Professori Pauli Kettunen sanoi Rakenna kestävä hyvinvointi –seminaarissa 10.4.2013: ”Hyvinvointivaltio ei ole vain valtiovallan ja yritysten asia. Sekä hyvinvointivaltion selittäjänä että pyörittäjänä merkittävä tekijä ovat yhdistykset”. Omana mielenkiinnonkohteenani on kolmannen sektorin  ja erilaisten (verkko)yhteisöjen osuus uudessa vastuunjaossa.

Perinteisesti kolmanteen sektoriin on katsottu kuuluviksi monenlaisia yhteiseltä arvo- tai intressiperustalta toimivia yhdistyksiä, seuroja ja järjestöjä. Tyypillistä näille on ollut vapaaehtoisuus ja se, että ne eivät ole tavoitelleet taloudellista voittoa.

Perinteisen kolmannen sektorin piiriin kuuluva toiminta muun muassa lisää kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja yleistä hyvinvointia. Perinteisen kolmannen sektorin toiminnan tärkeyden perustelu on kuitenkin vaikeaa, koska se ei tuota tulosta taloudellisessa mielessä. Miten määrittää arvo, jonka sekä perinteisen kolmannen sektorin toimintaan osallistuvat että sen kohteena olevat toiminnasta saavat?

Nykyisin puhutaan myös uudesta kolmannesta sektorista, joka ei perustu ensisijaisesti vapaaehtoisuudelle ja yhteiselle intressille. Jyväskylän yliopiston Kansalaisyhteiskunnan tutkimusportaali määrittelee uuden kolmannen sektorin arvoja olevan muun muassa julkisella sektorilla määriteltyyn palvelutarpeeseen vastaaminen sekä kilpailukyky ja sen edellyttämä organisatorinen tehokkuus. Toisin sanoen kolmatta sektoria määritellään entistä enemmän julkisen sektorin ja markkinoiden kielellä sekä niiden odotusten mukaisesti. Uuteen kolmanteen sektoriin katsotaan kuuluvaksi esimerkiksi sellaisia sosiaali- ja terveyspalvelujen kentällä toimivia yhdistyksiä, jotka niveltyvät osaksi julkista palvelutuotantoa ja tavoittelevat – ainakin jossain määrin – liikevoittoa. Palveluja tuottavien ja yritysmäisesti toimivien yhdistysten toimihenkilöstö muodostuu yleensä palkatuista koulutetuista ammattilaisista.

Oman työnantajani edustaa perinteisen kolmannen sektorin toimijaa. Tutustuessani uuteen kolmanteen sektoriin törmäsin hankkeeseen nimeltä Kolmas lähde. Kolmas lähde on kehittämisohjelma, jonka puitteissa kulttuuri-, liikunta- ja nuorisoalojen kolmas sektori tarjoaa hyvinvointipalveluja eri-ikäisille kansalaisille lapsista vanhuksiin. Tämänkaltaiset hankkeet ovat ehdottomasti osoitus siitä, että kolmas sektori pyrkii vahvasti kantamaan kortensa kekoon hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseksi, mutta samalla hämärtyvät yritys- ja yhdistystoiminnan rajat. Miksi esimerkiksi kuntien ostamat maksulliset palvelut tuotetaan yhdistyksen eikä yrityksen nimissä?

Haluaisin nostaa löyhäksi osaksi kolmatta sektoria järjestäytymättömän yhteisöllisen toiminnan, joka on tai jonka näkyvyys ainakin on netin ja erilaisten yhteisöpalvelimien yleistymisen jälkeen lisääntynyt. Järjestäytymätön yhteisöllinen toiminta, jollaiseksi katson yksittäisten kansalaisten itseään kiinnostavan asian puolesta käynnistämän toiminnan, ei varmastikaan ratkaise hyvinvointiyhteiskunnan kohtaloa, vaan sen merkitys on ihmisten hyvinvoinnin, onnellisuuden ja omien vaikuttamismahdollisuuksien lisäämisessä. Esimerkiksi Ravintolapäivä on mielestäni hieno esimerkki järjestäytymättömästä yhteisöllisestä toiminnasta, joka on verkon välityksellä levinnyt nopeassa ajassa ympäri maata ja joka on luonut uutta yhteisöllisyyttä. Tässäkin yhteydessä voi toki taas kysyä koko hyvinvointiyhteiskuntakeskustelua leimaavan kysymyksen: kohdentuuko esimerkiksi Ravintolapäivän tuottama hyvinvointi vain niille, jotka jo voivat hyvin?

