Pitäisikö lääketieteen suppeiden erikoisalojen koulutus yhdenmukaistaa Euroopan maiden sisällä?

Maria Hurskainen, tutkija ja lastentautien erikoislääkäri

Lääketieteellinen tiedekunta tarjoaa 2–3-vuotista lisäkoulutusta erikoislääkäreille yliopistosairaaloissa lähes 50 eri suppealla alalla. Osa näistä aloista on valtakunnallisestikin katsottuna erittäin pieniä, ja koulutuksen saaneita lääkäreitä voi olla yhden käden sormilla laskettava määrä koko Suomessa. Koulutukseen pääsy on pääsääntöisesti hyvin kilpailtua, ja toisin kuin monissa muissa Euroopan ja Pohjois-Amerikan maissa, lisäkoulutus voi siirtyä verrattain myöhäiseen uran vaiheeseen koulutuspaikkojen rajallisuuden ja tiukkojen pääsyvaatimusten vuoksi. Jokaiselle suppealle alalle on nimetty koulutusvastaava, joka päättää koulutukseen otettavista. Iso osa erikoislääkäreistä tekee lisäkoulutuksen sijaisuuksissa ilman varsinaista koulutusvirkaa.

Kanadassa lisäkoulutus (eli fellowship) on tavallinen siirtymävaihe erikoislääkärikoulutuksen ja itsenäisen erikoislääkärin työn siirtymävaiheessa, ja se voi olla 1–3-vuotinen. Fellowshipit ovat avoimia myös esimerkiksi suomalaisen erikoislääkärikoulutuksen tehneille. Fellowship-haku on vuosittainen, ja siihen kuuluvat motivaatiokirje, professoreiden ja ylilääkäreiden suosituskirjeet, CV, englannin kielikoe ja haastattelu. Fellowshipin ensimmäiset kaksi kuukautta ovat ns. pre-entry assessment (PEAP) jaksoa. Tämän aikana fellow työskentelee jatkuvasti seniorilääkärin kanssa, joka antaa päivittäisen suullisen ja kirjallisen palautteen. Jakson lopussa arvioidaan, onko fellow:lla riittävät tiedot ja taidot aloittaa varsinainen fellowship. Fellowship-jaksoihin kuuluu kliinisen työn ohella erikoistuvien lääkäreiden opetusta ja tietty määrä ”non-clinical”-työtä, jonka aikana on tarkoitus tehdä klinikalle tutkimusprojektia. Kliinisen työn järjestelyt vaihtelevat erikoisaloittain, mutta pääsääntöisesti fellow tekee ainakin kaksi päivää viikossa varsinaista koulutusta, jolloin hän työskentelee seniorilääkärin kanssa.

Kanadalaisen fellowshipin etuina suomalaiseen lisäkoulutusjärjestelmään verrattuna ovat selkeät valintakriteerit, koulutuksen suunnitelmallisuus, selkeät osaamisperusteiset vaatimukset ja urapolut, jotka aukeavat koulutuksen myötä. Monet Suomessa lisäkoulutukseen kuuluvat alat kuuluvat Kanadassa jo varsinaiseen erikoistumiskoulutukseen, ja fellowshipit tuovat tähän vielä lisäosaamista. Työmahdollisuudet ovat laajat Suomeen verrattuna, ja työnantajat joutuvat jopa kilpailemaan parhaista työntekijöistä. Koulutusjärjestelmää on pidetty myös raskaana, huonosti palkattuna ja esimerkiksi perheen perustaminen koulutuksen aikana on hankalaa. Toisaalta tietynlainen putkessa eteneminen mahdollistaa sen, että suppean alan erikoislääkäriksi voi valmistua huomattavasti nuorempana kuin Suomessa. Pidempi työura erikoislääkärinä ja huomattavasti parempi palkkaus kompensoivat raskasta erikoistumisaikaa.

Kanadassa on otettu 2010-luvulla käyttöön ns. CANMEDS-periaatteet lääkärikoulutuksessa perustasolta erikoislääkäritasolle. Näissä korostuu lääkärin monipuolinen rooli, jonka ytimessä on lääketieteen asiantuntijuus, mutta myös kommunikointi, yhteistyö, johtajuus, terveyden edistäminen, akateemisuus ja opettaminen kuuluvat tärkeinä osina jokaisen lääkärin ammattitaitoon. Koulutuksessa kiinnitetään paljon käytännön huomiota kaikkien näiden roolien kehittymiseen, ja opiskelu-, erikoistumis- ja työpaikkavalinnoissa arvioidaan lääkäriä näiden roolien puitteissa. Akateemisissa sairaaloissa ei ole virkoja, jotka takaavat varman työpaikan loppuelämäksi, vaan lääkärit arvioidaan säännöllisesti mm. CANMEDS-periaatteita hyödyntäen ulkopuolisten puolueettomien tahojen toimesta.

