Runopoika

 

 

Juna kumisi vanhalla ratasillalla. Ääni alkoi kun veturi rullasi sillankannen päälle ja loppui kun viimeinen vaunu oli päässyt joen yli, kuin liike olisi kestänyt vain sen hetken eikä ollut olemassa missään muualla. Ohikulkevien junien ääni tuntui vapaudelta jossain kaukana. 

Ilma sisällä oli kuumaa ja liikkumatonta, paksua. Iltapäivän aurinko paistoi ikkunoiden puolelle niin, että keskittyminen yhtään mihinkään oli mahdotonta. Kati hössötti liitutaulun luona ja yritti olla kiinnostava. Se pysähtyi minuutin parin välein, nosti nenälle valuvia laseja ylemmäs ja katseli meitä niiden alta, kyseli kysymyksiä tsemppaavalla ja kannustavalla äänellä vaikka puoli luokkaa nukkui naamat pulpetteja vasten. 

Nojasin pöytään ja piirtelin vihkoon punaisia ja turkooseja kukkia, paksut ääriviivat sotkeutuivat keskellä toisiinsa, tussi rahisi karhealla ruutupaperilla. Välillä yritin näyttää kiinnostuneelta ja vastailla kysymyksiin, vaikka oikeasti mulla ei ollut mitään hajua missä oltiin menossa. 

Katilla oli keltainen neuletakki ja polkkatukka ja valtavat silmälasit ja aina yhtä hyväuskoinen hymy. Kati oli mulle tänäänkin Kati eikä koskaan ope, enemmän äitihahmo kuin mikään auktoriteetti. En mä tietenkään sanonut mitään tällaista ääneen tai näyttänyt mitään, koko juttu oli enemmänkin vain hiljaista turvallisuudentunnetta. Kun Kati hössötti ja huolehti asioista, maailmassa oli lämpöä ja varmuutta.

Tunnin lopussa Kati ilmoitti, että nyt pidettäisiin pistokoe tämän ja edellisen tunnin asioista. Hetkessä koko luokka heräsi ja alkoi valittaa. Kati nosti etusormen suun eteen ja suhisi hassusti, jakoi sitten paperit ja kirjoitti kysymykset taululle tutulla koukerokaunolla. En jaksanut ajatella mitään tarkasti, tiesin että Joonas odottaisi ulkona koska sillä oli hypäri. Suttasin vastaukset lonkalta, hyvällä käsialalla tietenkin ettei Kati passittaisi mua takaisin pulpettiin.

Jätin paperin pöydälle. Kati katsoi silmiin ja hymyili rillien takaa. Olisin halunnut sanoa jotain kivaa, mutta kävelin vain takaisin pulpetin luo ja kysyin, että joko saa mennä. Kati hymyili leveästi ja näytti peukkua. Joskus sen ilmeille naurettiin, mutta mun mielestä Katin hymy oli yksi kauneimmista asioista koko maailmassa.

Kävelin ulos luokasta. Ovelle asti piti näyttää rauhalliselta ja varmalta. Selässä tuntui monta väsynyttä ja vihaista katsetta. Kun ovi takana kolahti kiinni, kiihdytin juoksuun. Käytävä oli kapea, ja minä lensin, soitin kädellä takkeja ja naulakoita, siivet notkuivat jossain selkärangan tuntumassa hetkeä vaille aukeamista. 

 

Joonas odotti portaiden vieressä, nojaili kaiteeseen, potki kiviä. Se huomasi mut kun avasin oven, virnisti mutta ei sanonut mitään.

Kävelin Joonaksen viereen ja tönäisin sitä. Yläkroppa otti iskun vastaan pehmeästi, vaikka rintakehä oli pelkkiä kylkiluita. Tönäisy tarkoitti jotain salaisuutta, aina piti näyttää jotain mutta koskaan ei sanoa mitään. Liikkeitä oli paljon, sellaisia jotka kuuluivat ihan tavallisesti yläasteen pihalle tai sählymatsiin tai rauhanyhdistyksen eteiseen, mutta joissa jännitys oli tasoa outo hymynkare ja kihelmöintiä niskassa. Pienikin kosketus tuntui siltä kuin olisi ollut lähellä kauan, jossain rinnakkaisessa maailmassa jota ei tuntenut aivan tarkasti.

Jäätiin seisomaan puoliväliin portaita, minä askelman alaspäin Joonaksesta, kasvot rintakehän kohdalla, ei puhuttu mitään erityistä. Kysyin että minne menisit nyt jos saisit lipun seuraavaan junaan. Joonas katseli hetken taivaalle ja mietti ja sanoi sitten että eipä oo tullu aateltua asiaa, miks niin. Eiku mietin vaan, vastasin. 

Tänään olin saanut etumatkaa. Vasta välkän puolivälissä toiset alkoivat purkautua hälisten käytävää pitkin ulos.

Jake rymisteli ovesta ulos ensimmäisenä ja huomasi meidät. Se katsoi meitä hämmästyneen näköisenä, kuin olisi omistanut koulun ja pihan ja meidät molemmat, ja huomannut nyt, että jotain oli pielessä, että minä en kuulunut tänne enkä varsinkaan seisomaan Joonaksen viereen, aivan kuin tilanne olisi rikkonut jotain kosmista järjestystä.

Joonas ei huomannut muita vielä, vaan oli juuri sanomassa jotain, kun Jake harppoi paikalle ja taputti sitä selkään.

Mitä sä teet tuon kanssa, Jake kysyi, etkö sä tajua että se voi olla tarttuvaa, haloo haloo hei halojata halloo.