Suomi on kuulunut hyvinvointivertailujen kärkimaihin. Suomen bruttokansantuotteet kasvu on ollut nopeaa 1990-luvun laman jälkeenkin ja kilpailukykyä mitattaessa Suomi on sijoittunut hyvin. Nämä hyvinvoinnin mittarit kuitenkin kertovat vain osan hyvinvoinnin tarinaa. Inhimillisen kehityksen mittaria tai elämänlaatua tarkasteltaessa emme olekaan enää kärkijoukkoa. Kuten Jenni Henriksson kirjoituksessaan mainitsee varallisuuden kasvu ei välttämättä enää luo suoraan hyvinvointia, ei yksilötasolla eikä kansallisesti.

Suomea on totuttu pitämään pienien tuloerojen ja tasa-arvon mallimaana. Kuitenkin tuloerot ovat kasvaneet huomattavasti eri väestöryhmien välillä sekä myös alueellisesti. Erot hyvinvoinnissa ovat kasvaneet erityisesti ääripäiden välillä. Suomessa on yhä enemmän erityisen hyvin toimeentulevia ja toisaalta hyvin huonosti toimeentulevia. OECD:n vuonna 2008 julkaiseman raportin mukaan tuloerot ovat kasvaneet Suomessa nopeimmin kaikista OECD-maista (OECD 2008 Growing Unequal? Income Distribution and Poverty in OECD Countries). Tilanne tuskin on ainakaan parantunut viidessä vuodessa nykyisessä taloustilanteessa.

Palvelurakenteen kannalta kiinnostavaa on, että tuloerot maan eri osien välillä ovat kasvaneet. On selviä tuloeroja maaseutukuntien ja kaupunkien välillä. Suurimmat tulot löytyvät pääkaupunkiseudulta ja pienimmät pohjoisesta ja idästä; pääkaupunkiseudulla omaisuustulot muodostavat jopa puolet tuloista, kun taas Itä-Lapissa tulonsiirrot muodostavat suuremman osan kuin puolet. Maaseutukunnissa pienituloisuus on pitkittynyt kahdella kolmasosasta pienituloisista, kaupungeissa puolella. (Honkkila, Juha 2009 Pienituloisuus on lisääntynyt sekä maalla että kaupungissa. Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsaus 2/2009.) Samalla kun tuloerot ovat kasvaneet, ovat kasvaneet myös hyvinvointierot.

Miten tuottaa palvelut eriarvoistuneessa Suomessa? Miten taata kaikille tarvittavat palvelut yhtä laadukkaina koko maassa?

Kestävä hyvinvointi -seminaarissa herännyt ajatus olikin, täytyykö kaikki tehdä kaikkialla samalla lailla. Olisiko palveluja mahdollista järjestää räätälöidymmin. Laura Rissanen mainitsi omassa puheenvuorossaan, että kunnilla on lukuisia tehtäviä, jotka ovat vain jäänteitä menneisyydestä. Ne kuitenkin kuormittavat kuntia, ja estävät keskittymisen olennaisiin palveluihin. Olisikin tärkeää selvittää, mitkä ovat niitä palveluja, jotka ovat hyvinvoinnin kannalta olennaisia ja ovatko ne samoja ja saman laajuisia kaikissa kunnissa. Todennäköisesti kuntien palvelutarpeissa on eroja, jolloin olisi tarkoituksenmukaista keskittyä niihin palveluihin, joita kunnassa tarvitaan.

Yhden työvälineen kuntien hyvinvointipalvelujen arviointiin ja suunnitteluun tarjoaa alueellinen terveys- ja hyvinvointitutkimus, joka kerää maanlaajuisesti tietoa hyvinvoinnista, elinoloista ja palvelujen tarpeesta.  Tutkimustietojen avulla kunnat pystyvät seuraamaan ja suunnittelemaan kuntalaisten hyvinvointia. Ja toivottavasti tuottamaan palveluja kohdennetummin.

Terveys- ja hyvinvointipalvelujen tuottamisessa tulisikin ottaa huomioon kuntien erityispiirteet.  Erilaisiin palvelutarpeisiin vastaaminen edellyttää ennakkoluulottomampaa julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin yhteistyötä sekä kansalaisten ottamista mukaan päätöksentekoon.

Hyvinvointivaltio rakennettiin tukemaan yksilöitä ja vahvan individualismin aatteen pohjalta. Näin puhui professori Pauli Kettunen Rakenna kestävä hyvinvointi –seminaarissa 10.4.  Helsingin yliopistolla. Sixten Korkman mainitsee teoksessa ”Onko hyvinvointivaltiolla tulevaisuutta”, että asenteellinen individualismin korostus on yksi tulevaisuudessa hyvinvointivaltiolle haasteita asettava tekijä. Tästä olen samaa mieltä.

