Aika helposti ihminen sortuu illuusioon siitä, että kehitys kehittyy ja asiat muuttuvat aina paremmaksi ja paremmaksi. Otan esimerkiksi lääketieteen opetuksen. Ennen opeteltiin kaiken maailman muistisääntöjä. Nythän meillä kaikki on entistä paremmin. On käytössä ihan rajattomat oppimisen keinot: netti, tietokannat, sähköiset kirjat ja 3D virtuaalitodellisuus. Kumma kyllä samaan aikaan kaikista lääketieteellisistä tiedekunnista kuuluu huonoja uutisia opiskelijoiden uupumuksesta, depressiosta ja välivuosista. Helsingin Sanomien yleisönosastollakin asiaa on puitu koko syksy. Teemaa käsitteli myös Risto Renkonen joulukuun viikon blogissaan.
Vuosi sitten lähes puolet meidän neljännestä vuosikurssista aikoi viettää välivuotta. Kun syytä kysyttiin, tavallisin vastaus on uupumus. Onneksi aika suuri osa keskustelujen jälkeen jätti välivuoden väliin. Minulle tuli tekemään syventäviä opintoja nuori, joka oli kurssinsa aktiivisimpia. Kuukauden ahertamisen jälkeen hän yhtäkkiä, sanaakaan sanomatta hävisi. Sattumalta törmäsin tähän opiskelijaan keskellä Haartmanin katua ja kysyin, mitä oikein tapahtui. ”Mä lopetin nukkumisen. Valvoin kaksi viikkoa. Oli pakko lopettaa”. Mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin? Ainakin olisi pitänyt olla läsnä enemmän ja kysyä yksinkertainen kysymys: ”Mites pyyhkii?”
Olisi todella helpottavaa sanoa tässä ja nyt, mistä opiskelijoiden uupumus syntyy. Ilmassa on kuitenkin liian monta palloa. Yksi on netti. Se on muuttanut nuorten tavan hankkia tietoa. Se on myös muuttanut monen nuoren vuorokausirytmin. Ollaan on line 24/7. Toinen on tiedon määrä. Se on toista kertaluokkaa kuin aiemmin. Lisäksi luotettavan lähteen löytäminen on tullut nettiaikakaudella entistä vaikeammaksi. Kolmas pallo on kehityksen kiihtyvä vauhti. Se näkyy lääketieteessä, biologiassa, teknologiassa – kaikkialla. Juuri opittu fakta on yhtä vanha kuin eilinen lehti – puhumattakaan oppikirjoista. Neljäs pallo on virtuaalinen maailma. Se tulee ovista ja ikkunoista. Tienraivaajana oli tietysti Hollywood. Sieltä se levisi peliteollisuuden kautta lopulta lääketieteellisiin tiedekuntiin. Nyt harjoitellaan tehohoitoa 3D laseilla virtuaalisairaalan virtuaalipotilailla.
Helsingissä virtuaalilääketieteen laboratorio avattiin vastikään entisen terveyskirjaston tiloihin. Tyypillistä että vuosikymmenessä kirjasto toisensa perään on muutettu tapahtumakeskukseksi tai kansalaisten olohuoneeksi. Viides, kuudes ja seitsemäs pallo… Miten monta palloa onkaan ilmassa? Onko vikaa meissä opettajissa, jotka emme ole hypänneet tarpeeksi pitkää digiloikkaa? Onko vikaa opiskelijoissa, jotka ovat ylisuorittajia? Elävät kuin sadan metrin sprintterit sen sijaan että hölkyttelisivät maratonia. Kuinka monta palloa jonkkaaja pystyy pitämään ilmassa – ja miten pitkään ennen kuin ne putoavat?
Diagnoosi on opiskelijan uupumus. Vaikka patogeneesi on aika huonosti tunnettu, hoitomahdollisuuksia löytyy tai ainakin oireita voidaan lievittää. Aloitetaan opettajasta. Kannattaisi ymmärtää kenelle (se lienee meillä selvä), miten ja mitä opettaa. Hyvä opettaja heittää itsensä tilanteeseen täysillä ja viekoittelee opiskelijat oppimaan. Se tarkoittaa myös vastausta opiskelijan lausumattomaan kysymykseen. MIKSI minun, tulevan lääkärin tai erityisesti hammaslääkärin pitää osata vasemman munuaisen erilaistuminen? Miksi minun pitää tietää, minkä niminen seitsemäs aivohermo on? Miksi minun pitää ymmärtää, miten mikro-RNA:n säätely toimii? Kliinisessä vaiheessa opettajan on helppoa motivoida kohta valmistuvaa opiskelijaa, koska kumpikin ymmärtää miksi aivoinfarktin liuotushoito on osattava. Vähintään yhtä tärkeää on liittää kliininen näkökulma biokemian, molekyylibiologian, anatomian ja fysiologian opetukseen. Ilman niiden luomaa perustaa pohja kliiniseltäkin opetukselta notkuu.
