Kehon representaatiot lääketieteen opinnoissa -luentotilaisuus 27.11.2012

Aika: ti 27.11.2012 klo 19:00-21:00

Paikka: Biomedicum, luentosali 2, Haartmaninkatu 8

Kehon representaatiot lääketieteen opinnoissa: Taidelähtöinen tutkimus

Tutkijatohtori Kaisu Koski valottaa esityksessään erilaisia taiteen ja lääketieteen välisiä dialogin muotoja. Kaisu kertoo myös hänen nykyisestä taidelähtöisestä tutkimusprojektistaan joka purkaa lääketieteen opinnoissa esitettyä kehonkuvaa. Hän on tehnyt tutkimukseen liittyen kenttätyömatkoja lääketieteellisiin tiedekuntiin keskittyen erityisesti siihen miten (potilaan) keho tuotetaan erilaisin visualisoinnein ja narratiivein oppimistilanteissa oikean potilaan poissaollessa.

Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Tervetuloa!

Tapahtuman järjestävät Lux Humana -työryhmä & Lääketieteen filosofinen seura

Lux Humana -lukupiiri 28.11.2012 Terkossa!

Lux Humana –työryhmä järjestää lukupiirin keskiviikkona 28.11 klo 14-16 Meilahden kampuskirjasto Terkon auditoriossa (Haartmaninkatu 4, 2.krs).

Tämänkertaisena kirjana on japanilaisen Haruki Murakamin (1987) Norwegian Wood, joka ilmestyi Aleksi Milonoffin suomentamana 2012 (Tammi. 437 s.). Teoksen kautta avautuu näkymä japanilaisten nuorten elämään, kuolemaan ja rakkauteen, mielenterveyden teemoja unohtamatta.

Lukupiirin vetäjinä toimivat yliopistonlehtori Aino-Maija Lahtinen käyttäytymistieteiden laitokselta sekä lääketieteen kandidaatti Sonja Sulkava. Vetäjät kuuluvat Lux Humana –ohjausryhmään ja Lahtinen on toiminut myös Kasvaminen lääkäriksi –opintojen kirjallisuusseminaarien opettajana. Lukupiiriin mahtuu 10 ensimmäiseksi ilmoittautunutta. Ilmoittaudu lukupiiriin mieluiten 26.11 mennessä osoitteella aino-maija.lahtinen@helsinki.fi.

Tervetuloa keskustelemaan kirjasta ja jakamaan lukukokemuksiasi!

Linkit:

 

Lux Humanan lukupiirissä 25.4.2012 Coetzeen Hidas mies

Tervetuloa ensimmäiseen Lux Humana -lukupiiriin!

Lukupiirin ensimmäinen kirja on Nobel-palkitun J.M. Coetzeen Hidas mies (Slow Man).Lue kirja ja tule keskustelemaan Meilahden kampuskirjasto Terkkoon (Ryhmätyöhuone 1) keskiviikkona 25.4.2012 klo 15-17.

Keskustelun juontajina toimivat lääkärit Pertti Saloheimo ja Martina Torppa. Tilaisuus on vapaamuotoinen keskustelu, tavoitteena jaettu ilo lukemisharrastuksesta.

Pyydämme ilmoittautumaan etukäteen tilarajoitteiden vuoksi (mielellään 20.4.2012 mennessä.)

Ilmoittautumiset: anna-mari.koivula [ät] helsinki.fi
Tervetuloa!

Tohtori Tsehovin vastaanotto 23.11. Faculty Clubilla. Varaa aikasi ajoissa.

Luento- ja keskustelutilaisuus ke 23.11.2011 klo 17-20

Faculty Club, Biomedicum 6. kerros, Haartmaninkatu 8

Suomentaja ja esseisti Martti Anhava luennoi aiheesta ’Anton Tsehov ja lääketiede’. Martti Anhava kertoo Tsehovin lääketieteen opinnoista ja lääkärintoimen harjoittamisesta. Samalla hän esittelee niitä tapoja, joilla lääkärinkoulutus ja -kokemukset heijastuvat tai eivät heijastu hänen teoksissaan.

Biomedicumin Faculty Clubille mahtuu vain 50 henkeä, joten pyydämme ilmoittautumaan ennakkoon sähköpostitse: lauri.pohjanpaa@helsinki.fi.

Tilaisuuden järjestää Meilahden kampuskirjasto Terkon Lux Humana -työryhmä.

Tervetuloa!

Lux Humana

“Musiikki aivoissa ja terapiassa” 12.10.2011

Luento- ja keskustelutilaisuus
Aika: 12.10.2011 klo 17.15
Paikka: Haartman-instituutti (luentosali 1, Haartmaninkatu 3)

Aiheesta alustavat professori Jaakko Erkkilä ja professori Mari Tervaniemi.

Professori Tervaniemi kertoo siitä, miten musiikkihavainto ja musiikin herättämät tunteet ilmenevät aivotoiminnassa. Hän esittelee myös muusikkouden erilaisia ilmentymiä aivojen toiminnassa ja rakenteessa.

Professori Erkkilä valottaa musiikkiterapian käytännön työtä ja tuoreita tutkimustuloksia musiikkiterapian vaikuttavuudesta psykiatrian ja neurologian alalla. Hän kertoo äskettäin valmistuneen suomalaisen vaikuttavuustutkimuksen tuloksista, jossa selviteltiin musiikkiterapian tehoa masennuksen hoidossa. Esitys luo katsauksen myös tällä hetkellä Suomessa meneillään olevan AVH-potilaiden musiikkiterapiatutkimukseen, erityisesti siinä käytettävän kliiniseen musiikkiterapiamalliin.

Tilaisuudessa saa ensiesityksensä laulusarja “Psykiatrialauluja”. Lääketieteen opiskelija Sonja Sulkava laulaa eläytyviä tarinoita mielen sairauksista.
Sävellys, sanoitus ja laulu: Sonja Sulkava, piano: Elsa Polvinen.

Tervetuloa!

Lux Humana -työryhmä

Rakkaus ei ole ajan narri 9.12.2010

“Rakkaus ei ole ajan narri” on näyttelijä Jussi Lehtosen William Shakespearen sonetteihin perustuva monologiesitys, joka on valmistettu erityisesti hoitolaitosten kulttuuritarpeita silmällä pitäen.

Se on esitys rakkauden armottomuudesta, kauneuden kuolevaisuudesta ja elämän rajallisuudesta.

Esityksen jälkeen Jussi Lehtonen kertoo esiintymiskokemuksistaan tavallisesta poikkeavissa paikoissa – dementiayksiköissä, vankiloissa ja psykiatrisissa hoitolaitoksissa – sekä herättelee keskustelua esityksen synnyttämien ajatusten ympäriltä.

Esityspaikka:
Biomedicumin seminaarihuone 3, (Haartmaninkatu 8, Meilahti).

Aika: Torstaina 9.12.2010 klo 18.00.
(Ennen esitystä glögitarjoilu klo 17.30).

Esitys on tarkoitettu erityisesti lääketieteen opiskelijoille ja terveydenhuollon
ammattilaisille.

Ilmoittaudu heti, niin varmistat paikkasi esitykseen.
(Paikkoja on rajoitetusti, vain 50 ensimmäistä mahtuu mukaan.)

Tilaisuuden järjestää Meilahden kampuskirjasto Terkon Lux Humana –työryhmä.

