Oikeusgeneetikko joutuu asettamaan lisäkysymyksiä otsikossa näkyvälle A. I. Arwidssonin tokaisulle.
Oikeusgeneettisissä tutkimuksissa, esim. rikospaikkatutkinnassa, tuotettujen DNA-tunnisteiden todistusvoima riippuu havaittujen DNA-muotojen yleisyydestä väestössä. Mitä harvinaisempi havaittu DNA-tunniste on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se sopii vain yhteen henkilöön. DNA-muotojen yleisyys väestössä on siis olennainen tieto oikeusgeneetikoille. Yleisyydet voidaan arvioida melko tarkasti muutaman sadan henkilön satunnaisotoksesta, mutta ”väestö” on paljon hankalampi rajata. Miten esimerkiksi määritellään ”suomalaiset”, ”ruotsalaiset” tai vaikkapa ”venäläiset”? Passin perusteella? Entä jos maan rajojen sisällä on suuria eritaustaisia väestöryhmiä (kuten Venäjällä ja Yhdysvalloissa) tai alueellisia eroja DNA-tyyppien yleisyydessä (kuten Suomessa)? Väestön määrittelyä onkin pohdittu paljon oikeusgenetiikan alan tutkimuksissa.
Tähän ongelmaan näytti kuitenkin löytyneen kansallinen ratkaisu viime kesänä: Helsingin Sanomien artikkeli 29.6.2019 (https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006157717.html) kertoi aivan sivumennen, että oli löydetty määritelmä suomalaisille! Tämä järisyttävä tulos ei kuitenkaan tullut tutkijoilta, vaan eräältä järjestöltä ja erään puolueen itseään ”etnonationalisteiksi” kutsuvalta siiveltä (ko. puolueen pj sen sijaan totesi, ettei kukaan pysty suomalaisuutta tyhjentävästi määrittelemään). Etnonationalistien määritelmä on kuitenkin mukavan selkeä: ”suomalainen kansa koostuu pääosin niiden ihmisryhmien jälkeläisistä, jotka muuttivat Suomeen esihistoriallisen aikana”. Tätä läpimurtoa kannattaa tutkiskella hieman tarkemmin. Saivarrella, kuten artikkelissa haastateltu puoluejohtaja totesi.
Määritelmän keskeinen elementti näyttäisi olevan aika, eli esihistorian ja historian raja. Suomessa esihistoriallisen ajan ajatellaan päättyneen ristiretkiaikana, suurin piirtein 1300-luvun alkupuolella. Väljästä aikamääreestä huolimatta määrityskaavalla kyllä näyttäisi pystyvän erottelemaan suomalaiset ”ulkomaalaisista” tai ”maahanmuuttajista”. Hiukan harmittavaa tässä määritysperusteessa mielestäni on kyllä se, että monet suomalaisiksi mielletyt palvelut ja tuotteet ovatkin nyt sitten ulkomaalaisia. Olen joskus vienyt tuliaisiksi sitä sinistä suklaata ja mainostanut sitä suomalaisena. Väärin meni, Fazer-suku tuli Suomeen 1843 Thurgausta Sveitsistä. Myös lasisten design-esineiden kanssa pitää ilmeisesti olla tästä lähtien huolellisempi – Iittalan perusti v. 1881 Ruotsista tullut P. M. Abrahamsson. Tässä rytäkässä suomalaisilta taitaa mennä mm. sellaiset tunnetut tuotteet kuin Juhla-Mokka (Paulig Suomeen Lyypekistä 1871), Hullut Päivät (Stockmann myöskin Lyypekistä 1852), Koff (Sinebrychoff-suku Suomeen 1700-luvun lopulla Moskovan läheltä Gavrilo Posadista) ja oranssit sakset (Fiskarsin perusti Suomeen 1620 Lyypekistä tullut Peter Thorwöste). Uskoisin, että etnonationalisteille on myös hiukan kiusallista se, että 1900-luvulla Suomea ja sen sotia johti joukko ei-suomalaisia maahanmuuttajia, muiden muassa Svinhufvud (suku Taalainmaalta v. 1720), Mannerheim (Saksasta 1700-luvun lopulla), Heinrichs (Ruotsista 1800-luvulla) ja Oesch (Sveitsistä 1800-luvulla). Tämä pistää miettimään, että onkohan nuo esihistorialliset juuret sittenkään niin hyvä suomalaisuuden rajanveto. Mutta perehdytään lisää.
