Month: February 2010

Terveystieteiden keskuskirjaston (Terkko) Lux Humana –työryhmä ja Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta Järjestivät 24.9.2007 luento- ja keskustelutilaisuuden Biomedicumissa Meilahdessa. Paikalla oli noin 40 lääketieteen opiskelijaa ja lääkäriä. Tilaisuudessa alusti professori Martyn Evans aiheenaan ”Who needs humanities in medicine?”. Professori Evans on Medical Humanities –ajatuksen pioneereja Isossa-Britanniassa toimien mm. professorina Durhamin yliopistossa (Professor of Humanities in Medicine) ja Medical Humanities –lehden päätoimittajana. Hän on julkaissut aiheesta useita artikkeleita ja kirjoja. Professori Evans oli vaihtanut etukäteen ilmoittamansa luennon otsikon provokaativisemmaksi: ”Meat with a point of view”.

Moderni lääketiede ei voi välttää kysymyksiä koskien ihmisluontoa, ihmisen olemusta, ihmisen kokemuksia. Me olemme eläimiä, lihalla päällystettyjä luita, me olemme lihaa. Mutta me olemme myös tietoisia itsestämme, luonnostamme, kokemuksistamme: Meillä on tietoisuus. Kysymykseen tietoisuudesta ei voi vastata vain luonnontieteelliseen tietoon perustaen: Vaikka saavuttaisimme mitä edistysaskeleita ihmisaivojen tutkimuksen alalla, emme koskaan voi täysin tavoittaa ihmismieltä. Ihmisen tietoisuuden ymmärtämiseksi on lääketieteen syytä etsiä keinoja myös humanististen ja yhteiskuntatieteiden parista.

Potilas – oman elämänsä subjekti

Miten objekti voi olla myös subjekti? Lääketieteen on otettava huomioon myös kohteensa (ihminen, potilas) ”eksistentiaalinen” luonne. Potilas ei ole pelkästään lääketieteen lihallis-biologinen objekti. Hän on myös subjekti, oman elämänsä subjekti, sen paras asiantuntija – tai ainoa. Tämä on paitsi teoreettisesti myös lääketieteen käytännön työn kannalta haastava kysymys. Miten tärkeää osaa kehomme (body), lihamme esittää kun on kyse identiteetistämme, persoonallisuudestamme, historiastamme, päämääristämme, haaveistamme, arvoistamme? Olisikohan mieli sittenkin merkittävämpi?

Professori Evansin mukaan ”medical humanities” –aatteen tärkein tehtävä onkin ymmärtää että ihmiset ovat yksilöitä, oman elämänsä subjekteja. Mikä siis avuksi? Ei tarvita muuta kuin kuunnella potilaan kertomusta, kunnioittaen hänen asiantuntemustaan, hänen subjektiuttaan, yrittäen ymmärtää.

Lääketieteen opinnoissa tarvitaan myös filosofiaa ja kaunokirjallisuutta

Lääketieteen teknologian kehitys tuo yhä uusia filosofisia ja eettisiä kysymyksiä esiin. Ihmisalkioiden käytössä lääketieteellisiin tarkoituksiin on noussut esiin kysymys, mistä hetkestä ihmiselämä alkaa, mistä alkaa ihmisen tietoisuus. Samanlaisia kysymyksiä nousee esille myös ihmiselämän toisesta päästä: Elimenluovuttajat ovat koneiden avustuksella vielä biologisesti eläviä, mutta onko heillä tietoisuus. Onko kuolema tapahtuma vai prosessi? Nämä ovat kysymyksiä joihin on mahdotonta vastata vain luonnontieteelliseen tietoon nojautuen.

Kertomus, vaikka lyhytkin, kertoo aina esimerkin, jonkin tapauksen. Niin potilaankin kertomus. Jos haluamme ymmärtää lääketiedettä (potilasta, elämää) syvällisemmin kuin vain biologis-teknisenä suorituksena, ymmärtää eri elämäntilanteiden muassaan tuomaa elämän monimuotoisuutta, on hyvä perehtyä kaunokirjallisuuteen. Kuten runoilija T.S. Eliot on todennut, luemme koska emme voi tavata kaikkia ihmisiä henkilökohtaisesti. Kaunokirjallisuudessa on mahdollisuus tavata mitä erilaisempia ihmisiä ja elämänkulkuja.

Jo ihan tavallisen (terveen) ihmisen elämän ymmärtäminen on haaste. Toisen ihmisen kokemus on aina meille vain kerrottuna. Emme voi kokea toisen kokemuksia. Silti arkielämässämmekin joudumme päivittäin tilanteisiin, joissa meidän oletetaan ymmärtävän toisen ihmisen kokemuksia. Riippuu kommunikaation tasosta miten hyvin nämä kokemukset meille välittyvät.
Sama koskee lääkäriä potilasvastaanotolla. Mitä avuja lääketieteen opetus voisi antaa tulevalle lääkärille ymmärtää potilaan kertomusta, potilaan elämää, potilaan maailmaa. Voiko kokemusta opettaa, elämänkokemusta, elämää?