Ilmoittautumiset sähköpostitse:
lauri.pohjanpaa@helsinki.fi

Lux Humana: Viimeiset sanat – matka ihmiskunnan sydämeen 19.4.2010 klo 17

Luento- ja keskustelutilaisuus

Viimeisten sanojen sisältö ja olosuhteet, joissa sanat on lausuttu, koskettavat meitä tämänkin ajan ihmisiä. Kuolemanläheisyys yhdistää. Viimeisiä sanoja on säilynyt kolmen vuosituhannen ajalta. Monien tunnettujen henkilöiden viimeiset sanat ovat osa
kulttuurihistoriaa. Varsinkin 1600-1800-luvuilla oli yleistä, että kuolevan sanoja merkittiin ylös. Viimeisiin sanoihin ajateltiin kätkeytyvän jotakin erityisen syvällistä,valaisevaa ja opettavaa.

Luennoitsija: Teologian tohtori Simo Ylikarjula

Paikka: Biomedicum, luentosali 2, P-kerros (Haartmaninkatu 8, Helsinki)
Aika: 19.4. klo 17.00 (kahvitarjoilu klo 16.30 alkaen)
Ilmoittautumiset 11.4. mennessä lauri.pohjanpaa@helsinki.fi

Tervetuloa!

Lux Humana -työryhmä

Miehen vihan aiheet ja naisen koston kohtalot (19.11.2009)

Terkon Lux Humana –työryhmä järjesti 19.11.2009 Haartman-instituutin luentosalissa luento- ja keskustelutilaisuuden, jossa pohdittiin vihaa, aggressioita, väkivaltaa ja kostoa miehen ja naisen näkökulmasta.

Psykiatri ja psykoanalyytikko Gustav Schulmanin esityksen otsikkona oli ”Miehen vihan aiheet”. Psykologi ja psykoanalyytikko Elina Reenkola puolestaan oli antanut esitykselleen otsakkeeksi ”Naisen koston kohtalot”. Tilaisuus keräsi ennätysyleisön, pelkästään ennakkoon ilmoittautuneita oli noin 120 kuulijaa eli enemmän kuin yhdessäkään Lux Humana –työryhmän järjestämissä aiemmista tilaisuuksista.

GUSTAV SCHULMAN : MIEHEN VIHAN AIHEET

Viha ja aggressio eivät ole ongelmia itsessään

Yleisessä mielessä viha ja aggressio ovat voimavara, ne antavat energiaa ja kykyä voittaa elämän eri vastuksia. Aggressiivisuus sinänsä ei siis ole ongelma. Ongelmaksi se kehittyy silloin kun aggressiivisen tai tuhoavan käyttäytymisen tilannekohtainen säätely epäonnistuu. Nämä aggression säätelytaidot opitaan tai jäävät oppimatta vuorovaikutussuhteissa.

Normaalikehityksessä aggressiivisuus on osallisena (paradoksaalisesti) myös omien yllykkeiden, mielihalujen, vihan ja väkivallan hillitsemisessä. Tätä säätelykykyä ei synny, jos ei kestä kokea ja tuntea omaa vihaansa.

Gustav Schulman rajasi esityksensä aiheen koskemaan itselle tai muille vahingollista vihaa. Tämä viha on useimmin impulsiivista, säätelemätöntä ja kohtuutonta; mies menettää tilanteessa arvostelukykynsä ja käyttäytyy epärationaalisesti.

Väkivallan määritelmä

Nykysuomen sanakirja määrittelee väkivallan ”jollekulle tai joillekin vahinkoa tuottavaksi, jonkun oikeuksia loukkaavaksi tms. toisen vastustuksesta välittämättömäksi pakko- tai voimakeinojen käytöksi.”
Subjektiivisesti väkivalta on aina sisäisen tai ulkoisen ongelman ratkaisuyritys.

Tekijä, kohde ja tilanne

Väkivaltaa ei voi määritellä yksinomaan yksilön kannalta; väkivalta on aina vuorovaikutussuhde; väkivallalla on aina kohde ja konteksti.
Vihan säätely edellyttää tilannetajua, suhteellisuudentajua, arvostelukykyä sekä taitoa lukea ja hallita omia tunteitaan.
Itsetuhoisuus on sisäistä väkivaltaista vuorovaikutusta.
Narsismi on yhteinen nimittäjä tuhoavuudelle ja väkivallalle.

Väkivaltaisen vihan tunnuslukuja

Miehet tekevät laskutavasta riippuen 70-90% kaikesta väkivallasta.
Tyypillinen väkivaltainen mies on syrjäytynyt ja alkoholin tai amfetamiinin vaikutuksen alainen.
Useimmiten väkivaltaisella miehellä on ollut traumaattinen lapsuus, häntä on kohdeltu kaltoin ja hänen syrjäytymiskehityksensä on nähtävissä jo lapsuudessa, (mm. ylivilkkaus ja tarkkaavaisuusongelmat).

Väkivallan uhreista neljä viidestä on naisia. Suomessa esiintyy perheväkivaltaa noin 20 % perheistä.
Parisuhdeväkivallasta 90 % kohdistuu naisiin, noin kaksikymmentä naista kuolee vuosittain parisuhdeväkivallan uhrina.
Väkivalta on myös siinä suhteessa periytyvää, että väkivallan uhriksi joutuu useimmin ne, jotka itse ovat lapsena kokeneet väkivaltaa (suhteessa niihin jotka eivät lapsena ole kokeneet väkivaltaa).

Miehen väkivalta ja viha

Kuten muillakin nisäkkäillä miehen vihassa ja väkivallassa oleellista on mm. herruuden, vallan ja ylivallan tavoittelu. Nainen pyritään omistamaan kuin käyttöesine.
Samalla mies pyrkii välttämään häpeän, riippuvuuden, kiitollisuuden ja avuttomuuden tunteiden kohtaamista. Tyypillisesti mies vihaa sitä, mikä rajoittaa häntä ja estää toteuttamasta narsistisia mielihalujaan.
Valtaosalla väkivaltaa käyttävistä miehistä on vähintäänkin voimakkaita
persoonallisuushäiriöiden piirteitä. Miesten väkivallalla on myös hormonaalinen perusta: Testosteronin poistuminen (esim.
kastraation yhteydessä)vähentää väkivaltaisia yhteenottoja.

Traumaattiset kokemukset

Traumaattinen kokemus eli sietämätön stressin kokemus on aina väkivaltainen tapahtuma. Tahdosta riippumaton, egoa suojeleva dissosiaatio-mekanismi aktivoituu.
Trauman kokeva tai kokenut pääsee eroon omasta sietämättömästä kokemuksestaan samastumalla siihen, jonka hän kokee traumansa aiheuttajaksi. Samalla hän dissosioi kauhunsa ulkopuolisiin, (ns. Tukholmasyndrooma.)

Vihan aiheet lapsuuden olosuhteissa

Poika- ja tyttövauvoilla ei ole eroa, kumpikin on yhtä haavoittuva ylivoimaiselle stressille. Ensimmäinen suuri stressi vauvalle on havaita oma erillisyytensä ja samalla tajuta että hän voi joutua eroon äidistä.
Seuraava ahdistava kokemus on havaita, että ei olekaan ainoa ”äidin kulta”, vaan äidillä on myös muita (isä, muut lapset), mikä johtaa samalla ensimmäisiin mustasukkaisuuden kokemuksiin.

