Runopoika

 

 

Kuura oli luvannut heittää Mikan bussiasemalle, mutta lähtö venyi. Lopulta viimeiset valot vedettiin päin punaisia ja Kuura kiilasi vanhalla ooppelilla suoraan bussin eteen. Kuski heristi nyrkkiä ja huusi jotain lasin takaa, mutta avasi kuitenkin oven ja päästi Mikan kyytiin, tööttäsi sitten vihasesti Kuuralle ja kaasutti pois ennen kuin Mika ehti edes istua. Mika horjahti, pudotti rinkan lattialle ja nosti sen ylös nopeasti, etsi hätäisesti katseellaan vapaata paikkaa.

Auto oli tupaten täynnä. Mika kiersi taakse asti ja tajusi vasta sitten, että vapaita paikkoja oli jäljellä vain ensimmäisillä riveillä. Eturivillä vasemmalla nuokkui vanha nainen, mustat hikiset hiukset, käsivarsiin liimautunut nuhruinen t-paita, korvissa raskaan näköisiä metallirenkaita, poskilla ja silmien ympärillä ryppyjä joita ei oltu yritetty piilottaa. Naisesta huokui jonkinlaista välittömyyttä, Mika ei osannut kuvata tunnetta kovin tarkasti. Hän vilkaisi vielä ympärilleen, huomasi kuljettajan vihaisen tuijotuksen etupeilistä, ja änkesi sitten naisen viereen ikkunapaikalle. Nainen havahtui, ei sanonut mitään, hymähti vain ja tarkkaili Mikaa kiinnostuneena. Mika tunsi, miten poskille nousi kuuma ruso.

Hän yritti unohtaa naisen. Unohtaa Kuuran ja viime viikkoina rintalastan alle kovertuneen typerän tyhjyyden, joka repesi auki kipeänä ja huimaavana joka hetki kun pysähtyi ja oli tekemättä mitään. Paikallaan pysymisestä oli tullut mahdotonta. Eikä kotiin palaaminen oikeastaan ratkaissut mitään, mutta matkalla oleminen sai kivun tuntumaan pehmeämmältä, ajelehtia mukana, viipyä jossain välillä.

Toisella puolella käytävää istui nuori poika, vaalea hiustöyhtö ja viiksenhaituvat kuin maitoa, korvissa kuulokkeet, tuijotti Mikan otsaa sininen katse pysähtyneenä. Putoamisen tuntuisen hetken Mika ei muistanut muita ihmisiä ympärillä, vain katseen jonkin etäisyyden läpi, liikettä tyhjällä kankaalla. Hän katsoi hetken takaisin, poika havahtui ja käänsi katseen nopeasti pois. 

Autossa oli läkähdyttävän kuuma, paita liimautui kiinni selkään ja käsivarsiin. Mika yritti kaivaa taskusta kuulokkeita. Taskunpohjalta käteen sattui Kuuran kirjoittama lista, kurkku karkkia kortsut. Perässä pitkä tuhru, sateisen päivän ajatusviiva, ehkä turhautunut yritys piirtää jotain. 

Päätös lähtemisestä oli syntynyt hitaasti, hiljalleen kasvava vetäytymisen ja yksinäisyyden tarve. Lopulta Mika oli pakannut laukun sillä aikaa kun Kuura oli töissä, ja illalla tämän palatessa sanonut vain: mie meen nyt. Bussi kakskyt yli. Kuura ei ollut kysynyt mitään, ei edes esittänyt hämmentynyttä, kasvoilla enemmänkin vain helpotusta jota kumpikaan ei jaksanut enää peitellä. Mika oli raahannut rinkan autoon, Kuura istunut etupenkillä odottamassa ja käynnistänyt auton mitään sanomatta, hiljaisuudessa jonkinlaista väsynyttä ymmärrystä: kumpikin tajusi, että jännitteen oli annettu kasvaa liian kauan. Matkalla kaupungin läpi Kuura oli naputellut sormella rattiin ja vilkuillut kelloa, aivan kuin odottaen että Mika olisi poissa.