Meillä kaikilla on sisällämme kysymyksiä, joita harvoin kykenemme pukemaan täsmällisiksi ilmaisuiksi, silti ne ovat läsnä, myös potilas-lääkäri-suhteessa. Kaunokirjallisuus voi parhaimmillaan tehdä näitä kysymyksiä näkyviksi, edes hiukan ymmärrettävämmiksi, vaikka valmiita vastauksia näihin kysymyksiin ei olisikaan. Meidän on kohdattava nämä kysymykset, käsiteltävä niitä, yritettävä parhaamme mukaan ymmärtää niitä – sekä potilaina että lääkäreinä. Siksi on tärkeää tuoda filosofia ja kaunokirjallisuus osaksi lääketieteen opintoja.

Mark Haddon ja Thomas Mann

Professori Evans otti esimerkiksi Mark Haddonin romaanin “The Curious Incident of the Dog in the Night Time” (suom. Yöllisen koiran merkillinen tapaus), joka käsittelee teini-ikäisen Asperger-ihmisen elämää. Se yrittää auttaa meitä paneutumaan hänen maailmaansa, joka on looginen ja ymmärrettävä omalla tavallaan, mutta täysin outo meille ns. normaaleille.

Toisena esimerkkinä professori Evans käsitteli Thomas Mannin klassikkoromaania ”Taikavuori”, joka kertoo elämästä keuhkoparantolassa. Kirjan eräässä kohtauksessa kuvataan , miten yksi kirjan päähenkilöistä on tutkittavana senaikaisessa röntgenlaitteessa nähden kuvan omasta elimistöstään ja ”ensimmäistä kertaa hän ymmärsi kuolevansa.”

Kaunokirjallisuus antaa eväitä ymmärtää, miten meille vieraat ihmiset reagoivat erilaisiin elämäntilanteisiin: työttömyys, varhainen vanhemmuus, kuolema, eläkkeelle jääminen, rakastuminen ja suhteen päättyminen (falling in and out of love) jne. Kirjallisuus myös auttaa ymmärtämään metaforia, joita ihmiset käyttävät kertoessaan yksityisistä kokemuksistaan, esim. kipu, kärsimys, sairaus tai vammaisuus. Esimerkkinä professori Evans mainitsi erikoislääkärin, joka on perehtynyt astmapotilaiden käyttämiin metaforiin sairauttaan ja tilannettaan kuvatessaan.

Lääketieteen luonne ja tavoitteet

Miten lääketiede voisi yhdistää nämä kaksi ymmärryksen tapaa, biologisen ja eksistentiaalisen. Tieteillä ja taiteilla on erilaiset tavoitteet, erilainen kulttuuri, erilainen itseymmärrys. Tuntuu mahdottomalta yhdistää niitä, mutta juuri lääketieteessä tuntuisi välttämättömältä yhdistää ne edes jollain tasolla, ja siten syventää tietämystämme ihmisestä, elämästä. Kaksi erilaista kulttuuria tarkoittaa myös kahta erilaista käsitystä tiedosta. Lääkärin työssä olisi tärkeää yrittää ymmärtää ja kunnioittaa niitä molempia saadakseen kokonaisen, moniulotteisen kuvan potilaastaan. Voimme käyttää myös vertausta: Lääkäri voi käyttää erilaisia työkaluja saman tehtävän tekemiseen; ne täydentävät toisiaan. Jos tämä on hyvä kuva lääketieteen luonteesta, sisältää se myös hyvät tavoitteet, mitä lääketieteen opetuksen tulisi sisältää, totesi professori Evans.

Tässä lääketiede kohtaa humanistiset tieteet, humanismin. Humanistiset tieteet auttavat ymmärtämään myös tieteen historiaa, myös lääketieteen historiaa. Sosiaalihistoria ja poliittinen historia auttavat ymmärtämään, miten lääketiede on saavuttanut nykyisen asemansa. Professori Evans lainasikin saksalaisen lääkärin (ja poliitikon) Rudolf Virchowin lausumaa: ”Politiikka ei ole muuta kuin lääketiedettä laajemmassa mitassa”. Teologiset näkemykset puolestaan laajentavat käsitystämme kollektiivisesta kokemuksestamme, inhimillisestä kärsimyksestä ja pelastuksesta (paranemisesta). Tärkeää on myös ymmärtää, mitä kaikkea lääketiede edustaa nykyaikana. Tänä maallistuneena aikana lääketiede on ottanut monia uskonnon tehtäviä ihmisten mielessä. Lääketieteeseen liittyy sellaisia odotuksia, jotka aiempina aikoina liittyivät nimenomaan uskontoon: parannus, pelastus, usko, pelko, toivo.