Ero-, erillisyys- ja ulkopuolisuustraumat aikuisuudessa

Aikuisuudessa lapsuuden erilaiset erotraumat ilmentyvät vaikeutena sietää yksinäisyyttä tai ulkopuolisuutta, mustasukkaisuutta ja kateutta, tai yleisemmin elämään kuuluvia pettymyksiä ja vastoinkäymisiä.
Tyypillisimpiä miehen vihan aiheista ovatkin sellaiset tilanteet, kun mies ei saa mitä haluaa: Kaveri vie viinapullon, partneri ei annakaan seksiä.
Moni mies on niin omaa tarvitsevuuttaan täynnä, ettei hänellä ole tilaa ajatella muiden tarpeita.

Aggression ja vihan säätely

Ihminen on myötäsyntyisesti itsekeskeinen ja pyrkii tyydyttämään ensisijaisesti omat tarpeensa muista piittaamatta. Oman etunsa turvaavaa, piittaamatonta, väkivaltaista käyttäytymistä ei siis tarvitse erikseen oppia. Sen sijaan muiden huomioon ottaminen sekä myötäelämisen ja itsehillinnän taidot on opittava ja omaksuttava ympäristöltä.

Onnistunut säätely edellyttää todellisuudentajua

Kyetäkseen säätelemään aggressioitaan ihmisellä tulee olla terve todellisuudentaju sisältäen sen eri puolet: fyysisen todellisuuden lisäksi on ymmärrettävä tunnetodellisuus (omat ja toisten tunteet, halut, tarpeet) ja sosiaalinen todellisuus eli vuorovaikutussuhteet (joka makrotasolla on sama kuin poliittisen todellisuuden ymmärtäminen).

ELINA REENKOLA : NAISEN KOSTO

Rakkaus ja aggressiot ilmenevät aina yhteen kietoutuneina, mutta kuitenkin rakkautta ja tuhoavuutta on vaikea yhdistää. Naista idealisoidaan kulttuurissamme, etenkin äitinä, elämänantajana ja ensimmäisenä rakkauden kohteena. Siksi naisen on erityisen vaikeata hyväksyä omia aggressioitaan ja ympäristön hyväksyä aggressiivista naista. Elina Reenkola korosti, että tukahdutetut aggressiot ovat kuitenkin varsinaisia ”voimasieppareita”, ne tuottavat kärsimystä ja oireita.
Elina Reenkola ilmoitti heti alkuun, että hän tarkastelee esityksessään naista kokonaisena ja ihannoimatta; subjektina, ei passiivisena objektina. ”Jos haluatte pitää ihannoidun kuvan naisesta, ei kannata kuunnella tätä luentoa!”

Mistä kosto kumpuaa?

Sanakirjan mukaan kosto tarkoittaa sitä, että ”aiheuttaa vahinkoa jollekin itse kärsimänsä tai jonkin toisen osaksi tulleen vääryyden johdosta saadakseen tyydytystä loukatulle oikeudentunnolleen”. Kostossa ihminen pyrkii palauttamaan loukatulle ja häväistylle itsetunnolleen narsistisen tasapainon. Kosto voi tarkoittaa tekoa tai fantasiaa, tietoista tai piilotajuista. Koston polttoaineena ovat syvät häpeän ja nöyryytyksen kokemukset, ”häpeä-raivo” lietsoo kostoon.

Naisen ja miehen ero

Nainen ja mies luovat ja tuhoavat osaksi samoin, osaksi eri tavoin. ”Ruumiin maantieto” heijastuu psyykeen. Elina Reenkola käytti termiä ”naisen hedelmällinen sisätila”, jolla hän kuvasi sitä, että nainen voi kantaa ja synnyttää vauvan. Kuitenkaan ruumiin anatomia ei suoraan määrää naisen psyykeä.

Epäsuora aggressio ja kosto

Kosto voi olla suoraa tai epäsuoraa; kosto voi olla tuhoavaa tai rakentavaa. Aggressiot tarkoittavat pyrkimystä toisen tai itsen vahingoittamiseen, mikä voi ilmetä fyysisenä tai psyykkisenä väkivaltana. Naisen on vaikea ilmaista vihaansa suoraan sen kohteelle. Syyt naisen epäsuoraan aggressioon ovat usein piilotajuisia: äidin roolia on vaikea yhdistää aggressioon, suhde omaan äitiin, syyllisyys ja häpeä. Epäsuora aggressio ilmenee mm. masennuksena, itsesyytöksinä ja itsetuhoisuutena. Ruumiin näyttämöllä epäsuora aggressio esiintyy mm. syömishäiriöinä tai itsensä viiltelynä. Psyykkisinä oireina esim. pakkoajatukset ja –toiminnat eivät ole enää yhteydessä niiden lähteeseen. Äitiydessä aggressiot rakasta vauvaa kohtaan kääntyvät sisäänpäin ja ilmenevät äidin masennuksena.

Epäsuora aggressio voi ilmetä myös kiertoteitse, usein sosiaalisen manipulaation kautta: juorujen levittäminen, pilkkaaminen, nolaaminen, ulkopuolelle jättäminen. Koston voi tarjoilla myös houkuttelevassa paketissa, myrkyllisenä lahjana kuten tarun Medeia.

Nainen voi turvautua myös taianomaiseen eli maagiseen ajatteluun toivoen voivansa langettaa kirouksen, käyttää taikoja tai loitsuja koston toteuttamiseksi. Usein nainen käyttää omaa kärsimystään koston ilmaisuna, yrittäen ilmaista miten huonosti häntä on kohdeltu. Kauhein kosto on itsemurha.

Rakentava kosto

Kosto (kuten aggressiot yleensä) voi olla rakentavaa tai tuhoavaa. Rakentavassa kostossa nainen pyrkii näyttämään, että hän voi nöyryytyksestä huolimatta menestyä elämässä.

Nainen voi käsitellä kostonhimoaan myös luovuuden keinoin. Esimerkiksi Elina Reenkola otti italialaisen taiteilijan Artemisia Gentileschin (1593-1652), joka nuorena naisena joutui raiskatuksi ja julkisesti häpäistyksi. Myöhemmin hän työsti kokemuksiaan kuuluisissa
maalauksissaan, joissa hän kuvasi mm. Raamatun kostavaa Juditia sekä katuvaista ja melankolista Maria Magdalenaa.

Kosto äidille

Äidiltä odotetaan enemmän kuin keneltäkään muulta. Siksi myös pettymykset ja niistä kumpuava viha sekä kostonhimo äitiä kohtaan on vahva. Nainen voi kostaa äidilleen pyrkien mitätöimään äitiyden, halveksien äidin (tai naisen) roolia. Elina Reenkola käytti termiä ”sisätila-aggressiot” kuvaamaan sitä kostoa, joka kohdistuu toisen naisen tai omaa sisätilaa ja sen symbolisia ilmenemismuotoja kohtaan. Omalla ruumiillaan kostaminen voi ilmetä myös tyttöjen irrallisina seksisuhteina ja suojaamattomina yhdyntöinä, viiltelynä, anoreksiana tai bulimiana (naiseuden tuhoaminen).

Voiko lapselleen kostaa?

