Kirja ei ole vain väline

Lukuhankkeissa ja lukemisen merkitystä korostavissa puheenvuoroissa on ollut tapana esitellä lukemisen käytännöllisiä hyötyjä. Ne ovatkin kiistämättömät ja moninaiset: esimerkiksi kyky asettua toisen asemaan, kokonaisuuksien hahmottaminen, kirjoittamisen mallien omaksuminen sekä keskittymisen, muistin ja ajattelun kehittäminen (ks. myös päivitys alla).

Lukemisen moninaisten hyötyjen esiin tuominen on ensiarvoisen tärkeää. Demokraattisessa tietoyhteiskunnassa lukutaito on kansalaistaito, jolla on keskeinen välinearvo esimerkiksi yhteiskunnallisen osallistumisen kannalta. Keskittymisongelmat ja kyvyttömyys syventyä pidempiin teksteihin ja sitä kautta perusteelliseen ajatteluun puolestaan ovat valtavia uhkia, joihin muun muassa kirjojen lukeminen vastaa.

Kuitenkin on paikallaan muistaa myös kirjallisuuden itseisarvo. Kirja ei ole vain väline jonkin hyödyllisen ominaisuuden tavoitteluun. Kirjallisuuden kautta voidaan käsitellä käsittämätöntä, elämän ja ihmisenä olemisen rajallisuutta, mielettömyyttä ja pulmallisuutta. Se voi tarjota outouden kokemuksia ja vaikeasti määriteltäviä merkityksiä, laajentaa käsitystä maailmasta ja elämästä. Tällaista hyötyä – jos sitä hyödyksi voi ylipäänsä luonnehtia – on mahdotonta mitata.

Lukukokemus ja kirjallisuudesta nauttiminen ovat monessa mielessä lukuinnon ydintä. Kirjallisuus tarjoaa moniin muihin taiteen, tiedon välittämisen ja viihteen muotoihin verrattuna ”vaikeaa” nautintoa: romaanin, runoteoksen tai tietokirjan lukeminen palkitsee hitaasti.

Lukeminen elämyksenä on lopulta avain lukuilon ja -harrastuksen syntymiseen. Kuinka moni lukemista omasta halustaan harrastava tarttuu uuteen kirjaan mielessään ensisijaisesti aivojen trimmaaminen tai tekstilajitaitojen hiominen?

Tätä kirjoitusta innoitti eritoten Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin teos Sivistyksen puolustus (Gaudeamus 2018) ja etenkin sen sivut s. 158–180, missä käsitellään kirjallisuuden ja filosofian välineellistämistä.

Henri Satokangas

Miten teknologian kehitys muuttaa lukemista?

Uudet teknologiset viestintävälineet ja nopeassa tahdissa muuttuva tekstimaisema vaikuttavat myös lukemisen tapoihin. 2010-luvun kirjoittamis- ja lukemiskäytänteisiin kuuluu perinteisten kirjojen, paperilehtien ja kirjeiden lukemisen lisäksi monenlaista pikaviestimistä, sosiaalisen median eri muotoja sekä esimerkiksi kommentoinnin muodossa toteutuvaa vuorovaikutteisuutta perinteisen median kentällä.

Lukemisen muutosta teknologian mukana voidaan pohtia monesta näkökulmasta. Koska Lukuklaanin keskiössä ovat kirjat, nostan tässä esiin kirjan tulevaisuuden muuttuvassa teknologisessa ympäristössä.

Harri Heikkilän teos Tämä ei ole kirja – sähkökirjan valtavirtaistumisen haasteet (Aalto-yliopisto 2017) tarkastelee sähkökirjaa ja sen ominaisuuksia. Sähkökirjan käsitteen ja käytön pohtiminen avaa näköalan laajemminkin kirjan ja lukemisen olemukseen. Esittelen tässä joitakin kirjan ajatuksia.

Ensinnäkin sähkökirjan ja sen myötä kirjan määritteleminen on yllättävän kinkkinen kysymys. Kirjasta on moneksi eri ympäristöissä ja muodoissa, ja jotkin julkaisut liikkuvatkin kirjuuden rajamailla: paperikirja, sähkökirja, äänikirja, online-kirja, rikastettu kirja, tietokanta, verkko-oppimateriaali. Missä kulkee raja, jolla sähköinen teksti lakkaa olemasta kirja?

Kirjaa on perinteisesti määritelty ainakin pituuden, tallennettavuuden ja viitattavuuden kautta. Kirja on laaja kokonaisesitys, ja sen ilmestyttyä siihen tulee voida viitata tietäen, että teksti pysyy samanlaisena. Uudistetut painokset luetteloidaan eri kirjoiksi. Unescon mukaan kirjassa on vähintään 49 sivua. Yläräjaa ei ole määritelty, ehkä käytännön syistä: miljoonasivuisen paperikirjan käsittely on sen verran hankalaa, että moni kustantaja ei välttämättä moiseen suostu. Sähköisessä maailmassa käytännön esteitä ylärajalle ei kuitenkaan ole. Kirjan on joka tapauksessa oltava rajallinen kokonaisuus ollakseen kirja – vai onko?

Toisaalta lukeminen on sekin käsitteenä moninainen: puhutaanko ainoastaan teknisestä merkkien ”koodinpurkamisesta”, vai otetaanko huomioon ymmärtävä, tulkitseva, kriittinen ja luova lukeminen? Lukemista voidaan erotella yhtäältä viihdelukemiseen ja toisaalta opiskelu- tai työlukemiseen. Lisäksi selaileva tai silmäilevä lukeminen poikkeaa Lukuklaanissakin peräänkuulutetusta paneutuvasta ja syventyvästä, elämyksellisestä kirjallisuuden lukemisesta aika lailla.

Sähköisen tekstin tiedetään edellyttävän lukijaltaan erityistä lukemisen ohjausta, ja sen tiedetään lisäksi olevan paperilta lukemista tehottomampaa oppimisen kannalta, raskaampaakin.