Suomen erikoislääkärikoulutus uudistuu, ja tämä pitäisi ulottaa myös suppeiden alojen lisäkoulutuksiin. Olisi tärkeä saada lääkäreiden koulutus- ja sitä kautta urapolut yhtenäisiksi, sujuviksi sekä osaamisperusteisiksi. CANMEDS-ajattelun tapaan koulutuksen olisi tärkeää tukea monipuolista lääkärin roolin kehittymistä, ja koulutuksen suuntautumisessa olisi tärkeää, että jokainen voisi tuoda omat henkilökohtaiset vahvuutensa esiin.

Miten pienessä maassa, jossa isoinkin yliopistosairaala on maailman mittakaavassa vain keskikokoinen, voisi käytännössä uudistaa koulutuskäytäntöjä pienillä suppeilla aloilla? Tarve lisäkoulutukseen voi olla koko maassa hyvinkin pientä, ja näillä aloilla on vaikea luoda systemaattisia koulutusputkia. Haastattelemani suppeiden erikoisalojen koulutettavat kertoivat olevansa tyytyväisiä työn sisältöön. Moni koki sopeutuneensa hyvin suomalaiseen järjestelmään, jossa paikat ovat hyvin kilpailtuja ja monet koulutettavat olivat tehneet jo pitkän työuran ennen suppean alan koulutusta. Lähes kaikki olivat perheellisiä ja tohtorikoulutettuja. Monet olivat työskennelleet ulkomailla tutkimus- tai lääkäritehtävissä ennen suppean alan koulutuksen aloittamista, ja osalla oli jo omia aktiivisia tutkimusryhmiä. Osalla koulutus saattoi olla hyvinkin pätkittäistä ja sisältää säännöllisiä itsestä riippumattomia taukoja. Myös koulutuksen sisältö saattoi olla vaihtelevaa, ja koulutus oli pääsääntöisesti aika- eikä osaamisperusteista. Yhteenvetona voi todeta, että suomalainen järjestelmä vaikuttaa joustavalta ja mahdollistaa monenlaisen tekemisen, mutta samalla järjestelmä antaa tilaa sattumanvaraisuudelle eikä ole aina tasa-arvoinen tai yhdenmukainen. Jatkossa tärkeä tavoite olisi pidentää suppeiden alojen erikoislääkäreiden työuria ja tarjota ”putkikoulutusta”.

Olisiko mahdollista muodostaa yhteisiä pohjoismaisia tai jopa eurooppalaisia erikoislääkäreiden lisäkoulutusjärjestelmiä, joilla varmistettaisiin pienten alojen koulutuksen tasalaatuinen toteutuminen? Samalla nämä voisivat toimia porttina kansainväliseen erikoislääkärin uraan Euroopan sisällä. Kansallisissa koulutuksissa pysyttäytymistä voi perustella mm. kielimuurilla, ja totta on, että lääkärinä toimiminen edellyttää hyvää kielitaitoa. Myös maiden väliset lääkäreiden peruskoulutuksen ja hoitokäytäntöjen erot voivat osaltaan estää kansainvälisyyden toteutumista. Eurooppalaiset suppeiden erikoisalojen tentit ovat yritys yhdenmukaistaa alojen tietotasoa. Olisiko Euroopan isoissa yliopistosairaaloissa mahdollista järjestää 1–2 vuoden englanninkielisiä suppeiden alojen fellowshipejä, joiden aikana järjestettäisiin myös intensiivistä kielikoulutusta? Lisäksi rahoitusta pitäisi lisätä kansainvälisten säännöllisten koulutus- ja työvaihtoa edistävien klinikkakokousten järjestämiselle. Monipuolinen kansainvälinen työyhteisö on tulevaisuuden kilpailukykyä sekä suuri etu työyhteisöillemme.

Maria Hurskainen
Kirjoittaja on lastentautien erikoislääkäri ja tutkija, joka työskenteli post doc -vaiheen aikana Ottawassa, Kanadassa.