Uutta äitiä voivat rakkaan vauvan herättämät aggressiot pelästyttää. Vauvan hoitamiseen liittyvä vastuu ja sitovuus saattaa tuntua ylivoimaiselta rasitukselta, joka herättää kostonhimoa vauvaa kohtaan. Viha ja kostonhalu eivät kuitenkaan kuulu äitiyden ihanteisiin. Seurauksena on usein synnytyksenjälkeinen masennus, äidin tunteet kääntyvät sisäänpäin.

Myöhemmässä vaiheessa äidin kosto lapselleen saattaa kummuta esim. siitä, että lapsi ei täytäkään äidin narsistisia toiveita menestyksestä ja hienosta urasta. Myös avioerotilanteissa lapset saattavat joutua äidin koston kohteeksi, jos nämä eivät esim. hyväksykään äidin uutta kumppania tai jos lapset ystävystyvät äidin entisen miehen uuden kumppanin kanssa.

Kosto miehelle

Nainen ja mies esiintyvät ajattelussamme usein hyvä-paha –akselilla, nainen hyvänä elämänsuojelijana ja mies pahana hyökkääjänä. Tästä yksipuolisesta näkemyksestä saattaa kummuta naisen viha vallankäyttäjiä (miehiä) kohtaan, jos hän on naisena kokenut sortoa, väkivaltaa ja ruumiinsa häpäisyä. Pahimpia naisen häpäisyn muotoja ovat raiskaus ja insesti.

Nainen voi kostaa yleisesti miehille, jos hän on kokenut lapsuudessaan
epäoikeudenmukaista kohtelua isältään. Kosto voi ilmetä esim. verbaalisena kastraationa mitätöiden miehen suoritukset ja saavutukset. Kosto voi suuntautua omiin poikiin tai poikiin yleisesti. Kosto voi ilmetä julkisuudessa kuvaten mies irstailevaksi siaksi.
Seksi voi olla vallan ja koston väline vailla rakkaudellisuutta: valloitukset ja jättämiset, viettelyt, seksistä kieltäytyminen.

Vanhemmuuden alueella nainen voi ottaa uhrautuvan marttyyriäidin roolin epäsuorana kostona. Nainen voi kostaa miehelle myös hallitsemalla tietoa lapsen alkuperästä, pyrkien mitätöimään isyyden. Avioerotilanteissa nainen voi käyttää lapsiaan koston välineenä esim. pyrkien epäämään isältä tapaamisoikeuden.

Lapsettomuus saattaa herättää naisessa syvää kostonhalua miestään kohtaan, jota hän voi syyttää kohtalostaan.

Kosto, suru, anteeksianto

Tilastojen mukaan naisten väkivalta on lisääntynyt viime vuosina. Naisten tekemä väkivalta on myös raaistunut ja väkivaltaiset teot ovat samantyyppisiä kuin miehillä: puukot, pullot ja kivet ovat osa väkivallan ”tasa-arvoa”. Motiivina on usein kosto. Usein naiset tekevät väkivaltarikoksia yhdessä.

Tyttöjen väkivaltaisen käyttäytymisen lisääntyminen näkyy katukuvassakin: tyttöporukat tappelevat keskenään ja käyttävät samanlaista väkivaltaa kuin pojatkin.

Elina Reenkola päätti esityksensä pohdintaan, miten omia koston tunteitaan voisi käsitellä. Täytyy tiedostaa koston pyrkimyksensä, tunnistettava häpeän ja raivon tunteensa. Vasta tämä voi tehdä mahdolliseksi kokemansa loukkauksen suremisen. ”Luopuminen kostosta vaatii koettujen nöyryytyksien suremista.”

Kirjoittaja
Lauri Pohjanpää
Meilahden kampuskirjasto Terkko

(Artikkeli on julkaistu myös Verkkari-lehden numerossa 1/2010)

Seksuaaliset tabut yhteiskunnassamme (18.3.2009)

Terveystieteiden keskuskirjaston Lux Humana -työryhmä järjesti 18.3.2009 Haartman-instituutissa luentotilaisuuden otsikolla “Seksuaaliset tabut yhteiskunnassamme”.

Aiheesta oli puhumassa erikoislääkäri Pirkko Brusila, joka toimii myös pari- ja seksuaaliterapeuttina. Lisäksi hän on toimittanut viime vuonna ilmestyneen kirjan Seksuaalisuus eri kulttuureissa,(Duodecim, 2008). Tilaisuus oli suunnattu lähinnä lääketieteen opiskelijoille ja ammattilaisille, mutta se oli avoin myös kaikille muille aiheesta kiinnostuneille. Paikalla oli noin 50 henkeä.

Tabu

Erikoislääkäri Brusila aloitti esityksensä määrittelemällä tabun käsitteen. Nykysuomen sanakirjan mukaan tabu on “jonkin olion pyhyys tai epäpyhyys, joka estää sen koskettamisen tai mainitsemisenkin”. Asia voidaan siis katsoa joko niin puhtaaksi (jumalaiseksi) tai päinvastoin niin saastaiseksi, ettei siihen ole syytä kajota. Seksuaalisuuden ollessa kyseessä molemmista tabun muodoista löytyy lukuisia esimerkkejä. Tabut voivat ilmetä niin yhteisöllisellä tasolla (eri kulttuurit, uskonnot) kuin yksilötasollakin (parisuhde).

Seksin historiaa

Ennen kuin ryhtyi esittelemään eri (uskonto)kulttuurien kannanottoja seksuaalisuuteen erikoislääkäri Brusila loi lyhyen katsauksen seksin historiaan yleisesti ja erikseen Suomen seksin historiaan.

Seksuaalisuuden historia on hyvin pitkälti naisen aseman historiaa. Nainen on kautta aikain koettu ongelmalliseksi seksuaalisessa mielessä: Naista on pitänyt “suojella” moninaisin rajoituksin. Nainen on koettu seksuaaliseksi uhaksi.

Jo syntiinlankeemuskertomuksesta alkaen seksuaaliseen haluun on liittynyt myös häpeä, lankeemuksesta seuraa rangaistus. Ihmisen seksuaaliviettiä on pitänyt kahlita yhteisöllisin pakottein.

Augustinuksen aikana yhdynnän katsottiin olevan puhtaasti rationaalinen teko, jonka ainoa merkitys oli lisääntyminen. Myöhemmin keskiajalla vakiintui käsitys aviollisesta seksistä ja uskollisuudesta. Viktoriaaniselle ajalle oli tyypillistä toisaalta tiukka tapakulttuuri erityisesti suhteessa naisiin, toisaalta miesten salaiset paheet (mm. bordellit). 1800-luvun etikettisäännökset ulottuivat luonnollisesti myös seksuaalisuuden alueelle. Vallalla oli mm. käsitys, että vain osaava mies voi opastaa naista seksuaalisuuden alueella.

1900-luvun alkupuolen merkittävin uudistus oli Sigmund Freudin psykoanalyysi, joka toi tiedostamattoman vaikutuksen ihmisen käyttäytymiseen, ehkä etenkin seksuaalisen käyttäytymisen alueelle. Psykoanalyysin teoria jatkoi kuitenkin samaa mieskeskeisyyttä, jossa naisen asema määrittyy alisteisesti suhteessa mieheen, (penis-kateus). Naisella oli rooli ainoastaan äitinä.

1950-luvulla ilmestynyt Kinseyn raportti toi vihdoin julki seksuaalisuuteen liittyvän mielihyvän – sekä miesten että naisten. 1960-luvun seksuaalisen vallankumouksen sanotaan vapauttaneen naisen. Etenkin e-pillerin keksimisellä oli tässä huomattava rooli.