Paperikirjassa kokonaisuus on selkeästi nähtävissä  ja kosketeltavissa!  koko ajan. Luetun ja lukemattoman osuuden paksuus sekä sivun kääntäminen ovat kouriintuntuvia. Lisäksi kirja on informaatiotulvan aikana rauhallinen ja suljettu ympäristö, josta lukija ei lipsahda linkkien tai ilmoitusten kautta kyberavaruuden syövereihin. Silmä myös lepää paperilla mukavammin kuin näytöllä.

Tässä lopuksi pari asiaan liittyvää käsitehirviötä, joilla voi briljeerata kahvilakeskustelussa:

spatiaalinen affordanssi = paikan taju: hahmotamme kokonaisuuden ja tekstin fyysiset mitat

haptinen dissonanssi = kosketeltavuuden puute: emme tunne sähköistä tekstiä paperina kädessämme

Sähkökirjan huonot puolet ovat kuitenkin teknologisen kehityksen myötä lieventyneet: sähkömustenäyttö on silmille ystävällisempi kuin led-näyttö, laitteiden käytettävyys paranee koko ajan ja teksti piirtyy näytölle alati terävämmin. Voisiko samanlainen kehitys siirtyä myös muuhun sähköiseen lukemiseen?

Odottelemme mielenkiinnolla, millaiseksi sähköiset lukukokemukset tulevaisuudessa muuttuvat.

Tässä kirjoituksessa on hyödynnetty Heikkilän kirjan lisäksi Sara Routarinteen ja Kaisa Leinon esitelmiä ja kirjoituksia. Tutkijamme Sara Routarinne kirjoittaa aiheesta Kielikukko-lehden viimeisimmässä numerossa 4/2018 otsikolla Digi vastaan paperi lukemisen ja kirjoittamisen käytänteissä.

Katso lisäksi lukutaitotutkija Kaisa Leinon tuore haastattelu aiheesta Helsingin Sanomissa.

Henri Satokangas

Lukeminen tekee hyvää aivoille

Lukeminen jatkaa otsikoissa. Paitsi lukemisen merkityksestä perinteisesti puhuneet opettamisen, kielen ja kirjallisuuden asiantuntijat, myös muiden alojen – tekniikan, lääketieteen, yritysmaailman – edustajat peräänkuuluttavat lukemisen tärkeyttä. Lukemisen merkitys näyttäytyykin mediassa yhä monitieteisemmin.

Aivotutkimuksen ahkera yleistajuistaja, professori Minna Huotilainen erittelee tänään Helsingin Sanomien haastattelussa, kuinka keskeinen lukemisen merkitys on aivojen ja ajattelun kannalta. Lukeminen tekee hyvää aivoille eri elämänvaiheissa: se esimerkiksi tukee lapsen kehitystä ja ylläpitää ikääntyneen muistia. Huotilainen mainitsee myös kirjallisuuden roolin empatian ja kanssaihmisten ymmärtämisen lisääjänä.

Toivottavasti lukemisesta kuullaan jatkossakin eri alojen asiantuntijoilta. Ja, ennen kaikkea, toivottavasti heidän sanomaansa myös kuunnellaan.

Henri Satokangas

Lukeminen ja lukutaito tapetilla tutkimuksessa

Viime vuosien näkyvä lukutaitoa koskeva keskustelu ja erilaiset lukutaidon ja -innon tukemiseen keskittyvät hankkeet saivat alkusysäyksensä ehkä ennen kaikkea laajoista määrällisistä lukutaitotutkimuksista, kuten PISA ja PIRLS. Niiden tulosten ja laajan julkisen keskustelun myötä ovat käynnistyneet lukuisat lukutaitoon keskittyvät hankkeet ja täydennyskoulutukset (ks. Lukutaitohankkeita).

Lukutaito on jatkuvasti esillä myös monissa uusissa, luonteeltaan laadullisissa tutkimuksissa. Viime viikolla julkaistiin kasvatuksen historiaa käsittelevän Kasvatus ja aika -lehden teemanumero lukemisesta. Tällä viikolla julkaistussa Kieliverkoston Kieli, koulutus ja yhteiskunta -lehdessä lukutaito on niin ikään näkyvästi läsnä.

Kasvatus ja aika -numerossa keskitytään lukemisen kokemuksiin Elämää lukijana -muistitietokeruun aineiston kautta. Lukemisen kokemuksia käsitellään artikkeleissa eri näkökulmista, ja keruuta varten lähetettyjä vastauksia on luettavana sellaisenaankin. Nostan tässä esille pari poimintaa; julkaisu on vapaasti luettavissa, joten siihen kannattaa sukeltaa tarkempaa tutkailua varten.

Kiinnostava on Ilkka Mäkisen historiallinen katsaus siihen, millaisilla käsitteillä lukumotivaatiosta on puhuttu eri aikoina: enemmän tai vähemmän samasta ajatuksesta on käytetty esimerkiksi nimityksiä lukuhalu, lukuinto, lukuinnostus, lukemisharrastus, lukemisaktiivisuus ja mainio kirjallisuudennälkä. Käytetyissä käsitteissä näkyvät niihin kulloinkin liitetyt sivumerkitykset ja se vaikutelma, joka käsitteellä on haluttu luoda.

Tuija Laine käsittelee lukemisen yhteisöllisyyttä historiallisena ilmiönä. Mielenkiintoista on huomata, kuinka tuore keksintö yksin hiljaa lukeminen on. Keskiajalle asti tavallista lukemista oli ääneen lukeminen, luki sitten kuulijajoukolle tai itsekseen. Luostareissa munkit höpöttivät ääneen kukin omia tekstejään. Kun munkki Augustinus 1300-luvulla luki kirjaa hiljaa, pidettiin moista eriskummallisena käytöksenä.