Tilaisuuden kuluessa professori Evans piti taukoja, joiden aikana hän toivoi yleisön esittävän kysymyksiä tai kommentteja. Suomalaiseen tapaan vasta tilaisuuden loppupuolella yleisökeskustelu pääsi paremmin vauhtiin. Erityisen ilahtunut professori Evans oli erään opiskelijan esille tuomasta kysymyksestä, voiko lääketieteessä olla liikaa humanismia. Tähän vastaus oli selkeästi: kyllä. ”Medical humanities” –aatteen tarkoituksena ei ole korvata kliinisen lääketieteen keinoja vaan täydentää niitä, jotta syntyisi syvempi kuva lääketieteen luonteesta. Professori Evans ilmoitti jo luentonsa aluksi, ettei tule antamaan valmiita vastauksia esille nostamiinsa kysymyksiin lääketieteen ja humanismin suhteesta. Lopuksi hän totesi kuitenkin toivovansa, että hänen esille tuomansa kysymykset ovat lisänneet yleisön kiinnostusta syventää ymmärrystään lääketieteestä ja ihmisestä.

Linkkejä

• Professori Martyn Evansin kotisivut: http://www.dur.ac.uk/school.health/staff/?username=dhs0hme
• Lux Humanan kotisivut:
  http://www.terkko.helsinki.fi/lux/
• Professori Evansin luennon kokotekstiä voi tiedustella luettavakseen: pekka.louhiala [at] helsinki.fi

Teksti:
Lassi Pohjanpää
Kirjastosihteeri
Terveystieteiden keskuskirjasto

(Artikkeli on julkaistu myös Verkkari-lehden numerossa 07/07)

Terkon Lux Humana –työryhmä ja Suomen lääketieteen filosofian seura järjestivät ”Lääketieteen filosofisen poliklinikan” Meilahden Biomedicumissa 23.4.2007.

Bergenin yliopiston yleislääketieteen professorit Eivind Meland ja Edvin Schei olivat esittelemässä perustamaansa filosofista poliklinikkaa, joka on toiminut Bergenissä vuodesta 1998. Sen tarkoituksena on tutkia lääketieteen humanistisia ulottuvuuksia. Toimintatapana ovat luento- ja keskustelutilaisuudet noin kerran kuukaudessa.

Seminaarihuoneeseen oli kokoontunut noin 40 aiheesta innostunutta kuulijaa ja keskustelijaa. Ryhmä koostui pääosin lääkäreistä ja lääketieteen opiskelijoista. Paikalla oli niin yleislääkäreitä kuin eri alojen erikoislääkäreitäkin, niin tutkijoita kuin kliinikoitakin, niin lääketieteen opiskelijoita kuin opettajiakin. Tämä osallistujien moninaisuus toi käytyyn keskusteluun erilaisia näkemyksiä ja vivahteita.

Biologia, teknologia ja humanismi

Professorit Meland ja Schei esittelivät filosofisen poliklinikan toimintaa ja alustivat aiheesta ”Biology, technology and humanism – medicine as applied complementary”.

Filosofisen poliklinikan perusajatuksena on tuoda lääketieteen opetukseen myös humanistinen näkemys ja täten tasapainottaa nykyään niin kovin biologis-luonnontieteellistä ylivaltaa. He uskovat, että tämä toiminta auttaa osaltaan kasvattamaan parempia lääkäreitä. Tarkoitus ei ole olla yhden totuuden julistaja, vaan tilaisuudet ovat keskusteluun kannustavia ja kuulijoilla on yhtä tärkeä rooli kuin luennoitsijoillakin. Tämä metodi tuli erinomaisesti esille, kun professorit aika ajoin keskeyttivät esityksensä ja kehottivat kuulijoita pohtimaan pareittain annettua ongelmaa.

Physician power and patient autonomy

Lääkärin valtaa pohdittiin otsikolla ”Physician power and patient autonomy: allies or antagonists”. Lääkäreillä luonnollisesti on valtaa, mutta onko heidän koulutuksessaan lainkaan otettu esille, kuinka tätä valtaa tulisi käyttää. Osallistujista kaksi muisti näin joskus tapahtuneen! Lääketieteellinen tieto ja teknologia on valtaa, lääkäreillä on kulttuurista ja poliittista valtaa, lisäksi heillä on symbolista valtaa; jo se tilanne, jossa potilas tulee kysymään lääkäriltä neuvoa, antaa lääkärille valtaa.

Meland ja Schei varoittivat yhden totuuden vaaroista, yhden näkemyksen hallitsevuudesta, mikä helposti johtaa fundamentalismiin. Tällä on myös lukuisia käytännön seurauksia – myös lääketieteessä. Aivan kuten entisessä Neuvostoliitossa yksi ideologinen ”totuus” johti lukuisiin absurdeihin käytäntöihin. Jännitteitä ja jopa konflikteja tarvitaan, ei monopolia.

Filosofia rakastaa perinteisesti vastakohtaisuuksien pohtimista – ja niiden kyseenalaistamista. Lääketieteen alalla tyypillisiä vastakohtapareja ovat mieli ja ruumis, humanistinen tai biologinen näkemys, ”narrative-based medicine” vs. ”evidence-based medicine”. Olisiko lääketieteessä kuitenkin mahdollista yhdistää näitä näennäisen vastakohtaisia näkemyksiä, tai edes lähentää niitä?

