“Learn what the rest of the world is like. The variety is worthwhile.”

Kansainvälisen kokemuksen tiedetään olevan tärkeää sekä eliittitutkijoiden menestykselle että tutkijan kotimaan ja kohdemaan tieteelle. Vuosina 1901 – 2016 Nobelin palkinnon voittajista 23 prosenttia teki palkintoon johtaneen työnsä ulkomailla. Mutta vaikuttaako kansainvälinen kokemus myös tavallisten tutkijoiden urakehitykseen?

Hiljattain julkistetussa retrospektiivisessä analyysissä (Petersen AM), jossa verrattiin ulkomailla käyneiden fyysikoiden tieteellisiä saavutuksia kotimaahan jääneiden tutkijoiden saavutuksiin, ensin mainitut saavuttivat enemmän siteerauksia (ns. citation impact), tutkivat laajempialaisia aiheita ja tekivät enemmän kansainvälistä yhteistyötä.  Keskimääräistä vähemmän siteeratut tutkijat hyötyivät eniten ulkomaisesta kokemuksesta.

Jos tuloksen voi yleistää muihin tieteenaloihin, myös meillä kahta uraa tekevillä tutkijalääkäreillä on mahdollisuus saada henkilökohtaisen kokemuksen lisäksi konkreettista ammatillista hyötyä ulkomaille muutosta.

“Learn what the rest of the world is like. The variety is worthwhile.” -Feynman RP

Tutkija on utelias ja sen vuoksi ajoittainen maiseman vaihto on luontevaa. Käytännössä kuitenkin tutkijan ulkomaille muutto on työlästä. Voin vain unelmoida yritysten ulkomaankomennuksista, joissa työnantaja huolehtii muuton, vuokraa asunnon ja auttaa muissakin käytännön asioissa. Nämä ovat kuitenkin pieniä asioita sen rinnalla, millainen rikkaus on saada asua uudessa kulttuurissa, parantaa kielitaitoaan, työskennellä monikulttuurisissa työyhteisöissä ja nähdä tiede uudesta näkökulmasta. Parhaimmillaan kokemuksen voi jakaa perheen kanssa – omalla kohdallani puolisoni on saanut arvokkaan kokemuksen anestesialääkärinä työskentelystä kanadalaisessa järjestelmässä ja neljä lastani ovat oppineet uuden kielen, kulttuurin, saaneet uusia ystäviä ja harrastuksia.

Ammatillinen puoli on ollut antoisaa ja olen saanut aivan uuden näkökulman translationaaliseen tieteeseen. Työskentelen sairaalan yhteyteen sijoittuvassa regeneratiivisen lääketieteen instituutissa, jossa pyritään edistämään ”from bench to bed” -ajattelua. Instituutilla on paljon ”core”-toimintoja ja hyvän rahoituksen sekä GMP-fasiliteettien ansiosta lupaavia hoitoja voidaan testataan samojen ryhmien toimesta faasi I – II kliinisissä tutkimuksissa omassa sairaalassa.

Yksistään huippuyliopiston ilmapiirille altistuminen, luentojen seuraaminen ja oman ryhmän kokousten seuraaminen on arvokas kokemus.

Moni suomalainen tutkija hakeutuu tekemään post-doc jaksoaan USA:n huippuyliopistoihin. Haastettelin kollegaani Vilhelmiina Parikkaa (post-doc Bostonin lastensairaala alkaen v. 2017), joka kertoi, että suurin anti on ollut nähdä, kuinka innostavaa ja isoa tutkimus voi olla. ”Ei niin, että ryhmät välttämättä olisivat isoja, mutta tutkimuskysymykset ovat rohkeita. Se kuuluu luennoilla täällä: jos lastenkirurgi pitää esitelmän Hirschprungin taudista, esitelmän lopuksi hän esittelee oman ryhmän uuden hoidon lupaavat tulokset. Eli ei näprätä pientä, vaan oikeasti viedään hoitoja eteenpäin”. Resurssit ovat hyvät: ”lastensairaala ei ole täällä vain sairaala, vaan sillä on kyljessään oma 12-kerroksinen tutkimusrakennus, joka on pelkästään labroille, ja paljon muutakin tutkimustilaa lähirakennuksissa”.

Huippuyliopistoissa kilpailu voi olla kovaa ja tavallinen 2-vuotinen post-doc jakso liian lyhyt saattamaan projekteja valmiiksi. Parhaimmillaan projekti on mahdollista viedä mukanaan kotimaahan ja perustaa sen ympärille oma tutkimusryhmä. Yksistään huippuyliopiston ilmapiirille altistuminen, luentojen seuraaminen ja oman ryhmän kokousten seuraaminen on arvokas kokemus.

Yksilön tasolla ulkomaankokemus on ollut pääsääntöisesti positiivinen kokemus, joka on ollut monesti myös tieteellisesti hedelmällinen ja edesauttanut yksilöiden myöhempää urakehitystä. Kysyin täkäläisiltä ulkomaalaisilta tutkijakollegoiltani, miten he ovat kokeneet muuton ulkomaille. Hiljattain Kanadaan tullut ranskalainen lääkärikollegani oli erityisen otettu uramahdollisuuksista, joita täkäläiset yliopistosairaalat tarjoavat tutkijalääkäreille ja kertoi pohtivansa kokonaan uusiksi tulevaisuudensuunnitelmiaan. Saksassa ja Belgiassa väitöskirjansa tehneet kollegani pitivät suurena etuna kotimaahansa nähden translationaalista näkökulmaa, englanninkielistä esiintymiskokemusta ja tutkimusryhmien hyvää rahoitusta.