Aikanaan lukutaidottomille lukeminen on ollut tärkeä ääneen lukemisen ulottuvuus, mutta jo satoja vuosia sitten lukutaitoisetkin ovat viihtyneet kuunnellen ääneen lukemista. Ääneen lukemisella on ollut monenlaisia ominaistilainteita: ajaton ja edelleen tutuin lienee iltasadun lukeminen lapselle, mutta myös esimerkiksi hauskan katkelman lukeminen lehdestä on tänäkin päivänä tavallista. Sen sijaan kilpailevat ajanviettotavat ovat 1900-luvulta eteenpäin ymmärrettävästi vieneet tilaa kokoontumisilta, joissa kuunnellaan yhdessä ääneenlukua.

Paluulle monipuolisempaan yhteisölliseen lukemiseen on kuitenkin havaittavissa kysyntää esimerkiksi lukupiirien muodossa. Pedagogiikassa yhteinen lukukokemus luo turvaa ja yhteisöllisyyttä sekä lisäksi monipuolistaa lukukokemusta, kun oppilas kuulee muidenkin ajatuksia luetusta.

Kieli, koulutus ja yhteiskunta -lehdessä Minna Sorri käsittelee lukutaitohuolta koskevaa keskustelua mediassa sukupuolten näkökulmasta. Kun puhutaan erityisesti poikien heikosta lukutaidosta, tullaanko samalla vahvistaneeksi sukupuolia koskevia stereotypioita? Mediasta välittyvä kuva pojista ja heidän mieltymyksistään osoittautuu sangen yksipuoliseksi. Media tuleekin helposti välittäneeksi ahtaita käsityksiä siitä, millainen käytös on odotettavaa tytöiltä ja pojilta. Lisäksi saattaa olla paikallaan kyseenalaistaa sukupuolten välisen vastakkainasettelun asetelma.

Lukutaito liittyy tiiviisti moniin muihin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, ja aiheesta lienee odotettavissa tulevaisuudessakin eri alojen tutkimustietoa. Ehkäpä osaamme tarttua entistä paremmin lukutaidon moninaisiin syihin ja seurauksiin uuden tiedon valossa.

Henri Satokangas

 

PIRLS-tutkimus nostaa esille Lukuklaanin keskeisiä teemoja

Kansainvälinen PIRLS-lukutaitotutkimus keskittyy 4.-luokkalaisten luetun ymmärtämiseen (tutustu tarkemmin tästä). Jyväskylän yliopiston tutkija Kari Nissinen esitteli PIRLS:n keskeisiä tuloksia keskiviikkoaamuna 29.8. Helsingin Tiedekulmassa HY+:n järjestämässä tilaisuudessa, joka kulki otsikolla Lasten ja nuorten luku- ja kirjoitustaidon edistäminen. Tutkimuksen data on valtaisa, ja siihen voi tutustua  tarkemmin täällä. Nissinen kuitenkin nosti esiin joitakin tulosten osoittamia ilmiöitä, joilla on keskeinen rooli myös Lukuklaani-hankkeessa.

Siinä missä Suomessa huomattavasti tunnetumpi PISA tarkastelee 15-vuotiaita, PIRLS keskittyy alakoululaisiin. Lisäksi se painottaa PISA:a selkeämmin juuri koulumaailman lukemista yleissivistyksen sijaan.

Nissisen mukaan PIRLS-tuloksissa näkyy kotitaustan merkitys lukutaidolle. Paljon on kiinni siitä, mitä tehdään ennen koulua: kuinka paljon kotona luetaan, luetaanko ääneen lapselle ja miten luonteva osa elämää lukeminen on. Tutkimuksessa kartoitetaan erilaisten kodin resurssien kautta asenneilmapiiriä ja kulttuurista pääomaa. Nissinen huomauttikin, että raha yksinään ei ratkaise. Pihassa olevien autojen määrä ei korreloi lukutaidon kanssa, mutta kirjat, soittimet ja taideteokset kyllä.

Varhaislapsuus, kodin lähtökohdat ja kotoinen asenneilmapiiri ovat asioita, joihin opettajilla on rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa. Lukuinnon sytyttämiseen ja lukemisharrastuksen vakiinnuttamiseen opettajilla kuitenkin on työkaluja (joita Lukuklaanikin haalii). Uskoa koulujen mahdollisuuksiin valavat PIRLS:n tulokset eräästä suomalaisen koulujärjestelmän ehdottomasta vahvuudesta: tasalaatuisuudesta. Yksilöllisyyttä ja jokaisen ainutlaatuisuutta korostavassa kulttuurissamme tasalaatuisuus ei välttämättä ole yksinomaan houkutteleva määrite, mutta koulujärjestelmälle se on mitä arvokkain. Se merkitsee, että eri taustoista ponnistavilla on kaikilla mahdollisuudet saada koulussa lukuinnosta kiinni.

Henri Satokangas

 

Pitääkö lukemisen ja kirjoittamisen opetuksen olla elitististä?

Elitismi on tasa-arvoon pyrkivässä yhteiskunnassa kirosana ja yleisesti ottaen epätoivottava asia – samalla se tuo otsikkoon klikkiotsikkomaista raflaavuutta. Kysymys on silti mielestäni perusteltu, jos elitismillä tarkoitetaan arkisimmasta kielenkäytöstä poikkeavia lukemisen ja kirjoittamisen muotoja, kuten kaunokirjallisuutta ja pohdiskelevaa esseekirjoittamista. Mutta ovatko ne elitismiä?