Voidaanko hyvinvointivaltiota edelleen ylläpitää vain yksilöä ajatellen, että yksilöllä on vastuu vain itsestään ja valtio on ensisijainen yksilön tuki. Jaetun arvon, shared value, ajattelumalli korostaa eri sektoreiden ja eri toimijoiden välistä yhteistyötä josta kaikki hyötyvät. Kun yritykset pyrkivät shared value ajattelun kautta olemaan tuottavia ekonomisesti ja sosiaalisesti kestävällä pohjalla, ajattelua voi laajentaa myös hyvinvointipalveluiden tuottamiseen ja yksityisen sektorin ulkopuolelle.

Kotitaloudet ja kolmas sektori voivat osallistua ja osallistuvat hyvinvointipalveluiden tuottamiseen siinä missä yksityinen tai julkinen sektori. Kotitalouksien tällä hetkellä tekemä kansantalouden ulkopuolelle jäävä työ on merkityksellisen suuri osa kaikista palveluista. Jaetun arvon malli on varmasti osaltaan vastaus hyvinvointipalveluiden järjestämiseen tulevaisuudessa, mutta se vaatii sen, että yksilökeskeisestä sosiaalipolitiikasta on asteittain luovuttava.

Julkinen sektori ei myöskään selviä enää yksin kaikista palveluista, joita sen on lain mukaan tarjottava, vaan se tarvitsee avukseen entistä enemmän yksityistä ja kolmatta sektoria. Kuten Esko Aho totesi Rakenna kestävä hyvinvointi – seminaarissa, yksityisen sektorin roolin kasvattaminen ei ole pois julkiselta, vaan näiden on opittava lisäämään keskinäistä yhteistyötä. Yksilöille tulee myös asettaa enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistaan, yksilöt tulee saada objektin asemasta aktiivisiksi toimijoiksi, hyvinvoinnin rakentajiksi ja päätöksenteon osapuoliksi.

Mieleeni tulee kommentti, joka minulle esitettiin edellä mainitun seminaarin jälkeen. Kommentoija viittasi Tasa-arvo ja hyvinvointi –kirjassa (Wilkinson & Pickett 2009) esittyihin tutkimustuloksiin eli mitä pienemmät tuloerot kansalaisten välillä ovat, sitä paremmin me kaikki voimme. Hyvinvointia ei siis tietyn pisteen jälkeen lisää se, että henkilökohtainen varallisuus kasvaa, vaan se, että tuloerot ovat mahdollisimman pienet ja ihmiset ympärilläsi voivat myös hyvin. Kaikki meistä on saatava mukaan tuottamaan hyvinvointia itselle ja muille. On ymmärrettävä ajatella oman parhaan lisäksi yhteistä hyvää.

Miten tämä sitten tulee tapahtumaan, edessä on varmasti haastava prosessi. Tommi Laitio kertoi samaisessa seminaarissa  tutkimustuloksen siitä, että nuorten luottamus toisia ihmisiä kohtaan on heikompaa kuin ennen. Tämä kertoo siitä, että individualismi ja yksin pärjäämistä korostava ajattelutapa on nuorten keskuudessa entistä vahvempi. Apua ei pyydetä eikä näin ollen sitä muille osata antaa. Toisiin ihmisiin ja yhteisöihin tukeudutaan entistä vähemmän.

Laitio puhui seminaarissa myös siitä, että nuoret on otettava mukaan nuoria koskevaan päätöksentekoon. Yhtä lailla hyvinvointipalveluja käyttävät on oikeasti otettava mukaan palveluista päätettäessä. Kuulemisen kanavat ovat nykypäivänä helppo järjestää. Yksilöt on saatava osallistumaan ja päätöksenteossa on tultava alhaalta ylös.

Pauli Kettunen esitti Rakenna kestävä hyvinvointi -seminaarin esitelmässään näkökulman, joka kannattaa ottaa vakavasti hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta pohdittaessa: kansallisella katseella on rajansa.

Hyvinvointiyhteiskunnan pelastaminen määritellään tavallisesti kansalliseksi tehtäväksi, jonka agendan sanelevat globaalin talouskilpailun realiteetit. Tällöin hyvinvointivaltiota muokataan professori Kettusen sanoin ”kilpailukykyvaltion tehtävien täyttämiseen” eli kilpailukykyisen ja houkuttelevan toimintaympäristön luomiseen erityisesti yrityksille.

Globaalin talouden trendit, kuten yritysten hakeutuminen halvan työvoiman ja kevyen verotuksen alueille, todella asettavat reunaehtoja nykyisten hyvinvointi-instituutioiden ylläpidolle Suomen kaltaisessa pienessä ja pitkälti vientituloista elävässä maassa. Instituutioiden uudistaminen kilpailukyvyn näkökulmasta esimerkiksi yritysverotusta keventämällä ja valtion toimintoja karsimalla ei kuitenkaan vastaa tämän hetken polttavimpiin globaaleihin ongelmiin. Ne koskevat yhden kansakunnan kestävän hyvinvoinnin sijaan koko ihmiskunnan kestävää tulevaisuutta tällä planeetalla.