Teiden varsille jäi viimeisten talojen jälkeen pelkkää alkukesän orastavaa vihreää. Sisämaahan päin edetessä metsä harveni. Maa laskeutui hiljaiseksi aavaksi, valtavat suoaukeat levittäytyivät tien molemmin puolin kuin tyhjä merenpohja, taivas suuri syvyys yläpuolella. 

Matkaa olisi jäljellä kauan, liian kauan. Kirjoittamiseen, lukemiseen, hereillä olemiseen, havaintoihin joille ei löytyisi järjestystä. Mika yritti kuvitella itsensä jonnekin ajatusten toiselle puolelle, kotiin.

Äiti oli sanonut, ettei takaisin tarvitsisi tulla ennen kuin nenäkoru olisi poissa. Ei äiti tarkoittanut tiukkoja sanoja tosissaan tai pahalla, Mika tiesi sen kyllä – ja paria päivää myöhemmin äiti olikin soittanut ja sopertanut, että tulisit nyt juhannukseksi, koruilla tai ilman. Äidin kipu sattui enemmän kuin mikään muu, eikä Mika osannut sanoa ei. Eräässä asiassa äiti ei kuitenkaan hellittänyt: sukulaisten luo ei menty korujen kanssa. Mitä tahansa muuta, mutta ei tätien tai mammun luo nenä lävistettynä. Ihan mitä vain, kunhan muiden ei tarvinnut nähdä elämää sellaisena kuin se oli juuri nyt – rosoisena, rikkinäisenä, raudanmakuisena. 

Oikeastaan viime viikkojen maku oli pelkkää sameaa ruostetta. Alkukesän sateiset viikot kuin jostain vuosituhannen taitteen harmaasävyisestä, haikeansurullisesta elokuvasta:  pilvien peittämä merenlahden pikkukaupunki, leveiden bulevardien suljetut kioskit, jalkakäytävien kuluneet betoniruudut. Tehtaiden haju. Tyhjien katujen harvoja kulkijoita, ohuita muistijälkiä täällä ennen kulkeneista, kaukaa kuin jostain toisesta maailmasta, aavistus ympärillä unohtuvista tarinoista. Tietoisuus siitä, että kaikki nyt tapahtuva olisi samalla tavalla katoamassa. Välinpitämättömyys. Hidasta rakastelua Kuuran unentuoksuisessa yksiössä, sotkuisessa piilopaikassa.

Mika muisteli viimeistä kertaa ennen lähtöä. Kuura oli tullut suoraan töistä takki ja hiukset litimärkinä, heittänyt yhtiön haalarit kaapinpohjalle ja valuttanut vedet eteisen matolle, jäänyt istumaan lattialle ovenpieleen. Jotenkin Kuura näytti siinä istuessaan surulliselta ja hauraalta, silmät samaa sinertävää kuin aina. Mika oli yrittänyt kysellä päivästä, Kuura oli irvistänyt ja heittänyt kengällä, kerännyt itseään muutaman hetken. Sitten noussut ja kävellyt ikkunan luo, jäänyt seisomaan siihen. Mika seurasi perässä, laittoi kädet ympärille takaapäin, yritti keksiä sopivia sanoja olematta kuitenkaan liian raskas, ja päätti sitten olla vain hiljaa.

Hän aloitti varovasti hiuksista, niissä tuoksui sade, ja siirtyi sitten huulilla korvalehtiin ja niskan arkoihin kohtiin. Kuura värisi, väsyneen hymyn tunsi kaulalla.

Vyö kilahti pudotessaan lattialle. 

Mika hamuili Kuuran niskaa pienillä liikkeillä. Kaikki alkoi hitaasti, jonkinlaisena väsyneenä leikkinä. Kuura nojautui taaksepäin ja sulki silmät, tarttui Mikan käsiin, hengitys tiheni raskaammaksi. Odotus tiivistyi hitaasti, paine kasvoi – ja lopulta purkautui. Murtuva aallonharja, jonka kohdalla täytyy pidättää hetki hengitystä. 

