Isoveli valvomaan potilaiden lääkkeiden ottoa?

Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA antoi marraskuussa 2017 ensimmäisen kerran hyväksyntänsä digitaaliselle lääke-kojeyhdistelmälle, joka kykenee tarkasti seuraamaan potilaan lääketablettien ottoa (ks. Mullard A. Nat Rev Drug Discov 2017;16:818, Voelker R. JAMA 2018;319:14). Kyseessä on elektroniikkateollisuuden (Proteus Digital Health) ja lääkevalmistajan (Otsuka Pharmaceutical) yhteistyö, joka kohdistui skitsofrenian, kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja vaikean masennuksen hoitoon käytettävän aripipratsolin (Abilify®) muokkaamiseen. Lääketablettiin kiinnitetään 1 mm kokoinen magnesium- ja kuparikloridia sisältävä siru, joka jouduttuaan mahanesteen kanssa kosketukseen lähettää sähköisen signaalin kehon ulkopuoliseen sensoriin, joka puolestaan voidaan kiinnittää laastarilla potilaan ylävartaloon. Tuotteen nimeksi on annettu AbilifyMyCite®.

Sekä potilas että – hänen suostumuksellaan – häntä hoitava lääkäri tai jopa potilaan omaiset voivat AbilifyMyCite®-tablettien avulla seurata erittäin tarkasti lääkkeen potilaan käyttöä ja siten hänen hoitomyöntyvyyttään. Sensorin vastaanottamat tiedot on helposti siirrettävissä tietokoneeseen tai muihin älylaitteisiin. Ensi kokemusten perusteella mitään fyysisiä haittoja ei ole todettu. Tablettien sisältämät sirut poistuvat ruoansulatuskanavan kautta ulos luonnollista reittiä.

Tämä langattoman viestinnän tekniikkaan perustuva idea ei ole aivan uusi, ja kilpailijoitakin riittää. Esimerkiksi etectRx-niminen yhtiö kehittelee samantapaista sensoritekniikkaa opiaattien ja HIV-lääkkeiden oton seurantaan, ja Novartis puuhailee tiettävästi hyljinnänesto-, verenpaine-, lipidi- ja diabeteslääkkeiden kanssa. Ja onpa kehitteillä myös pillereistä absorboituvien ja metabolian jälkeen uloshengitykseen ohjautuvien merkkiaineiden detektioon perustuvia menetelmiä sekä älypuhelinsovelluksia, joissa laitteen kamera todentaa kasvojenpiirteiden muutoksen perusteella lääketablettien nielemisen! Mutta uutta siis nyt on kaupallisen luvan saaminen.

Mitä näin voidaan saavuttaa? Hoitomyöntyvyysongelmahan on sinänsä merkittävä: vakuuttavat kokemukset osoittavat potilaiden sitoutuvan huonosti pitkäaikaiseen – ja varsinkin ehkäisevään – lääkehoitoon, eivätkä psykiatriset sairaudet ole tästä poikkeus. Yhdysvalloissa huonon lääkehoitomyöntyvyyden arvioidaan aiheuttavan jopa 100-300 miljardin dollarin vuotuiset kustannukset, jotka heijastuvat esimerkiksi tarpeettomina sairaalahoitoina tai vältettävissä olevina kuolemina (Iuga A ja McGuire MJ. Risk Manag Healthc Policy 2014;7:35). Suomalaisten tutkimusten mukaan noin puolet masennusta tai kaksisuuntaista mielialahäiriötä potevista lopettaa oma-aloitteisesti lääkityksensä 6-18 kuukauden kuluessa sen aloittamisesta (ks. Oksanen J. Duodecim 2015;131:1437). Toisaalta esimerkiksi hypertension hoidossa huono hoitomyöntyvyys on merkittävimpiä syitä tämän sairauden hoidossa yleisesti koettaviin epäonnistumisiin. Vain harvoin hoitomyöntyvyyttä voidaan seurata lääkemittauksin, eikä reseptien toimittamisen seurantakaan anna luotettavaa kuvaa. Digitaalinen pilleri toisi ainakin teoriassa oivallisen mahdollisuuden tarkistaa potilaan huolellisuutta lääkkeen käytössä.

Kun kyseessä on potilaan muistiongelma, uuden teknologian voisi hyvinkin ajatella palvelevan sekä potilasta että lääkäriä. Aivan yhtä varmasti ei samaa voi sanoa silloin, kun villakoiran ydin on potilaan motivaation puute ja turhautuminen. Onkin korostettava, että käytettävissä ei toistaiseksi ole vielä ainuttakaan tieteellistä osoitusta siitä, että digitaaliset pillerit lisäävät jonkin sairauden hoidossa potilaan hoitomyöntyvyyttä.

Mutta kysyä sopii, onko psykoottisten sairauksien lääkehoito parhaiten soveltuva pilottialue tällaiselle sovellukselle. On hyvinkin mahdollista, että paranoidinen potilas kokee ”elektronisen valvonnan” uhkaavana ja pelottavana, erityisesti jos harhat muutenkin kuuluvat taudinkuvaan.

Vielä on paljon matkaa kuljettavana, ennen kuin digitaalinen pilleri on kliinisessä rutiinissa, jos sitten milloinkaan. Sen parhaimmat sovellusalueet – muistihäiriöiden ohella – saattaisivat löytyä sellaisten infektioiden hoidossa, joissa lääkityksen perille menosta täytyy kantaa aivan erityistä huolta; tällaisia ovat esimerkiksi tuberkuloosi, C-hepatiitti ja HI-virusinfektio. Toinen otollinen sovellusalue olisivat kliiniset lääketutkimukset, joissa potilaiden hoitomyöntyvyys aina aiheuttaa merkittävän virhelähteen. Yksi olennainen kysymys on keksinnön käytön aiheuttama lisäkustannus. Proteus Digital Health väittää, ettei digitaalinen sensori lisää tablettien käytön kustannuksia, mutta ei perustele väitettään yksityiskohtaisesti.

Digitaaliset lääketabletit ovat yksi lisäesimerkki siitä, että medisiinassa lopulta edetään kohti kaikkea, mitä on mahdollista tehdä uuden teknologian myötä. Digipillerien olennaiseksi kysymykseksi nousee, millainen sopimus saadun datan käytöstä on tehtävä potilaan ja lääkärin välillä. Teknomedisiinan maailmassakin potilas-lääkärisuhteen tulee pysyä kunniassaan.

Kimmo Kontula
Sisätautiopin emeritusprofessori, HY ja HYKS
kimmo.kontula@hus.fi