Case: Turid

Molemmat professorit toimivat myös käytännön yleislääkäreinä. He ottivatkin pohdittavaksi yhden todellisen potilaansa tapauksen. Turid on 43-vuotias diabeetikko, joka on kärsinyt myös diabetekseen liittyvistä lukuisista lisäsairauksista. Hänellä on ollut diabetes jo 40 vuotta, ja hän tietää, ettei elä enää pitkään. Viimeisimmällä käynnillä hän totesi menettäneensä uskonsa kaikkeen, koko olemassaolo on kadottanut merkityksensä. Miten lääkärin tulisi tässä tilanteessa toimia? Kyse on selkeästi eksistentiaalisesta ongelmasta. Voiko lääkäri auttaa siinä? Kuuluuko se edes lääkärin tehtäviin? Meland ja Schei eivät antaneet tähän yksiselitteistä vastausta, mutta muistuttivat, että terveysongelmat ovat muutakin kuin sairaus, toimintahäiriö tai työkyvyn menetys.

Too little – Middle – Too much

Lääkäri työskentelee ihmisten kanssa. Tätä vastaanottotilannetta Meland ja Schei havainnollistivat kolmiomallilla, jossa kärkinä ovat potilas, lääkäri ja terveysongelma. Lääkäri lähestyy terveysongelmaa lääketieteellisen tietämyksensä avulla. Tässä suhteessa tietämättömyys on liian vähän, mutta instrumentalismi on liikaa. Sopiva käytäntö löytyy näiden väliltä.

Potilaan ja hänen terveysongelmansa välistä yhteyttä voi kuvata sanalla ’kärsimys’. Tässä suhteessa lääkärin kyynisyys on liian vähän, mutta täydellinen potilaan kärsimykseen samastuminen on jo liikaa. Empatia sijaitsee näiden välillä.

Potilaan ja lääkärin suhdetta tarkasteltiin vallan käsitteen kautta. Lääkärin nöyristelevä palvelualttius on liian vähän, mutta paternalismi tai maternalismi on liikaa. Lääketieteellinen johtajuus sijaitsee näiden välillä.

Varsinkin professori Edvin Schei on pohtinut laajemminkin lääkärin ja vallan suhdetta. PowerPoint –esityksessä Napoleonin kuva oli ylipyyhitty epäpätevänä vallan esikuvana. Tilalle tuli kuva isästä ja pienestä lapsesta. Isä/vanhempi ei voi valita johtajuuttaan suhteessa lapseen. Samoin on lääkärin roolin kanssa. Mutta kuten Emmanuel Levinas toteaa, valta ei ole (isän/lääkärin) asemassa, vaan valta on itse asiassa pienellä lapsella – hän määrittää isän roolin. Täytyy olla jotain haavoittuvaa, suojatonta, mikä antaa toiselle vallan suojella, ohjata, kasvattaa.

Money, Money, Money

Professoreiden Meland ja Schei esityksen jälkeenkin keskustelu jatkui innokkaana ja uusia näkemyksiä esille tuovana. Mm. ympäristön ja yhteiskunnan rooli lääkärin työssä tuotiin esille. Markkinaliberalismi on lyönyt itsensä läpi yhteiskunnan kaikilla tasoilla, myös lääketieteessä. Terveyspalveluja arvioidaan talouden mittarein, yksityiset lääkäriasemat kilvan pyrkivät pörssiyhtiöiksi. Paitsi että tämä kehitys on heikentänyt potilaiden tasavertaista asemaa, se on vienyt myös lääkäriltä hänen asiantuntemukseensa kuuluvaa valtaa.

Kaikesta huolimatta professorit Meland ja Schei ovat halunneet omalla esimerkillään osoittaa, että on myös vaihtoehtoisia tapoja toimia. Kaikki arvot eivät ole rahassa mitattavissa, työstään voi saada muitakin palkintoja kuin mahdollisimman suuren rahapalkan.

Tilaisuuden saaman suosion perusteella myös meillä Suomessa näyttäisi olevan kysyntää pohtia lääketieteen ja lääkärin työn ulottuvuuksia laajemmin kuin vain ns. kovien arvojen kautta. Kaikki eivät suostu kyseenalaistamatta asettumaan luonnontieteen ja talouden määräämiin rajoihin. Lääketieteessä tarvitaan myös humanismia.

Filosofisen poliklinikan kotisivut:
http://www.uib.no/isf/filpol/

Teksti:
Lauri Pohjanpää
kirjastosihteeri
Terveystieteiden keskuskirjasto
lauri.pohjanpaa (at) helsinki.fi

(Artikkeli on julkaistu myös Verkkari-lehden numerossa 04/07)

Terkon 40-vuotisjuhlaseminaarin iltapäivän ohjelma pidettiin kirjaston humanistisen Lux Humana –kokoelman yhteydessä. Teemana oli lääketieteen ja humanismin kohtaaminen.