Globaalisti tärkein kysymys ei  ole, millainen markkinaympäristö valtion tulisi luoda rahoittaakseen hyvinvointi-instituutiot, vaan miten voidaan määritellä koko ihmiskunnan kannalta välttämättömät toiminnot, siirtää resursseja niiden toteuttamiseen ja luopua ekologisesti ja inhimillisesti kestämättömästä toiminnasta. Myös suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta hahmoteltaessa tälle näkökulmalle soisi keskeisen sijan.

Markkinaperusteisesta arvosta yhteiskunnallisten hyötyjen ja kustannusten arviointiin

Pääosin julkisin varoin ylläpidettyjä hyvinvointi-instituutioita pidetään usein kustannuksina. Tässä ajattelussa yksityinen sektori tuottaa lisäarvoa, jota valtio ja kunnat voivat jakaa kansalaisille palveluiden ja tulonsiirtojen muodossa. Julkinen on alisteinen yksityiselle, koska ilman lisäarvoa ei ole myöskään jakovaraa. Ajattelutapa ei kuitenkaan huomioi julkisten hyödykkeiden tuottamaa vaikeasti mitattavaa lisäarvoa: elämänlaatua, sivistystä, turvallisuutta sekä luottamusta kanssaihmisiin ja omiin mahdollisuuksiin. Se ei pohdi myöskään markkinoilla tuotettujen hyödykkeiden hyötyjä tai kustannuksia yhteiskunnalle.

Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Robin Hahnel (jonka ajatuksia on Suomessa tehnyt tunnetuksi erityisesti Parecon Finland -yhdistys) on esittänyt, että hyödykkeiden tuotannosta tulisi päättää demokraattisesti ja niiden hinnat määritellä niiden yhteiskunnallisten kustannusten mukaan. Arvioon tulisivat mukaan esimerkiksi ympäristölle koituneet haitat ja käytetyt resurssit, jotka ovat pois muiden hyödykkeiden tuottamisesta. Tällainen kustannusarviointi on toki helpommin sanottu kuin tehty, mutta sen käytännön sovellukset veisivät meitä askelen lähemmäksi kestävää ja oikeudenmukaista taloutta.

Sosiologi Risto Alapuron mukaan Suomen poliittista kulttuuria on koko itsenäisyyden ajan leimannut tietty ulkoisiin välttämättömyyksiin sopeutumisen eetos. Tällaisesta ajattelusta olisi hyvä jo pyrkiä eroon. Hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisessa ei ole syytä alistua globaalien taloudellisten voimien sanelemaan konsensukseen. Sen sijaan tulisi pyrkiä luomaan täysin uusia käytäntöjä, joilla talouskasvun välttämättömyys ylitetään ja ihmiset saadaan työskentelemään tehokkaammin yhdessä määritettyjen tavoitteiden eteen. Tämä edellyttää melkoista moraalista käännettä: oman toiminnan hyötyjen ja haittojen arviointi ei enää voi rajoittua omaan lähiyhteisöön tai edes omaan kotimaahan, vaan mahdolliset vaikutukset on huomioitava maailmanlaajuisesti.

60 prosenttia olisi valmis tekemään vapaaehtoistyötä, jos joku vain pyytäisi mukaan

Töissä käyminen luo päivään rytmin ja rutiinin. Mitä sitten, kun viikonpäivillä ja vuorokaudenajalla ei ole enää väliä, kun elämää rytmittävä tekijä puuttuu? Toiset odottavat eläkepäiviä kuin kuuta nousevaa, toisille taas asia on päinvastoin. Edessä häämöttää tyhjiö, etenkin jos elämä ja identiteetti ovat rakentuneet työnkautta.

En tiedä, miten eri yrityksissä valmennetaan työntekijöitä eläkkeelle jäämisen suhteen. Onko tällaista valmennusta edes olemassa? Kouluissa on opintoneuvojat neuvomassa ja kertomassa vaihtoehdoista, mitä tehdä, kun pakollinen opintovelvollisuus on suoritettu. Kuka neuvoo eläkeläisiä siinä, miten löytää mielekästä tekemistä roimasti lisääntyneelle vapaa-ajalle? Aivan kuin nuortenkin kohdalla, osalla on selvät sävelet sen suhteen, mitä tehdä jatkossa, osa taas jää ajelehtimaan. Kuitenkin, työintoa ja motivaatiota riittää vielä monella mutta yhteiskunnan silmissä eläkeläisistä puhutaan lähinnä kuluerinä. Pitäisikö asennetta muuttaa? Miksi heittää kaikki vuosikymmenien aikana kertynyt osaaminen hukkaan vain sen takia, että tuli vuodet täyteen? Kun he (eläkkeelle jäävät) ovat jo oppineet työnteon mallin, niin pitäisikö niille, joilla ei ole suunnitelmia eläkepäivien varaksi, keksiä tekemistä, joka hyödyttää sekä heitä (mm. sosiaaliset verkostot ja mahdollisuus olla avuksi) että yhteiskuntaa.