Otsikkoonkin putkahtanut elitismi tässä merkityksessä on peräisin Kirjoittamisen tutkimuksen päivien paneelikeskustelusta. Tampereella kesäkuun alussa kolmatta kertaa järjestettyjen päivien pyrkimyksenä on koota yhteen kirjoittamisen kanssa eri tavoin työskenteleviä, esimerkiksi kielentutkijoita, eri oppilaitosten opettajia, opettajankouluttajia ja kirjallisuudentutkijoita. Yhtenä ohjelmanumerona oli paneelikeskustelu aiheesta Onko kirjoittamisen taito katoamassa? Paneelia johti kielentutkija Anne Mäntynen ja keskustelijoina olivat toimittaja ja luova kirjoittaja Janica Brander, journalistiikan yliopisto-opettaja Auli Kulkki-Nieminen, (Lukuklaani-tutkimuksesta tuttu) äidinkielen opetuksen apulaisprofessori Sara Routarinne sekä filosofi, kustantaja ja tietokirjailija Jarkko S. Tuusvuori.

Paneelissa todettiin joitakin luku- ja kirjoitustaitoa koskevassa keskustelussa toistuvia tosiasioita. Tilanne, jossa käytännössä koko kansa osaa lukea ja kirjoittaa, on ollut Suomessa vasta sata vuotta, ja kyllähän nykyään kirjoitetaan ja luetaan enemmän kuin koskaan ennen. Nämä huomautukset saivat myös asialliset vastineet: nyky-yhteiskunnassa, joka näyttää toisenlaiselta kuin sata vuotta sitten, erilaisten tekstien parissa työskentely on välttämätöntä. Sen kaikkein helpoimman ja mieluisimman lukemisen ja kirjoittamisen, joka monella nuorella tapahtuu älypuhelimitse, edellyttämä taito ei näihin vaatimuksiin kykene alkuunkaan vastaamaan.

Sitten keskusteluun tupsahti tämä elitismi. Tuusvuori huomautti, että nuoret kirjoittavat tavallisesti paljon aiemmin kuin nykyiset keski-ikäiset aikanaan. Ihmisten kirjalliseen itseilmaisuun ja kanssakäymiseen tulee jatkuvasti uusia tavoitteita ja kanavia. Onko koulun peräänkuuluttama kirjoitustaito vastaus näihin tavoitteisiin, vai onko monipuolisen kirjoitustaidon katoaminen merkki siitä, että tavoitteet ovat vääriä ja epäsopivia?

Ovatko kauno- ja tietokirjallisuuden lukeminen ja käsittely sekä jäsennelty, rikasta sanastoa hyödyntävä kirjoittaminen elitistisiä pyrkimyksiä?

Muut paneelin jäsenet painottivat, että kieli on paljon muutakin kuin pelkkä (pika)viestinnän väline. Jos ihmisen oma tavoite on ainoastaan arkisen kommunikaation toteuttamisessa, se ei yksinkertaisesti ole riittävä. Henkilökohtaisessa tai sosiaalisen median viestinnässä käytettävä kieli on vain yksi kapea kielenkäytön ala. Ihminen on myös usein laiska olento, eikä matalalla oleva rima saa sanella koulun tavoitteita. Meidän täytyy kyetä vaikuttamaan, vakuuttamaan, osallistumaan ja ilmaisemaan ajatuksiamme monipuolisesti. (Lukeminen ja kirjoittaminen myös edesauttavat sitä, että ilmaistavia ajatuksia ylipäänsä on.)

Olennainen kysymys myös alakoulujen lukemisen ja kirjallisuuskasvatuksen kannalta on, missä muualla kaikki lapset pääsevät harjaantumaan vaativampiin ja kunnianhimoisempiin lukemisen ja kirjoittamisen muotoihin, jos eivät koulussa. Koulussa tulee perehdyttää nimenomaan ”elitistisen korkeakirjoittamisen” pariin. Eikä tämä tietenkään ole pelkästään koulun tehtävä, vaan myös kotona, harrastuksissa ja työpaikoilla pitää tukea monipuolisemman luku- ja kirjoitustaidon kehitystä.

Mitä kaikkea vankka luku- ja kirjoitustaito sitten pitää sisällään? Esimerkkeinä paneelissa mainittiin pitkät, syventymistä vaativat tekstit, oikeinkirjoitus, sanavarasto ja sanasemantiikan hallinta. Viimeinen esimerkki tuli Routarinteeltä, ja se onkin osuva, joskin harvemmin kuultu: nuorenkin tulisi tuntea vaikkapa draaman tai pateettisuuden merkitykset myös taiteenlajina ja mahtipontisuutena. Ja että sosialisoiminen tarkoittaa muutakin kuin kaverien kanssa hengailua.

Yksi koulun tärkeimmistä tehtävistä on antaa oppilaille eväät osallistua yhteiskuntaan ja vaikuttaa omiin asioihinsa. Monipuolisen luku- ja kirjoitustaidon pitäisi olla perusoikeus, joka osallistaa ja mahdollistaa vaikuttamisen. Lukutaito siis voimaannuttaa, aikamme muotitermiä käyttäen. Paitsi asiakirjojen ja erilaisten välttämättömien työelämätekstien tuottamisen, vankka luku- ja kirjoitustaito mahdollistaa monenlaiseen keskusteluun osallistumisen, oli se sitten mielipiteen vaihtoa yhteiskunnallisista asioista lehtien palstoilla tai omista oikeuksista huolehtiminen vähemmän julkisissa yhteyksissä, esimerkiksi sähköpostitse.

Kaikessa työssä vaaditaan enemmän tai vähemmän tekstitaitoja. Monen ammatin pääasiallinen tehtävä – ja vielä useampaan välttämättömänä kuuluva askar tahi toimi – on tuottaa erilaisia tekstejä. Myös median seuraaminen ja yhteiskunnan jäsenenä toimiminen sekä omien asioiden hoitaminen vaativat kirjallisia taitoja. Kirjoittamisen monipuoliset ja runsaat taidot ovat siis pärjäämisen edellytys ja keskeinen kansalaistaito.

