Ryhmä 5: Kriittisesti kohti koettua maailmaa

Kriittisesti kohti koettua maailmaa

Kohti syvää päätä, ja sen yli (yhdessä)!

Kuin huomaamatta, ryhmätyötaidot ja yhteistoiminnallisuus ovat tulleet osaksi arkeamme. On täysin luonnollista kommentoida ja koota tietotaitojamme yhteen – jaettu tieto on kaksinkertainen (yhdeksänkertainen?) tieto. Reflektointi ja argumentoiva keskustelu soljuvat ryhmätyötilassa, ja jaetut tiedostot muokkaantuvat saumattomassa yhteistyössä bittiavaruudessa. Jokaiselle yksilölle ja jokaisen panokselle on ryhmässä tilaa, vaikka kaikki eivät olisikaan yhtä sanavalmiita, puheliaita tai itsevarmoja. Ryhmämme huikea henki on tärkeä voimavara, joka mahdollistaa laadukkaan, kaikki huomioon ottavan keskustelun ja mutkattoman yhteistyön.

Yhdessä on myös helpompi kestää tiedottomuutta, sietää epävarmuutta ja kerätä tietoa yhteisen tehtävän alle. Olemme kokeneet kauhun hetkiä ja saaneet harmaita hiuksia useista tehtävänannoista, mutta olemme huomanneet, kuinka paljon oman ryhmän tuki rauhoittaa. On hienoa, että meitä haastetaan, vaikka se tuntuisikin pelottavalta. Se kasvattaa ja valmistaa meitä tulevaisuuteen sekä sen mukanaan tuomien pulmien ratkaisemiseen.

Kurssilla olemme toden totta joutuneet pois mukavuusalueeltamme. Eräät nimikkotutkijamme sanat, jotka hän lausui tapaamisessamme, sopivat tähän kohtaan hyvin. Hänen mukaansa tutkijan “täytyy olla valmis tekemään asioita, joita ei osaa, ja lisäksi myös hyväksymään se, ettei todellakaan osaa” (Kalle Juuti tutkijatapaamisessa 2.10.2018).

Ensimmäiseen oppimistehtäväämme kuulunut tutkimussuunnitelman luominen ja sen esittäminen haastoi meitä pohtimaan tutkimuksen tekemistä eettisestä näkökulmasta. Etenkin lapsia tutkittaessa on mielestämme tärkeää, että tutkimusmenetelmät ovat läpinäkyviä ja kestävät päivänvaloa. Kuinka välttää tutkittavien johdattelu? Entä kuinka todenmukaisia tutkimustuloksia lapsilta voidaan saada? Lapset saattavat ymmärtää tilanteen väärin ja näin ollen pyrkiä miellyttämään auktoriteettia eli tutkijaa vastaamalla “oikein”.  Jos kysymykset ovat hyvin johdattelevia, lapset saattavat vastata niin, että pääsevät tilanteesta vain mahdollisimman nopeasti pois (Kalle Juuti tutkijatapaamisessa 2.10.2018). Huomasimme, että kysymyksien muotoilu on siis tärkeää, ja tutkimusongelman ratkaisun sijaan myös sen oikeanlainen käsitteellistäminen ja määrittely nostavat tutkimuksen luotettavuutta ja eettisyyttä.

Havainnollistamme videolla tutkimuksen aloittamista. (Ronkainen ym. s. 35-47).

Filosofisia ulottuvuuksia ja vanhojen kaavojen rikkomista?

Miksi kasvatustieteellinen tutkimus on tärkeää? Tätä kysymystä pohdimme viime blogitekstissämme. Mikä oikeuttaa jo vallitsevat kasvatuskäsitykset? Mielestämme paras mahdollinen kasvatustieteellinen tutkimus kehittää opetusta ja toisaalta myös vahvistaa tai kyseenalaistaa aiempia tutkimustuloksia. Uudet näkökulmat ovat aina tervetulleita, ja tästä syystä kiinnostuimme nimikkotutkijamme muotoilemasta kyseenalaisesta lehtiotsikosta “Opiskelijat hämmentyneitä tutkijan väitteestä: Maa ei sittenkään ole pallo!”. Kriittinen arviointi on aina tärkeää, ja se jos mikä vie kasvatustieteellistä tutkimusta eteenpäin. Tämähän valitsemassamme tutkimusartikkelissa toteutuu!

