Mikä konkreettisesti on yhteiskunta? Miltä yhteiskunta tuntuu? Missä se näkyy?

Mieleeni on jäänyt elävästi kun lapsena opettaja jakoi todistusten yhteydessä eläimien kuvia, jotka kuvastivat kunkin oppilaan luonnetta oppilaana. Minulle hän valitsi muurahaisen, sillä olin hänen mukaansa niin yhteistyökykyinen ja ahkera.

Menin ja katsoin muurhaiskekoa. Siellä niitä otuksia vilisti työn touhussa lukemattomat määrät. Kokoamassa kekoa kuin viimeistä päivää! Pysähtymättä miettimään mitä varten kekoa ylipäänsä tehdään. Niin vain kuului tehdä.

Olin kateellinen kaverini saamasta kotkan kuvasta.

Yhteiskunta on käsite, josta on vaikea saada otetta. Se on kaikkialla eikä missään. Se on näkymätön keko. Minusta näyttä että suomalainen yhteiskunta riisutaan yksi kerrallaan näkyvistä symboleistaan. Emme palvo enää Suomi-ikoneita. Kekkonen on kuollut, kansankirkolla ristinsä kannettavanaan, Myllylä oli doupattu. Tuntuu makaaberilta rakentaa suomalaisuuttaan talvisodan sisukkaan lahtaamisen varaan. Mitä on Suomi ilman näkyviä symboleitaan?

Tommi Laitio peräänkuuluttaa: “Luottamus yhteiseen toimintaan pitää pelastaa”. Tästä on vaikea olla eri mieltä. Tarvitsemmeko siis kansallisen tason yhteisöllisyyttä tukevia projekteja? Vai globaalin maailmankylän muodostumiseen tähtääviä hankkeita? Vai naapureiden yhteistoimintaa parantavia innovaatioita?

Ilkeiden ongelmien maailmassa on mielestäni tärkeää, että emme ajattele näitä eri tasojen ryhmäidentiteettejä toisiaan poissulkevina. En suostu ajattelemaan maailmaa nollasummapelinä, jossa jonkun voittaessa toinen häviää. Ympäripyöreyden uhallakin väitän, että vastaus kaikkiin on myöntävä. Keon huipulla luottamus rakenteeseen on mahdollista vain, jos keko on pohjakerrokseltaan vahva.

Yhteinen toiminta lähtee kaikissa ihmisjoukoissa yhteisesti jaetuista kokemuksista, kielestä, yhteistoiminnasta ja toisten jäsenten tuntemisesta. Tästä siis alun kysymys: miltä näyttää, kuulostaa ja tuntuu se yhteiskunta, jossa elämme? Kuinka rakentaa jotain sellaista jota ei voi koskettaa?

Emme ehkä tule ajatelleeksi, kuinka riippuvaisia olemme toisistamme ja toisillemme tehdystä työstä. Olemme globaalissa vaikutussuhteiden verkossa, jossa on mahdoton erottaa mistä yhden työ päättyy ja toisen alkaa. Paita päälläni on suunniteltu Ruotsissa, villa siihen on kasvatettu ja käsitelty Intiassa, se on pantu kasaan Vietnamissa ja rahdattu laivalla Suomeen, jossa se toivottavasti tulee palautumaan käyttönsä jälkeen raaka-aineeksi. Moneenko ihmiseen yhden paidan valmistaminen on vaikuttanut? Suoranaisesti satoihin, ehkä tuhansiin, epäsuorasti miljooniin, väittäisin. Mutta näkyykö nämä vaikutusketjut millään tavalla kaupassa paitaa valittaessa? Ihmiskäden jäljet on suorastaan pyyhitty pois näkyvistä, saati sitten että niitä tuotaisiin aktiivisesti esiin.

Mielestäni meidän pitää tehdä tätä kaikilla tasoilla näkyvää yhteistoimintaa ja toiminnan vaikutuksia yhä enemmän näkyväksi. Länsimaisten ihmisten pitää päästä näkemään kulutuksen seurauksia. Meidän on nähtävä brändikuvaston taakse. Uskon, että keskinäinen kunnioitus ja luottamus nousee luonnostaan tiedostamalla moninaiset riippuvuussuhteemme jopa toisella puolen planeettaa asuviin ihmisiin. Sademetsä -vyöhykkeen asukkaat vaatettavat meidät selviämään talvesta.

Samalla tavalla me vaikutamme myöskin työmme ja toimintamme kautta läheisiimme, suomalaiseen yhteiskuntaan ja hyvinkin kaukaisten ihmisten elämiin. En voi olla ajattelematta veroja yhtenä konkreettisimmista vaikuttamisen muodoista. Miksemme tekisi niiden käyttöä näkyvämmäksi ja osallistaisi ihmisiä poliittiseen keskusteluun sitä kautta? Voisiko veroilmoituksissa antaa esimerkkejä siitä mitä hyvää kunkin verokertymällä on saatu aikaan? Entä voisiko pienen osan verotulojen kohdennuksesta antaa suoraan kansalaisten äänestettäväksi, ilman edustuksellisten päättäjien ohjausta? Mitä jos tämä toteutettaisiin EU:n tasolla, lisäisikö se EU-kansalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta?

