Viime vuoden puolella satuin lukemaan haastattelun, jossa ennustettiin perinteisten laajojen yliopistotutkintojen menettävän merkityksensä lähitulevaisuudessa. Syynä tähän oli haastatellun konsultin mukaan se, että tutkimustulokset ovat tänä päivänä yhä useammin kaikkien saatavissa internetin kautta eikä pitkää koulutusta olisi sen vuoksi tarvetta käydä; tietohan on heti saatavilla eikä sitä enää ole tarvetta päntätä lukemalla. Valitettavasti en muista lähdettä kyseiselle haastattelulle, mutta kollegoiden kanssa käydyn lounaskeskustelun perusteella kyseinen käsitys on levinnyt laajemmallekin yhteiskunnassa ja jopa poliittisten päättäjien keskuuteen. Kyse ei ole siis vain ilmastodenialistien tai uskomushoitojen ja kreationismin kannattajien edustamasta näkemyksestä.
Jälkimmäiselle, valtavirtatieteeseen kriittisesti suhtautuvalle ihmisryhmälle on tunnetusti tyypillistä kerätä internetistä kaikki mahdolliset, omia näkemyksiä tukevat yksittäiset tietopalaset ja suhtautua skeptisesti ”teorioihin”. Taustalla lienee erityisesti ammatillisesti orientoituneessa koulutuksessa olevasta käytännön ja teorian vastakkainasettelusta. Tieteessä kuitenkin käytäntö kietoutuu tiukasti teorian ympärille. Tieteessä ei ole kyse nippelitietojen löytämisestä, vaan teorioiden luomisesta empiirisen tiedon pohjalta ja niiden testaamisesta kokeiden avulla.
Teorioiden hieno puoli on siinä, että niiden perusteella on mahdollista ennustaa uusia faktoja eikä kaikkea ole erikseen tarve testata kokeellisesti. Teorioiden perusteella voimme luottaa, että maailma toimii odotusten mukaisesti eikä vaikkapa painovoima katoa yllättäen Ruotsin puolella. Yliopistokoulutus ei perustu – tai sen ei ainakaan pitäisi perustua – faktojen ulkoa opetteluun, vaan keskeistä on ymmärtää, miten teorioita luodaan, testataan ja sovelletaan. Tämä ei selviä hakemalla yksittäisiä tutkimustuloksia netistä, vaan osallistumalla itse tieteelliseen toimintaan soveltamalla ja testaamalla opittuja teorioita, ja kasvamalla osaksi akateemista kulttuuria, johon kuuluu myös vastaaminen rationaalisiin vasta-argumentteihin.
Ilman teorioita yksittäiset tietopalaset saattavat vaikuttaa ristiriitaisilta; syvällisempi teoreettinen ymmärrys usein saa palaset loksahtelemaan paikoilleen. Mitä monimutkaisempi ilmiö, sitä ristiriitaisemmalta se usein näyttää pelkkiä yksittäisiä ilmiötä tarkastellessa.
Tällaisen fragmentoituneen, ei-teoreettisen tietokäsityksen nousuun lienee vaikuttanut viime aikoina osaltaan se tiedeuutisoinnin malli, jota monet tiedotusvälineet ovat alkaneet noudattaa. Esimerkiksi psykologian alan tutkimuksia käsitellään usein yksittäisinä, lukijan näkökulmasta mielenkiintoisina tai yllättävinä tuloksina, ilman tulosten ympärillä tapahtuvaa teoreettista keskustelua. Mitä erikoisempi tulos, sitä varmemmin se saa julkisuutta, mikä on yhä useammin myös tieteentekijän urakehityksen kannalta välttämätöntä. Lehdissä usein referoidaan yliopistojen lehdistötiedotteita, jotka nekin usein antavat ymmärtää, että yksittäisellä tutkimuksella on nyt ratkaistu vuosikymmeniä arvoituksena ollut ilmiö. Yksittäiset tutkimustulokset ovat helposti ristiriidassa keskenään ja tiedotusvälineiden seuraaja voi syystäkin ihmetellä voiko mihinkään enää luottaa.
Blogitekstin aiheeseen liittyen, valmistellessani tietoisuutta ja päätöksentekoa käsittelevää väitöskirjaani tutuiksi tulivat esimerkiksi hollantilaisen Ap Dijksterhuisin kokeet tiedostamattomasta ajattelusta. Dijksterhuis (2004) sai paljon julkisuutta viime vuosikymmenellä päätöksentekokokeillaan, jotka ensinäkemältä vaikuttivat yllättäviltä ja arkiajattelun vastaisilta. Näissä kokeissa muutaman minuutin häiriö osoittautui päätöksenteon kannalta paremmaksi kuin se, että yksilö käyttää saman ajan harkintaan.
Kokeissa osallistujia pyydettiin tekemään valinta neljän vaihtoehdon välillä. Osallistujille esitettiin yksitellen kokeesta riippuen 12-16 ominaisuutta kustakin vaihtoehdosta, jonka jälkeen nämä koeryhmästä riippuen joko ratkoivat anagrammeja muutaman minuutin ajan tai käyttivät saman ajan pohdiskellen vaihtoehtojen paremmuutta. Tulos oli, että anagrammeja ominaisuuksien esittämisen ja varsinaisen päätöksen välissä ratkoneet osallistujat pystyivät paremmin valitsemaan parhaimmat vaihtoehdon.
Tutkimustulos julkisoitiin laajasti myös kansantajuisessa mediassa, otsikkona tyypillisesti: ”on parempi nukkua yön yli kuin harkita”. Jopa Dijksterhuisin artikkelinsa johdanto-osassa esittämä arvio tiedostamattoman ajattelun kapasiteetista (11 200 000 bittiä sekunnissa) on omalaatuisena yksityiskohtana levinnyt esimerkiksi johtamistaito-oppaisiin, eikä suoraan alkuperäisestä artikkelista, vaan jopa kolmannen käden siteerauksena, vaikkei kyseiselle arviolle edes esitetty lähdettä (mikä sisänsä on erikoista Journal of Personality and Social Psychologyn kaltaisessa huippulehdessä).
Se mikä jäi uutisoimatta, olivat kokeiden lukuisat epäonnistuneet replikaatiot (esim. Nieuwenstein, 2012). Lisäksi Dijksterhuisin kuvailema älykäs tiedostamaton ajattelu ei sopinut vallitseviin käsityksiin niin päätöksenteosta kuin tietoisuudestakaan: tietoisen päätöksentekoprosessin puute on perinteisesti liitetty intuitioon, joka ajatellaan olevan nopea tunnistus- tai assosiaatioilmiö (Kahneman & Klein, 2009), ei alitajunnassa tapahtuvaa tietoisen ajattelun kaltaista älykästä informaation käsittelyä.
Toinen ongelma oli se, että Dijksterhuis veti yhtäläisyysmerkit tarkkaavaisuuden suuntautumisen ja tietoisuuden välille, vaikka tietoisuustutkimuksen alueella nämä nähdään erillisinä ilmiöinä (Dehaene, Charles, King, & Marti, 2014). Suhtautuminen Dijksterhuisin ja kollegoiden teoriaan on ollut ristiriitaista alusta alkaen ja paradigmaa on kritisoitu voimakkaasti.