Toiseksi suomalaisuuden kriteeriksi nostettiin genetiikka, joka on jo hieman moniselitteisempi kuin pelkkä maahantuloaika. Osviittaa ajatuksenjuoksusta saa toisesta samana päivänä julkaistusta Helsingin Sanomien artikkelista (https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006158171.html). Siinä (em. puolueen) nuorisopoliitikko korostaa geenien merkitystä etnisen suomalaisuuden määrittelyssä ja kertoo: ”Minähän olen tehnyt geenitestin, joka näyttää minun olevan 98,3 prosenttisesti suomalainen”.
Nyt pitää miettiä mitä tuo ”98,3-prosenttisesti suomalainen” tarkoittaa. Se on similariteettiarvo, joka kuvaa testatun henkilön perimän samankaltaisuutta tietojoukkoon, joka muodostuu suomalaisiksi määritettyjen henkilöiden DNA-tuloksista. Tämä firmakohtainen kansallinen vertailuotos ei välttämättä ole kovin suuri ja se on monella tapaa valikoitunut, esim. henkilöiden täytyy olla jotenkin linkittyneitä kyseiseen DNA-testipalveluun. Näytteet ja suomalaisuudelle asetetut kriteerit (esim. ”kolme sukupolvea samalla seudulla”) vaihtelevat firmojen välillä ja niin ollen myös vertailutietokannat eroavat.
Vaikka olettaisimme, että em. seikat eivät merkittävästi vaikuta samankaltaisuusprosentteihin, yhtä asiaa ei voi kiertää: aikaa. Vertailutietokannat kuvaavat nykysuomalaisia, yhtä kapeaa siivua pitkältä aikajanalta. Mitäpä jos suomalaisuuden määrittävä vertailuaineisto olisikin kerätty esim. 1800-luvulla? Tai 1300-luvulla? Näidenhän pitäisi olla suomalaisia sen ensimmäisen saapumisajankohta-kriteerin perusteella. Mikä olisi testatun henkilön perimän samankaltaisuusprosentti aikaisempien vuosisatojen suomalaisiin? Kysymykseen on mahdoton vastata, mutta on selvää, että vastaus olisi jotain muuta kuin ”98,3%”. Esimerkiksi pian julkaistava (Översti et al. 2019, Scientific Reports, painossa) muinaisen mitokondrio-DNA:n muuntelun kartoitus viittaa siihen, että vielä n. 1200-luvulla Suomen alueella eli ainakin kolme toisiinsa liiemmälti sekoittumatonta ryhmää. Mikä näistä on ollut niitä suomalaisia? Ei mikään ja kaikki – nykyisten suomalaisten perimä on sekoitus kaikkien näiden eri ryhmien (ja myöhemmin tulleiden ryhmien/yksilöiden) perimästä. Sekoittuminen on pitkä, osittain sattumanvarainen prosessi, ja ”suomalainen perimä” on muuttunut jatkuvasti läpi vuosisatojen. Näin ollen ”suomalaisuuden” määrittäminen tietyn firman pakastimeen 2010-luvulla kerätyistä näytteistä ei voi olla kovin yleispätevää.