Jokunen aika sitten oli PBL-ryhmässäni poikkeuksellisen lahjakas nuori. Alleviivaan poikkeuksellista, koska tiedekunnan opiskelijat ovat järjestään erittäin lahjakkaita. Hän pystyi antamaan mistä tahansa molekyylibiologian tai biokemian aiheesta yksityiskohtia myöten täydellisen vastauksen. Kerran satuin kysymään häneltä: ”Mihin lääketieteessä tämä signaalitie liittyy?” Hups. Täysi hiljaisuus. Silloin ymmärsin, että olin opettajana täydellisesti epäonnistunut. Ei riitä että tietää miten kone toimii. Vasta sitten kun tietää, miksi se ei toimi, biokemiallisesta tiedosta on hyötyä tulevalle lääkärille. Sitä paitsi lääkärin olisi varmaan hyvä osata sekin, miten kone korjataan tai millä kammella käynnistetään. Kliinisen näkökulman pitää läpäistä lääketieteellisen tiedekunnan opetus ensimmäiseltä kurssilta viimeiseen.
Omassa kehitysbiologian opetuksessani jokaisen luennon lopussa on Mikä meni pieleen? -osa. Vaikka kehitysbiologian jakson nimi oli mielestäni hienosti Solusta yksilöksi, opiskelijat kutsuivat sitä Mikä meni pieleen? -kurssiksi. Olen noin 20 vuoden ajan vienyt kehitysbiologian jakson opiskelijat sikiöavaukseen. Vaikka aika monen naama on ollut vihertävän keltainen itse demonstraatiossa, uskon ja toivon että kokemus on lisännyt opiskelumotivaatiota. Lisäsimme vastikään Perimä ja kehitys -jaksolle oman kliinispatologisen kokouksen, jossa käydään läpi syöpäpotilaiden aitoja tarinoita. Väittäisin, että todellisuus syöpädiagnostiikan tästä päivästä ja molekyylibiologian merkityksestä avautuvat viimeistään näiden tarinoiden kautta. Yhä tarkempaa henkilökohtaiseen genomitietoon perustuvaa diagnostiikkaa ja hoitoa syöpäpotilaalle. Yhä tarkempaa sikiödiagnostiikkaa ja entistä parempaa perinnöllisyysneuvontaa vanhemmille. Oli aihe mikä tahansa, kannattaa sen kliininen ulottuvuus kaivaa esiin. Tai sitten tulisi kysyä rehellisesti, miksihän tälläkin vaivataan meidän opiskelijoita. Yksi hyväksi koettu tapa tukea opiskelijan motivaatiota perustieteiden lukemiseen on rekrytoida kliinikoita opettajiksi. Kirurgeja ei ole koskaan liikaa anatomian opetuksessa ja dissektiosalissa.
Opiskelijan uupumuksen Käypä hoito -ohje
Motivoi! Miksi asian ymmärtäminen on tärkeää juuri sinulle? Päästä liiat höyryt ulos ja kannusta vähentämään suorituspaineita. Muista maraton! Mene lähelle, keskustele ja ennen kaikkea kuuntele herkällä korvalla myös niitä, jotka eivät puhu. Meilahden mäellä tehdään loistavia elintensiirtoja, annetaan Euroopan parasta syöpähoitoa ja synnytetään maailman terveimmät ipanat. On kumma, että me emme muka saa opiskelijoiden ähkyä laukeamaan.
Hannu Sariola
hannu.sariola@helsinki.fi
Professori
PS. Ainakin vanhemman polven kollegat tunnistivat otsikon. Ritirampsun avulla opeteltiin kahtatoista aivohermoa. Opin sen vuonna 1974 ja on edelleen muistissa. Kannatti opiskella. Muistaako kukaan, kenen keksimä tämä monen lääkärisukupolven muistisääntö oli?
Läppärikielto muutamaksi viikoksi ?
Varadekaani Sariola kirjoitti elävästi medisiinareiden uupumisesta. Ällistyttävä tieto, että joka toinen opiskelija haaveili välivuodesta neljäntenä opiskeluvuotena. Välivuosi voi olla uupumisen merkki, mutta myös ajan ilmiö, sillä niitä pitävät, paitsi opiskelijat , myös vasta valmistuneet ylioppilaat . Työelämässä pitempää viihtyneet eivät pidä välivuosia, vaan vuorotteluvapaita. Vapaa-aika ja harrastukset ovat tärkeitä nykyihmiselle.
Johtuisko medisiinareiden ” burnout ” osin siitä, että heidät on ohjelmoitu nykyisen curriculumin mukaan jahtaamaan läppäreillään ” uutta tietoa ” 24/7- kaavalla. Kokematon medisiinari voi hyvinkin ahdistua Pubmed- maailmassa , sillä ” uutta tietoa” on rajattomasti tarjolla. Vaarallista ja turhaa touhua, sillä olennainen lääketieteellinen tieto ei vaihdu päivittäin, ei edes viidessä vuodessa. Sydän pumppaa verta, munuaiset erittävät kuona-aineita, maksa hajottaa ja rakentaa, raskaaksi tullut synnyttää, ja aivot ajattelevat ja tuntevat . Kannattaisiko kokeilla muutaman viikon läppärikieltoa , jolloin opiskelijat saisivat rauhassa keskittyä vanhoin, mutta aina ajankohtaisiin medisiinan perusasioihin. Unikin voi samalla parantua!