Myöhemmät kokeet ovat kuitenkin osoittaneet, että Dijksterhuis mahdollisesti löysi aivan todellisen psykologisen ilmiön; se vain ei ollut aivan sellainen kuin miltä yksittäisen kokeen perusteella vaikutti. Kokeiden replikaatiot koeparametreja vaihtelemalla osoittivat, että replikaatio-ongelmat liittyivät esimerkiksi tapaan, jolla eri vaihtoehtojen ominaisuudet esitettiin: Esitettiinkö kerralla kaikki yhtä vaihtoehtoa koskevat ominaisuudet, kaikki vaihtoehdot yhden ominaisuuden suhteen vai kaikki tieto sekaisin satunnaisessa järjestyksessä (Strick, Dijksterhuis, Bos, & Baaren, 2011). Toisissa kokeissa huomattiin, että myös liian vaikea häirintätehtävä kadotti koko Dijksterhuisin löytämän ilmiön.
”Tiedostamaton ajattelu”, ainakin sellaisena kuin se Dijksterhuisin teoriassa määriteltiin, ei ollutkaan tietoisesta ajattelusta riippumatonta alitajuista toimintaa, vaan hyvinkin riippuvaista siitä, mitä koehenkilö sattui häirintätehtävän aikana tekemään. Jos häirintätehtävässä esimerkiksi joutui keskittymään yksityiskohtiin kokonaisuuksien sijasta, ilmiö katosi.
Marlene Abadie kollegoineen (Abadie, Waroquier, & Terrier, 2013) esitti myöhemmin, että Dijksterhuisin löytämä ilmiö on pikemminkin muistin toimintaan kuin ajatteluun tai päätöksentekoon liittyvä ilmiö, mikä selittäisi sen riippuvuuden erilaisista esitystavoista ja häirintätehtävistä: nämä muuttujat vaikuttavat siihen kuinka hyvin tieto vaihtoehdoista jää pitkäkestoiseen muistiin. Parempi päätöksenteko Dijksterhuisin kokeissa ja onnistuneissa replikaatioissa ei mahdollisesti perustukaan ”alitajunnassa” tapahtuvaan ajatteluun häirintätehtävän aikana, vaan kyseessä näyttäisi olevan kyse siitä, että pitkäkestoisessa muistissa säilytetään muistettavista asioista yksityiskohtien sijaan merkitykselliset pääkohdat (Reyna, 2012). Häirintätehtävän jälkeen koehenkilöt ovat unohtaneet tehtävän yksityiskohdat ja tukeutuvat siksi päätöksissään pitkäkestoiseen muistiin ja siellä oleviin muistijälkiin, joissa on laskettu yhteen yhteen vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet. Tietoisen harkinnan kohdalla taas koehenkilöt yrittävät löytää parhaimman vaihtoehdon vertailemalla yksityiskohtia, jotka ovat vielä mielessä, mikä ei työmuistin rajoitetun koon vuoksi toimi tehtävässä kovin hyvin.
Omalta osaltaan Dijksterhuis tuli osoittaneeksi, että monimutkaisina pidetyt kognitiiviset toiminnot (kuten vaikkapa päätöksenteko) voivatkin perustua melko yksinkertaisiin prosesseihin; näkemys joka ei itse asiassa ole kovin uusi (esim. Gigerenzer, Todd, & the ABC Research Group, 1999).
Halusin ottaa Dijksterhuisin tiedostamattoman ajattelun teorian koska se kuvaa toisaalta tieteellisen tiedon kumuloitumisen tapaa ja toisaalta sitä, miten yksittäiset koetulokset ovat aina erityistapauksia. Kokeellinen psykologia tapahtuu laboratorioissa, kontrolloiduissa olosuhteissa. Valitut koeparametrit ovat usein ratkaisevan tärkeitä tutkittavan ilmiön kannalta ja niiden pienet muutokset saattavat muuttaa ilmiön joskus päinvastaisiksi. Yksittäisen kokeen merkitys sellaisenaan, ilman teoreettista kontekstia ei eroa arkipäivän anekdooteista tämän vuoksi.