Tutkimusartikkelimme käsitteli aiemman tutkimuksen tuloksia ja tulkintoja fenomenologisesta näkökulmasta (Juuti K. 2013, 1). Artikkeli havainnollisti meille hyvin, kuinka fenomenologia eli havaintoihin ja kokemuksiin perustuvan todellisuuden tutkiminen luo kasvatustieteelliseen tutkimustraditioon erilaista, totutusta poikkeavaa näkökulmaa. Tutkijamme Kalle Juuti mainitsikin, että oppilaat tarvitsevat opitun asian sisäistämiseen jonkin yhteyden uuden asian ja oman kokemusmaailman välillä. Esimerkiksi ympäristöopin tarkoitus koulussa on auttaa oppilasta ymmärtämään sitä ympäristöä, jossa elämme. Lapsen kokemusmaailman ja opiskeltavan aineen yhteys tulisikin mahdollisesti näkyä paremmin luonnontieteellisten aineiden opetuksessa. (Kalle Juuti tutkijatapaamisessa 2.10.2018) Tässä esimerkkinä Kolbin malli, jossa oppiminen etenee sykleittäin neljässä vaiheessa. (Pruuki, 2008)

Meihin on kouluaikoina siirretty kopernikaaninen, eli aurinkokeskinen maailmankuva. Teemme samoin, kun meistä tulee opettajia. Mutta miten sen teemme? Mitä, jos rikkoisimme kaavaa? Onko väärin poiketa tutuista ja turvallisista malleista, vai voisivatko uudenlaiset näkemykset ja lähestymistavat nostaa opetuksen ja ennen kaikkea asioiden ymmärtämisen aivan uudelle tasolle? Yhteiskunnassa ja niin myös koulumaailmassa ilmeisenä tavoitteena on kuitenkin kehittyminen. Opetuksen menetelmiä ja välineitä pyritään kehittämään, jotta opetus olisi tehokasta ja lapset oppisivat entistä paremmin.

Viitaten nimikkotutkijamme Kalle Juutin tapaamiseen, filosofia ei yleisesti ole kasvatustieteellisen tutkimuksen perustana. Kasvatusfilosofia ja – sosiologia ovat suuremmassa roolissa varhaiskasvatuksessa (Kalle Juuti tutkijatapaamisessa 2.10.2018). Juutin motivaatio artikkelin kirjoittamiseen on ollut hänen oma kokemusensa tutkijoiden kyseenalaisista tulkinnoista koskien lapsien vastauksia. (Kalle Juuti tutkijatapaamisessa 2.10.2018). Kiinnostusta johonkin tutkittavaan aiheeseen voi oppia, esimerkiksi tarkastelemalla omaa kiinnostuksen kohdettaan suhteessa ympärillä tehtävään tutkimukseen. ”Tehdäänkö mitä vaan, vai tehdäänkö asiaa”, kuuluu Juutin kommentti keskustellessamme siitä, mistä aiheesta tutkimusta on mielekästä tehdä. Pelkkä mielenkiinto ei riitä. Tutkijalla täytyy olla ymmärrys siitä, miksi jotakin tutkitaan, ja miten kyseinen tutkimus vie aihetta eteenpäin. Mistä tahansa aiheesta ei voi tutkimusta lähteä tekemään, mutta sopivan kohteen voi löytää jonkin isomman aihealueen sisältä. Tutkimuksen tekemisessä onkin tärkeää tutkimuskohteen rajaaminen – liian ison palan haukkaaminen saattaa sumentaa asioiden välisiä yhteyksiä.

Olemme saaneet valmiuksia akateemiseen opiskeluun ja tutkimuksellisen ajattelun kehittämiseen koko kurssin ajalta, mutta erityisesti tätä täydensi tutkijan haastattelu. Ymmärrys kasvatustieteen suhteesta lähitieteisiin kävi myös entistä selvemmäksi tutkijahaastattelun aikana. Olemme oppineet, että tutkijan työhön kuuluu monenlaisia projekteja. Yksinään tutkijan voi olla vaikea saada mitään aikaiseksi, mutta kun hän yhdistää voimansa muiden tutkijoiden kanssa, on tilanne toinen. Tutkijan tulee pystyä tekemään töitä erilaisten ihmisten kanssa ja epävarmuutta on opittava sietämään niin tutkimusaiheen, ihmisten kuin rahoituksenkin osalta. Tutkija toimii epämukavuusalueellaan ja saattaa tuntea, että hän tekee jatkuvasti asioita, jotka ovat vaikeita (Kalle Juuti tutkijatapaamisessa 2.10.2018).