Hämmästyttävää mutta totta: klitoris löytyi vasta 1970-luvulla. Tämä kuvaa varsin osuvasti naisen asemaa seksin historiassa etenkin kun ottaa huomioon ihmisen (=miehen?) anatomian muun tietämyksen kehittymisen vuosikymmeniä/-satoja aiemmin.

Viime vuosikymmeninä seksuaalisen vapautumisen voidaan nähdä kehittyneen edelleen niin, että erikoislääkäri Brusilan sanoin voidaan kysyä, olemmeko 2000-luvulle tultuamme saavuttaneet jo seksuaalisen rajattomuuden ajan.

Suomalaisen seksin historiaa

Suomalaisen seksin historia seuraa yleistä eurooppalaista kehitystä eri aikoina enemmän tai vähemmän viiveellä. Erikoislääkäri Brusila toi esille muutamia mielenkiintoisia esimerkkejä lähinnä suomalaisen seksuaalilainsäädännön kehityksen kautta.

Vuoden 1734 lainsäädännössä haureudesta seurasi kuolemanrangaistus. Naiset olivat täydellisesti holhouksen alla. Aina 1900-luvulle asti pidättyvyyttä pidettiin aviollisena hyveenä, sillä seksin katsottiin rasittavan hermoja ja alentavan henkisiä kykyjä. Lasten itsetyydytykseen saatettiin puuttua kirurgisin toimenpitein.

Naimattomien ihmisten sukupuolisuhteen rangaistavuus poistui lainsäädännöstä 1926. Aviollinen uskottomuus lakkasi olemasta rikos 1948.

1960-luvun seksuaalinen vapautuminen näkyi Suomessa vasta viiveellä. Vuoden 1969 lakimuutos mahdollisti sen, että mies ja nainen saivat yöpyä samassa hotellihuoneessa, vaikka eivät olisikaan naimisissa keskenään.

Homoseksuaalisuus lakkasi olemasta rikos 1971, mutta psykiatrisesta tautiluokituksesta se poistettiin Suomessa vasta 1981.

Vuoden 1988 avioerolaki toi muutoksen, jonka mukaan avioeron voi saada harkinta-ajan jälkeen ilman, että on todisteltava puolison uskottomuutta tms.

Raiskauksesta tuli rikos avioliitossakin vuonna 1994.

Homosuhteiden rekisteröinnin mahdollistava laki astui voimaan 2002, mutta vielä maaliskuussa 2008 Suomen evankelisluterilainen kirkko ei nähnyt tarpeelliseksi luoda kirkollista kaavaa homoparien siunaamiseksi.

(Uskonto)kulttuurisia kannanottoja
Historiaosuuden jälkeen erikoislääkäri Brusila pääsi esittelemään eri (uskonto)kulttuurien näkemyksiä seksuaalisuuden eri alueista. Hän esitteli eri kulttuurien näkemyksiä mm. seuraavissa “ongelmakohdissa”: avioliiton asema, suhtautuminen ehkäisyyn, seksuaalinen väkivalta ja seksuaalinen suuntautuminen. Uskonnoista oman esittelynsä saivat kotimainen luterilaisuus, herätysliikkeet, Jehovan todistajat, ortodoksit, katolilaiset, islam, juutalaisuus ja hindulaisuus. Myös suomalaisten romanien suhtautumista seksuaalisuuteen esiteltiin.

Avioliitto, esiaviolliset suhteet, haureus

Avioliiton asema seksuaalisuuden säätelijänä eri uskonnoissa vaihtelee. Mm. herätysliikkeet ja Jehovan todistajat sallivat seksin vain avioliitossa. Ortodokseilla on yhden vaimon ihanne, josta seuraa torjuva suhtautuminen avioeroihin, mikä ei käytännössä ole kuitenkaan niin tiukan kielteinen kuin katolilaisuudessa, joka korostaa ehdotonta uskollisuutta. Hindulaisessa kulttuurissa avioliitot ovat edelleen pääosin järjestettyjä, ei siis rakkausavioliittoja. Myös islam sallii seksin ainoastaan avioliitossa. Etenkin naisten siveysvaatimukset ovat ehdottomat: naisen on oltava neitsyt avioituessaan. Lisäksi avioliittoihin toisuskoisten kanssa suhtaudutaan torjuvasti, äärimmillään aina kunniamurhiin asti. Toisaalta islamilainen nainen voi saada avioeron, jos mies on impotentti.

Ehkäisy, abortti

Miltei kaikki herätysliikkeet vastustavat ehkäisyä ja aborttia. Jehovan todistajat eivät salli aborttia edes raiskauksen uhreille. Myös katolilaisuuden ehkäisy- ja aborttikielteisyys on yleisesti tunnettu. Huomiota herätti hiljan paavin kondomin käytön vastaiset kannanotot hänen vieraillessaan Afrikassa, HIV-tartuntojen surullisimmilla seuduilla. Islam yleisesti ottaen sallii ehkäisyn käytön, mutta alueellisia ja opillisia variaatioita esiintyy: esimerkiksi Pakistanissa ehkäisy on täysin kielletty, koska sen katsotaan innostavan naisia kiellettyihin suhteisiin.

Seksuaalinen väkivalta, raiskaus

Suomen luterilaisessa kirkossa on yhteisöjä, jotka pitävät raiskauksen uhria itse syypäänä. Levisipä julkisuuteen hiljan kirkon rippikoululeirin opintomateriaalia, jossa opetettiin, että väkivallan (sis. raiskauksen) uhrin tulisi antaa tekijälle anteeksi. Hindulaisessa kulttuurissakin raiskauksen uhria pidetään syyllisenä, hänen (naisen) katsotaan vietelleen tekijän (miehen) raiskaukseen. Islamin mukaan raiskaus on rikos, etenkin neitsyen raiskaus. Tosin raiskaukselle täytyy olla neljä todistajaa, mikä käytännössä turvaa raiskaajan aseman. Myöskään raiskausta avioliitossa ei islamissa ole kriminalisoitu.

Seksuaalinen suuntautuminen

Kotimainen luterilaisuus pitää homoseksuaalisuutta vammana tai syntinä, josta voi parantua; jonkinasteista asenteiden vapautumista on tosin tapahtunut. Herätysliikkeillä on huomattavasti kielteisempi kanta, Jehovan todistajille homoseksuaalisuudesta puhuminenkin on kiellettyä. Monissa uskonnoissa on otettu sellainen kanta, joka tuomitsee homoseksuaaliset teot mutta ei kyseisiä ihmisiä, näin mm. ortodoksisuudessa ja juutalaisuudessa. Hindulaisessa kulttuurissa on sallittua ns. sosiaalinen homoseksuaalisuus, joskaan siitä ei varsinaisesti ääneen puhuta. Samoin islamissa homoseksuaalisuus on kriminalisoitu, mutta eräissä maissa ns. sosiaalinen homoseksuaalisuus on varsin näkyvää.