On pikemminkin vaarallista, jos monipuolinen luku- ja kirjoitustaito aletaan nähdä vain eliitin omaisuutena.

Henri Satokangas

Mikä miellyttää kirjassa? Lukuklaani-hankkeen tuloksia

Kevät on jo pitkällä ja opettajapintojaan päättävät tulevat äidinkielenopettajat kokoavat kevään opintojensa antia. Opettaja työnsä tutkijana -seminaariin tehdyt Lukuklaani-hankeen tutkielmat alkavat valmistua ja tuloksia on nähtävissä. Niin myös oma tutkielmani on saanut muotonsa.

Tutkin Lukuklaani-kyselyn kysymystä: Nimeä yksi kirja, josta kokemuksesi mukaan oppilaat innostuvat. Mainitse myös, millä luokka-asteella/-asteilla kirja on erityisen suosittu.

Tulokset ovat paitsi mielenkiintoisia myös hyödyllisiä. Erotin kokonaisaineistosta (750 vastausta) ensimmäisen, toisen ja kolmannen luokan sekä luokat neljä, viisi ja kuusi omiksi osioikseen. Tutkin näiden luokkien kymmentä eniten mainintoja saanutta teosta erityisesti päähenkilöihin keskittyen mutta kiinnitin huomiota myös niihin teosten yhtäläisyyksiin ja eroihin, joilla saattaisi olla tekemistä suosion kanssa. Listat näyttävät tältä:

TOP 10 (1.–3. -luokat)

Risto Räppääjä -sarja (Tiina ja Sinikka Nopola)
Konsta-sarja (Tuula Kallioniemi)
Ella-sarja (Timo Parvela)
Tatu ja Patu -sarja (Aino Havukkainen ja Sami Toivonen)
Fedja-setä, kissa ja koira -sarja (Eduard Uspenski)
Heinähattu ja Vilttitossu -sarja (Tiina ja Sinikka Nopola)
Kuka pelkää noitia? (Roald Dahl)
Iso Kiltti Jätti (Roald Dahl)
Puluboi-sarja (Veera Salmi)
Ronja Ryövärintytär (Astrid Lindgren)

TOP 10 (4.–6. -luokat)

Risto Räppääjä -sarja (Tiina ja Sinikka Nopola)
Harry Potter -sarja (J. K. Rowling)
Kepler62 -sarja (Timo Parvela ja Björn Sortland)
Neropatin päiväkirja -sarja (Jeff Kinley)
Ella-sarja (Timo Parvela)
Veljeni Leijonamieli (Astrid Lindgren)
Ronja Ryövärintytär (Astrid Lindgren)
Iso Kiltti Jätti (Roald Dahl)
Kuka pelkää noitia? (Roald Dahl)
Paahde (Louis Sachar)

Päähenkilöissä on selvä trendi: kaikki ovat lapsia tai nuoria. Sivuhenkilöistä löytyy tietenkin vanhempia ja opettajia sekä muita lapsen elämän aikuisia, mutta suurimmat seikkailut pyörivät päähenkilölasten ympärillä. Sukupuolijakauma on tasainen, mutta perinteinen. Hahmot ovat pinnallisesti kuvattuja ja melkoisen mustavalkoisia, mikä on ikäluokan kirjallisuudelle tyypillistä.

Päähenkilöt ovat kuitenkin jollakin tavalla kiinnostavia: he ovat ”erilaisia”, kuten Harry Potter velhomaailman kuuluisuutena, tai muualta tulevia, meidän maailmallemme vieraita, kuten Tatu ja Patu. Vähintäänkin hahmot päätyvät mitä jännittävimpiin seikkailuihin kuten Risto Räppääjä tai Ronja Ryövärintytär. Teoslistoista voi huomata myös muita yhteisiä tekijöitä. Ystävyys on kantava teema lähes kaikissa teoksissa. Huumori ja kuvitus ovat näkyviä tekijöitä. Lisäksi sarjakirjat ja suomalaisuus nousevat esille.

Huumori on lasten lukemista tutkineen Päivi Heikkilä-Halttusenkin (2016) mukaan yksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden tärkeimmistä vetovoimatekijöistä. Roald Dahlin kestosuosikit pelaavat sopimattomuudella ja tuoreempi Veera Salmen luoma hahmo Puluboi vetoaa samaan. Lähes jokaisessa teoksessa huumori näkyy tavalla tai toisella.

Kuvitus on erityisen suuressa roolissa ensimmäisellä, toisella ja kolmannella luokalla innostusta herättäneissä teoksissa – kaikissa listalle yltäneissä teoksissa on kuvia. Myös neljäs-, viides- ja kuudesluokkalaisille kuvitus on tärkeää. Esimerkiksi Kepler62-sarja on kuvitettu suurilla koko sivun värikuvilla läpi teoksen.

Suomalaisuuden ylivoima on jopa hämmästyttävää: alempien luokkien listalla yli puolet teoksista on suomalaisia ja loput teoksista on suomennettu jo jonkin aikaa sitten ja saavuttanut klassikkomaisen aseman. Ylempien luokkien teoslistalle mahtuu muutama kansainvälinen suosikki kuten Neropatin päiväkirja ja Harry Potter, mutta kotimaisuus on sielläkin vahvasti edustettuna.

Sarjakirjat tyydyttävät nuoren lukijan tuttuuden ja jännityksen tarpeen. Hahmot ja miljöö säilyvät teoksesta toiseen, mutta jännittävät seikkailut vaihtuvat. Koko alakoulun listoilla on yhdeksän eri sarjaa ja vain viisi yksittäisteosta.

Tutkimukseni osoittaa, että vanha on kaunista, kotimaisuus jyrää, sarjat vetävät ja huumorilla ja kuvituksella on merkitys. Ennen kaikkea lapset haluavat samaistua päähenkilöön ja lukea ystävyydestä. Ehkäpä itsekin palaan raskaan kevään jälkeen tuttuun ja turvalliseen sarjakirjallisuuteen: ovathan dekkarit aikuisen vastine Ella-kirjoille, vaikka murhaaja ei samaistumispintaa ehkä tarjoakaan.

