Lukuklaanin pääosassa olevasta kirjallisuudesta on moneksi. Ensinnäkin, kuten hyvin tiedetään, on olemassa kaunokirjallisuutta ja tietokirjallisuutta. Kertooko tämä luokittelu vielä mitään siitä, millaisia lukuelämyksiä kirjat tarjoavat? Kaunokirjallisuus voi lisätä tietoa hyvinkin tehokkaasti siinä missä tietokirja saattaa olla kieleltään nautittava ja vetävän tarinallinen. Millä tavalla kauno- ja tietokirjallisuus voivat täydentää toisiaan ymmärryksen rakentajina?
Uusimmissa opetussuunnitelmissa korostetaan ilmiöoppimista, jossa samaa ilmiötä lähestytään eri oppiaineiden ja myös erilaisten oppimateriaalien näkökulmista. Tässä niin kauno- kuin tietokirjallisuus voivat tarjota kiehtovia ja toisiaan täydentäviä näkökulmia. Minulla tällainen ”ilmiölukeminen” on tapahtunut varkain, kun olen huomannut tunnistaneeni tuttua asiaa uudessa kirjassa. Esittelen seuraavaksi pari lukuelämystä toisiaan kummasti täydentäneestä kaunon ja tiedon yhteispelistä.
Risto Pulkkisen tietokirja Suomalainen kansanusko (2014) selvittää esihistoriallisen ajan suomalaisten uskomuksia jumalista, luonnosta, elämästä ja kuolemasta sekä maailman synnystä. Muinaisille suomalaisille niin kotipiha kuin metsäkin oli täynnä henkiä ja haltioita, ja runonlaulun taitajalla oli suuri valta ja arvostus. Juhani Ahon klassikkoromaani Panu (1897) puolestaan kertoo vuosisatojen takaisesta karjalaisesta kylästä, jossa muinaiset uskomukset ovat voimissaan. Kotona on oma haltiansa, metsän puilla ja joilla omansa. Sanalla on voimaa, sillä tuntemalla esimerkiksi karhun tai raudan syntysanat niitä voidaan hallita. Kyläläisten jokapäiväiseen elämään kuuluvat uhrilehdot ja henkiolentojen pitäminen tyytyväisinä. Eläytymällä Panun ja kumppaneiden elämään muinaisessa Karjalassa Suomalaisen kansanuskon välittämä tietämys silloisesta maailmankatsomuksesta herää eloon ja painuu mieleen tarinan muodossa.
Historioitsija Yuval Noah Hararin muhkean kansainvälisen suosion saavuttanut historiakirja Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011) kuvaa ihmislajin taivalta ennen kaikkea ihmisten ajattelun kehityksen ja muuttuvan maailmankuvan kautta. Harari esimerkiksi esittelee empiirisen tieteen ja löytöretkien käynnistymistä ja 1400-luvun Euroopan siirtymistä keskiajasta uuteen aikaan. Eurooppa ei suinkaan ollut vaurain, väkirikkain tai edes teknisesti kehittynein maailmankolkka, mutta ratkaisevaa oli ajattelutavan muutos: ihminen voi itse saada tutkimalla lisätietoa maailmasta. Keskiajan ajatusmaailmassa kaikki tietämisen arvoinen tieto löytyi vanhoista kirjoituksista eikä mielenkiinto ulottunut merten taakse. Vastapainoksi suuria linjoja vetävään Sapiensiin voi esimerkiksi eläytyä keskiaikaiseen elämänmenoon ja siihen liittyviin arkisiin yksityiskohtiin Ilari Aallon ja Elina Helkalan mukaansatempaavassa tietokirjassa Matkaopas keskiajan Suomeen (2015).
Viime vuosien fantasiakirjallisuuden hittisarja, George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu (1996–), puolestaan kuvaa kovasti keskiaikaista Eurooppaa muistuttavaa Westerosia, jonka hallitsijat keskittyvät keskinäiseen nahisteluun ja valta(istuin)peliinsä. Maailmankartalla on suuri tuntematon joka puolella, eikä kuninkailla ole havaittavissa suurempia intohimoja löytö- tai valloitusretkiin kaukomailla, kun ajatukset pyörivät pientä piiriä kruunun ja valtaistuimen ympärillä. Myöskään tieteeseen tai teknologiaan panostaminen ei kiinnosta. Ainoastaan munkkeja muistuttavat mestarit opiskelevat, ja hekin enimmäkseen menneiden aikojen viisaiden kirjoituksia.
Westerosin valtakuntien vakaus ja armeijojen kasassa pysyminen perustuu pitkälti johdossa oleviin henkilöihin ja heidän persooniinsa, aivan kuten historioitsija Mirkka Lappalainen kuvaa Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin tilannetta 1600-luvulla tietokirjassaan Pohjolan leijona (2014). Kuninkaan suuri projekti oli rakentaa valtiojärjestelmä, joka ei ole riippuvainen yksittäisistä henkilöistä vaan jossa byrokratian pyörivät rattaat pitävät valtakunnan pystyssä: tämän päivän Ruotsi ja Suomi ovat tämän projektin tulosta.
Lisäksi ei voi olla huomaamatta, kuinka runsaasti Tulen ja jään laulussa käytetään retoriikkaa. Hahmot pitävät mitä paatoksellisimpia palopuheita ohjaillakseen muiden ihmisten mieliä. Retoriset peliliikkeet ovat kuin suoraan Juhana Torkin tietokirjasta Puhevalta (2006), joka käsittelee puhumalla vaikuttamista.
Omat esimerkkini eivät välttämättä sovellu aivan alaluokkalaisille. Eri-ikäisille lapsille on tarjolla kaunoa (ks. Kaisa Laaksosen Suuri lukuseikkailu, 2017) ja tietoa (ks. Pirjo Hiidenmaan ym. Tietokirjoja alakouluun!, 2017), jotka tarjoavat kiehtovia väyliä erilaisten ilmiöiden tuntemukseen. Itselleni tutuista opuksista voisin nostaa esiin Mauri Kunnaksen Koiramäki-sarjan, jossa kerrotaan sanoin ja kuvin hyvin opettavaisesti 1800-luvun suomalaisen talonpojan elämänpiiristä. Historiaa kuvittavat myös erittäin tarkasti Markku Löytönen ja Riikka Jäntti lapsille suunnatuissa, tutkimusmatkailijoista kertovissa tarinallisissa tietokirjoissaan (esim. Koillisväylän löytäjä – Tutkimusmatkaaja Adolf Erik Nordenskiöld Jäämerellä, 2005).
Miksi olen yllä selostanut historiaa käsittelevien, lähinnä aikuisille suunnattujen kirjojen antia? Koska ihmisen muuttuva maailmankuva ja menneet vuosisadat kiehtovat ja saavat minut hakeutumaan yhä uusien aihetta käsittelevien kirjojen pariin. Vastaavasti lukuharrastusta aloittelevaa lasta kannattaa auttaa häntä itseään kiinnostavaa aihetta käsittelevien kirjojen äärelle, sillä oma innostus on lukemisen paras motivaattori. Mukaansatempaavat tietokirjat ja eläytymään kutsuvat kaunokirjat kartuttavat yhdessä monipuolista ymmärrystä maailmasta ja antavat siten elämään eväitä, jotka pysyvät aina mukana.
Henri Satokangas