Kansainvälisessä kirjallisuudessa käytetään termiä ”medical humanities”, jolla tarkoitetaan humanististen tieteiden (tai ihmistieteiden) ja taiteiden käyttöä lääketieteen opetuksessa, tutkimuksessa ja lääkärin työssä.

Filosofia ja kaunokirjallisuus ovat tässä ehkä keskeisimmässä asemassa.

Humanistisen iltapäivän luennoitsijoina olivat tohtori Pekka Louhiala aiheenaan ”Why medicine needs philosophy” sekä professori Merete Mazzarella aiheenaan ”Why medicine needs poetry”. Molemmat esitykset pidettiin englannin kielellä.

Iltapäivä päättyi runoilija Lassi Nummen esittämään runoon ”Impromptu”.

Miksi lääketiede tarvitsee filosofiaa?

Pekka Louhiala on lääketieteen tohtori, joka on väitellyt myös filosofian tohtoriksi. Hän toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston kansanterveystieteen laitoksella opettaen lääketieteen filosofiaa.

Tohtori Louhiala aloitti esityksensä kysymyksellä: ”Oletko terve?”

Vastauksesi tähän kysymykseen voi perustua omaan tuntemukseesi tai lääkärin tutkimuksiin.

Monet pitävät kysymystä puhtaasti lääketieteellisenä kysymyksenä huomaamatta, että sen takana piilee toinen kysymys: ”Mitä on terveys?” Tämä on jo paljon laajempi kysymys, tyypillinen filosofinen kysymys.

Samoin otsikon kysymys ”Miksi lääketiede tarvitsee filosofiaa?” sisältää kaksi muuta filosofista kysymystä: ”Mitä on lääketiede?” ja ”Mitä on filosofia?”

Filosofit eivät ole yksimielisiä edes filosofian määritelmästä. Se kuulunee filosofian luonteeseen: pyrkiä määrittelemään maailmaa käsittein ja samalla kyseenalaistamaan nämä määritelmät. Tohtori Louhiala lainasi filosofian määritelmäksi ”Cambridge Companion to Philosophy” –teosta: ”Philosophy is thinking about thinking”.

Mitä sitten on lääketieteen filosofia, mikä on sen tarkoitus ja tehtävä? Tohtori Louhiala lainasi tässä yhteydessä englantilaista professoria Martyn Evansia, jonka kanssa hän on toimittanut teoksen ”Philosophy for Medicine”, joka on kansainvälisestikin katsoen yksi alansa perusteoksia. Professori Evans määrittelee lääketieteen filosofian: ”Philosophy of medicine asks questions about the questions medicine asks.”

Lääketieteen määritteleminen ei tohtori Louhialan mukaan ole yhtään sen helpompi kysymys, myös se on vahvasti filosofinen(kin) kysymys. Onko lääketiede ainoastaan puhdasta luonnontiedettä? Tältä saattaa usein tuntua, kun seuraa lääketieteen valtavaa kehitystä viime vuosikymmeninä. Silti tohtori Louhiala haluaa puolustaa lääketieteen muitakin puolia lainaten Georges Canguilhemia: ”Medicine … still seems to us like a technique or art at the crossroads of several sciences, rather than, strictly speaking, one science.”

Filosofian ja lääketieteen suhde ei aina ole ollut ongelmaton, ei edes kovin ystävällinen. Esimerkkinä tästä tohtori Louhiala mainitsi saksalaisen psykiatrin Eugen Bleulerin 1920-luvulla esittämän luonnehdinnan: Filosofia sinänsä on hienoa, ja (luonnon)tiede on hienoa. Mutta yhdistettynä ne ovat kuin sekoitus valkosipulia ja suklaata.

Näin kapeasta lääketieteen (ja filosofian) näkemyksestä ollaan toki edetty. Ainakin tiettyjen filosofian osa-alueiden, kuten etiikan ja tieteenfilosofian asema lienee myös lääketieteessä yleisesti tunnustettu.

Mutta tohtori Louhiala puolustaa filosofian asemaa lääketieteessä laajemminkin. Ihailtavan loogisesti edenneen esityksensä päätteeksi hän palaa otsikon kysymykseen, ”Miksi lääketiede tarvitsee filosofiaa?” ja vastaa: Koska se on väistämätöntä!

Kaiken toimintamme takana on joka tapauksessa jokin ajattelutapa, jokin filosofia.

Käytännön esimerkkinä tohtori Louhiala esitti tapauksen, jossa potilas tulee lääkärin vastaanotolle ja valittaa kärsivänsä masennuksesta. Lääkäri määrittelee, onko kyse sairaudesta, (vai vain alakuloisuudesta). Jos hän diagnosoi sen depressioksi, valitsee hän sairauteen sopivan hoitomuodon. Tähän valintaan vaikuttaa hänen käsityksensä ihmisen mielestä ja sen toiminnasta. Kirjoittaako hän vain lääkereseptin vai suositteleeko psykoterapiaa, jota sitäkin on eri muotoja, jotka perustuvat erilaisiin ihmiskäsityksiin.