Ihminen tekee 100 kertaa enemmän töitä motivoituneena

Pitäisikö eläkkeelle siirtyville kysyä jo ennen eläkkeelle siirtymistä kysyä, mikä heitä motivoi, mikä heitä kiinnostaa? Mitä he haluavat tehdä aikana, jolloin “virallinen työvelvollisuus” on suoritettu ja he voivat keskittyä puhtaasti itseään kiinnostaviin asioihin omien aikataulujen ja halujen mukaan? Kun ihminen tekee sitä mitä häntä kiinnostaa, niin tämä näkyy myös lopputuloksessa.

Tätä kirjoittaessa minulle selvisi, että Suomessa on firma, joka rekrytoi eläkeläisiä (Opteam nestor). Tosin yrityksen internet-sivustolla kerrottiin, että työskenetelevät eläkeläiset eivät vaaranna nuorten työllistymistä. Sinänsä ironista, että sen lisäksi, että eläkeläisistä puhutaan yleensä kuluerinä niin he ovat myös “vaara” sille, että he vievät jonkun muun (nuoren) työpaikan. Opteamin lisäksi on monenmoista järjestö- ja vapaaehtoistoimintaa, joissa eläkeläiset ovat avuksi. Tieto vain on niin hajanaista, että helpompaa olisi, että intressikartoituksen jälkeen kerrottaisiin vaihtoehdoista ja kysyttäisiin mukaan toimintaan, joka ei ole perinteisessä mielessä työtä, vaan tekemistä talkoo-hengessä, hyödyksi olemista, sosiaalisia suhteita ja kuulumista jonnekin, arjen rytmittämistä. Kynnys lähteä mukaan toimintaan voi olla kova, kynnyksen alentaminen on kuitenkin sangen helppoa.

Yleensä innovaatiot nähdään nuorten synnyttäminä asioina. Eikö vuosikymmenten työkokemus tuo elämään viisautta, jota ei kannata heittää pois? Uskon, että moni eläkkeelle siiirtyvä jakaisi mielellään tietotaitoaan esimerkiksi mentorina, tai miten olisi “eläkeläisten innovaatiopaja”?  Sen sijaan, että puhuisimme eläkeiän nostamisesta, voisimme kysyä, millaisia suunnitelmia ihmisillä on eläkepäiville ja jos suunnitelmia ei ole, niin tarjota erilasia tekemisen ja kuulumisen mahdoillsuuksia, jossa jokainen halukas voi olla avuksi omien kykyjen ja voimavarojen mukaan.

Työ- ja elinkeinoministeriön tekemän tutkimuksen mukaan vuonna 2013 on noin 110 000 perusasteen varassa olevaa alle 30‐vuotiasta. Alle 30‐vuotiasta 55 000 on työttömänä ja näistä 33 000:lla ammatillisesti suuntautunut tutkinto. Noin 40 000 alle 30‐vuotiasta jää kokonaan työn ja koulutuksen ulkopuolelle. Vuositasolla nuorten syrjäytymisestä aiheutuu yhteiskunnalle 300 miljoonan euron lasku.

Yhtenä osana hallitusohjelmaan on kirjattu Nuorten yhteiskuntatakuu. Sen tavoitteena on nuorten työllisyyden edistäminen ja syrjäytymisen ehkäisy. Nuorisotakuun tavoitteena on luoda realistiset mahdollisuudet suorittaa perusasteen jälkeinen tutkinto ja työllistyä ja kiinnitetään huomiota siihen, että nuoret eivät jää liian pitkäksi ajaksi ilman minkäänlaista aktiivista toimintaa. Nuorisotakuu tarkoittaa sitä, että jokaiselle alle 25-vuotiaalle nuorelle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle tarjotaan työ-, työkokeilu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikka kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi joutumisesta. Lisäksi jokaiselle peruskoulun päättäneelle taataan koulutuspaikka lukioissa, ammatillisissa oppilaitoksissa, oppisopimuksessa, työpajassa, kuntoutuksessa tai muulla tavoin.

Vuonna 2013 LähiTapiola panostaa erityisesti nuorisotakuun toteutumiseen ja edistää tällä tavoin nuorten taloudellista osaamista ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Tavoitteena on, että jokaisessa alueyhtiössä on nuorille useita kesätyö- ja harjoittelupaikkoja. Nuorten työllistymiskynnystä alennetaan esimerkiksi palkkatuella. Paikallisuus antaa alueyhtiölle myös mahdollisuuden työllistää nuori alueyhtiön yhteistyökumppanille tai hyväntekeväisyysjärjestölle. Tavoitteena on myös sitoa tulevaisuuden työvoima paremmin alueelle ja vähentää muuttoliikettä paikkakunnalta.