Jake napsutteli sormia Joonaksen nenän edessä ja nauroi, kaikki nauroivat, ääni helisi iloisesti koulun ja liikuntasalin seinissä. Joonas nosti ryhdin suoraksi, puri huulet yhteen ja pälyili ympärille, siirtyi sitten pari askelta kauemmas ja alkoi puhua jotain muuta. Jake kiinnostui ja unohti minut hetkeksi, Joonas osoitti jotain urheilukentällä.

Porukka alkoi valua kentälle päin. Jake ja Joonas kulkivat edellä. Jättäydyin porukan hännille mutta seurasin kuitenkin perässä. Kuljin perässä kentälle asti ja koko ajan tunsin miten jotain näkymätöntä Joonaksen ja mun välillä kiristyi. Jake vilkaisi taaksepäin, osoitti mun suuntaan, sanoi jotain muille ja naurahti epäuskoisesti, naurua joka tarkoittaa miks tuo seuraa meitä. Joonas yritti olla huomaamatta.

Tiesin ettei mua haluttu mukaan, tiesin että olin vain jokin perässä roikkuva inisevä hyönteinen. Mutta silti pysyin porukan hännillä, halusin olla mukana, yritin olla mukana, seurasin ja juoksin ja yritin. En osannut mitään muuta. En vain osannut. 

Ehkä salaa toivoin, että Joonas olisi antanut ihan minkä tahansa pienen merkin, näyttänyt edes jollain pienellä eleellä että oikeasti kuuluin tänne, että olin muutakin kuin ylimääräinen nurkissa ajelehtiva roska. Eikä yksin jääminen ollut vaihtoehto, mieluummin sitä teki ihan mitä tahansa, suostui vaikka idiootiksi ja friikiksi ja hintiksi ja antoi muiden nauraa ja nauroi itse mukana – silloin oli edes jotenkin osa ympäröivää elämää.

Maalin kohdalla Jake sanoi jotain Joonakselle ja osoitti minua. Ensin Joonas esitti ettei kuullut, yritti katsella muualle, puhua jotain muuta. Jake ei luovuttanut, vaan veti Joonasta hihasta ja sanoi uudestaan, eikä Joonas voinut enää ohittaa. Tunsin, miten näkymätön lanka mun ja Joonaksen välillä kiristyi katkeamispisteeseen. Joonas katsoi mua ja näytti lyhyen hetken epävarmalta, puoli sekuntia avutonta valkoisuutta. Sitten rooli vaihtui niin kuin juna vyöryy sillalle, pitkään kertynyt liike jota ei voi pysäyttää.

Joonas käveli mun luo, tarttui ranteesta ja hymyili, väänsi ensin varovasti ja sitten kovempaa. Koko juttu tuntui kummalliselta leikiltä jossa kumpikin oli mukana. Lopulta käteen sattui niin paljon että kaaduin maahan. Joonas laskeutui istumaan mun päälle ja hymyili yhä, hymyä joka tarkoittaa mä voin tehdä sulle ihan mitä vaan haluan ja me kumpikin tunnetaan asioita joita ei voi sanoa ääneen.

Joonas löi. Minä nauroin. Joonas löi kovempaa. Minä nauroin kovempaa.

Kello soi.

Muut ottivat askeleen pari taaksepäin ja alkoivat maleksia liikuntasalia kohti. Joonas jäi huojumaan mun yläpuolelle ja tuijotti minua, minä tuijotin takaisin. Kumpikaan ei liikkunut. Joonaksen keho oli painava, kädet puristuivat mun ranteiden ympärille, pakarat painautuivat nivusia vasten, hengityksen tunsi raskaana rintakehän läpi. Joonaksen silmissä oli kummallinen kiilto, jotain peittelemätöntä jota se ei itse hallinnut. Katseesta näkyi, että oikeasti se halusi jotain ihan muuta. 

Tajusin äkkiä miten ohuet kädet mulla oli, harsoa tai kapeaa oksaa. Katsoin vasenta kättä aurinkoa vasten, se ei ollut miehen käsi eikä edes pojan, se oli käsi linnunluuta ja silkkiä. Valo oli häikäisevän kirkas ja käsi niin ohut, että aurinko tuntui punertavan siitä läpi. Inhosin itseäni niin järjettömän paljon, vierasta kehoa ja koko outoa olemassaoloa, että oikeastaan tunteessa oli jotain tosi kaunista.

Juna kumisi sillan luona, ääni alkoi ja kesti hetken ja katosi, se kuulosti vapaudelta.

Joonas pysyi paikallaan vielä hetken, hengitti. Iho oli paperia jonka läpi kulki hengitys ja kipu ja pelko – ja outo ikävä.

 

Kati oli vielä luokassa kun tulin takaisin. Romahdin sisään ovesta, säikähdin hahmoa pöydän takana, nostin ryhdin suoraksi ja yritin näyttää tyypiltä joka tietää mitä on tekemässä.

Jotain Kati kuitenkin aavisti. Se kysyi että miten välitunti meni ja eikö mun pitäis olla jo liikunnassa. En osannut sanoa mitään, en kertoa enkä valehdella.

Lähdin pulpettia kohti, mutta puolivälissä luokkaa pysähdyin ja palasin eteen. Kävelin Katin luo ja halasin sitä varovasti, se vaikutti hämmentyneeltä, taputteli minua kädellä selkään tietämättä oikein mitä tehdä. Minä en välittänyt, pidin vain kiinni. Katin pusero tuoksui pesuaineelta ja laimealta hajuvedeltä, pehmeältä juuri sillä tavalla kuin äitien ja opettajien ja suojaavien aikuisten kuuluu tuoksua. Se oli turvallisuuden tuoksu, että maailmassa oli ihminen joka halusi välittää, halusi auttaa, vaikka kaikkea ei mitenkään voisi kertoa.