Master Class -kurssilla on keskusteltu hyvinvoinnin uudelleen järjestämisestä ja hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. Kuten on nähtävissä, meillä on huolestuttavia signaaleja eriarvoisuuden lisääntymisestä: tuloerot ovat jatkaneet kasvuaan ja sosioekonomiset terveys- ja kuolleisuuserot ovat kasvussa. Ihmisten luottamus omiin mahdollisuuksiin on heikentynyt samalla kun yleinen epävarmuus on lisääntynyt.

Hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen rapauttaa epäilemättä luottamusta julkisiin palveluihin ja hyvinvointivaltioon. Se syö myös luottamusta demokratiaa ja päätöksentekoa kohtaan. Hyvinvointivaltion legitimiteetti säilytetään vain, jos hyvinvointierojen repeäminen voidaan estää.

Tutkijat ja poliitikotkin ovat pitkälti samaa mieltä siitä, että hyvinvoinnin edellytyksiä turvaavia rakenteita ja julkisia instituutioita on kehitettävä ja uudistettava vastaamaan nykyhaasteita. Hyvinvointivaltion pelastamiseksi tarvitaan poliittinen tahtotila ja yhteinen tavoite: halutaanko universaali hyvinvoinnin idea säilyttää vai siirtää vastuu hyvinvoinnin tuottamisesta yksityiselle ja kolmannelle sektorille?

Kysymys ei mielestäni aseta vastakkain eri toimijoita. Yhtä ratkaisua ei tietystikään ole ja on selvää, että uusia hyvinvoinnin toteuttamisen ja tuottamisen tapoja tarvitaan täydentämään olemassa olevaa palvelujärjestelmää. Hyvinvoinnin sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta on pidettävä kiinni hyvinvointiyhteiskuntamme vahvuuksista kuten maksuttomasta koulutuksesta sekä perusterveydenhuollosta. Toimiessaan hyvinvointijärjestelmämme on tehokas sosiaalisen tasa-arvon tuottaja.

Yksi merkittävä uhka suomalaiselle hyvinvoinnille on nykyinen epätasa-arvo terveydenhuoltojärjestelmässä, joka on muuten yksi OECD-maiden eriarvoisimmista. Kuten työelämä myös terveydenhuolto on polarisoitunut: työssäkäyvien terveydenhuolto on sidottu maksuttomaan työterveyshuoltoon kun työttömät jäävät perusterveydenhuollon varaan. Epäoikeudenmukaisuus näivettää hyvinvointia, sillä valmiiksi heikossa asemassa olevat kärsivät eniten. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta väärin on myös se, että kustannuspaineissa kunnat hakevat säästöjä ulkoistamalla sosiaali- ja terveyspalveluitaan kansainvälisille yrityksille, jotka pumppaavat rahaa itselleen veronkierron ja veroparatiisien avulla.

Sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden uudistamisprosessi on parhaillaan käynnissä. Lopputulos on vielä suuri kysymysmerkki, mutta erityisen tärkeää olisi selkiyttää ja yksinkertaistaa nykyistä pirstaleista ja monikanavaista järjestelmää ja sen rahoitusta. Suuria uudistuksia on saatu ennenkin aikaan. Agraariyhteiskunnassa 8-tuntinen työpäivä koettiin absurdina, mutta nyt se on arkipäivää. Tänä päivänä radikaalilta tuntuva ajatus esimerkiksi perustulosta voi jonain päivänä olla todellisuutta. Uudistusten eteen on kuitenkin tehtävä pitkäjänteistä politiikkaa ja katsottava yhden kehyskauden ylitse tulevaisuuteen. Pohjoismainen hyvinvointi on saavutettu nimenomaan pitkänäköisyydellä takertumatta sen hetkisiin taloudellisiin tilanteisiin.

Sosiaaliturva pitää päivittää 2000-luvulle niin, että myös pätkä- ja silpputyöntekijät, itsensä työllistäjät, freelancerit, apurahansaajat ja pienyrittäjät saavat työntekoon ja yrittämiseen kannustavan sosiaaliturvan. Hallintokuluissa voitaisiin säästää sen sijaan, että apua tarvitsevia ihmisiä pompotellaan eri luukkujen väliä. Muutos vaatisi kokonaisvaltaista suunnittelua, joka vain yhden kehyskauden yli ulottuvassa suunnittelussa ei ole mahdollista. Jos tuijotetaan vain yhtä kehyskautta, ei myöskään saada näkyviin ennaltaehkäisevän työn merkitystä yksilöiden hyvinvoinnille ja kulusäästöinä koko yhteiskunnalle.

Olemme suurien haasteiden äärellä ja niihin vastaaminen vaatii rohkeutta sekä uusia visioita. Sosiaalipolitiikkaan tarvitaan myös realismia. Nykyään on mahdollista laskea hinta ilmastonlämpenemiselle päästökaupan ansiosta. Europarlamentin tämän viikkoisen surullisen äänestyksen tuloksena yhden päästötonnin hinta sukelsi alle kolmen euron. Samaan tapaan hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin kustannukset pitäisi olla laskettavissa. Tiedämme, että yhden syrjäytyneen nuoren kustannukset yhteiskunnalle ovat jopa miljoona euroa. Meidän on huomioitava se hinta, joka jää tulevien sukupolvien maksettavaksi, jos emme muista sosiaalista kestävyyttä hyvinvointia rakentaessa ja päätöksiä tehtäessä.