Ihmisten valta kasvaa. Meillä on yhä enemmän valtaa lääketieteen kautta omiin kehoihimme ja terveyteemme. Netissä vaikutamme toistemme ajatusmalleihin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin suurten datavirtojen ja multimedian avulla. Kehittämämme teknologia hyödyntää ja hyödyttää ympäristöämme yhä kiihtyvällä tahdilla vaikuttaen maailman tulevaisuuteen.

Tietynlainen elämänhallinnan tarve tuntuu luonnolliselta suunnalta myös yksilön elämässä. Kaikki haluavat vapautta päättää omasta elämästään, ja tätä yhteiskunnalta kuulee usein vaadittavan. Mutta ollaanko vapautta valmiita vastaanottamaan, sillä yhteiskunnallisen vapauden lisääntyessä yksilöiden vastuu itsestään ja muista kasvaa yhtä mukaa valinnanvapauden kanssa?

Mielestäni suurin hyvinvointia uhkaava asia on yksinäisyys, tunne siitä ettei kuulu tai vaikuta mihinkään. Haemme seuraa ja osallisuuden kokemusta, vaikka sitten lähiön ryyppyremmistä. Jos ei ole muiden kanssa jaettua todellisuutta, tilalle syntyy välittämisen tyhjiö, välinpitämättömyys.

Haluan yhteiskunnan, jossa ihmisille tarjotaan vaihtoehtoja ja he voivat luoda tulevaisuuden visioita itse. “Pitää näyttää että maailmassa on muutakin kuin lähiöbaarit”, todetaan Helsingin Sanomien kirjoituksessa “Älä jää ostarille pyörimään”.

Kun nyt kerran olemme rakentaneet monet asuinlähiömme betonihelveteiksi, pistän toivoni yhä enemmän tietoverkkoihin ja digitaalisuuteen. Ei niin, että ihmiset sulkeutuisivat älypuhelimiensa kanssa digitaalisiin kupliinsa, jossa he eivät enää kiinnitä ympäristöönsä huomiota, vaan niin, että koneiden avulla ympäristön toivottavista tulevaisuuksista tehdään helppoa ja kaikille mahdollista visioida. Voisiko toteuttaa enemmän yhteisötaiteen projekteja, joissa julkisten taideteosten tekemiseen voisivat konkreettisesti jättää jälkensä kaikki alueen asukkaat?

Puheenvuorossaan Esko Aho peräänkuulutti valtion vastuuta hyvinvointiyhteiskunnan arkkitehtinä. Mutta mielestäni tuota vastuuta – ja samalla valtaa – täytyy siirtää yhä enemmän meille yhteiskunnan muurahaisille. Meillä on vastuu itsestämme ja toisistamme. Mutta samalla jokaisella meillä on myös valta itseemme ja toisiimme. Tämän vallan kanavoimiseen yhteiskunnallisen hyvän rakentamiseksi tarvitsemme hyvin suunniteltuja sosiaalisia välineitä, joihin mahdollisimman monella on pääsy.

Yhteiskunnallista keskustelua käydään ehkä eniten lehdistössä ja sadoilla nettifoorumeilla. Niissä keskustelut kuitenkin muuttuvat usein huuteluksi, jopa vihapuheeksi. Keskustelua tarvitaan, mutta tämä keskustelu pitää saada koottua yhteen entistä paremmin ja se pitää voida painoarvottaa keskustelijan asiaan perehtyneisyyden ja kuuntelukyvyn perusteella. Haluaisin olla mukana luomassa yhteiskunnallisen keskustelun foorumia, jossa painopisteen on siinä, kuinka näkökulmat onnistutaan muuttamaan teoksi ja toimintaehdotuksiksi. Haluaisin tehdä konkreettisesti näkyväksi erilaisia tulevaisuuden skenaarioita, josta sitten yhdessä päättää toivottavat tulevaisuudet.

Kämppikseni teki juuri sairaalle tyttöystävälleen upean vohveli-jäätelö-mustikka -annoksen, joka saisi monen ranskalaiskokin kateelliseksi. Eikö tämä ole se, miltä hyvä yhteiskunta tuntuu? Välittämiseltä ja huolenpidolta – kukin vuorollaan ja vastavuoroisesti.

Hyvinvointiyhteiskunta on systematisoitua välittämistä. Kuka voi enää kehuskella omilla saavutuksillaan tässä linkittyneessä maailmassa, kun kaikki on enemmän tai vielä enemmän yhteistyön tulosta?