Filosofia siis vaikuttaa lääkärinkin käytännön työssä, vaikkei hän sitä välttämättä tiedostakaan.

Siksi olisikin tärkeää ainakin lääkärin itse tiedostaa tämä ja tuoda se myös avoimesti näkyville potilaan kohtaamisessa.

Lääkärin tulisi keskustella itsensä kanssa, pohtia omia käsityksiään. Lääkärin tulisi keskustella filosofian kanssa, kyseenalaistaa ajatustottumuksiaan. Ja lopulta lääkärin tulisi keskustella potilaan kanssa. Tämä keskustelu saattaisi parantaa hoitosuhdetta ja siten myös paremmin auttaa potilasta.

Miksi lääketiede tarvitsee runoutta?

Merete Mazzarella on esseisti ja pohjoismaisen kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa. Lisäksi hän on pitänyt lukuisia lääketieteen ja kirjallisuuden kursseja Helsingin yliopistossa ja Uppsalan yliopistossa, jonka kunniatohtoriksi hänet hiljattain valittiin.

Hänen uusin kirjansa on nimeltään “Den goda beröringen : om kropp, hälsa, vård och litteratur” (2006), (suom. ”Hyvä kosketus : ihmisen kehosta, terveydestä, hoitamisesta ja kirjallisuudesta, 2006).

Professori Mazzarella on pitänyt ruotsinkielisiä lääketiede ja kirjallisuus –kursseja lääketieteen opiskelijoille. Kurssit ovat olleet vapaavalintaisia opintoja. Osa kursseista on ollut yhteisiä kirjallisuuden ja lääketieteen opiskelijoille, ja näin osaltaan edistäneet tieteiden välistä vuoropuhelua.

Esityksessään professori Mazzarella kertoi kirjoista, joita hän on kursseillaan käyttänyt ja ajatuksista, joita ne ovat opiskelijoissa herättäneet.

Albert Camus’n klassikkoteos ”Sivullinen” kertoo algerianranskalaisesta miehestä, jonka elämänasenteena on välinpitämättömyys: Kaikki vain tapahtuu hänelle. Hän ei suuremmin tunne mitään. Kertomus alkaa hänen äitinsä kuolemasta. Sittemmin hän tulee ampuneeksi erään miehen. Sekin on vain sattumaa. Elämä on tarkoituksetonta, mieletöntä. Päähenkilö joutuu teostaan oikeuteen. Hän ei kuitenkaan suostu teeskentelemään katumusta, tuntemaan tunteita, joita hän ei oikeasti tunne, vaikka se voisi pelastaa hänet kuolemantuomiolta.

Nykyajan opiskelijoille tällainen sivullisuus omasta elämästään voi tuntua vieraalta ja oudolta. Opiskelijat asettavat itselleen tavoitteita, he pyrkivät johonkin ja uskovat hallitsevansa omaa elämäänsä. Kuitenkin nykymaailmassa on yhä enemmän hallitsemattomia asioita, asioita joiden sanotaan vain tapahtuvan: Globaalin talouden heilahtelut aiheuttavat työttömyyttä toisella puolen maapalloa. Luonnonkatastrofit yleistyvät: maanjäristykset, pyörremyrskyt, tulvat.

Sivullinen ei suostu käyttämään valheellisia tunteita edes omaksi hyväkseen. Nykyaikana on vaikea löytää elämänaluetta, jossa tunteita ei käytettäisi oman edun tavoitteluun: mainokset, viihdeteollisuus ja ammattiurakin.

Toisena kirjana professori Mazzarella kertoi Leo Tolstoin myöhäistuotantoon kuuluvasta teoksesta ”Ivan Iljitsin kuolema”. Se kertoo yläluokkaisen venäläismiehen sairastumisesta ja valmistautumisesta kuolemaan. Kuoleman läheisyys rikkoo nimihenkilön normaalin mukavan seuraelämän. Ympäristö ei halua ajatella kuolemaa, eikä kuolemaa tekevä päähenkilö saa juurikaan ymmärrystä läheisiltään. Fyysisten tuskien lisäksi tulevat myös henkiset kärsimykset: Päähenkilö alkaa miettiä, onko hänen elämänsä ollut valheellista, onko hän elänyt väärin.

Nykyään kuolema on haluttu entistä enemmän eristää elämästä, piilottaa se laitoksiin, pois normaalia elämänmenoa häiritsemästä. Harva opiskelijanuori on ollut läsnä kenenkään ihmisen kuolinvuoteella.

Lisäksi professori Mazzarella kertoi lyhyesti norjalaisen Linn Ullmannin romaanista ”Armo”. Se kertoo vanhasta pariskunnasta. Mies on parantumattomasti sairas, nainen on lääkäri. Mies ei halua kuolla avuttomana ja alennustilassa. Yhteydet eutanasiaan ja sen oikeutuksen pohdintaan ovat ilmeiset.