Säännöt, rangaistukset

Eri uskonnoilla on siis omia seksuaalisuutta koskevia sääntöjään. Se kuitenkin vaihtelee, miten tarkasti sääntöjä noudatetaan tai valvotaan. Useat vahvan uskonnollisen taustan omaavat yhteiskunnat voivat käytännössä olla varsin maallistuneita. Usein suuremmat erot saattavat vallita uskonnon eri lahkojen välillä kuin eri uskontojen välillä. Varsinkin pienemmät lahkot voivat olla rangaistuskäytännöissään varsin julmia. Suomessakin toimivissa herätysliikkeissä on käytäntönä sulkea sääntöjen rikkojat yhteisön (myös oman suvun) ulkopuolelle, mikä aiheuttaa inhimillisiä tragedioita etenkin pienillä paikkakunnilla.

Yleisesti voidaan eri (uskonto)kulttuureja luonnehtia myös seksuaalimyönteisiksi tai -kielteisiksi. Nautintoja korostavaa ortodoksisuutta ja juutalaisuutta voidaan pitää seksuaalimyönteisinä kulttuureina, seksuaalikielteisyys korostuu yleensä pienemmissä lahkoissa. Islam on periaatteessa seksuaalimyönteinen, kehotetaanhan Koraanissakin ihmisiä nauttimaan. Islamilaisessa kulttuurissa seksuaalisuuden alue on kuitenkin huomattavasti laajempi kuin meillä länsimaissa. Siihen kuuluu kättely, katseet, tuoksut, pukeutuminen, naisen ja miehen välinen välimatka jne. Seksuaalisuuden sääntely ulottuu näillekin alueille.

Suomen romanien suhtautumista seksuaalisuuteen määrittävät romanien tarkat häveliäisyyssäännöt. Seksuaalisuudesta ei puhuta. Tästä johtuen romanikulttuurin parissa on runsaasti tietämättömyyttä seksuaalisuudesta.

Yhteisölliset tabut

Seksuaalisuus on ihmisen intiimeintä aluetta. On ymmärrettävää, että seksuaalisuuteen liittyy edelleen vaiettuja asioita. Näin tulee ollakin, kaikkea ei tarvitse tuoda julkisuuteen, vaikka julkisuus onkin “läpiseksualisoitunut”. Yksilö- ja parisuhteen tasolla asioista tulisi kuitenkin kyetä puhumaan. Tabuja ylläpitävät seksuaalisuuteen liittyvät häpeän ja syyllisyyden tunteet. Seksuaalisia tabuja esiintyy edelleen 1960-luvulta alkaneesta seksuaalisesta vapautumisesta huolimatta niin yhteisöllisellä kuin yksilölliselläkin tasolla.

Yhteisöllisesti vaietuista tabuista erikoislääkäri Brusila otti esille esimerkiksi työpaikoilla tapahtuvan seksuaalisen häirinnän, jonka asiallinen käsittely tuntuu olevan edelleen vaikeata. Merkittävimmissä yhteisöissä (esim. eduskunta) tapahtunut seksuaalinen häirintä saattaa tulla julkisuuteen, jolloin asiaan puututaan. Varsinainen ongelma tulisi kuitenkin ratkaista työpaikan sisällä, ei julkisuudessa. Ongelman käsittelyä vaikeuttaa edelleen uhrien tuntema häpeä, jota tekijä usein vielä ruokkii syyllistäen uhrinsa.

Muista yhteisöllisistä seksuaalisuuteen liittyvistä tabuista erikoislääkäri Brusila mainitsi mm. seksuaalisen kaltoinkohtelun ja parisuhdeväkivallan, joka tuli yleisen syyttäjän alaiseksi asiaksi vasta 1994.

Tabut yksilötasolla

Yksilötasolla ja parisuhteessa ilmenevistä tabuista erikoislääkäri Brusila kertoi valaisevia esimerkkejä seksuaali- ja parisuhdeterapeutin vastaanotoltaan. Etenkin nuoria eniten askarruttavia kysymyksiä on epävarmuus omasta seksuaalisuudesta suuntautumisestaan. Aiheeseen liittyy edelleen vahvoja pelkoja ja ennakkoluuloja. Seksuaalinen väkivalta on myös parisuhteessa vaiettu asia. Pariskunnat eivät myöskään juuri keskustele seksuaalisista toimintahäiriöistä keskenään. Itsetyydytystä saatetaan pitää “luusereiden hommana”. Seksiriippuvuudesta ei myöskään helposti puhuta, pidetäänhän seksuaalista halukkuutta ihailtuna ominaisuutena. Vammaisten, laitoshoidokkien ja ikääntyneiden seksuaalisuus on myös varsin vaiettua ja siten tuntematonta aluetta. Ikäihmisten seksuaalisuuteen liittyy myyttisiä uskomuksia: he ovat epäseksuaalisia, he eivät voi enää nauttia seksistä, seksi voi olla jopa vahingollista ikäihmisille.

Seksuaalisuus lääkärin työssä

Erikoislääkäri Brusilan luento oli suunnattu lähinnä lääketieteen opiskelijoille ja ammattilaisille. Luennon jälkeisessä keskustelussa nousikin esille runsaasti juuri lääkärintyöhön liittyviä kysymyksiä.

Entinen terveyskeskuslääkäri kertoi kokemuksistaan työstään alueella, jossa asui varsin paljon eri kulttuureista tulleita maahanmuuttajia. Häntä jännitti, miten hän mahtaa selvitä näistä kohtaamisista. Jälkeenpäin hän saattoi kuitenkin todeta, että etenkin naiset ovat varsin kekseliäitä ja käytännöllisiä, riippumatta kulttuurisesta taustastaan. Suurempia ongelmia hoitosuhteissa ei ilmennyt.

Korostettiin että on tärkeää kuunnella ja kunnioittaa potilasta ja hänen kulttuuriaan. Jos ei tunne kulttuuria, voi aina kysyä miten potilas asiaa toivoisi käsiteltävän. Potilaan huomioiminen yksilönä on olennaista, potilasta kätellään ja katsotaan silmiin.

Ongelmallisia tilanteita syntyy myös esimerkiksi silloin, kun potilaan henki tai terveys vaatisi aborttia, mutta uskonto kieltää sen. Tuleeko lääkärin suorittaa poikien ympärileikkaus uskonnollisista syistä? Tulisiko lääkärin kannustaa yksilöä oman seksuaalisuutensa hyväksymiseen, jos se johtaa henkilön tuomituksi uskonnollisen yhteisönsä ulkopuolelle?

Tilaisuus tarjosi paljon hyödyllisiä näkökulmia sekä seksuaalisuuteen että eri kulttuureihin myös meille “tavallisille kansalaisille”, jotka elämme monikulttuurisessa maassa ja maailmassa.

Kirjoittaja:
Lassi Pohjanpää
Terveystieteiden keskuskirjasto, Terkko

(Artikkeli on julkaistu myös Verkkari-lehden numerossa 08/2009)

Kuka on terve? (6.10.2008)

Terveystieteiden keskuskirjaston Lux Humana –työryhmä järjesti 6.10.2008 Meilahden Biomedicumissa luento- ja keskustelutilaisuuden otsikolla ”Kuka on terve?”Paikalla oli noin 80 lääketieteen ammattilaista ja opiskelijaa sekä muita asiasta kiinnostuneita.

Teemaa lähestyttiin kahdesta näkökulmasta, sosiologisesta ja filosofisesta. Sosiologiselta kannalta teemaa käsitteli dosentti, VTT Ossi Rahkonen Helsingin yliopiston kansanterveystieteen laitokselta. Filosofisen näkökulman aiheeseen toi professori, FT Veikko Launis Turun yliopistosta. Pyydetyn lääkärin kommentin puheenvuoroihin esitti arkkiatri Risto Pelkonen. Tilaisuuden loppuun oli varattu aikaa myös yleisön kommenteille ja keskusteluun.