Nuorisotakuun toteutumiseksi tarvitaan ennakkoluulottomia toimintatapamuutoksia ja yhteisvastuuta, sillä nuorten yhteiskuntatakuu perustuu viranomaisten, elinkeinoelämän sekä järjestöjen yhteistyöhön, jossa nuoret itse ovat aktiivisia toimijoita ja oman tulevaisuutensa rakentajia. Public-Private-People-Partnership –mallia eli Suomen mallia on toteutettu onnistuneesti muun muassa Uusien mahdollisuuksien tori –hankkeessa, joka on viiden suomalaisen kunnan (Huittinen, Kotka, Kuopio, Uusikaupunki ja Vantaa) työllistämishanke, pilotti, jossa tartutaan 17-24 –vuotiaiden nuorten työttömyyteen. Uusien mahdollisuuksien tori -työllistämishanke toteutettiin yhteistyössä pilottipaikkakunnilla toimivien yritysten, nuorisojärjestöjen, kuntien johdon sekä TE-toimistojen kanssa. Esimerkiksi Huittinen puolitti nuorisotyöttömyyden muutamassa kuukaudessa yhteistyössä paikkakunnan yritysten kanssa. Uusien mahdollisuuksien toria varten ei palkattu ulkoa tai sisältä tuotua projektipäällikköä, joukkue koottiin kaupungin omasta henkilökunnasta ja mukaan pyydettiin myös TE-toimiston johtaja.

Työ- ja elinkeinoministeriön Tuija Oivo painottaa uudenlaisien yhteyksien tärkeyttä: — Kyllä Suomen mallin menestystekijät on rakennettava tämänkaltaiseen partnership-ajatteluun. Ihan jo siksi, että kun meidän on samanaikaisesti tunnustettava julkisen talouden mahdollisuudet ja mitoitettava ne reaalipohjalle, meillä ei ole kovinkaan paljon muita vaihtoehtoja kuin miettiä uudella tavalla. Se koskee varmasti paljon muutakin kuin näitä nuorten kysymyksiä. Se koskee koko tapaa tehdä politiikkaa. Tuija Oivo toimii hallitusohjelmaan sisältyvän nuorten yhteiskuntatakuuta kehittävän työryhmän puheenjohtajana. Nuorten yhteiskuntatakuun tavoitteet ovat Tuija Oivon mukaan pitkälti samansuuntaisia kuin Uusien mahdollisuuksien torin ja ne tukevat toisiaan.

Suomalaiset sijoittuvat jatkuvasti erilaisten kansainvälisten hyvinvointivertailujen kärkikastiin. Suurella osalla väestöä menee historiallisesti tarkasteluna todella hyvin. On koulutusta, hyvät sosiaaliset verkostot ja rahaa millä mällätä. Suomessa on kuitenkin kasvava vähemmistö, jolle hyvinvointi on vain haave. Mikäli siis on siinä kunnossa että jaksaa haaveilla. Poikkeuksellisen voimakas eriarvoistumiskehitys ei aseta haastetta pelkästään pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle vaan myös kaikille muille yhteiskunnan sektoreille ja toimijoille.

Yksi viime vuosien keskeisimmistä huono-osaisuuteen liittyvistä puheenaiheista on ollut niin sanottu nuorten syrjäytyminen. On selvää että siihen liittyvät ilmiöt kuten kasvava nuorisotyöttömyys eivät ole vain julkisen sektorin ongelmia. Selvää on myös se, ettei julkinen sektori kykene yksin ratkaisemaan tämänkaltaisia ongelmia. Hölmöä olisi myös kään odottaa ihmelääkettä yksityiseltä tai kolmannelta sektorilta. Tarvitaan nykyistä joustavampaa yhteispeliä yhteisen päämäärän – hyvinvoivan yhteiskunnan – saavuttamiseksi ja jaetun arvon tuottamiseksi.

Mitä sektorien yhteisellä temmellyskentällä sitten pitäisi tapahtua, jotta nuorten eriarvoistumiskehitys saataisiin katkaistua? Jos kysymykseen olisi olemassa yksi patenttiratkaisu, olisi se todennäköisesti jo toteutettu. Kyse on kaikkien sektoreiden elinvoimaisuutta tyhjiin imevästä ongelmasta. Ratkaisuja tarvitaan monia. Ratkaisijoita vielä useampia.