Jännite raukeni, Mika pysyi vielä vähän aikaa Kuuran iholla ja rojahti sitten sängylle. Taivas ikkunan takana repesi itkuun. 

Rakastelun jälkeiseen hiljaisuuteen ei koskaan tottunut. Mika tuijotti Kuuran ohi sateiselle, reunattomalle taivaalle ja tunsi itsensä pieneksi, rinta niin täynnä ikävää että se sattui. Pihapuun oksalle oli lehahtanut lintu, Mika erotti vettä valuvan ikkunan läpi vain hämärän hahmon, mutta liverrys kuulosti mustarastaalta. Unohtumisen tai unen tuntuisen hetken Mika katsoi lintua ja ihmetteli, ymmärsikö tämä jotain samaa. 

Lintu pyrähti pois, sade jatkui mitään sanomatta. Kohina ja sateen pehmeä tuoksu ikkunasta. Sateenpehmeä suru, iholta haihtuva hiki. Uni repeili ja harhaili. Käpertyä kokoon ja olla aivan pieni ja kesken. Ottaisiko joku syliin. Voisiko joku ottaa, pidellä päätä, tuudittaa. Ilta ja yö nihkeää väsymystä, epävarmaa turvallisuutta Kuuran tunkkaisessa ihossa. Katkonainen uni, linnunlaulu jossain vaikka mustarastas oli jo poissa. 

Jälkeenpäin Mika usein ihmetteli, mitä oli oikein etsimässä. Mitä olisi halunnut löytää. Odotus kasautui toista kohti malttamattomana, venyi ja kasvoi syväksi janoksi, aivan kuin kosketus olisi voinut täyttää jotain tyhjää, vapauttaa jostain. 

Ennen nukahtamista Mika oli kuunnellut heräävän kaupungin huminaa. Kirkastuva taivas, tehtaiden punaiset valot. Vieressä nukkuvan hiljaisuus. Aamuyön kajossa häilyviä tähtiä, katoamaisillaan. Taitepisteet ja niiden ohuus. 

 

Nopea nykäys eteenpäin, jossain takapenkillä tippuvien tavaroiden kolina. Kuljettaja painoi torvea ja kirosi, huitoi ja huusi jotain. Tienposkessa tyttö ruosteisen traktorin selässä peruutti hämmentyneen näköisenä takaisin pellolle. Mika köhi kurkkua auki, räpytteli unta silmistä, huomasi puristavansa tiukaksi paisunutta jalkoväliä molemmin käsin. Metallinainen peitti nauruntyngän yskähdyksen alle ja keskittyi tuijottamaan tietä.

Puhelin värisi taskussa. Mika ei jaksanut oikeastaan edes ajatella viestejä tai puheluita, avasi vain laitteen melkein kuin vahingossa, selasi muutaman viestin alaspäin mitään tarkasti lukematta.

Äidin uusin viesti hyppäsi silmille viimeisenä. Se oli hukkunut ryhmäilmoitusten ja muun roskan alle. Oon vastassa. Laita viestiä jos bussi myöhässä. Pelkkä ilmoitus, pari ohutta lausetta, ja oikeastaan juuri sellaiseksi kaikki puhe oli viime kuukausina kuihtunut. Takaisin palatessa toistettiin vain samoja kysymyksiä ja vastauksia, lyhyitä toteamuksia avuttoman hiljaisuuden keskellä, kierreltiin kömpelösti sitä tosiasiaa, ettei kumpikaan enää tiennyt, mitä toiselle olisi pitänyt sanoa tai mitä halunnut kuulla.

Kuuralta Mika ei oikeastaan edes odottanut viestiä. Mitä kauemmin mätäni toisen kanssa samassa paikassa, sitä vähemmän löytyi mitään sanottavaa. Lopulta ei enää edes yritetty pysyä pinnalla, vaan annettiin periksi hiljaisuudelle, upottiin sen pehmeään hämärään.

