Tutkijalääkärin silmäkulma kostuu

Aika loppuu, Jaska Jokunen

Puhelin soi kesken kollegan muotokuvan paljastustilaisuuden. Kännykkä on äänettömällä, mutta näen rannekellostani, että tutkimushoitaja soittaa. Onko tutkimuspotilaalle tapahtunut jotakin? Juhlaluennon päätyttyä kompuroin väkijoukossa naulakolle ja saan tutkimushoitajan nopeasti kiinni. Hän onkin jo ennättänyt laittaa minulle tekstiviestillä ennakkotiedon: ”Pelikenttä meni taas uusiksi. Tutkimuksen skriinaus loppuu huomenna.” Aika loppuu, Jaska Jokunen!

Tämä tapahtui samana päivänä, kun tutkimuskeskuksemme oli saatu auki. Sitä edelsi puolen vuoden sopimusneuvottelut sekä normaali, asiaankuuluva viranomaisbyrokratia. Lähes kaikki työhön osallistuneet tahot olivat hoitaneet lupaprosessia omien toimiensa ohella, joten viivettä tuli kaikkien osapuolten puolesta. Myös minun. HUSin sydän- ja keuhkokeskus myönsi tutkimukselle luvan ennätysnopeasti kolmessa vuorokaudessa. Potilaita ei voi alkaa rekrytoimaan ennen kuin tutkimuslupa on saatu. Olimme yrittäneet parhaamme, mutta vaikutti siltä, ettemme sittenkään ehtineet osallistua tutkimukseen.

178 sähköpostia

Sehän näissä lääketutkimuksissa onkin niin hauskaa: juuri kun luulit nähneesi kaiken, ollaankin tilanteessa, jollaisessa kukaan ei ole aiemmin ollut. En minä, ei kokenut tutkimushoitaja, eikä kukaan muukaan. Tutkimushoitajan puhelun jälkeen kävelin vesisateessa vähän masentuneena uuden lastensairaalan vierustaa. Taas oltiin tehty 6 kk turhaan valmistelevaa työtä. Sähköposteja oli inboksissa tutkimukseen liittyen yhteensä 178. Soitin tutkimushoitajalle, joka ilmoitti iloisesti jo aloittaneensa rekrytoinnin, ja saavansa minulle seuraavaksi aamuksi listan potilaista, joille voi soittaa. Päästelimme muutamia kirosanoja (joita ei kirjata tutkimuslokiin) ja lupasimme yrittää vielä. Jos nyt edes yksi potilas löytyisi… Pääkonttori oli luvannut pitää meidän takiamme tutkimuskeskustamme auki erillisellä luvalla vielä ylimääräisen päivän.

Hermo pettää

Seuraavana aamuna minulla oli klinikkapäivä. Tutkimushoitaja oli toimittanut listan lääketutkimukseen soveltuvista potilaista, ja sieltä löytyi muutama sopivalta vaikuttava. Vähän huonosti nukutun yön jälkeen aloitin työt klo 7.30. Klo 8 aloin jo miettiä, mihin aikaan voisin soittaa potilaalle. Klo 8.30 hermoni pettää ja näppäilen varovasti numeron. Selitettyäni asiani hyvin lyhyesti ja pahoiteltuani sitä, että tutkimuksen aloituksella on kiire, potilas kysyy: ”Mihin minä sitten tulen huomisaamuna?” Siinä vaiheessa vähän väsyneen tutkijalääkärin silmäkulma kostuu – suomalaiset tutkimuspotilaat!

Suurella sydämellä

Loppujen lopuksi saimme jopa kaksi potilasta mukaan tutkimukseen, ja olemme jälleen hetken pelissä mukana. Lääketutkimusten määrä Suomessa ja HUSissa on tunnetusti laskussa. Rahoituksen väheneminen ja työpaineen kiristyminen ei vielä näy ammattilaisten motivaatiossa – työtä tehdään suurella sydämellä tunteja laskematta. Meidän tulee taistella säilyttääksemme suomalaisen kliinisen tutkimuksen kulmakivet, joita ovat tunnollinen tutkimuspotilas ja korkea laatu. Luottamus on pienestä kiinni.

Nyt olisi jo kiire tehdä asialle jotakin. Osaava henkilökunta siirtyy vähitellen muihin tehtäviin, jos meillä ei ole tarjota heille juuri sellaista mielekästä työtä, mihin he ovat kouluttautuneet. Olemme pärjänneet pitkään sisulla ja venymisellä, mutta ne ajat alkavat olla ohi. Nuoret lääkärit ovat uupuneita potilastyöstä ja omista väitöskirjaprojekteistaan. Tämän vuoksi heitä on vaikeaa saada osallistumaan lääketutkimukseen liittyvään työhön. Kansainvälisten tutkimusten protokollat ovat muuttuneet niin vaativiksi, ettei niitä enää tehdä vapaa-aikana oman toimen ohessa.

Tarvitaan ammattimaisesti johdettu lääketutkimuksen infrastruktuuri, joka auttaa kliinisiä tutkijoita tuomaan uusia lääkkeitä suomalaisille potilaille. Budjetissa pitää olla puskuria edellä kerrotun kaltaisten epäonnistumisten varalta. Kilpailukykymme on vielä tallella, potilaat ja tutkittavat luottavat meihin edelleen. Pidetään tämä henki ja ennen muuta – muistetaan kiittää henkilökuntaa ja potilaita, jotka tekevät tässä viime kädessä aina suurimman työn.

Marjukka Myllärniemi
Tutkimusvaradekaani
Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta

Kuva: Marjukka Myllärniemi. ”2000-luvulla kuvitin silloisen medisiinisen tulosyksikön henkilöstölehteä. Sarjakuvastripin nimi oli ”Meriharakka ja mato”. Tuolloin meriharakoita ei ollut Meilahdessa. 2010-luvulla harakkakanta on vahvistunut, lintu pesii nykyisin myös kaupungeissa. Meriharakoita on nähty Meilahden kampuksellakin. Linnun tunnistaa pitkästä, kirkkaan oranssista nokasta.”