KOLARI – HEIKKI PAUNONEN
Keruujakso Kolarissa 5.6.–17.8.1967. Haastateltavat olivat Lappean, Sieppijärven, Venejärven, Vaattojärven ja Väylänpään kylistä.
Keruumatkallaan Kolarissa Heikki Paunonen keräsi aineistoa kahdella tavalla. Suurin osa on kirjoitettu muistiin spontaanista puheesta murreoppaiden keskinäisistä keskusteluista, joissa Paunonen toimi toisinaan keskustelun käynnistäjänä ja aihepiirin valitsijana. Toinen tapa oli kyselymenetelmä, jossa käytiin monisteen avulla systemaattisesti läpi taivutusta. Paunosen mukaan murreoppaalla oli oltava eräitä edellytyksiä, jotta kyselymenetelmä toimisi: murreoppaan oli osattava miellettää kyselyn tarkoitus kielelliseksi eikä esimerkiksi jonkin alan terminologian kyselemiseksi, hänen oli oltava kärsivällinen ja kiinnostunut paneutumaan asiaan sekä varma murteestaan. ”Murreoppaan väsymisen huomaa, samoin sen, vastaako opas vain päästääkseen kysyjästä eroon vai yrittääkö hän paneutua asiaan.”
Kyselymenetelmällä Paunonen haastatteli kahta murreopasta. Riskinä oli, että peräkkäin kysytyt sanat tai muodot vaikuttavat toisiinsa ja jokin muoto on tiedostamattoman systeemipakon tulos, jota murreopas ei spontaanissa puheessaan käytä. Paunonen kertoo välttäneensä pitkiä yhtäjaksoisia kyselyjä, jotta tällaisia muotoja ei ilmenisi. Silti hän arvioi, ettei kyselymenetelmä tuo murteessa esiintyvää muotojen vaihtelua selvästi esiin ja että menetelmän käyttö tarvitsisi usein rinnalleen spontaanin puheen muotojen tarjoamaa kontrolliaineistoa.
Transkribointiin liittyi monenlaisia ongelmia. Koska Paunonen pyrki merkitsemään muodon sellaisena kuin oli sen kuullut, oli eräissä teemamuodoissa ilmeisiä epäjohdonmukaisuuksia. Hän kertoo siirtymä-j:n merkinnästä seuravaa: ”Olen yleisesti merkinnyt minì|öitä, halti|oita, vaini|oita, mutta vain harvoin j:llisiä muotoja minìjöitä jne.” Toisinaan vaikeuksia oli esimerkiksi sen ratkaisemisessa, mikä on vokaalin pituus tai kuuluvat tietyt vokaalit eri tavuihin.
Paikallisiin eroihin Paunonen ei kiinnittänyt paljokaan huomiota, sillä monet erot eivät olleet kylän välisiä murre-eroja, vaan kuvastivat pikemminkin kylän eri asukkaiden välisiä eroavaisuuksia. Eräät murteenpuhujat kertoivat, että järven toisella rannalla asuvat eivät puhuneet ns. ”oikeaa murretta”. He saattoivat nimetä henkilöitä, jotka käyttivät ”vääriä” muotoja, kuten olkhoon sijasta muotoa olkkoon. Nämä ”väärinpuhujat” kertoivat puhuvansa mielestään aivan tavallista murretta ja käyttävänsä h:ta kuten muutkin, mitä tukee se, että haastateltaessa eräs ”väärinpuhujaksi” kutsuttu informantti pystyi erehtymättömän tarkasti sanomaan, mihin murremuotoon h kuului ja mihin ei.
Sekä kenttätyö- että puhtaaksikirjoitusvaiheessa ongelmana oli päättää, mikä osa aineistosta on tärkeää ja mikä redundanttia, sekä miten paljon aineistoa ja esimerkistöä tarvitaan ja milloin on uhkaamassa liiallinen paisuttelu. Kenttätyövaiheessa ongelma ei ollut ajankohtainen, sillä Paunonen pyrki keräämään mahdollisimman paljon aineistoa. Puhtaaksikirjoitusvaiheessa piti arvioida tapauskohtaisesti, milloin ilmiöstä esitetty aineisto oli riittävä ja kuinka laajoja esimerkkien tulisi olla. Paunonen pohti lisäksi suprasegmentaalien tekijöiden ja tyylinmuunnosten osuutta: ”Esimerkiksi geminaatta- ja yksinäislikvidojen ja -nasaalien vaihtelutapauksissa sanapainolla on ilmeisesti ratkaiseva merkitys – – valitettavasti sanapainonkin tarkkaileminen ja ennen muuta poikkeustapausten havaitseminen on vaikeaa ilman nauhuria.”