Mika ei ymmärtänyt, miksi kaikki tuntui niin ohuelta. Tunnetta oli vaikeaa kuvata edes itselleen – joskus hän yritti kirjoittaa, mutta sanat kuivuivat kesken nopeasti, muutama rivi kevyttä epätietoisuutta, irrallisia kuvia, sitten vain huljuvaa tyhjyyttä, tuulta honganlatvoissa.

Kyllä hän yritti. Päästä lähemmäs. Kuuraa, äitiä, jopa isää, ennen kaikkea äitiä. Yritti jatkuvasti. Ja kaiken päättyessä samaan yksinäisyyteen ja tavoitttamattomuuteen edes ymmärtää, miksi kaikki jäi aina kesken. Mitä jäljelle jäävä ikävä yritti kertoa. Minne se osoitti.

Mika hieroi turhautuneena ohimoita sormenpäillä, pakonomainen liike, ja keskittyi tuijottamaan eteenpäin kohisevaa tietä. Hän yritti kelata harhailevat ajatukset jälleen kerran alkuun, ennen äidin viestiä, ennen lähtöä, ennen Kuuraa. Vain matkalla oleminen, ohutta aikaa jossain välillä, hetki unohtamista.

Metallinainen haukotteli ja pudotti jotain käytävälle, kumartui, kurotti ähisten lattiaa. Mika yritti olla kääntymättä. Jos piti katseen tarkasti eteenpäin mutta keskittyi samalla liikkeisiin näkökentän reunalla, saattoi tarkkailla toista salaa. 

Nainen sai nimettömän tavaran kiinni, horjahti takaisin istumaan, pyyhkäisi hikeä otsalta.

Silloin Mika huomasi tekstin naisen kädessä. 

Huh, made it this far? Still here, somewhere, driftin’ around?

Katse karkasi sekunniksi käsivarteen ja heti takaisin. Nainen ehti huomata, naurahti kuivasti, yski vähän ja nauroi lisää, kuivunutta kähinää, vanhan ja väsyneen ja liikaa nähneen ihmisen naurua. Metallirikat korvalehdissä helisivät ruosteista nuottia.

Kukkiako odotit. Vai perhosia. Et sentään kirkkovenettä?

Häpeä nousi kuumana aaltona ylös poskia. Mika yritti vastata jotain mutta ei saanut sanotuksi mitään. Nainen ei odottanut vastausta – nauru kuihtui väsyneeksi hymähtelyksi – ja jäi sitten vain tuijottamaan tietä välinpitämättömän näköisenä, vilkaisi välillä Mikaa, silmäkulmassa aavistus sääliä tai turhautumista. Mika olisi halunnut epätoivoisesti kysyä jotain käsivarren sanoista, minne asti, missä, mutta lauseiden muotoileminen oli vaikeaa, pelkkiä kysymyksiä ilman reunoja, valkoista huminaa katvealueen rajalla. Ei nainen olisi tajunnut, ei kukaan, jos edes itse ei saanut ajatuksesta kiinni.

Nainen avasi kirjan ja jatkoi lukemista, vilkuili sivujen välillä Mikaa. Mikaa suututti, mutta väsymys oli aivan liian raskasta vihalle. Hän hengitti, hieroi rintakehää varovasti, ei tiennyt mitä ajatteli. 

Lopulta nainen laski kirjan syliinsä ja jäi tuijottamaan Mikaa kiinnostuneena.

Mitä sä ajattelet. Mä näen että jotain.

Mika kohautti hartioitaan, ei tässä mitään erityistä.

Näytät melko väsyneeltä.

