ei tällaisen hiljaisuuden läpi.

Isä, muistatko sinä, olisin tahtonut kysyä vielä monta kertaa, muistatko puut järvelle kulkevan polun varrella, muistatko kun horsmat olivat niin suuria että niistä saattoi rakentaa majan, muistatko kun vaatekomerossa oli lentäviä pilviä ja taikurin hattu?

Jään hiljaisuuteen. Hiljaisuus muuttuu, kerää ympäriltään uusia värejä, en ole enää varma onko se vaaleaa vai kuultavansinistä. Kun nostan katseen, Sirkuttaja on jo poissa. 

Nyt sade on ehtinyt kotikujalle asti, ensin pisarat napsahtelevat auton kattoon yksitellen, sitten pilvet avautuvat. Sade alkaa purkaa jotain auki, se tuntuu katoamiselta.

Isä käynnistää auton, ja me jatketaan matkaa valkoisessa maailmassa. Talot teiden varrella piiloutuvat vihmovan sateen alle. Tie ja taivas sulautuvat samaksi kohinaksi vain muutamien kymmenien metrien päässä, valtatiellä kaikki hidastavat vauhtia, me seisotaan samassa liikkumattomassa valkoisessa kaikki perätysten ja kuitenkin jokainen aivan yksin, eikä edes isä yritä päästä ohi.