Takaisin kurssin aiheeseen. Jaetun arvon tuottamiseen. Julkisen sektorin ja busineksen uudenlaisiin symbiooseihin. Otetaan konkreettinen haaste ja jatketaan Hetan ja Sampon teemaa. Palataan siis yhteiskunnan perusrakenteita monessa maassa Suomeakin pahemmin nakertavaan nuorisotyöttömyyteen. Oiotaan mutkia hieman. Yksinkertaistettuna tavoitteen voisi määritellä siten, että työnantajat työllistäisivät nykyistä enemmän nuoria ja julkinen sektori loisi tälle paremmat puitteet erilaisten tukijärjestelmien ja kannustinmekanismien avulla. Kuulostaa helpolta. Ehkä siksi, että periaatteessa sen pitäisi olla helppoa. Mikä siis mättää?

Varsinkin heikoimmassa asemassa olevien nuorten kohdalla nykyiset julkiset tuet ja kannustimet eivät valitettavan usein – no – tue tai kannusta. Kelan tutkimusprofessori Hiilamo heitti pääsiäisen alla mielenkiintoisen idean. Hiilamon mukaan pitkäaikainen toimeentulotuki tulisi poistaa lapsettomilta alle 25-vuotiailta. Passivoivan toimeentulotuen sijaan Hiilamo maksaisi työmarkkinatukea suoraan työnantajalle sektoriin katsomatta. Tämä olisi sekä inhimillisesti että taloudellisesti kannattava yhteiskunnan arkkitehtuurinen uudistus, joka osaltaan helpottaisi jaetun arvon tuottamista. Tämänkaltaiset rakenteelliset muutokset olisivat varsin tervetulleita tilanteessa, jossa toimeentulotuen käsite tarkoittaa pelkästään rahaa.

Olemme Master Classin puitteissa lähestyneet hyvän yhteiskunnan elementtejä monesta eri näkökulmasta. Pidän tärkeänä, että hyvinvoinnin kehittämistä tarkastellaan kokonaisuutena, jossa tarve, julkiset ja yksityiset palvelut ja rahoitusmallit kohtaavat. Tarve, siis asiakkaan näkökulma, on mielestäni kuitenkin sen verran tärkeä elementti tässä kokonaisuudessa, että haluan lähestyä sitä tässä hieman tarkemmin. Asiakkaalla tarkoitan tässä yksilöä, kansalaista ja/tai kuluttajaa – siis häntä, jota varten hyvää yhteiskuntaa rakennetaan.

Uskon, että lähestymällä tutkimusongelmiamme asiakkaan näkökulmasta voimme löytää yhteisen keskustelupohjan kaikille niille eri tulokulmille, joita pohdinnoissamme on jo ollut mukana. Yhteiskuntatieteilijän, kauppatieteilijän ja vaikkapa finanssilaitoksen kehitysvastaavan näkökulmasta katsottuna Master Class -haasteemme voivat näyttäytyä yhteiskunnan tasolla jossain määrin erilaisina, mutta jos lähdemmekin keskustelussamme liikkeelle asiakkaasta, siis yksilöstä ja hänen tarpeistaan, niin uskon, että pääsemme paljon lähemmäksi toisiamme kommunikoinnissa ja yhteisen ymmärryksen rakentamisessa.

Mitä asiakkaat haluavat –  ja onko sillä väliä?

Tiedämmekö oikeasti, mitä yksilöt, kansalaiset, haluavat? Tiedämmekö, millaisia esimerkiksi ikääntyvien palvelut olisivat, jos asiakkaat saisivat itse päättää? Tiedämmekö, millaisia ovat eri sukupolvien näkemykset omasta palvelutarpeestaan? Tiedämmekö, miten tarpeet ja välttämättömien palveluiden vaateet kasvavat ja muuttuvat eri ikäryhmissä?

Kansalaiset ovat entistä vaativampia, valistuneempia ja tottuneempia palveluiden käyttäjiä. He tulevat edellyttämään aiempaa yksilöllisempiä, laadukkaampia ja ajallisesti osuvampia palveluita. Emme voi sulkea silmiämme tältä, vaan asiakasnäkökulma on mahdollisimman varhaisessa vaiheessa yhdistettävä keskusteluun palveluiden tuottamisen realiteeteista. Tämä pakottaa tarkastelemaan myös palvelurakennetta aivan uusilla, innovatiivisilla tavoilla ja miettimään, voimmeko tuottaa aidosti asiakasta ymmärtäviä, responsiivisia palveluita yhteiskunnan haasteista huolimatta. Asiakasymmärryksen lisäämisen kautta voimme rakentaa pohjaa sellaiselle yhteiskunnalle, jossa toimijat ymmärtävät asiakkaiden tarpeita jo ennen kuin asiakas itse vielä ymmärtää niitä tarvitsevansa ja jossa asiakkaan palvelutarvetta voidaan ennakoida ja palveluita muokata asiakkaan tarpeen mukaan.

Mitä asiakkaat ovat valmiita panostamaan – ja miten saamme sen selville?

