Pauli Kettunen esitti Rakenna kestävä hyvinvointi -seminaarin esitelmässään näkökulman, joka kannattaa ottaa vakavasti hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta pohdittaessa: kansallisella katseella on rajansa.
Hyvinvointiyhteiskunnan pelastaminen määritellään tavallisesti kansalliseksi tehtäväksi, jonka agendan sanelevat globaalin talouskilpailun realiteetit. Tällöin hyvinvointivaltiota muokataan professori Kettusen sanoin ”kilpailukykyvaltion tehtävien täyttämiseen” eli kilpailukykyisen ja houkuttelevan toimintaympäristön luomiseen erityisesti yrityksille.
Globaalin talouden trendit, kuten yritysten hakeutuminen halvan työvoiman ja kevyen verotuksen alueille, todella asettavat reunaehtoja nykyisten hyvinvointi-instituutioiden ylläpidolle Suomen kaltaisessa pienessä ja pitkälti vientituloista elävässä maassa. Instituutioiden uudistaminen kilpailukyvyn näkökulmasta esimerkiksi yritysverotusta keventämällä ja valtion toimintoja karsimalla ei kuitenkaan vastaa tämän hetken polttavimpiin globaaleihin ongelmiin. Ne koskevat yhden kansakunnan kestävän hyvinvoinnin sijaan koko ihmiskunnan kestävää tulevaisuutta tällä planeetalla.
Globaalisti tärkein kysymys ei ole, millainen markkinaympäristö valtion tulisi luoda rahoittaakseen hyvinvointi-instituutiot, vaan miten voidaan määritellä koko ihmiskunnan kannalta välttämättömät toiminnot, siirtää resursseja niiden toteuttamiseen ja luopua ekologisesti ja inhimillisesti kestämättömästä toiminnasta. Myös suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta hahmoteltaessa tälle näkökulmalle soisi keskeisen sijan.
Markkinaperusteisesta arvosta yhteiskunnallisten hyötyjen ja kustannusten arviointiin
Pääosin julkisin varoin ylläpidettyjä hyvinvointi-instituutioita pidetään usein kustannuksina. Tässä ajattelussa yksityinen sektori tuottaa lisäarvoa, jota valtio ja kunnat voivat jakaa kansalaisille palveluiden ja tulonsiirtojen muodossa. Julkinen on alisteinen yksityiselle, koska ilman lisäarvoa ei ole myöskään jakovaraa. Ajattelutapa ei kuitenkaan huomioi julkisten hyödykkeiden tuottamaa vaikeasti mitattavaa lisäarvoa: elämänlaatua, sivistystä, turvallisuutta sekä luottamusta kanssaihmisiin ja omiin mahdollisuuksiin. Se ei pohdi myöskään markkinoilla tuotettujen hyödykkeiden hyötyjä tai kustannuksia yhteiskunnalle.
Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Robin Hahnel (jonka ajatuksia on Suomessa tehnyt tunnetuksi erityisesti Parecon Finland -yhdistys) on esittänyt, että hyödykkeiden tuotannosta tulisi päättää demokraattisesti ja niiden hinnat määritellä niiden yhteiskunnallisten kustannusten mukaan. Arvioon tulisivat mukaan esimerkiksi ympäristölle koituneet haitat ja käytetyt resurssit, jotka ovat pois muiden hyödykkeiden tuottamisesta. Tällainen kustannusarviointi on toki helpommin sanottu kuin tehty, mutta sen käytännön sovellukset veisivät meitä askelen lähemmäksi kestävää ja oikeudenmukaista taloutta.
Sosiologi Risto Alapuron mukaan Suomen poliittista kulttuuria on koko itsenäisyyden ajan leimannut tietty ulkoisiin välttämättömyyksiin sopeutumisen eetos. Tällaisesta ajattelusta olisi hyvä jo pyrkiä eroon. Hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisessa ei ole syytä alistua globaalien taloudellisten voimien sanelemaan konsensukseen. Sen sijaan tulisi pyrkiä luomaan täysin uusia käytäntöjä, joilla talouskasvun välttämättömyys ylitetään ja ihmiset saadaan työskentelemään tehokkaammin yhdessä määritettyjen tavoitteiden eteen. Tämä edellyttää melkoista moraalista käännettä: oman toiminnan hyötyjen ja haittojen arviointi ei enää voi rajoittua omaan lähiyhteisöön tai edes omaan kotimaahan, vaan mahdolliset vaikutukset on huomioitava maailmanlaajuisesti.