Mika kohautti hartioita uudestaan, naisen tekemät huomiot tuntuivat typeriltä mutta samalla ärsyttävän osuvilta. Nainen nauroi kuin olisi lukenut Mikan ajatuksen, ja kyseli lisää. Mika vastaili lyhyesti, hymyili vaisusti, yritti välillä vaihtaa asentoa. Nainen myhäili koko ajan ylimielisesti, kuin olisi tajunnut jotain, tiennyt jonkin salaisuuden.

Kyllä mä tiedän tuon unenpuutteen, nuorena ja rakastuneena on vaikeaa nukkua tarpeeksi. 

Hän iski silmää ja nauraa kähisi omalle jutulleen, avasi sitten kirjan ja jatkoi lukemista.

Mika huokaisi, yritti pitää raskaan tunteen pois rintakehästä, hieroi rystysillä rintalastaa, nieleksi tummaa surua ja väsymystä. Naisen naljailuun olisi pitänyt kai vastata yhtä ronskisti, osoittaa että elämä oli tummaa ja väsynyttä, ja samalla omaa, että kaikesta oli varma ote. Mutta ei mikään tuntunut omalta, mikään viime viikoissa tai kuukausissa tai vuosissa, ei edes tutulta. Kaikki oli ohutta ja irtonaista, kuin sivuja kirjasta jota ei ole hetkeen jaksanut lukea. Naisen vitsailu sai kaiken tuntumaan entistäkin vieraammalta.

Mika katseli varovasti ympärilleen. Hän katsoi poikaa, tämä vilkaisi sivusilmällä takaisin, kuin olisi jo pidempään tarkkaillut tilannetta, ja käänsi sitten katseen nopeasti pois. Miehenkasvot, lapsensilmissä piilossa arkuutta kuin pienellä linnulla, jotain kaunista. Mika tunsi itkun nousevan silmistä, veti nopeasti henkeä, yritti piilottaa niiskauksen yskähdyksen alle.

Nainen laski kirjan ja vakavoitui, virne suli pois kasvoilta. Hän katsoi Mikaa hämmentyneenä, säälivä katse jonka Mika tunsi omilla kasvoillaan vaikka ei katsonut naiseen päin.

Älä ota tämmöstä vanhaa ämmää liian tosissas. Ei se rakkaus oikeasti oo helppoa. Ei mikään oo.

Mika teki silmillä epämääräisen, väsyneen liikkeen. Nainen jatkoi kiirehtien, melkein hätääntyneenä.

En mä voi luvata että sä löydät vastauksia. En todellakaan voi. Mutta ehkä sä voit silti nähdä jotain kaunista. Toivoa tai ikävöidä jotain. Kuvitella. Jokainen meistä etsii, ja ehkä se ajelehtiminen on tärkeämpää kuin perille pääseminen. Että jotain jäis auki. Kyllä sä tiedät.

Mika ei vastannut enää mitään. Nainen avasi suun seuraavaan lauseeseen mutta vaikeni sitten, vetäytyi takaisin, tunsi kai sanoneensa liikaa tai liian nopeasti. Ympärille laskeutui sama hiljaisuus kuin alussa. Mika olisi kyllä halunnut kysyä vielä jotain, mitä tahansa, mutta sanoista oli jäljellä vain ajelehtivia haituja ilman reunoja. 

Metsä ryöppysi, kohisi muodottomana virtana ohi. Matkan hiljainen rytmi alkoi unettaa Mikaa. Suoaukeiden kohdalla vauhti tuntui pysähtyvän kesken, taivas avautui suuremmaksi. Jos silmien antoi painua kiinni, reunaton taivas jäi asumaan silmien alle. Uni värähteli ja liukui ympärillä lyhyinä kuvina, toinen maailma jossa ei ollut odotusta tai tarkkoja sanoja. 

Huh, made it this far? Still here, somewhere, driftin’ around?

You tell me. Where are we?    

Somewhere. Nowhere actually. And that’s my only point, only certainty.

You mean, like, there is none?

Yup. Nothing. And doesn’t that kinda mean anything? 

Huh? 

I mean, because of this emptiness behind, the disappearance of directions at the end of the day, anything that makes us stay here, is what? A line drawn on water? An echo? All the stories we live by?