Mistä puhumme kun puhumme terveydestä?

Dosentti Ossi Rahkonen oli valinnut esityksensä alaotsikoksi ”Mistä puhumme kun puhumme terveydestä?” Heti esityksensä aluksi hän totesi, että hän tulee esittämään enemmän kysymyksiä kuin antamaan valmiita vastauksia.

Terveyden määrittely on hankalaa. Terveyskäsite on kulttuurisidonnainen, se vaihtelee kulttuurista toiseen, eri sosiaali- ja ikäryhmissä. Todennäköisesti olemme ennemminkin yksimielisiä siitä, kuka on sairas kuin siitä, kuka on terve.
Terveys on yksi hyvinvoinnin osatekijöistä, mutta se eroaa muista hyvinvoinnin osioista siten että se sekä keino että päämäärä.

Dosentti Rahkonen esitteli muutamia tuttuja terveyden määritelmiä. Kansan parissa lienee tuttu toteamus, että terve on se, jota ei ole tutkittu tarpeeksi.
Terveys voidaan määritellä joko negatiivisesti tai positiivisesti. Negatiivisen määritelmän mukaan terveys on sairauksien poissaoloa, positiivinen määritelmä pitää terveyttä hyvänä tilana, hyvinvointina.

Maailman terveysjärjestö WHO on laatinut oman, positiivisen määritelmänsä: ”Terveys on täydellinen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila eikä vain sairauksien puuttumista.” Tämä määritelmä on laaja-alaisuudessaan varsin ongelmallinen, miltei utopistinen.
Lisäksi terveys voidaan määritellä toimintakyvyn käsitteeseen pohjautuen (funktionaalinen määritelmä) tai normaaliudeksi, jolloin sairaus on epänormaalia.

Kenellä valta?

Koska terveys voidaan määritellä hyvin erilaisista näkökulmista, on huomattavan tärkeää kenellä määrittelyvalta on, totesi dosentti Rahkonen.

Määrittelyvaltaa omalta osaltaan käyttää (potentiaalinen) potilas, tehdessään päätöksen meneekö lääkäriin. Lääkäri/kliinikko tekee päivittäisessä työssään määrittelyä, diagnooseja. Uudempana tekijänä terveyden määrittelyyn on tullut myös ns. terveysteollisuus, joka tarjoaa kaupallista teknologiaa terveyden ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi. Myös muita lähinnä julkisen vallan edustajia osallistuu terveyden määrittelyyn: ministeriöt, Kansaneläkelaitos, Stakes jne.

Monella tekijällä on siis määrittelyvaltaa, mutta tärkeä kysymys on, kenellä on sitä eniten, ja etenkin kenellä valta pitäisi olla.

Koettu vai havaittu?

Terveyden käsitettä voidaan lähestyä myös kahtiajaon koettu terveys vs. havaittu terveys kautta.Tässäkin yhteydessä törmätään kuitenkin terminologisiin ongelmiin: Miten terveys koetaan? Tarkoitetaanko kuitenkin sairauden kokemista?Terveystutkimuksissa tutkija kuitenkin kysyy usein: ”Millainen on terveytesi? Hyvä, keskinkertainen, huono?” Joka tapauksessa dosentti Rahkonen puolusti vahvasti koetun terveyden oikeutusta. Se ennustaa hyvin tulevaa terveyspalvelujen käyttöä, ennenaikaista eläkettä ja kuolleisuutta. Lisäksi se korreloi selkeästi lääkärin arvion kanssa. Erona koetun ja havaitun terveyden kesken on ihmisten taipumus yleensä arvioida oma terveytensä paremmaksi kuin se onkaan.

Koettua terveyttä voimme kutsua subjektiiviseksi, havaittua objektiiviseksi. Tähänkin liittyy arvoasetelma: objektiivisuutta pidetään pätevämpänä, neutraalina. Toisaalta käytännön hoitosuhteessa on läsnä kaksi subjektia, potilas ja lääkäri. Molempia voidaan pitää asiantuntijoina: Myös potilas on oman tilansa asiantuntija. Vaikka potilaan kipua ei voisi mitata, ei se poista potilaan kivun kokemusta.

Kaksi totuutta?

Koska hoitosuhteessa on kaksi asiantuntijaa, dosentti Rahkonen päätyi pohtimaan, terveyden kahden totuuden mahdollisuutta. Potilas tuo suhteeseen yksilöllisen kokemuksensa, lääkäri yleisen, ammatillisen tietämyksensä. Molempia voidaan pitää välttämättöminä toimivan hoitosuhteen toteutumiseksi. Myös koettu on todellista. Ehkäpä maallikon yksilöllinen ja ammattilaisen yleinen terveystieto voisi johtaa ideaalitilanteessa yksilölliseen hoito-ohjelmaan ja siten parempiin hoitotuloksiin.

Lopuksi dosentti Rahkonen palasi esityksensä otsikkoon ”Kuka on terve?” vastaten: ”En tiedä”. Terveys vallitsee kun ihminen ei voi huonosti, kun hänellä ei ole paha olla. Terveyden edistämisellä on huomattava huonoa vointia ehkäisevä vaikutus.

Terveydestä puhuessamme ei tulisi välttää negatiivista terveyspuhetta, jonka mukaan terveys on kuitenkin paljolti sairauksien ja kärsimysten puuttumista.
Terveyden määrittelee kukin toimija ajallaan, potilas miettiessään mennäkö lääkäriin, lääkäri vastaanotolla. Koetun ja havaitun terveyden problematiikkaan dosentti Rahkonen otti selkeän yksilön kokemusta arvostavan kannan: koettu on todellista.

Voiko filosofi(a) parantaa sairauksia?

Professori Veikko Launis tilaisuuden toisena alustajana toi terveyden problematiikkaan filosofisen näkökulman. Hän aloitti esityksensä lainauksella: ”Filosofia ei voi parantaa sairauksia, mutta se voi syventää ja laajentaa terveyden käsitteitä koskevaa ymmärrystämme”, (Lawrie Reznek).

Ei ole olemassa yhtä sairaus-keskustelua, vaan useita keskusteluja, jotka eroavat toisistaan niin sisällöltään kuin tavoitteiltaankin.

Medikalisaatio

Tästä terveyttä/sairautta koskevasta filosofisesta keskustelusta professori Launis otti ensimmäiseksi esille medikalisaation käsitteen ja problematiikan. Medikalisaatiollahan tarkoitetaan yhä enenevää inhimillisten ja sosiaalisten ongelmien lääketieteellistämistä. Medikalisaation taustalta löytyy lääketieteen perustehtävän väärinymmärrys: Lääketieteen ns. ”mahtitieteenä” odotetaan ratkaisevan myös niitä ihmiselämän ongelmia, jotka eivät varsinaisesti ole lääketieteellisiä, esim. elämäntavoista johtuvat ongelmat. Tässä yhteydessä professori Launis otti esille myös aiemmin mainitun WHO:n terveysmääritelmän, joka on liian laaja-alainen reaalimaailmaan, jolloin sen mukaisesti useimmat meistä voidaan määritellä jollakin tavoin sairaiksi.

