Tunnettu runo maalailee kuvaa Suomen vartiomiehestä, jonka ”edessä Aasia, itä. Takana länttä ja Eurooppaa”. Uuno Kailaan vuonna 1931 ilmestyneen Uni ja Kuolema –kokoelman Rajalla-runo on tietysti ajalleen tyypillistä nationalistista nostatusta. Biologisessa mielessä Kailas kuitenkin osui tavallaan oikeaan, mutta hänen itään katsova vartiomiehensä seisoi väärässä paikassa: oikea raja oli ehkä parisensataa kilometriä hänen selkäpuolellaan.
Tuo biologinen raja kulkee nimittäin Suomen halki, Oulun eteläpuolelta Karjalan Kannakselle, ja sen eri puolilla asuu nykyäänkin kaksi kansaa, itä- ja länsisuomalaiset. Ilmiön olemassaolon jälkeen seuraavaksi hämmentävin seikka lienee se, että itä- ja länsisuomalaisten raja noudattelee Ruotsin ja Novgorodin vuonna 1323 sopimaa etupiirijakoa. Tämä Pähkinäsaaren rauhan rajalinja pompahti jälleen uutisotsikoihin loppuvuonna 2018. Tällä kertaa uutiskynnyksen ylitti KELAn tutkimusblogi, jossa kerrottiin, että terveysperustaisia etuuksia maksetaan selkeästi enemmän Itä- kuin Länsi-Suomeen (KELAn tutkimusblogi, myös YLEn uutinen ja HS:n uutinen) ja rajalinja kulkee tuossa jo 700 vuotta sitten kuvatussa paikassa.
Edellämainitut KELAn tilastot tietysti heijastelevat sairastelun määrää maan eri osissa ja THL:n julkaisemissa sairastavuuskartoissa Pähkinäsaaressa 1300-luvulla rajattu Suomen lounainen kolmannes erottuukin muuta maata terveempänä. Näin on seitsemän eri sairausryhmää niputtavassa sairastavuusindeksissä kuin yksittäisten sairausryhmienkin (kuten sepelvaltimotauti ja aivoverisuonitaudit) kohdalla. Mielenkiintoista – ja hiukan hämmentävää – on se että itäsuomalaiset näyttävät myös koheltavan enemmän, tapaturmaindeksin jakautuminen noudattelee samoja rajoja (THL:n sairastavuusindeksit).
Vastaavanlaisia eroja havaitaan myös monenlaisissa toimeentuloindekseissä, esim. työllisyysasteessa tai kuntien elinvoimaisuudessa (SK:n artikkeli).
Lääketieteellisissä ja populaatiogeneettisissä tutkimuksissa Suomen sisäinen jako on havaittu viimeisten vuosikymmenien aikana toistuvasti ja laajalla rintamalla: itä- ja länsisuomalaiset eroavat toisistaan niin suomalaisen tautiperimän monogeeneissä, Y-kromosomeissa, mitokondrioissa, laktaasigeeneissä, vierasaineiden (kuten lääkkeiden) metaboliaan vaikuttavissa CYP- ja ABCB1-geeneissä kuin koko genomin vertailuissakin. Tutkimuksia ja tutkijoita on lukuisia, eikä kaikkien ansioituneiden mainitseminen tässä yhteydessä ole mahdollista (lähdeviitteitä saa kirjoittajalta), mutta genominlaajuisista tutkimuksista voi nostaa esiin Sini Kermisen et al. vuonna 2016 julkaistun artikkelin tulokset (Kerminen et al. 2016, G3): suomalaisten perimän perimmäinen jakolinja kulkee edelleen Pähkinäsaaren rauhan rajaa pitkin, mutta myös paikallinen eristyneisyys on ollut suurta. Jälkimmäinen piirre on sen verran selkeä, että se näkyy jo proteiinimarkkereissa kuten prof. Harri Nevanlinnan viitisenkymmentä vuotta sitten suorittamat erinomaiset veritutkimukset osoittivat.