Tiedämmekö riittävästi, miten paljon yksilöt voisivat olla valmiita panostamaan? Yhteiskunnallinen hoivalupaus, tai tarkemmin sanottuna sen puute, on esimerkki siitä vaikeudesta, jonka omaa tulevaisuuttaan pohtiva yksilö kohtaa. Tällä hetkellä vanhusten hoivapalveluiden taso vaihtelee paljon eri kuntien välillä eikä kukaan ole määritellyt, millaista hoivaa julkinen sektori sitoutuu rahoittamaan ja tuottamaan myös pitkällä aikavälillä. Kun hoivalupaus puuttuu, niin yksilön on mahdotonta tehdä etukäteen arvioita siitä, onko tämä hänen näkökulmastaan riittävä taso ja miten paljon hänen pitäisi itse varautua saavuttaakseen haluamansa palvelutason. Tämä luonnollisesti heikentää yksilön mahdollisuuksia ja motivaatiota varautua itse oman vanhuutensa turvaamiseen. Tarvitsemme siis aktiivisia toimenpiteitä vastuunjaon selkiyttämiseksi, jotta voimme aidosti saada selville myös yksilötason panostusmahdollisuudet.

Keinoja asiakkaiden panostushalukkuuden ja tarpeiden selvittämiseen on olemassa, tutkimustietoa on kasvavassa määrin saatavilla ja esimerkiksi erilaisia kunnan, asukkaiden ja yritysten yhteiskehittämisen malleja on suomalaisissa kunnissa kokeiltukin. Tässäkin tärkeintä on asenne: ollaan kiinnostuneita ja halutaan kuulla ja kuunnella, mitä kansalaisilla on sanottavanaan – ja halutaan ymmärtää, että asiakas on hyvässä yhteiskunnassa aktiivinen toimija.

On olemassa sanonta “jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä.” Hyvinvointiyhteiskunnassa jokin tosiaan vaikuttaisi julkisen keskustelun ja aiheesta tuotettavien raporttien perusteella olevan vialla. Eriarvoisuus on kasvanut. Huono-osaisuus kasautuu sukupolvesta toiseen. Huoltosuhde heikkenee.

Usein keskustelut hyvinvointiyhteiskunnan nykyhetkestä menevät suoraan polttaviin ongelmiin, esimerkiksi nuorten syrjäytymiseen ja eriarvoistumiseen. Eduskunnassa pari viikkoa sitten järjestetyssä kestääkö hyvinvointiyhteiskunta -seminaarissa usempikin puhuja toi esiin sen, miten joka päivä kuusi alle 30-vuotiasta nuorta jää työkyvyttömyyseläkkeelle. Se on 2190 nuorta vuodessa. Esimerkiksi THL:n Eriarvoisuus elämänkulussa -sivustoon tutustumalla saa aavistuksen siitä, miten monisyisestä asiasta tällaisissa numeroissa on kysymys ja minkälaisia arvoja ja syvyyttä osallisuuden kokemuksen ja tulevaisuuden näköalojen tarjoaminen vaatii yhdessä toimivien palveluiden ja oikeiden tukien kanssa. Moni varmaan muistaa myös Helsingin Sanomissa viime syksynä julkaistun “Älä jää ostarille pyörimään” artikkelin, jossa näköalattomuuden ja syrjäytymisen aihetta käsiteltiin ansiokkaasti ja konkreettisesti.

Samaan aikaan hyvinvointiyhteiskunnan palvelut koskettavat edelleen erityisesti keskiluokkaa ja hyvätuloisia. Kuten Anneli Anttonen ja Jorma Sipilä kirjoittavat vuonna 2005 Tiede-lehdessä julkaistussa artikkelissaan “Jäikö hyvinvointi historiaan?”: “Kyse ei ole vain köyhien auttamisesta. Brittitutkijat ovat osoittaneet, että itse asiassa keski- ja hyvätuloiset kansalaiset hyötyvät sosiaalipolitiikasta eniten, sillä juuri he nauttivat kauimmin eläkkeitä, jotka ovat lisäksi suurimpia, sekä käyttävät eniten koulutus- ja terveyspalveluja.” (Artikkeliin kannattaa muuten tutustua niiden, jotka haluavat virkistää muistiaan siitä, miksi nykyisin tupataan puhumaan hyvinvointiyhteiskunnasta hyvinvointivaltion sijaan.)

Hyvinvointiyhteiskunnan haasteisiin kaivataan nyt meiltä osallistujilta konkreettisia kehitysehdotuksia. Jaetun arvon -ratkaisuja näkisin mielelläni nimenomaan esimerkiksi juuri nuorten työllistämiseen liittyen, kuten Sampo Varjonen merkinnässään ehdottaa. Ratkaisuehdotuksia hakiessamme kannattaa samalla muistaa Pauli Kettusen viime viikon seminaarissa esittämä erinomainen kysymys: “voiko hyvinvointivaltio kestää keinoja, joilla sitä pelastetaan?”