Kea Ruuttunen
suomen kielen opiskelija

Lähde:
HEIKKILÄ-HALTTUNEN, PÄIVI 2016: Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen. Atena Kustannus OY

Lukija kohtaa kirjailijan, kirjailija lukijan

”Halu luoda jokin mysteeri luonnehtii lastenkirjallisuutta”, sanoi kirjailija Saku Heinänen eilen. ”Luovassa työssä täytyy minusta olla jokin musta aukko, jokin salaisuus. Arjesta aukeaa portti, jonka läpi pääsee toiseen todellisuuteen, mielikuvituksen maailmaan.”

Saku Heinänen oli maaliskuun ensimmäisenä päivänä vieraanamme Helsingin yliopiston kurssilla Lapsi kirjallisuudessa, joka on suunnattu luokanopettajaopiskelijoille. Kurssilla luettiin lapsikuvauksia eri ajoilta ja syvennyttiin niiden kautta lapsen elämään suomalaisessa yhteiskunnassa. Kurssi huipentui kirjailijavierailuun. Saku Heinänen, joka on paitsi kirjailija myös kuvataiteilija ja graafikko, tuli kertomaan työstään ja keskustelemaan kanssamme Zaida-trilogiastaan Zaida ja lumienkeli, Zaida ja elovalkeat sekä Zaida ja taistelupari (2014–2017). Kirjoista ensimmäinen oli Finlandia Junior -ehdokkaana, seuraava Arvid Lydecken -ehdokkaana. Kirjojen päähenkilö Zaida on Intiasta Suomeen adoptoitu 11-vuotias tyttö, joka kasvaa trilogian aikana murrosikäiseksi. Hän elää ikäkausien, maailmojen sekä toden ja kuvitellun rajoilla.

Narnia-sarjassa lapset löytävät portin toiseen todellisuuteen astumalla kaappiin, ja Liisa putoaa Ihmemaahan kaninkolosta. Harry Potterin matka Tylypahkaan alkaa laiturilta yhdeksän ja kolme neljäsosaa. Zaida-trilogian ensimmäinen salaperäiseen maailmaan johdattava portti kätkeytyy koirapuistoon, ja seuraavia siirtymiä symboloivat järvenranta ja nuorten kerhohuone.

Kun kirjailija ja lukijat kohtasivat arkisessa luentosalissa, aukesi toisenlainen portti: väylä tekijän ja vastaanottajan välillä. Keskustelu oli vilkasta ja haaroi moniin suuntiin, sillä kaikki tekivät toisilleen kysymyksiä ja saivat vastauksia. Sitä oli kiehtovaa seurata.

Opiskelijoita kiinnostivat kirjailijan keinot eläytyä lapsen maailmaan ja upota toisten elämään. Joku kiinnitti huomiota koskettavaan kuvaukseen lapsettomuudesta, toinen todenmukaisesti kerrottuun kiusaamiskohtaukseen. Löytyi kohtia, jotka olivat absurdiudessaan naurattaneet, ja henkilönnimiä, jotka kirjailijankin hämmästykseksi toimivat myös takaperin luettuina. Muutama kysyi, ovatko Zaida-kirjojen paikat, esimerkiksi koirapuisto, oikeasti olemassa. ”Totta kai ovat, vaikka eivät olekaan” kuului vastaus. Kuulimme myös, että 6-vuotias Saku oli lähettänyt piirustuksiaan Tove Janssonille ja saimme nähtäväksi kuvan, jonka kuuluisa kirjailija oli piirtänyt ja kirjoittanut vastaukseksi. Vilkkaimpina vuosina Jansson sai lukijakirjeitä noin 1000, eli kahdesta kolmeen päivässä, ja kaikkiin hän vastasi henkilökohtaisesti. Aikuiseksi kasvanut Saku oli lapsuudenkodistaan lähtiessään sanonut vanhemmilleen, että tavaroiden sijasta hän haluaa mukaansa vain tuon Toven Janssonin kirjeen.

Keskustelun jälkeen opiskelijat esittelivät luovia töitään, joita he olivat tehneet jonkin kurssiin liittyvän kirjan pohjalta. Yksi oli kirjoittanut otteita Zaidan päiväkirjasta, toinen tehnyt maalauksen Juhani Ahon koivuun kiivenneestä Papin tyttärestä, kolmas kerännyt pieneen laatikkoon Siian Kiltin yön lahjoja Marin Mörön romaanista. Teuvo Pakkalan lapsinovellien pohjalta tehtyä räppiä ja musiikkivideota jäimme kiihkeästi odottamaan. Kaikki työt kertoivat omaa tarinaansa tekstin ja lukijan kohtaamisesta: siitä, miten tarina oli lähtenyt lentoon.

Kirjoittamalla ja lukemalla pääsee pois omista nahoistaan, elämään monen muun elämää. Kun kirjailija ja lukija tai teksti ja lukija kohtaavat, syntyy aina jotakin uutta. Kirjallisuus on taikaportti.

Satu Grünthal

Lukeminen kasvattaa

Torstaina 8.2. vietettiin Suomen kirjastoseuran järjestämää, kirjastojen ilosanomaa julistavaa Lainan päivää. Tämänvuotisen Lainan päivän teema oli Lukemalla kasvaa, ja Töölön kirjastossa lukemisen vaikutuksia lapsen kasvuun käsiteltiin ihmismielen tutkimuksen merkeissä.