Paitsi erilaiset geneettiset markkerit, Pähkinäsaari rajaa myös monet aineelliset ja aineettomat kulttuuripiirteet itä- ja länsisuomalaisiin. Näistä voi saada käsityksen Suomen Kansankulttuurin kartastoista (1976 ja 1995, SKS). Esimerkeiksi poimittakoon vaikka auratyypit (auratyypit kartalla), makkarat (veri- vs. jauhomakkara), kokkojen polttamisen ajankohta (pääsiäinen/vappu/helluntai vs. juhannus) ja kansansävelmien duuri- ja mollivoittoisuus. Aihetta käsiteltiin laajasti Tiede-lehdessä vuonna 2015 (Tiede-lehden artikkeli).
Edellä kuvattu ei jätä paljoa epäselvyyttä siitä, että Pähkinäsaaren rauhan raja on merkittävä jakaja tänäkin päivänä. Edes suuri vispilä nimeltä 1900-luku ei tuota rajaa pystynyt sekoittamaan vaikka sen aikana noin neljäsataatuhatta karjalaista siirtyi lännemmäksi, väestö muutti maalta kaupunkeihin ja alkoi ylipäänsä liikkua enemmän.
Viimeaikaisissa lehtijutuissa se olennainen kysymys jää kuitenkin kysymättä: miten varhaiskeskiaikainen raja on voinut tuottaa tämäntasoisia eroja? Pähkinäsaaren rajan ja erojen välistä kausaliteettia ei mediassa suoraan mainita, mutta se tulee esiin rivien välissä. Kirjoittajat ovat ilmeisimmin olettaneet, että etupiirijako Ruotsin ja Novgorodin välillä on vaikuttanut Itä- ja Länsi-Suomen asutukseen eri tavoin, ja samalla myös kulttuuripiirteet ovat siirtyneet länteen lännestä ja itään idästä. Vajaa 700 vuotta (~30 sukupolvea) on evolutiivisesti lyhyt aika erojen kehittymiseen, mutta olennaisempi kysymys on: mikä on estänyt sekoittumisen? Rajan olisi pitänyt eristää Itä- ja Länsi-Suomi toisistaan tehokkaasti. Populaatiogenetiikan peukalosääntö on, että yksi migrantti sukupolvessa estää erilaistumisen (kunhan tuo onnistuu jatkamaan sukua uudessa ympäristössään). Maantieteellisiä esteitä liikkuvuudelle ei kuitenkaan Suomen sisällä ole, eikä poliittinen raja ole muuttoliikettä estänyt senkään vertaa. Ruotsin ja Novgorodin rajavartio- ja tullilaitos olivat 1300-luvulla varmaankin vielä sen verran hajallaan että rajalla ei ollut piikkilankaa eikä siellä kyselty passeja. Raja ei ole oikeastaan ollut raja siinä mielessä kuin me sen nykyään ymmärrämme, sen olemassaolosta oli ehkä hatara käsitys hoveissa mutta maastossa sitä ei huomannut (tätä on tutkinut mm. prof. Jukka Korpela Itä-Suomen yliopistosta).
Suomalaisten populaatiogeneettiset tutkimukset ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana tarjonneet eroille uskottavan selityksen. Pähkinäsaaren 1300-luvun rajalla tai 1500-luvun savolaismuutolla tuskin on kummallakaan ollut merkittävää vaikutusta geneettiseen ja kulttuurilliseen erilaistumiseen Itä- ja Länsi-Suomen välillä, vaan ilmiö on vanhempi. Paljon vanhempi.
Y-kromosomitutkimukset ovat osoittaneet, että uralilaisia N-tyypin Y-kromosomeja on enemmän Itä-Suomessa mutta skandinaavisia I-tyyppejä löytyy pääosin lännestä. Pienempiä, mutta mielenkiintoisempia eroja löytyy naislinjojen mitokondrio-genomeista (mt). Vaikka Suomessa havaittavien yksittäisten mt-tyyppien jakaumissa ei ole selkeitä itä/länsi -eroja, kahtiajako tulee esiin kun mitokondrio-DNA:t jaetaan maanviljelijä- ja metsästäjä-keräilijä –tyyppeihin; muinaisDNA-tutkimukset kun ovat osoittaneet, että Euroopan (Euraasian) paleoliittiset metsästäjä-keräilijät ja n. 8000 vuotta sitten Eurooppaan levinneet maanviljelijät ovat kantaneet erilaisia mt-tyyppejä. Länsi-Suomessa maanviljelystyypit ovat selkeästi yleisempiä kuin idässä. Metsästäjä-keräilijätyypin mitokondrioita on Itä-Suomessa enemmän, ja ylipäätään Suomessa ne ovat yleisempiä kuin muissa Euroopan maissa.