Vaikka olemme yhdessä, olemme hyvin vaikeiden aiheiden äärellä. Haluamme oppia lisää. Nimikkotutkijamme tutkimus on todella mielenkiintoinen ja herättelee meidän kaikkien sisäistä tutkijaa. Haluamme silti nähdä tutkimuskenttää ja -työtä laajemminkin. Haluamme selkeämmän kuvan kasvatustieteellisen tutkimuksen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Tieteenfilosofiset perustelut yleisemmin ovat vielä hieman pimennossa, ja menetelmällisistä perusteluista haluaisimme oppia lisää. Tunnistamme jo kasvatustieteellisen tutkimuksen potentiaalin ja voimme nähdä tutkimusongelman. Siihen, että pukisimme ongelman itse sanoiksi tai asettelisimme oikean tutkimuskysymyksen, on vielä matkaa. Tällä matkalla olemme kuitenkin siis yhdessä.

Kun tutkii kurssin tavoitteita ja sitä mitä meidän pitäisi, ja mitä haluaisimme itse saada selville tutkimuksen tekemisestä – iskee hetkittäin epätoivo. Tehtävänannot ja yhdeksän hengen yhteistyön organisoiminen tekevät välillä saman.

”Voisiko olla, että maailman muodon tieteellisen kuvan oppiminen vaatii eletyn maailman kokemuksen hylkäämistä?” (Juuti K. 2013, 18) Voisiko olla, että tutkijan työstä ja tutkimuksen tekemisestä oppiminen ja aiheesta innostuminen vaatii jossain vaiheessa tämän epätoivon kokemuksen hylkäämistä?

Lähteet:

Ronkainen ym. (2011) Tutkimuksen voimasanat, Helsinki

Pruuki Lassi (2008), Ilo Opettaa, Helsinki: Edita

Juuti Kalle (2013), The Lifeworld Earth and a Modelled Earth, Dordrecht: Springer Science+Business Media

 

Ryhmä 5: Niina Fernström, Marika Tapani, Noora Särösalmi, Aki Tervonen, Elisa Tikka, Iikka Koski, Juuso Ratinen, Olli Aksela ja Miikka Toivonen

Ryhmä 5: Positiivisia odotuksia ja kriittistä näkökulmaa

Nyt, kun olemme päässet opiskelemaan harvojen ja valittujen joukkoon, odotamme innolla, mitä seuraavalla viidellä vuodella on meille annettavaa. Kasvatustiede on kasvatettavan ja kasvattajan välisen vuorovaikutussuhteen sekä niihin liittyvien ilmiöiden tutkimista. Kasvatustyö ei rajoitu ainoastaan kouluaikaan tai lapsuuteen, vaan oppiminen on elämän mittainen prosessi. Haluamme osallistua tähän kyseiseen prosessiin päästäksemme luomaan parempaa tulevaisuutta yhdessä tulevien oppilaidemme ja kasvatustieteen tutkijoiden kanssa. Odotamme opiskeluajan antavan rutiinia omien ajatusten kriittiseen tarkasteluun, sekä toisaalta myös välineitä pohtia yhteiskunnassa jo vallitsevia kasvatuskäsityksiä ja niiden oikeutusta. Uskomme, että opintojen myötä ymmärrämme kasvatustieteen perusteita ja rajapintoja muihin lähitieteisiin kuten psykologiaan. Luotamme siihen, että meillä on opiskeluajan jälkeen käsitys siitä, kuinka yhdistetään käytännön työ koulussa teoriatietoihin, ja kuinka voimme olla mukana luomassa uutta teoriatietoa käytäntöön otettavaksi. Haluamme hoitaa opetus- sekä tutkimuspuolen laadukkaasti luopumatta kummankaan perusperiaatteista.  

 

On mielenkiintoista nähdä, kuinka kasvatustieteen akateemiset opinnot valmistavat meitä arjen haasteisiin. Edessämme on viisi vuotta opiskelua. Viisi vuotta aikaa rakentaa tarvittava teoriapohja ja usko kasvatustieteeseen. Viisi vuotta aikaa kerätä rohkeutta ja rakentaa omaa itsevarmempaa minää, jollainen toivoo olevansa opettajana ja ihmisenä. Mitä ja miten ammennat teoriataustasta, kun oppilaita vastaanottaessasi mietit, tuleeko vastaan teräaseita vai vain haukut? Jos resurssit ovat rajalliset, miten opettaja pystyy hyödyntämään tuoreinta tutkimustietoa käytäntöön kaiken energian ja ajan mennessä käytöshäiriöiden ja luokassa vallitsevan kaaoksen hallitsemiseen? Voiko laadukas opetus ja pedagogiikka korvata ihmisen resurssina? Ja onko lakkautusuhan alla olevan kyläkoulun opettajan ensimmäisenä prioriteettina uuden opetussuunnitelman pikkutarkka seuraaminen, kun vanhemmat ja henkilökunta taistelevat yhtenä rintamana kunnan suunnitelmia vastaan? Ovatko suureelliset ”digiloikka”-tavoitteet mielekkäästi tavoiteltavissa, jos tarvittavia välineitä riittää kolmelle oppilaalle kerrallaan? Parempi pedagogiikka ei aina korvaa puuttuvia resursseja ja pieneltä paikkakunnalta kasvukeskuksiin karkaavia opettajia. Kasvatustiede ei toimi kvartaalitaloudessa.  

