Arkipsykologiaksi (engl. folk psychology) kutsutaan tapoja, joilla selitämme omaa ja muiden toimintaa jokapäiväisessä puheessamme. Arkipsykologisen selittämisen ei tarvitse olla kovin monimutkaista: jos viittaamme selityksessä mielensisäisiin ilmiöihin, kuten haluihin ja uskomuksiin, viittaus on arkipsykologinen.
Arkipsykologian ja tieteellisen psykologian välillä on mielenkiintoinen suhde. Tieteellisessä tutkimuksessa toisaalta käytetään käsitteitä, jotka ovat peräisin arkipsykologiasta, kuten muisti, äly tai havainto, toisaalta akateemisesta psykologiasta arkipsykologiaan valuu erilaisia käsitteitä, kuten tiedostamaton tai ajatusvinouma. Tilanne ei pintapuolisesti eroa muusta tieteestä: tieteellisessä fysiikassakin käytetään arkisia käsitteitä, kuten voima tai teho, ja fysiikan löydökset tulevat osaksi puhettamme arkifysiikkana, jossa maapallo ei esimerkiksi ole paikallaan maailmankaikkeudessa, vaan se kiertää aurinkoa painovoiman vuoksi.
Arkiajattelun ja tieteen välillä on psykologian kohdalla kuitenkin yksi olennainen ero. Toisin kuin fysiikan kohdalla, psykologiassa uskomuksemme erilaisten psykologisten ilmiöiden lainalaisuuksista todella vaikuttaa käyttäytymiseemme ja sitä kautta siihen, mitä psykologia tieteenä tutkii. Sillä, uskommeko painovoimaan, ei ole vaikutusta esineiden tippumiseen kohti maata. Sen sijaan sillä, minkälaisia uskomme ihmisinä olevan, on suuri vaikutus siihen, miten reflektoimme omaa toimintaamme.
Esimerkiksi uskomus determinismiin, eli siihen, että fysiikan lait ja niihin perustuvat aivotoiminnat määräävät käyttäytymisemme, näyttäisi johtavan suuremmalla todennäköisyydellä normeja rikkovaan käytökseen, kuten huijaamiseen, kuin usko vapaaseen tahtoon (Vohs & Schooler, 2008). Arkipsykologinen ajatus vapaasta tahdosta näyttäisi syntyneen palvelemaan kulttuurisia ja sosiaalisia tarpeita.
Tiedon lisääntyminen ja sen leviäminen yhteiskuntaan voi olla kokeellisen psykologian kannalta hankalaa, erityisesti, jos tutkittavat ovat tyypillisesti aloittelevia psykologian opiskelijoita, joilla on jo jonkin verran tietoa erilaisista tutkimustuloksista. Koehenkilöiksi rekrytoitujen opiskelijoiden omaksuma hiljainen tieto voi hyvinkin vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä psykologissa kokeissa tavoilla, joita voi olla vaikea ennustaa. Tästä syntyy mielenkiintoinen ongelma: Tutkiessaan omaa käyttäytymistään ihminen lisää jatkuvasti itseään koskevaa tietoa, mikä puolestaan johtaa hiljalleen ihmislajin käyttäytymisen muutokseen. Aikaisemmat tutkimustulokset eivät välttämättä enää päde, koska järjestelmä, jota tutkitaan, muuttuu siihen tulevan tiedon myötä.
UCSB:n psykologian professori Jonathan Schooler on useasti kommentoinut omia kokemuksiaan ilmiöstä, jolla on englanninkielinen nimi decline effect (Schooler, 2011). Decline effect viittaa siihen, että tieteellistä koetta toistettaessa alkuperäinen efekti pienenee siten, että se hiljalleen katoaa kokonaan. Ilmiötä ei pidä suoraan sekoittaa replikaatiokriisiin; decline effect tulee ilmi vasta, kun samaa koetta toistetaan parhaimmillaan kymmeniä kertoja. Ilmiö on tuttu psykologian ulkopuoleltakin, esimerkiksi lääketutkimuksista. Sille on esitetty monia selityksiä, joilla kaikilla on todennäköisesti roolinsa sen synnyssä, mutta yksi syy voi liittyä siihen, miten ihmistä koskeva laajeneva ymmärrys vaikuttaa itse ihmisiin. Systeemiset muutokset ihmisen elämismaailmassa saattavat helposti tehdä aikaisemmat hoitokeinot vanhentuneiksi, koska niiden tehoa on tutkittu aivan erilaisessa maailmassa ja erilaisilla ihmisillä.
Mikä on arkipsykologian tulevaisuus lisääntyvän ”aivopuheen” aikana? Tieteen kehityksen myötä arkipsykologian osuus tieteessä pitäisi vähetä ja tieteellisen tiedon vähitellen korvata arkipsykologia. Mielenfilosofi Paul Churchland (1981) on ehdottanut, että psykologiatieteen arkipsykologiset elementit katoavat vähitellen neurotieteellisten selitysten tieltä.
Yliopistoon päässyt psykologian pääaineopiskelijakin joutuu hiljalleen muuttamaan omia, mieltään koskevia arkipsykologisia näkemyksiään tieteellisen konsensuksen mukaiseksi. Aluksi tuloksena on jonkinlainen arkipsykologian ja akateemisen psykologian hybridi; mitä syvemmälle ihmisen mielen ja käyttäytymisen tieteellisessä selittämisessä kuitenkin mennään, sitä kauemmaksi kuitenkin loitonnutaan arkipsykologiasta, kunnes lopulta herää kysymys arkipsykologian ontologiasta: Mikä olio arkipsykologia lopulta on? Ovatko arkipsykologiset selitykset ihmisten käyttäytymiselle täydellistä fiktiota, jota paremman puutteessa käytämme ennen kuin ymmärryksemme aivoista mahdollistaa arkipsykologiasta luopumisen?
Churchlandin edustaman näkökulman, eliminativisen materialismin, ongelma kuitenkin on se, ettei arkipsykologia ei ole palautettavissa aivoihin. Tietojenkäsittelytieteen termein arkipsykologia pikemminkin edustaa rajapintaa aivojen sekä sosiaalisen ja kulttuurisen ympäristön välillä. Arkipsykologinen selittäminen on tyypillisesti rationalisoivaa, ja Fiery Cushman (2019) onkin ehdottanut, että arkipsykologia on ikään kuin yhteinen kieli, jolla erilaiset yhteismitattomat aivoista sekä sosiaalisesta ja kulttuurisesta ympäristöstä nousevat vaikuttimet, kuten normit, vaistot ja tavat, saadaan keskustelemaan keskenään. Arkipsykologinen teoretisointi auttaa ihmisiä ymmärtämään erilaisia toimintansa motiiveja ja suunnittelemaan tämän ymmärryksen perusteella toimintaansa. Rationalisointi mahdollistaa oman toiminnan suunnittelun ”ylhäältä alaspäin”, käyttäytymisen selityksistä käsin, ottamalla ”alhaalta ylöspäin” vaikuttavat tekijät huomioon toiminnan suunnittelussa. Arkipsykologialla olisi tästä näkökulmasta metakognitiivinen luonne oman toiminnan kontrolloinnin välineenä.
Sen lisäksi, että arkipsykologia vaikuttaa käyttäytymiseemme, sillä on myös rooli oman ja muiden ihmisten käyttäytymisen selittäjänä. Victoria McGeer (2007) esimerkiksi näkee arkipsykologian normistona, jota eivät ihmiset ainoastaan käytä toistensa käytöksen selittämiseen, vaan myös mukautuvat itse siihen, jotta tulisivat paremmin ymmärretyksi. Arkipsykologia on tätä kautta eräänlainen itseään toteuttava ennuste sekä sosiaalinen ja kulttuurinen konstruktio; todellinen, vaikuttava ilmiö, joka ei ole kuitenkaan suoraan palautettavissa hermotoimintaan.
Tuomas Leisti
tutkijatohtori, psykologian ja logopedian osasto
Lähteet
Churchland, P. M. (1989). Folk psychology and the explanation of human behavior. Philosophical Perspectives, 3, 225–241.
Cushman, F. (2019). Rationalization is rational. Behavioral and Brain Sciences, 43, 1–59. https://doi.org/10.1017/S0140525X19001730
McGeer, V. (2007). The regulative dimension of folk psychology. In D. D. Hutto & M. Ratcliffe (Eds.), Folk psychology re-assessed (pp. 137–156). Dordrecht, The Netherlands: Springer.
Schooler, J. (2011). Unpublished results hide the decline effect. Nature, 470(7335), 437. https://doi.org/10.1038/470437a
Vohs, K. D., & Schooler, J. W. (2008). The Value of Believing in Free Will. Psychological Science, 19(1), 49–54. https://doi.org/10.1111/j.1467-9280.2008.02045.x