Artikkelissa kerrottiin vielä, että toinen haastateltava oli vasta tilaamassa geenitestiä, mutta tiesi ennalta, että perimässä on skandinaavigeenejä ”mikä ei tee mitään, kun loppujen lopuksi pohjoismaiset kansat ovat hyvin läheisiä. Tai jos 1800-luvulta löytyy jotain toista valkoista eurooppalaista [geeniperimää], niin kyllä ne kuuluu porukkaan”. Läheiset geeniperimät kuulemma sulautuvat suomalaisiksi jo kahdessa sukupolvessa, mutta kaukaisempien kanssa menee satoja vuosia.
Tätäkään käsitystä ei populaatiogenetiikka oikein tue. Länsieurooppalaiset ovat geneettisesti melko samankaltaisia, mutta suomalaisia ei tähän ydinporukkaan oikein voi laskea. Lähempiä sukulaisia löytyisi kaukaa idästä. Skandinaavinen perimä ei taas ole mitenkään erityisen paljon lähempänä tai kauempana kuin esimerkiksi espanjalainen. Miksi skandinaavinen perimä sulautuisi suomalaiseen nopeammin kuin espanjalainen (tai mikään muukaan) perimä? Oma kysymyksensä on vielä se, että mitä käytännön merkitystä ”espanjalaisella” tai ”skandinaavisella” perimällä on – valtaosa muuntelusta on kuitenkin yksilöiden, ei väestöryhmien, välistä. Ja mikä perimän rooli ylipäätään on ihmisen elossa?
Ehkä kyse on kulttuurista ennemmin kuin geeneistä. Ruotsin vallan aika toi meille läntisen oikeusjärjestelmän ja paljon kulttuuria, jonka olemme osittain omaksuneet ”omiksemme” tai ”omankaltaiseksemme” ja sen vuoksi, jollain kummallisen vippauksella, myös heidän geenimuotonsa ovat hyväksytympiä kuin toiset, yhtä läheiset tai kaukaiset.
Selkeästikin etnonationalistien suomalaisuuskäsityksen taustalla on ajatus, että on olemassa ”puhtaita” kansoja; nämä Aabrahamin/Väinämöisen/ym. jälkeläiset ovat seikkailleet enemmän tai vähemmän keskenään läpi vuosisatojen. Genetiikka ei tätä tue. Carl Zimmer on käsitellyt aihetta Skeptical Inquirer-lehden (2019) artikkelissa, joka julkaistiin suomennettuna Tiede-lehden tuoreimmassa numerossa (11/2019). Zimmer toteaa: ”Jos siis haluat löytää ”puhtautta” syntyperästäsi, olet mahdottoman edessä”. Kannattaa pitää mielessä se yksinkertainen potenssilasku, että esihistoriallisen ajan lopussa (30 sukupolvea sitten) meillä jokaisella on ollut 1 073 741 824 esivanhempaa. Siis reilusti enemmän kuin maailmassa oli asukkaita tuona aikana – ja jokaisella meistä. Olemme kaikki sukua, mikä on itse asiassa aika hieno ajatus. Olisikohan minulle arpoutunut joku pienenpieni perimän fragmentti, jota on kantanut myös vaikkapa Kleopatra (se seitsemäs)?
Eipä tainnut tulla tästä etnonationalistien suomalaismääritelmästä työkalua oikeusgeneetikoiden käyttöön. Vaikuttaa siltä, että siinä on keitetty suhteellisen sakea pseudotieteellinen soppa sekoittamalla omat toiveet, mielikuvat, kulttuuri ja (väärin ymmärretty) genetiikka. Ajassa liikutaan selvästi ymmärtämättä, että ’kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan’ kuten Herakleitos totesi jo 2500 vuotta sitten.
Kyllä suomalaisuudesta voi ja kannattaakin olla ylpeä (kts. esim. historioitsija Teemu Keskisarjan haastattelu HS 8.9.2019: https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006230367.html). Minä ainakin olen. Mutta ei suomalaisuutta näin yksioikoisesti voi määritellä.
Jukka Palo
jukka.palo@helsinki.fi
Oikeusgenetiikan dosentti, HY/THL