U mean, like a paradox? A chasm? 

To live, to imagine, aren’t they the same?

Mika ei ollut varma, keille äänet kuuluivat. Hän ei odottanut tai yrittänyt mitään, ei olisi edes jaksanut – painottomista sanoista vain kutoutui lauseita yhtä satunnaisesti kuin hahmoja pilvenharsoista. Jotain hapuilevaa siihen suuntaan, minne ehkä oltiin matkalla.

Still here, somewhere?

Rannalla autiota. Lähestyvä pilvirintama, kylmä tuuli ennen sadetta. Kuura hoputtamassa veteen. Jännitys, melkein lapsellisen kihelmöivä ilo toisesta. Ilma kylmää ja valkoista, vesi tummaa. Kylmyys vedessä noustessa, saanko olla sua vasten, ihan vaan vähän aikaa jooko. Epävarmaa naurua, venyvää hiljaisuutta. Veden jatkuva sirinä, ympärille tihenevä sade, valkoinen kohina jonka keskelle voi unohtua. Kuuran nenä kevyenä poskipäätä vasten, vettä valuvat kasvot, epävarmat silmät, huulet aavistuksen auki. Huulilla valuvaa vettä. Toisen maistelua, varovasti ja kömpelösti kuin jotain voisi mennä rikki. Kuuran maku, mustaa vettä ja tihenevää yötä. Naurunpyrähdyksiä, Kuuran sinisinä nauravat silmät. Ympärille tihenevä sade, pelkkää valkoista. Mustarastaan laulu jossain näkymättömissä. Kuura pysähtyneenä, ääntä etsivät silmät, sumussa harhaileva katse.

Unissa odotus oli aina samanlaista, aavistaa jotain mutta ei koskaan perillä. Vain odotus, että joku hakisi takaisin. Pakottaisi näkemään ja kuulemaan niin kuin ennen, jossain alussa.

Suru kasvoi tiheänä kuin sade, eikä Mika yrittänyt enää väistää sitä.

Seuraavissa aalloissa, joissain toisissa maailmoissa, ei ollut enää mitään odotusta, ei ympärillä häilyviä kasvoja. Pelkkiä ohikulkevia maiseman osia joista ei saanut kiinni, joita ei koskaan muistanut tarkasti.

Hämärä ympäröi lämpimänä ja syvänä, unia ei enää tullut.

 

Kun Mika havahtui taas, maisema ympärillä oli muuttunut. Illan pitkät tunnit olivat kääntymässä yöksi. Sisällä autossa oli hiljaista, ympärillä lämmintä hämärää, jäljellä muutamia väsyneitä kasvoja, hehkuvanpunainen aurinko horisontissa, hivelevä valo johon oli helppoa nukahtaa vielä vähän.

Satunnaisena hetkenä radio heräsi puhumaan, onnettomuuspaikan raivaus käynnissä. Hetken railo särisevää ääntä, joka ei kuulunut tänne, ei mihinkään. Sitten taas helpottunut hiljaisuus. 

Tie kapeni. Metsä tien ympärillä tiheni ja harveni sitten taas, hongista kasvoi pitkiä ohuita ruumiita, taivasta piirtäviä viivoja, joiden väliin mahtui paljon tyhjyyttä ja viistoa valoa. Puiden päättyessä samat suot ja niiden reunattomuus, reunaton taivas. Tien unettava humina, tasaisen maan laulu.

Mika istui, katsoi punaisena loppuun palavaa aurinkoa, jäljellä olevien matkustajien unisia kasvoja, tyhjiä ilmeitä, venyvää hiljaisuutta. Hän tunsi saman liikkeen itsessään ja toisissa ja ohikiitävässä maisemassa – että kaikki oli samalla tavalla pientä ja avutonta, ja avuttomuuden läpi samaa odotusta, ohutta mutta kirkasta.