 

Kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteltavuus ilmenee esimerkiksi siinä, että uusi tutkimus kehittää opetusta ja uusia opiskelutapoja. Opettajan on pysyttävä tahdissa mukana, ja opiskeltava itsekin koko ajan lisää. Päätyvätkö viimeisimmät tutkimustulokset käytännön opetukseen ja ohjataanko opettajia tarpeeksi, jotta uusinta tutkimustietoa olisi mielekästä käyttää arjen opetuksessa? Kasvatustieteellisen tutkimuksen ja käytännön tulisi tehdä yhteistyötä. Opettajaa tulisi osallistaa tutkimuksiin muutenkin kuin tutkimustulvan kautta – uudet kokeilut eivät saa tuntua loputtomilta, perusteettomilta ja raskailta. Kasvatustieteellinen tutkimus hyödyntää niin opettajien arjen kokemuksia ja tilanteita yhtä lailla kuin opettajien tulisi hyödyntää kasvatustieteellistä tutkimusta opetuksessaan. Tutkimuslähtöinen- ja oppilasta sekä opettajaa osallistava opetus hyödyttää kaikkia osapuolia. Se kannustaa sekä oppilaiden että opettajien toimijuuteen sekä tuottaa kasvatustieteelle tärkeää ja osallistavaa tietoa, dialogi näiden kahden sektorin välillä on välttämätöntä. 

 

Opettaja kohtaa arjessaan monenlaisia haasteita. Tavanomaisten, opettajan ammattiin kuuluvien haasteiden lisäksi stressiä aiheuttaa myös erilaiset kasvatukselliset tutkimukset ja parannusyritykset. Uudistuksia ei kuitenkaan voi kieltäytyä vastaanottamasta. Miten tasapainotella uuden kokeilun ja nykyisen vaatimustason välillä? Uutta on luotava ja kokeiltava, mutta edelleen voimassa ovat yhteiskunnan vaatimukset siitä, mitä on opetettava. Uuden kokeileminen voi olla raastava kokemus, sillä ei ole varmuutta siitä, miten asia täytyisi tehdä, tai saako sillä edes parempia tuloksia kuin aiemmalla menetelmällä. Toisaalta, uuden kokeileminen luo lisää mielekkyyttä työhön, vaikkakin työmäärä kasvaa.  Mikään työ ei myöskään mene hukkaan, sillä kaikki uusi tieto on kallisarvoista. Kuten mainittu, olisi eduksi, jos kasvatustutkimus ja kasvatuksen kenttä kävisivät tiivistä dialogia keskenään, täydentäen toistensa puutteita.  

 

Kyllä, meillä on epäilyksemme. Mutta on myös uskoa ja luottoa. Jo ensiaskelilla meihin on istutettu myös opettajan ylpeyttä. Meitä tullaan arvostamaan – opettajia on aina arvostettu Suomessa – ja meidän täytyy arvostaa työtämme. Miten me sen paremmin näyttäisimme kuin yhdistämällä opinnoissamme saadun teoreettisen taustatiedon sekä tutkimisen halun käytännön ongelmanratkaisutaitoihimme ja kykyymme luovia arjessa. Tutkimme kunnianhimoisesti ja ennakkoluulottomasti kyseenalaistaen ja opetamme maailmanlaajuisesti tunnustetun opettajan koulutuksen luomalla ammattitaidolla. Kummankaan laadusta emme tingi. Eikä meidän kuulukaan. Nykyinen koulutuksen taso – puhutaanpa sitten opettajan koulutuksesta tai peruskoulusta – on saavutettu kriittisen ajattelun ja tarvittavan muutoksen kautta. Jatkamalla tätä ajattelumallia voimme saavuttaa jotakin vielä hienompaa ja edistyksellisempää. Odotamme innolla, että saamme olla osa tätä jatkuvaa kehitystä. 

 

 

Ryhmä 5: Iikka Koski, Niina Fernström, Elisa Tikka, Miikka Toivonen, Aki Tervonen, Marika Tapani, Juuso Ratinen, Olli Aksela, Noora Särösalmi