Kirjoittaja: Pekka Peura

Minkä tahansa oppimisessa on kaksi erittäin oleellista osaa: tavoitteet ja palaute.

Kouluoppiminen ei ole vain jonkin satunnaisen asian oppimista, vaan siellä oppiminen on ennalta suunniteltua tavoitteellista toimintaa. Tavoitteellinen toiminta puolestaan on mahdotonta ilman tavoitteita. Ne ovat siis keskiössä kouluoppimisessa.

Tavoitteet jäävät koulussa usein liian pienelle huomiolle siten, että vaikka ne ovat aina opettajalle hyvin selkeitä, ne ovat usein oppilaan näkökulmasta epäselviä tai vaikeasti ymmärrettäviä. Opettaja ei pysty oppimaan oppilaidensa puolesta riippumatta siitä, kuinka paljon hän tekee työtä oppimisen eteen. Oppilaiden on aina itse tehtävä työ oman oppimisensa eteen. Tämä edellyttää sen, että tavoitteet ovat sellaisia, jotka oppilas itse ymmärtää ja joihin hän myös henkisesti sitoutuu. Sitoutuminen on oleellista motivaation kannalta.

Miten sitten pystyttäisiin varmistamaan se, että oppilaat sekä ymmärtävät tavoitteet, että myös henkisesti sitoutuvat niihin?

Ymmärtämisen vaatimus saadaan täytettyä sillä, että lähdetään yksinkertaisista ja oppilaan kielellä (ikätaso huomioiden) kirjoitetuista tavoitteista, niistä keskustellaan usein oppilaiden kanssa ja niiden merkitystä yritetään jatkuvasti kirkastaa oppilaille. Tavoitteet eivät siis ole vain jokin ranskalaisilla viivoilla tehty tekstilistaus, joka luetaan läpi ensimmäisellä oppitunnilla ja sen jälkeen oleteta, että koska ne on kerran käyty läpi, ne ovat oppilaan mielessä kirkkaina läpi kurssin tai lukukauden. Oppilas ei ymmärrä tavoitteita ja niiden merkitystä ensimmäisellä kerralla, ei toisella kerralla, eikä vielä 10. kerralla. Niiden tulee olla osa jokapäiväistä arkista oppilaan ja opettajan välistä vuorovaikutusta.

Esimerkiksi omassa opetuksessani lukio-opiskelijani lukevat ja pohtivat (tekevät itsereflektointia) minun heille asettamiani tavoitteita joka ikinen oppitunti. Kirkkaus ja ymmärrys vaatii jatkuvaa toistoa.

Sitoutumisen vaatimus on vähintäänkin yhtä tärkeä ymmärryksen lisäksi. Ymmärrys liittyy siihen, onko oppilaan ylipäänsä mahdollista toimia tavoitteiden mukaisesti, ja sitoutuminen siihen, suostuuko oppilas työskentelemään tavoitteiden mukaisesti. Sitoutumista tukevaa ja työntekoon johtavaa motivaatiota on useita eri lajeja. Esimerkiksi seuraavat ovat usein läsnä koulussa:

• Sisäinen motivaatio: aihe kiinnostaa oppilasta jo valmiiksi, tai hän kokee kyseisen aiheen opiskelun itselleen merkitykselliseksi.
• Autonominen motivaatio: opettaja vahvistaa oppilaan itsemääräämisen ja osaamisen tunnetta, mikä lisää sitoutumista.
• Ulkoinen motivaatio: oppilas työskentelee palkkion toivossa tai rangaistuksen, syyllisyyden ja häpeän tunteen välttämiseksi.

Sisäinen motivaatio olisi tietysti oppimisen kannalta ihanteellisinta, mutta on käytännössä mahdotonta, että jokainen oppilas olisi kiinnostunut jokaisesta oppiaineesta ja aiheesta. Ulkoiseen motivaatioon liittyvät sitouttamisen keinot toimivat hetkittäin, mutta ne eivät ole pitkäjänteisen opiskelun kannalta kovinkaan hyödyllisiä. Autonomisen motivaation tukeminen voisi puolestaan olla opettajan kannalta se voittava ratkaisu. Tuetaan ja lisätään asteittain oppilaan itsemääräämisen ja osaamisen tunnetta. Tavoitteiden näkökulmasta se tarkoittaa sitä, että kutsutaan oppilaat mukaan tavoitteiden suunnittelu- ja asettelutyöhön.

Se, että oppituntiaikaa käytettäisiin merkittävästi ensin tavoitteiden asettamiseen yhdessä oppilaiden kanssa, ja sen jälkeen niitä vielä kirkastettaisiin ja toistettaisiin usein, vie toki ison osan yhteisestä ajasta. Mutta loppujen lopuksi se on kuitenkin välttämätöntä ja pitkällä aikavälillä laadukkaaseen oppimiseen johtavaa työtä.

Kirjoittaja: Pekka Peura