Saapuvien, poistuvien satunnainen rytmi. Jaettu aika jossain välillä, lyhyt hetki katsella, yrittää muistaa.

Mikasta tuntui, ettei hän ymmärtänyt hahmoja ympärillä, ei itseään. Mikä piti tätä kaikkea liikkeessä. Istuttiin samalla matkalla, joku vasta saapuneena ja toinen poistumassa, erimittaisia hetkiä jossain välillä. Sama paikka mutta ei koskaan tietoa toisen suunnasta, tai edes omasta. Vain kummallinen välitila, jossa satuttiin viipymään yhdessä jonkin aikaa. Odottamassa. Jokaisen odotus yhtä kertomaton ja epävarma, kohti jotain mitä ei vielä näkynyt, katse harhailemassa aina kuvan reunojen yli. Ympärillä matkan reunaton kohina, unettava alkukieli. Ajatuksia irti toisistaan ja matkalla eri suuntiin. Ei koskaan yhtä suuntaa. 

Hän hengitti, hengitti, keskittyi vain hengittämään. Tunne oli syvä, se lävisti kaiken, sen keskeltä ei päässyt pois. Piti muistaa vain hengittää, sulkea silmät. Maisema ympärillä virtasi ohi, mistään ei saanut kiinni.

Hän alkoi kirjoittaa, ajattelematta mitään tarkkaa, sanoja soljui yksi kerrallaan.

Musta tuntuu että en yhtään tiiä mitä oon hakenu tällä kaikella. Yrittäny saada kiinni jotain laulua joka aina vaan jatkuu jonnekki muualle. Niinku sillon ekalla kerralla muistatko. Ku seistiin rannalla ja se lintu laulo jossain mut kumpikaan ei nähny sitä.

Hän tuijotti viestiä ja pyyhki sen sitten pois. 

Hän ajatteli Kuuraa, vettä valuvia kasvoja, ympäröivää valkoisuutta, veden sirinää. Linnunlaulua.

Hän ajatteli äitiä, tämän levottomuutta sen jälkeen kun hän oli häipynyt kaupunkiin ja päättänyt elää ensimmäistä kertaa täysillä, toisten odotuksista välittämättä. Olisi ollut helppoa sanoa, että äiti oli inhottava. Tai neuroottinen. Tai fundamentalisti. Tai että se huolehti vain kulisseista. Oli helppoa kertoa asiat itselleen mustavalkoisesti. Vaikeampaa katsoa silmiin ja huomata, että todellisuudessa kaiken takana oli sama levoton ikävä, jota Mika kantoi sisällään itse. Halu pitää kiinni, halu suojella. Halu pitää lähellä jotain, mitä ei voinut pidellä kiinni.

Metallinainen havahtui unentyngästä, hätkähti hereille ja alkoi tähystää tietä. Painoi pian nappia erään risteyksen kohdalla, sulki kirjan ja laittoi sen laukkuun, nousi, laskeutui portaita. Ei hyvästellyt, ovelle kääntyessään nyökkäsi epävarmasti Mikan suuntaan, kuin yrittäen sanoa varovasti jotain ymmärryksestä. Mutta ehkä sä voit nähdä jotain kaunista.

Pian matkustajista oli jäljellä enää Mika ja valkotukkainen poika. Jaettu hiljaisuus, kesäyön lämmin hämärä. Ohikulkeva kylä, pieniä peltotilkkuja, aukeiden päällä ohutta usvaa. Hämärässä nukkuvia taloja kuin hiljaa unta tuhisevia lapsia, suljettujen silmien takana toisia maailmoja. Loputtomasti lisää metsää, lisää autiota suota, reunatonta taivasta kaikkiin suuntiin kuin mikään ei koskaan voisi päättyä. Avuton mutta vapauttava tunne siitä, että on hyvin pieni. 