Oma pomoni (prof. B. Thébaud, neonatologian erikoislääkäri) lähti aikoinaan Pariisista post-dociksi Kanadaan saadakseen keskittyä tieteeseen ja kerätäkseen työkokemusta Euroopan ulkopuolelta. Post-doc antoi hänen uralleen uuden suunnan ja opetti reseptin menestyneelle tutkimuksen ja kliinisen työn yhdistämiselle: hyvä mentor-suhde, tutkimukselle varattu riittävä aika, tutkimuslaitoksen toimiva infrastruktuuri ja varhaisen uravaiheen rahoitus. Päätös Kanadaan jäämisestä oli lopulta selvä, kun uusi kotimaa mahdollisti tämän yhdistelmän ja antoi parhaat eväät menestykseen.

Omassa klinikassani Helsingin lastensairaalassa on perinteisesti arvostettu ulkomaista tutkijakokemusta. Yliopiston lastentautien alan professoreista 10/11 ja kliinisistä opettajista 2/5 on ollut tutkijana ulkomailla. Sairaalan lastenlääkäreistä ei ole virallisia tilastoja, mutta nopeasti laskettuna vähintään 20 viranhaltijalla on ulkomaista tutkimuskokemusta.

Kysyin muutamalta jo pitkälle urallaan ehtineeltä kollegaltani heidän post-doc-kokemuksista (mm. UCSF/San Francisco, Harvard/Boston) ja vastaukset olivat todella positiivisia. Post-doc oli ollut avartavaa ja tutkimustyön kannalta hedelmällistä aikaa.  ”Kuumat” jutut kuuli bussissa ja laitosmeetingeissä ennen kuin ne julkaistiin Cellissä, Sciencessa ja Naturessa. Omia julkaisujakin oli tullut Natureen ja parhaimmillaan kollegani julkaisu oli päässyt Cell-lehden kanteen. Osa oli ollut pienemmissä tutkimusryhmissä, tutkimus kliinisempää ja jaksoon oli liittynyt mahdollisuus osallistua kliiniseen työhön.

Kaikille ulkomaan tutkimusjakso tarjosi mahdollisuuden työskennellä älykkäässä, motivoituneessa ja monikulttuurisessa työryhmässä. Tiiviin työyhteisön kautta syntyi verkostoja ja elämänkestäviä ystävyyssuhteita ja muistoja. Osa on perustanut Suomeen palatessaan oman tutkimusryhmän, osalla kokeellinen tutkimus vaihtunut kliiniseen, mutta monella tieteen tekeminen on klinikkavuosien lisääntyessä vähentynyt. Osa on päätynyt post-docin jälkeen jättämään tieteen ja keskittymään kliinisen työhön. Taustalla on voinut vaikuttaa se, että oman väitöskirjan ja post-doc-vaiheen tutkimusaihe on valittu ennen erikoisalaa eikä ole lopulta liittynyt omaan alaan.

Iso ongelma on ollut yliopistosairaalan tarjoamat vähäiset mahdollisuudet tutkimukseen kliinisen työn ohessa (https://blogs.helsinki.fi/med-viikonjuttu/2018/08/01/tutkijalaakarit-kokemuksia-kanadasta/).

Tutkimustiedon tuottaminen on yliopistosairaalan ydintoimintoja, mutta mikä voisi olla sopiva mittari arvioimaan yksittäisen ulkomailla käyneen tutkijalääkärin vaikuttavuutta klinikan toimintaan? Perinteinen mittari tutkijalle on julkaisujen määrä ja impakti, mutta tämän ohella pitkälle koulutettu ulkomailla työskennellyt tutkijalääkäri voi tuoda klinikkaan myös pehmeämpää vaikeammin mitattavaa sisältöä, kuten erilaisten näkökulmien ymmärtämistä, kansainvälisiä verkostoja, suoria konsultaatiolinjoja maailman huippuklinikoihin, monikulttuurisuuden kohtaamista, esiintymistaitoa.

Ammattimaisen koulutuksen post-doc-kausineen läpikäynyt tutkija pystyy myös tehokkaasti ja kriittisin silmin arvioimaan muiden tekemää tutkimusta ja tuomaan konkreettisia tieteeseen perustuvia toimintatapojen muutoksia klinikkaan.

Jo nyt voin sanoa, että oma post-doc aikani kuuluu monella tavalla elämäni merkittävimpiin ajanjaksoihin. Lopullisia saavutuksia ja merkitystä uralleni voin arvioida vasta vuosien päästä, mutta selvää on, että kokemus on antanut itseluottamusta, rohkeutta ja auttanut jäsentämään omia uratoiveitani. Omalta osaltani tulen jatkossa kannustamaan kollegoitani hakeutumaan rohkeasti ulkomaille töihin. Toivon, että suomalaiset yliopistosairaalat osaavat myös hyödyntää maksimaalisesti ulkomailta palaavien pitkälle koulutettujen tutkijoidensa osaamisprofiileja.

Maria Hurskainen
kirjoittaja on lastentautien erikoislääkäri ja tällä hetkellä post-doc tutkijana Ottawassa, Kanadassa.

Feynman Richard P. Surely You’re Joking, Mr Feynman!
Petersen A.M., Multiscale impact of researcher mobility. Journal of the Royal Society Interface. 01 Sept. 2018.

 

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *