Yksilöinä kuulumme lukemattomiin yhteisöihin, jotka ovat näkyviä ja näkymättömiä unioneja sosiaalisessa avaruudessa. Yhteisöt laskostuvat toistensa sisään – Helsingin yliopiston koulutusohjelmat ovat yhteisöjä ison yliopistoyhteisön ja tiedekuntayhteisön sisällä. Opiskelijat muodostavat pääluvultaan suurimman osan koulutusohjelman yhteisöstä. Yhteisöön kuuluu tutkijoita, jotka opettavat ja opettajia, jotka tutkivat, riippuen puhujasta ja kontekstista. Kaikkia tarvitaan.
Jos yliopisto haluaa kuitenkin lisätä opetuksen ja tutkimuksen saumattomuutta, osallistaa opiskelijat tutkijayhteisöön, kehittää tutkimusperustaisuutta opetuksessa ja luoda uusia tutkimuksen ja opetuksen liiton rakenteita, voisi olla hyvä aloittaa määrittelemällä uudestaan, mikä on se yhteisö, joka tämän kehityksen mahdollistaa. Koska koko yliopiston opetukseen kytketty henkilöstö faktisesti sekä tutkii että opettaa, tämän ei luulisi olevan minkäänlainen ongelma.
Kuitenkin käytännössä on käynyt niin, että puhe ”opettajista” ja ”tutkijoista” on salakavalasti eriyttänyt yhteisöjä, sekä koulutusohjelmien sisällä että koko tiedekunnassa. Opetuksesta innostuneet ja kehittämistyöhön sitoutuneet saavat tai ottavat yhä enemmän opetustehtäviä, kun tutkijayhteisöön ensisijaisesti identifioituva voi kokea ulkopuolisuutta opetusyhteisöstä. Yliopisto voi jopa itse kiihdyttää yhteisöjen jakautumista käyttämällä ”opettaja”-keskeistä retoriikkaa sen sijaan, että puhuttaisiin opetuksesta ja opetusyhteisöstä.
Yhteisö ei siis vielä takaa yhteisöllisyyttä. Wikipediaa lainatakseni – yhteisöllisyyden kantavia teemoja ovat luottamus, osallisuus, sitoutuminen, motivaatio ja läheisyys. Läheisyyden merkitystä on myös yliopistoyhteisössä punnittu koronakevään aikana uudestaan. On asioita, joihin yliopistoyhteisö tarvitsee, jos ei nyt ihan läheisyyttä, niin ainakin jäsentensä fyysistä läsnäoloa. Spontaani, hyvinvointia tukeva yhteisöllisyys jää kokematta ilman kahvihuonetrafiikkia. Opiskelun digiloikkaa ei voi venyttää myöskään äärimmilleen, jos halutaan kehittää opiskelijoiden yhteisöllisyyttä tukevia vuorovaikutustaitoja.
Uuden etätyöjakson alkaessa kaipaan erityisesti tutkimusryhmäni spontaaneja kokoontumisia, joissa mietimme yhdessä, mitä tutkimusalallamme maailmalla tapahtuu, mitä siitä voisi oppia ja miten sitä voisi viedä eteenpäin. Etäyhteydet eivät korvaa aitoja pyöreän pöydän keskusteluja, joissa voidaan olla pitkään hiljaa, rytmittää vuorovaikutusta, tukea toisen ajattelua, kehitellä ajatuksia ja ideointia tavalla, johon tarvitaan fyysisen, oikean vuorovaikutuksen dynamiikkaa. Yhteisön läheisyys on siis välttämätöntä myös tieteen edistämisessä.
Anu-Katriina Pesonen
Sleep & Mind -tutkimusryhmän johtaja
Psykologian koulutusohjelman johtaja
Twitter: anu_katriina
anukatriina.pesonen@helsinki.fi