Lopuksi professori mainitsi vielä Mary Shelleyn kauhuklassikkoromaanin Frankenstein. Tohtori Frankenstein onnistuu muokkaamaan ruumiin kappaleista hahmon, jonka hän saa vielä eläväksi. Hahmo ei kuitenkaan pysy tohtorin hallinnassa vaan muuttuu hirviöksi. Tässäkin temaattiset yhteydet lääketieteen maailmaan, etenkin geenitekniikkaan, ovat ilmeiset.

Kirjallisuus ja lääketiede –kursseilla paitsi luetaan ja keskustellaan kirjallisuudesta myös kirjoitetaan itse. Tehtävänä voi olla esimerkiksi kirjoittaa jonkin henkilön muotokuva. Tämä pakottaa kirjoittajan asettumaan toisen ihmisen asemaan, yrittämään ymmärtää toisen ihmisen elämää. Valitettavan monesta ihmisestä ainoa jäljelle jäävä kertomus on sairauskertomus kaikessa kliinisyydessään.

Toinen professori Mazzarellan mainitsema kirjoituksen aihe oli hajumuisti. Tässä opiskelijat pystyivät purkamaan myös opinnoissaan kohtaamiaan traumaattisia kokemuksia, kuten esimerkiksi ensimmäinen ruumiinavaus ja siihen liittyvät hajut.

Lääketiede ja kirjallisuus –kurssit ovat lääketieteen opiskelijoille vapaaehtoisia. Jokin tarve opiskelijoilla kuitenkin on osallistua kursseille. Se voi olla terapeuttinen vaikutus: saada keskustella tulevaan ammattiin liittyvistä vaikeistakin asioista kaunokirjallisuuden kautta.

Ilmeisesti ainakin osa varsinaisen kliinisen lääketieteen opetuksesta on kovin hierarkkista opettaja-oppilas-suhteen kannalta. Moni opiskelija onkin ilmaissut ilonsa siitä, että kerrankin saa vapaasti keskustella asioista ja muodostaa omia mielipiteitä.

Lääketieteen opiskelu on ilmeisen tavoitehakuista. Tietyn lääketieteen osa-alueen kurssit läpäistyään opiskelijan oletetaan hallitsevan kyseisen alan tiedot ja taidot.

Lääketiede ja kirjallisuus –kurssien osalta professori Mazzarella ei usko tällaiseen yksinkertaistettuun panos-tuotos-malliin. Kaunokirjallisuuden lukeminen ei automaattisesti tee kenestäkään parempaa ihmistä, lääketieteen opiskelijasta parempaa lääkäriä. Jokin vaikutus sillä kuitenkin saattaa olla, enkä usko sen olevan negatiivinen: pohtia asioita ja avartaa maailmankuvaansa.

Professori Mazzarellan esityksen otsikkona oli ”Miksi lääketiede tarvitsee runoutta”. Hän kuitenkin esitteli vain proosateoksia. Luottaen kuulijakunnan sivistyneisyyteen hänen ei tarvinnut mainita, että runous on kirjallisuuden kivijalka.

Niinpä Terkon humanistinen iltapäivä sopikin mainiosti päättää runoilija Lassi Nummen lausumaan runoon ”Impromptu”. (Runoa ei ole julkaistu painettuna ja julkaistaan tässä tekijän luvalla.)

Lassi Nummi: ”Impromptu”

Vastaukseksi kysymykseen
”Mitä mieltä on opettamisessa?”

Jos tuot minulle iloisen hymyn, lahjan, kukan, se on hyvä:
kylvät mieleeni, se kukkii.

Jos tuot minulle siemenen ja multaa,
annat enemmän:
saan itse kylvää. Mieleni kantaa hedelmää.

Jos teet minulle palveluksen,
panet siihen käsiesi ja mielesi ja sydämesi taidot.
Se on lahja. Mieleni kukkii kiitosta.

Jos opetat minut palvelemaan,
opetat minulle käsiesi ja mielesi taidot.
Lahjasi kertautuu.
Tuhat kertaa sinun kätesi toimii minun kätteni kautta,
tuhat kertaa minä kukin. Tuhat kertaa sinä kannat hedelmää.

Teksti:
Lassi Pohjanpää
Kirjastosihteeri
Terveystieteiden keskuskirjasto

Kuvat:
Ulla Salomaa

(Artikkeli on julkaistu myös Verkkari-lehden numerossa 09/06)

Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin kulttuuripalkinto (5000 euroa) myönnettiin tänä vuonna Terveystieteiden keskuskirjaston (Terkko) Lux Humana -työryhmälle. Työryhmään kuuluivat kirjastonhoitaja Päivi Pekkarinen, kirjastosihteeri Lauri Pohjanpää ja kirjastoamanuenssi Klara Wentzel Terkosta sekä yleislääketieteen apulaisopettaja Camilla Mårtenson ja yleislääketieteen erikoislääkäri Martina Torppa Kansanterveystieteen laitokselta. Palkinto jaettiin 16.11. Finlandia-talossa Duodecimin järjestämässä Terveys, sairaus ja kulttuuri -seminaarissa.

Lux Humana on humanistinen kirjakokoelma, joka on räätälöity lääketieteilijöiden tarpeeseen. Se sisältää korkeatasoista, klassista kaunokirjallisuutta ja perustietokirjallisuutta, jonka kokoamiseen osallistui lääkäreitä, filosofeja, historioitsijoita, kirjailijoita ja kirjallisuuden tutkijoita. Kirjakokoelman tavoitteena on palvella lääketieteen ja muun terveydenhuoltoalan opettajia ja opiskelijoita sekä lääkäreitä ja muuta terveydenhuoltohenkilökuntaa. Kokoelman oppimateriaalin kautta on mahdollisuus avata humanistisia, yhteiskuntatieteellisiä sekä taiteiden näkökulmia ihmiseen, yhteiskuntaan, lääketieteeseen, kärsimykseen, kuolemaan ja parantamiseen.

Kokoelma avattiin syksyllä 2005 ja siihen kuuluu noin 1600 nimekettä

Ajatus lääketieteilijöille suunnatun humanistisen kirjakokoelman hankkimisesta syntyi Helsingin yliopiston kansanterveystieteen laitoksella ja Terkossa. Virikettä hankkeeseen saatiin Lontoossa pidetystä kansainvälisestä Medical Humanities -kongressista sekä Tukholman Karoliinisesta instituutista, jonka kirjastoissa on vastaavanlaiset kokoelmat. Muun muassa Yhdysvalloissa ja Englannissa tuttu medical humanities -termi tarkoittaa humanististen tieteiden ja taiteiden hyödyntämistä lääketieteen opetuksessa, tutkimuksessa ja lääkärin työssä. Suomessakin on tehty joitakin kokeiluja taiteen ja kirjallisuuden hyödyntämisestä lääkäreiden peruskoulutuksessa, mutta Lux Humana -kokoelma on ensimmäinen ja ainoa laatuaan.

Duodecimin kulttuuripalkinto jaetaan henkilölle tai yhteisölle, joka on työllään merkittävästi edistänyt terveyden, sairauden ja kulttuurin keskinäisten yhteyksien ymmärtämistä. Edelliset kulttuuripalkintojen saajat ovat näyttelijä, ohjaaja Kari Heiskanen, kirjailija, lääkäri Claes Andersson, taiteilija Rafael Wardi sekä valokuvaaja Miina Savolainen.

Onko lääketiede vain luonnontiedettä? Humanistinen kirjakokoelma Terkkoon

Helsingin yliopiston terveystieteiden keskuskirjastossa Terkossa on lääketieteellisen aineiston lisäksi myös mittava kokoelma korkeatasoista humanistista kirjallisuutta. Lux Humana -kokoelma on räätälöity nimenomaan lääketieteilijöiden tarpeeseen, ja kirjojen toivotaan löytävän tiensä niin opiskelijoiden ja opettajien kuin potilastyötä tekevien ja tutkijoidenkin käsiin. – Lux Humana -kokoelman avajaiset pidettiin 15.9.2005.

Ajatus lääketieteilijöille suunnatun humanistisen kirjakokoelman hankkimisesta syntyi muutama vuosi sitten Helsingin yliopiston kansanterveystieteen laitoksella ja Terkossa. Virikettä hankkeeseen saatiin sekä Lontoossa pidetystä kansainvälisestä Medical humanities -kongressista että Tukholman Karoliinisesta instituutista, jonka kirjastoissa on vastaavanlaiset kokoelmat. Kun sekä lääketieteellisen tiedekunnan että Terkon johto antoivat tukensa hankkeelle, ideaa ryhdyttiin muuttamaan todellisuudeksi.

Ehdotuksia kokoelmaan sopiviksi kirjoiksi pyydettiin lääkäreiltä, filosofeilta, historioitsijoilta, kirjallisuuden tutkijoilta ja kirjailijoilta. Ehdotuksista seulottiin kokoelma, joka sisältää korkeatasoista, klassista kaunokirjallisuutta ja perustietokirjallisuutta. Kokoelman kirjoja voi lainata samalla tavalla kuin Terkon muutakin aineistoa.

Lux Humana -kokoelman perustamisen ovat rahoittaneet Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan ohella Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, Suomen Lääkäriliitto, Finska Läkaresällskapet sekä Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö. Muun muassa Yhdysvalloissa ja Englannissa tuttu medical humanities -termi tarkoittaa humanististen tieteiden ja taiteiden hyödyntämistä lääketieteen opetuksessa, tutkimuksessa ja lääkärin työssä. Suomessakin on tehty joitakin kokeiluja taiteen ja kirjallisuuden hyödyntämisestä lääkäreiden peruskoulutuksessa, mutta nyt avattava kokoelma on ensimmäinen ja ainoa laatuaan.

Lux humana -kirjakokoelma on suunniteltu ensisijaisesti hyödynnettäväksi lääkärikoulutuksessa, mutta varmasti myös kirjastoa käyttäville tutkijoille ja kliinikoille löytyy siitä kiinnostavaa luettavaa, uskovat hankkeen alullepanijat.

(Lehdistötiedote julkaistu 5.9.2005)