Suomalaisten DNA-muuntelun alueelliset erot selittyisivät näppärästi siten, että itäisempää perimää kantaneet metsästäjät ovat levittäytyneet varhain koko Suomen alueelle, mutta myöhemmin maahan levinnyt, läntistä perimää kantanut maanviljelyväestö asettui vain Suomen lounaiseen kolmannekseen. Suomen halki kulkeva raja olisi siis itse asiassa muinainen raja maanviljelijöiden ja metsästäjä-keräilijöiden välillä.
Kivikauden maanviljelijöiden muuttoa edemmäs koilliseen on todennäköisesti rajoittanut ympäristö l. viljelyolot: kasvukausi on Suomessa pisin lounaisrannikolla ja lyhenee kuljettaessa kohti koillista (https://ilmatieteenlaitos.fi/terminen-kasvukausi). Todennäköisesti maanviljelijöiden ei kannattanut levittää viljelyksiään Pähkinäsaaren rajaseudun koillispuolelle. Miksi lähteäkään: viljelykasvit eivät olleet olosuhteisiimme soveltuvia, työkalut olivat kehnoja ja tontteja vähälukuiselle maanviljelijäväestölle riitti kyllä Lounais-Suomessakin. Yhtenä mahdollisena maanviljelyksen ja karjanhoidon maahantuojana pidetään nuorakeraamista kulttuuria (Suomessa n. 3200 – 2600 eaa.) – ja kulttuuriin liittyvien esinelöytöjen pohjoisraja noudattelee – yllätys, yllätys – Pähkinäsaaren rauhan rajaa.
Useimmissa, ellei kaikissa muissa, Euroopan väestöissä nämä muinaiset rajalinjat ovat hävinneet jo aikaa sitten kun tehokkaasti lisääntyvä ja levittäytyvä maanviljelyväestö assimiloi alkuperäiset metsästäjät. Oma veikkaukseni on, että Suomessa ei näin tapahtunut Lounais-Suomea lukuun ottamatta luonnonolojen vuoksi; koilliseen kuljettaessa metsästys oli poikkeuksellisen vahvoilla. Kulttuuri- ja tapaerot yhdessä ympäristöolojen kanssa pitivät erilaistumista yllä. Hieman erilaiset perimät yhdessä elinkeinojen ja tapojen kanssa ovat vaikuttaneet sitten moniin asioihin, mm. terveyteen.
Edellä esitetyn mukaan Pähkinäsaaren rauhan raja ei siis ole tuottanut eroja, vaan se on erojen seuraus. Ruotsi ja Novgorod rauhansopimuksessaan siis tavallaan kuvasivat jo pitkään olemassa olleen ilmiön. Lienee melko turvallista olettaa, että kun Ruotsin lähti ulottamaan valtapiiriään Itämeren yli, oli kohteena ensisijaisesti tutunoloisten maanviljelysyhteisöjen asuinalueet. Niitä pystyi verottamaan. Rajan tuolla puolen oli sitten tuntemattomia villejä, jotka vielä liikkuivat kaiken aikaa – nehän joutivat Novgorodille.
On kiehtovaa kuinka historia elää meissä. Kivikautiset jakolinjat on otettava huomioon mm. lääketieteellisen genetiikan, farmakogenetiikan ja oikeusgenetiikan tutkimuksissa. Vaikka nykypäivän eroihin johtaneet syyt ovat varmasti monimutkaisia, muinaisuuden tapahtumat ovat vaikuttaneet terveyteemme ja toimeentuloomme tänä päivänä. Tätä menneisyyden otetta voi jokainen tuumia suunnitellessaan päiväohjelmaansa huhtikuun 14. päivänä tänä vuonna –äänestysaktiivisuus ja -käyttäytyminen kun Suomessa noudattelevat Pähkinäsaaren rauhan rajaa (Tilastokeskuksen kartta).
Jukka Palo
jukka.palo@helsinki.fi
Oikeusgenetiikan dosentti, HY / THL