Psykologian tutkijatohtori Paula Virtala Lukivauva-tutkimushankkeesta kertoi kielitaidon kehityksestä vauvan kognitiossa. Ihminen prosessoi kieltä jo kohdusta lähtien, ja sikiönkin aivoihin jää muistijälkiä – oppiminen alkaa siis varhain. Jo vastasyntynyt tunnistaa äidinkielensä. Kiintoisa yksityiskohta on, että jopa vauvojen itkussa on havaittu selkeä kieliero: äidinkielen intonaatio näkyy itkun painotuksessa. Vauva oppii kieltä kuuntelemalla, ja jo vauvaiän valmiudet ennustavat tulevia taitoja.

Virtala korosti, että lapsi oppii kieltä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa; esimerkiksi videomateriaalilla ei ole samanlaista vaikutusta. Vauvoille puhumisen tapa eli ns. hoivapuhe tukee kielenoppimista siten, että siinä korostetaan tyypillisesti sanojen rajoja ja prosodia on muutenkin rikasta. Ja mitä aikaisemmin ääneen lukeminen aloitetaan, sitä enemmän hyötyä siitä on. Kuten edellisessä kirjoituksessa esitellyt lukutaitotutkijat, myös Virtala kertoi monenmoisista ääneen lukemisen hyödyistä. Niin ongelmanratkaisu, kommunikaatiotaidot kuin muutkin kognitiiviset kyvyt kehittyvät ääneen lukemisella. Lisäksi myös Virtala nosti esiin kirjatarjonnan merkityksen: mitä enemmän kotona on kirjoja ja mitä enemmän käydään kirjastossa, sitä laajempi on lapsen sanavarasto. Lainaamisen arvoinen on seuraava huomio: lukuhetki on myös vuorovaikutushetki.

Kognitiotieteilijä Sari Ylinen Helsingin yliopistosta jatkoi ihmisaivojen salojen avaamista kielenoppimisen näkökulmasta. Lukemisen kannalta olennainen oli jaetun tarkkaavuuden ajatus: lapsen ja aikuisen lukiessa yhdessä kielenoppiminen ja sanaston omaksuminen on tehokasta, kun yhteinen huomio kiinnitetään kirjassa vastaan tuleviin sanoihin. Lukuhetki on siis paitsi vuorovaikutus-, myös kielenoppimishetki.

Kielitieteilijän mielenkiinto oli taattu, kun Ylinen esitteli sanaston oppimisen tutkimusta. Hän tarkasteli ns. tilastollista oppimista, jossa toistuva sana yhdistyy erilaisten tilanteiden myötä juuri tiettyyn kohteeseen. Sanan malli aivoissa perustuu opittuun ja muuttuu kuullun perusteella.

Mielen ja kielen tutkimuksen jälkeen tilaisuus jatkui lasten lukemisharrastuksen eteen tehtävän käytännön työn esittelyllä. Töölön kirjaston lasten ja nuorten osastolla pitkän uran tehnyt Raija Heikkinen kertoi, millaista työtä kirjastossa tehdään lasten parissa: satutuokiot, kirjavinkkaus sekä laulut ja leikit ovat arkipäivää. Heikkinen myös huomautti, että kirjastokortilla ei ole ikärajaa. Huomio osui hyvin varhaisen lukemisen teemaan. Joissakin perheissä kirjastokortti kuulemma kuuluu jo ristiäispöytään – ehkä muiden kummien ohella jokaisella lapsella pitäisi olla myös kirjastokummi!

Lopuksi Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Ilmi Villacís esitteli Lue lapselle -hanketta. Tätä maanmainiota hanketta käsiteltiinkin jo viime kirjoituksessa. Sopii toivoa, että tärkeä sanoma uppoaa neuvolan ammattilaisiin. Villacís totesikin, että jakaisivatpa neuvolat tietoa lukemisesta yhtä hanakasti kuin ravintosuosituksia. Lukeminen kun on aivoille sama kuin C-vitamiini keholle.

Henri Satokangas

Lue lapselle ääneen ja varhain

Lapselle ääneen lukeminen on mukavaa ajanvietettä, joka herättää pehmoisia ja lämpöisiä tunteita. Se on kuitenkin myös tehokas keino kasvattaa lukutaitoisia lapsia. Lapsen tutustuttaminen lukemiseen ja kirjalliseen kulttuuriin kannattaa aloittaa jo varhain.

Helsingin Goethe-instituutissa pidettiin 24.1. seminaari Kännykkäpelejä vai ääneen lukemista?, jossa esiteltiin tutkimustietoa varhaisen lukemisen merkityksestä. Saksalaisen Stiftung Lesen -lukutaitojärjestön tutkija Simone Ehmig luennoi ääneen lukemisen merkityksestä, ja professori Marja-Kristiina Lerkkanen Jyväskylän yliopistosta puolestaan esitelmöi lukutaidon kehityksestä ja siihen liittyvistä tekijöistä. Seminaari liittyi Lukukeskusken Lue lapselle -hankkeeseen.

Aluksi sananen Lue lapselle -hankkeesta, jota Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Ilmi Villacís ja projektipäällikkö Emmi Jäkkö esipuheessaan esittelivät. Hankkeen pontimena on ajatus, että lukeminen, lapsen kasvattaminen lukijaksi ja lukutottumusten kehitys alkavat heti syntymästä. Keskeinen osa hanketta on jakaa neuvoloiden kautta tietoa varhaislukemisen tärkeydestä. Neuvoloissa on tarkoitus tavoittaa nekin vanhemmat, jotka eivät muuten hakeudu lukutaitoa koskevan tiedon pariin esimerkiksi kirjastoihin. Hanke pyrkii tarjoamaan tietoa sekä vanhemmille että ammattilaisille esimerkiksi juuri neuvoloissa, joihin jaetaan ammattilaisen oppaita (myös verkossa). Ydinasiana on madaltaa kynnystä aloittaa lukuharrastus.