Lisäksi medikalisaatio-ilmiöön on nähtävissä sosiaalinen ja moraalinen tilaus: esimerkiksi pahuus, väkivalta, erilaisuus tai poikkeavuus huolestuttavat meitä vähemmän, kun kutsumme niitä sairauksiksi.

Ikääntyminen

Toisena teemana professori Launis nosti esille kysymyksen, onko ikääntyminen sairaus. Suurten ikäluokkien vanheneminen ja odotetun eliniän kohoaminen tuovat uusia haasteita terveydenhuollolle. Ihminen ei enää kuole niin usein fataaleihin sairauksiin, mutta eliniän noustessa biologinen rappeutuminen on kuitenkin väistämätöntä. Mutta onko ikääntyminen kuitenkaan sairaus sinänsä?
Vanheneminen on niin biologis-lääketieteellistä, kronologista kuin psykososiaalistakin, korosti professori Launis.

Geneettinen sairaus

Kolmantena esimerkkinä terveyden filosofisesta tarkastelusta FT Launis otti esille geneettisen sairauden/terveyden. Geneettinen terveys on filosofisesti epämielekäs: Geenikartoituksen yhä kehittyessä meistä kukaan ei liene geneettisesti sairauksien suhteen ”puhdas” tai ”riskitön”. Koska geneettinen terveys on filosofisesti epämielekäs käsite, onko geneettisen sairaudenkaan käsite mielekäs? Geneettisistä sairauksista puhuminen on FT Launiksen mukaan ongelmatonta vain joidenkin harvinaisten, yhden geenin aiheuttamien sairauksien kohdalla (esim. Huntingtonin tauti).

Sairaudelle altistavien geenien korostaminen voi ruokkia medikalisaatiota, aiheuttaa tarpeetonta huolta, kuormittaa terveydenhuoltoa ja jopa lisätä geneettistä syrjintää yhteiskunnassa (esim. vakuutustoiminta tai selektiivinen abortti). Geneettisten sairauksien korostaminen voi ruokkia ns. genetisaatiota (vrt. medikalissatio) ja johtaa myös ei-toivottuun terveyskäyttäytymiseen: ”Voin elää epäterveesti, koska minulla on hyvät geenit.” ”Minun ei kannata muuttaa elämäntapojani, koska sairauteni on perinnöllistä.”

Kaksi sairauden tulkintaa

Professori Launis päätti esityksensä esittämällä kaksi tulkintaa sairaudesta: naturalistinen tulkinta ja normatiivinen tulkinta. Naturalistisen tulkinnan mukaan sairauden käsite on arvovapaa. Sairaudet voidaan tunnistaa puhtaasti biologisin ja fysiologisin kriteerein. Sairauksien katsotaan olevan toimintahäiriöitä. Tämä tulkinta selittää hyvin tavanomaiset sairaudet sekä sairauden ja oireilun eron, mutta ongelmalliseksi sen tekee kysymys, onko toimintahäiriö sairauden välttämätön ja riittävä ehto.

Normatiivisen tulkinnan mukaan sairauden käsite on arvosidonnainen, arvomme tuottavat sairauden, sairaus on ”epänormaali tila, joka edellyttää lääketieteellistä väliintuloa ja joka haittaa lajin tavanomaista edustajaa tavanomaisissa olosuhteissa.”

Koska intressit ja haitan kokemus vaihtelee kulttuureittain, myös sairaudet voivat vaihdella kulttuureittain. Mutta onko tämä hyväksyttävä johtopäätös?, kysyi professori Launis. Eikö esim. syöpäpotilas olekaan objektiivisesti sairas?
Sairauden määritelmään liittyy siis omat ongelmansa. Määritelmän tulisi kattaa tietyt ilmiöt ja sulkea pois toiset, joita arkitietomme perusteella emme kutsuisi sairauksiksi.

Lääkärin kommentteja, arkkiatri Risto Pelkonen

Näitä sosiologis-filosofisia alustuksia lääkärin näkökulmasta kommentoimaan tilaisuuden järjestänyt Lux Humana –työryhmä oli saanut houkutelluksi itse lääkärikunnan ”korkeimman”, arkkiatri Risto Pelkosen. Arkkiatri Pelkonen aloitti kommenttipuheenvuoronsa toteamalla: ”Hämmentävää. Lääkärin työn kannalta.”

Arkkiatri aloitti esityksensä ajankohtaisesti vastikään Helsingissä konsertoineen baritoni Thomas Quasthoffin kuvalla. Vaikka Quasthoff onkin syntynyt talidomidi-lapseksi, ei kukaan uskaltane kyseenalaistaa hänen terveyttään tai saavutuksia laulumusiikin saralla.

Seuraavaksi arkkiatri Pelkonen toi oman, uuden lainauksen terveyden/sairauden määrittelyyn: ”Ei ole olemassa sairautta, jota joko on tai ei ole, poikkeuksena ehkä äkkikuolema ja vesikauhu” (Geoffrey Rose). Kyse on siis jatkumosta, harvoin liikumme sen ääripäissä.

Hiukan uudella tavalla arkkiatri Pelkonen toi esille myös kaksi sairauskäsitystä, biolääketieteellisen ja antropologisen.Ensimmäisen mukaan sairauksien syynä on tauti, joka on määritelty tautiluokituksessa. Jälkimmäisen mukaan ihminen voi olla sairas, vaikka hänellä ei olisikaan tautia – ja kenties myös päinvastoin. Käytännön hoitotapahtumassa kuitenkin kohtaa aina kaksi todellisuutta: potilaan subjektiivinen elämismaailma ja lääkärin objektiivinen tieteenkäsitys.

Päivi Åstedt-Kurki on väitöskirjassaan todennut sairauden, johon potilas on sopeutunut, olevan osa elämää, eikä tämä sinänsä saanut heitä pitämään itseään sairaana, jos vointi oli hyvä. Onkin siis eri asia tuntea itsensä sairaaksi kuin että on sairas.

Lisäksi arkkiatri Pelkonen totesi että terveys merkitsee eri ihmisille eri asioita, samoin kuin sairauskin. Tärkeää olisikin nähdä sairaudessa paitsi menetetty osa terveydestä myös se mikä terveydestä vielä on jäljellä.

Kommenttiesityksensä arkkiatri Pelkonen päätti lainaamalla kahta filosofia. Lennart Nordenfeltin mukaan terveys käsittää ne edellytykset, jotka ovat välttämättömiä pitkän aikavälin onnellisuudelle, siis primäärien tarpeiden saavuttamista. Nietzsche puolestaan korostaa omissa terveyttä koskevissa kirjoituksissaan luopumista normaaliterveyden käsitteestä. Tärkeintä on yksilön omat päämäärät, voimat ja unelmat.

Tilaisuus päättyi varsin vilkkaaseen keskusteluun, joka toi uusiakin näkökulmia terveyden ja sairauden tematiikkaan. Poistuimme tilaisuudesta jossemme terveempinä niin emme ainakaan tuskaisempina: ei tieto välttämättä tuskaa lisää!

Lux Humanan kotisivut: http://www.terkko.helsinki.fi/lux/

Teksti:
Lassi Pohjanpää
Kirjastosihteeri
Terveystieteiden keskuskirjasto, Terkko

(Artikkeli on julkaistu myös Verkkari-lehden numerossa 07/08)