Poika tähysti hämärtyvän maiseman läpi punaista kajoa kuin jotain odottaen, yritti kai pysyä hereillä, muistaa painaa nappia oikeassa kohdassa, olla valmiina. Mika olisi halunnut kysyä jotain, mitä tahansa, yrittää edes jollain pienellä lauseella kertoa, että ehkä me etsittiin jotain samaa. Kysymys hapuili huulilla niin kuin monta kertaa ennen, ja niin kuin aina, se tukahtui ympäröivään hiljaisuuteen. 

Keskellä pitkää suoaukeaa punainen valo syttyi taas. Poika nousi, keräili ympäriltään tavaroita, istui sitten epävarman näköisenä käytävän puoleiselle penkille odottamaan. Vauhti hidastui. Auto pysähtyi aavan reunalle, sylkäisi pojan tienpenkalle kuin pienen eläimen keskelle selkänsä kääntänyttä erämaata. Auton kiihdyttäessä pois Mika vilkaisi varovasti taaksepäin ikkunasta. Kukaan ei näyttänyt olevan vastassa. Poika näytti hyvin pieneltä, ympäröivä maisema vieraalta ja loputtomalta.

Kuljettaja hieroi silmiä väsyneen näköisenä, ei sanonut mitään tai edes vilkaissut Mikaan päin. He istuivat vaiti. Sammuva repale aurinkoa roikkui tummien suonhetteiden päällä verenpunaisena. Auto nieli mustaa tietä, hämärä tiheni ympärille. Mika ei nukahtanut enää, nuokkui vain jossain unenlaidan avaruudessa, välitilassa, kahden maailman rajalla ilman ääriviivoja. Uni sekoittuneena todellisuuteen. Uni sekoittuneena toiseen uneen. Oikeastaan hän ei tiennyt, mikä oli unta. Tunne oli samaa kuin rakastelun jälkeinen hiljaisuus, mustarastas ikkunalla, sanat täydellisen vieraita, hetken hukassa ja irti kaikesta.

Mika muisteli ensimmäistä yötä, odotusta joka oli tuttua jostain ennen, unista tai aivan alusta. Toisen ääriviivoja, hapuilua, toivetta siitä että oltaisiin jotain enemmän kuin nämä kuoret. Kuuraa. Miten tämä puristi ranteesta ja nauroi, kiusasi, ei halunnut päästää irti. Millaiset naurunrypyt olivat levinneet silmien ympärille, miten outo lämpö oli läikehtinyt jossain rintakehän alla. Miten tuon hetken ajan oli tuntunut siltä, että toisessa oli vastaus, jokin säie sitä ikävää, joka aina vain katosi kuvan reunojen yli. Mustarastaan laulu. 

Ehkä hän soittaisi Kuuralle. Ei saisi sanottua mitään järkevää. Ehkä vain sen, että ei meillä ole mihinkään kiire. 

Ehkä seuraavat unet olisivat kevyempiä. Ehkä auto kiitäisi yön läpi kuin sukkula mustassa avaruudessa, ja pian, aamuntaitteessa, edessä olisi tuttu mutka kylän jälkeen, silta, kotitien risteys, nouseva aamu kaukana itäisellä taivaalla kuin lupaus jostain mitä ei vielä näe.

Ehkä äiti olisi vastassa ja ymmärtäisi silmistä surun. Pitäisi pitkään kiinni eikä päästäisi irti, hiuksissa sama turvallisuuden tuoksu kuin joskus ennen. Sanoisi hiljaa: kyllä kaikki menee. Jotenkin. Ei se haittaa vaikka on eksyksissä. Meitä kannetaan silti.

Ehkä meidät vain tuodaan samoihin eksymisen pisteisiin uudestaan ja uudestaan, ihmettelemään kaikkia niitä matkoja täällä jotka eivät koskaan vie perille.

Mika kuvitteli eteensä kotitien, harvan mäntykankaan loputtomana pylväikkönä tien molemmin puolin, kylmän aamunkajon, hiljaisuuden. Risteyksessä odottavan äidin. Harmaantuvat hiukset, vuosien uurteet silmien alla, lämmön suurissa käsissä.