Kokeiden tulokset kertovat usein hyvin vähän siitä, miten ihmisten tulisi toimia todellisessa maailmassa, eikä se myöskään ole kokeiden tarkoitus. Kokeita tehdään teorioiden testaamiseksi ja jotta teorioilla olisi relevanssia laboratorion ulkopuolella, tarvitaan yleensä myös enemmän tai vähemmän soveltavaa tutkimusta ja kehitystyötä. Laboratoriossa löydetty ilmiö voi todellisuudessa olla ympäröivässä maailmassa täysin irrelevantti, esimerkiksi sen vuoksi, että laboratoriossa pyritään kontrolloimaan ja pitämään vakiona muut kuin tutkittavat muuttujat. Nämä kontrolloidut muuttujat saattavat kuitenkin olla usein paljon tärkeämpiä kuin ne joita tutkimuksessa olivat kiinnostuksen kohteena. Esimerkiksi Dijksterhuis (2004) kontrolloi kokeissaan tiedonhaun merkityksen päätöksenteossa esittämällä kaiken informaation kontrolloidussa ajassa, yksitellen ja satunnaisessa järjestyksessä. Päätöksentekotilanteet eivät todellisessa maailmassa juuri koskaan perustu tällä tavalla saatuun tietoon.
Todellista maailmaa koskevien oletusten pitäisi siis syntyä teorioiden, ei yksittäisten kokeiden perusteella. Tutkimuksen määrä on kasvanut eksponentiaalisesti vuosikymmenet ja tiedon määrä kasvaa valtavasti. Kasvun johdosta tiedon määrä kokonaisuudessaan toki lisääntyy, mutta samalla myös lisääntyvät koetulokset, jotka syystä tai toisesta ovat odottamattomia. Jonkin aikaisemman kokeen replikoimattomuus ei välttämättä ole syy ripotella tuhkaa hiuksiin, vaan se kertonee siitä, ettei tuloksena saatua ilmiötä tunneta riittävän hyvin. Yksittäisen yllättävän koetuloksen pitäisi olla vasta lähtökohta jatkotutkimuksille.
Nykymaailmassa olisikin entistäkin tärkeämpää pystyä arvioimaan tiedon luotettavuutta: johtuvatko odottamattomat tulokset siitä, että vallitseva teoria on todellakin väärä vai edustavatko tulokset jotain aikaisemmin tuntematonta teorian erityistapausta, onko tuloksessa kyse tilastollisesta satunnaisvaihtelusta, vai liikutaanko jossain akateemisen maailman marginaalialueilla ja tutkimus on yksinkertaisesti vain huonosti tehty? Kyky tällaisten arvioiden tekemiseen todennäköisesti vaatii laajaa koulutusta myös tulevaisuudessa.
Tuomas Leisti, tohtorikoulutettava
Psykologian ja logopedian osasto, Helsingin yliopisto
Lähteet
Abadie, M., Waroquier, L., & Terrier, P. (2013). Gist memory in the unconscious-thought effect. Psychological Science, 24, 1253–1259.
Dehaene, S., Charles, L., King, J.-R., & Marti, S. (2014). Toward a computational theory of conscious processing. Current Opinion in Neurobiology, 25, 76–84.
Dijksterhuis, A. (2004). Think different: The merits of unconscious thought in preference development and decision making. Journal of Personality and Social Psychology, 87, 586–597.
Gigerenzer, G., Todd, P. M., & the ABC Research Group. (1999). Simple Heuristics That Make US Smart.
Kahneman, D., & Klein, G. (2009). Conditions for intuitive expertise: a failure to disagree. The American Psychologist, 64, 515–526.
Nieuwenstein, M. (2012). The unconscious thought advantage: Further replication failures from a search for confirmatory evidence. Judgment and Decision Making, 7, 2012.
Reyna, V. F. (2012). A new intuitionism: Meaning, memory, and development in Fuzzy-Trace Theory. Judgment and Decision Making, 7, 332–359.
Strick, M., Dijksterhuis, A., Bos, M. W., & Baaren, R. Van. (2011). A meta-analysis on unconscious thought effects. Social Cognition, 29, 738–762.