Sitten pääsi ääneen Simone Ehmig, joka esitteli tutkimustuloksiaan ääneen lukemisen vaikutuksista paitsi myöhempään lukuharrastukseen ja lukutaitoon myös muihin elämän osa-alueisiin. Hän peräänkuulutti ääneen lukemisen yhteiskunnallista tärkeyttä: se ei ole ainoastaan leppoisaa ajanvietettä vaan myös instrumentti, joka vastaa suureen ongelmaan. Euroopassa kun on tutkimusten mukaan 73 miljoonaa luku- ja kirjoitustaidoiltaan heikkoa aikuista.

Kuten Suomessakin hyvin tiedetään, heikko lukutaito periytyy. Heikkojen lukijoiden, joilla usein on matalampi koulutus, kotona on tavallisesti vähemmän kirjoja ja muuta luettavaa tarjolla, eivätkä vanhemmat tue lukutottumuksen kehittymistä omalla mallillaan yhtä lailla kuin paljon lukevat vanhemmat. Ehmigin tulokset ovat kuitenkin rohkaisevia: ääneen lukemisen vaikutukset eivät ole riippuvaisia ääneen lukevan vanhemman lukeneisuudesta tai koulutustaustasta – tärkeintä on, että ylipäänsä luetaan! Lisäksi on syytä rakentaa kotiin lukemista tukeva ympäristö, jossa on monenlaista luettavaa käsillä. Ehmig korosti kirjoihin itse tutustumisen merkitystä ennen lukutaitoa: jo koskettaminen ja silmäily tekevät kirjoista tutumpia ja niihin myöhemminkin tarttumisesta luontevaa.

Lukemisen tukeminen kannattaa aloittaa jo hyvissä ajoin ennen koulua. Ehmig totesi lisäksi, että ääneen lukeminen tekee hyvää myös sen jälkeen, kun lapsi on jo oppinut lukemaan itse. Itsekseen ei esimerkiksi heti ole rahkeita kovin monimutkaisiin teksteihin, siinä missä kuunneltuna luettavuudeltaan hieman vaativammastakin tekstistä voi nauttia. Olennaista on, että ääneen lukemista usein lapsena kuunnelleet lukevat vielä keski-ikäisinä enemmän kuin ne, joille on luettu vain vähän tai ei lainkaan. Ääneen lukemisen vaikutukset siis säteilevät pitkälle.

Vielä se seikka on ääneen lukemisesta sanottava, että sen on todettu olevan kivaa! Saksalaistutkimuksessa lapset kertovat nauttivansa siitä, ja tuoreen Lukuklaani-kyselymme mukaan ääneen lukemista myös harjoitetaan paljon alakouluissa. Paikalla ollut Sanat haltuun -hankkeen edustaja tiesi kertoa, että ammattikoululaistenkin keskuudessa ääneen lukeminen on hyvin suosittua.

Lukutaitoa paljon tutkinut professori Marja-Kristiina Lerkkanen käsitteli laajemmin varhaislukemisen merkitystä ja lukutaidon kehittymistä. Vaikka lukutaito kehittyy kaikenlaisten tekstien parissa, printtitekstit ja kokonaisteokset kehittävät lukutaitoa kaikkein tehokkaimmin – nimenomaan pitkät tekstit ja kokonaiset kirjathan ovat myös Lukuklaanin ytimessä.

Lerkkanen puhui sukeutuvasta lukutaidosta, jonka keskeinen ajatus on, että lukutaito kehittyy pienin askelin ja tekstien maailmaan tutustumalla jo hyvän aikaa ennen kuin lapsi lukee itse kokonaisia kirjoja. Lapselle kannattaa lukea ja tämän huomio kiinnittää teksteihin jo varhain. Kiinnostavia käsitteitä olivat leikkilukeminen ja leikkikirjoittaminen: lapset ovat lukevinaan ja kirjoittavinaan jo ennen kuin varsinaisesti osaavat. Tällainen leikki osoittaa kuitenkin lukemis- ja kirjoitustoiminnan tuntemusta ja kiinnostusta sitä kohtaan sekä orientoi myöhempään lukemiseen ja kirjoittamiseen.

Saksalaisen ja suomalaisen lukutaitotutkijan tulokset tarjosivat mahdollisuuden maiden vertailuun. Suomessa ensinnäkin opitaan lukemaan nopeimmin Euroopassa, mitä on luontevaa selittää kielen säännönmukaisella ortografialla. Suomalaisten lapsiperheiden kodeissa on kuitenkin keskimäärin myös paljon enemmän lastenkirjoja kuin saksalaisten. Kummassakin maassa tutkimustulokset paljastavat, että lukuharrastuksella on myönteinen vaikutus menestymiseen kaikissa oppiaineissa, ei siis ainoastaan äidinkielessä.

Sukupuolieroja käsiteltiin ja pohdittiin useaan otteeseen. Pojat lukevat kaikkialla vähemmän ja heikommin kuin tytöt, ja lukevan miehen roolimallin merkitystä pojan lukutottumuksille peräänkuulutti niin Villacís, Ehmig kuin Lerkkanenkin. Lukuklaaninkin erityisessä fokuksessa on poikien lukuharrastuksen tukeminen. Ehmigin aineistossa lapselle ääneen luki tavallisesti äiti, ja äidit myös lukevat kotona enemmän, etenkin kirjoja. Lerkkanen totesikin, että yhden ohjelmanjulistuksen tulisi olla: isät lukemaan! Lukemisen, kirjallisen kulttuurin ja kielen parissa työskentelevät ammattilaiset, kuten opettajat, ovat useimmiten naisia. Tämä kävi kouriintuntuvalla tavalla ilmi siitäkin huvittuneisuutta herättäneestä faktasta, että seminaarin kolmisenkymmenestä kuulijasta allekirjoittanut oli ainut mies.

Lukutaitotutkimus välittää jykevän sanoman varhaisen lukemisen tärkeydestä. Lue lapselle -hankkeen kehotukseen on siis syytä tarttua!

Henri Satokangas