Saattue Arkangeliin

Professori Marjukka Myllärniemi on toiselta ammatiltaan kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä. Omakuva on ajalta, jolloin hän oli opiskelijana neurokirurgian kurssilla (akryylimaalaus paperille, omakuva 1995).

Minkälaisista muistijäljistä opiskelijasta kasvaa lääkäri? Oman opiskeluajan mielikuvat ovat hataria ja muistikuvat hyvin sattumanvaraisia. Parhaiten mieleen on jäänyt ne hetket, kun keskustelu opettajan kanssa oli rauhallista ja syvällistä.

Psykiatrian ryhmäopettajan kuin vahingossa esittämä kysymys itsemurhista ja siitä, kuinka olemme käsitelleet kurssikaverin kuolemaa.

Infektioylilääkärin sivulauseessa jo opetuksen loputtua antama palaute ryhmän hyvästä kliinisestä osaamisesta.

Silmälääkärin sydäntä riipaiseva kertomus siitä, miten hän oli joutunut kertomaan nuorelle tanssijalle, mitä ohimennyt näköhermon tulehdus tarkoittaa.

Kaikkia näitä opetuksia leimasi voimakas yhteisöllisyys ja opettajan käsinkosketeltava läsnäolo tilanteessa. Etäopetus tuonee omat haasteensa näihin tilanteisiin.

Yksi luento neurokirurgiasta

Yhden neurokirurgian luennon muistan paremmin kuin minkään muun. Istuimme Töölön sairaalan isossa luentosalissa ja oli varhainen aamu. Luennoitsija oli meille entuudestaan tuntematon professori. Hän ehti jäädä eläkkeelle ennen kuin suoritin rästiin jääneen neurokirurgian lopputentin; kiukkuinen seuraaja piti minulle suullisen kuulustelun.

Ehkä professori Henry Troupp luennoidessaan tiesi, että hän tarvitsee jakamattoman huomiomme pystyäkseen opettamaan meille yhden asian hyvin.

Luento alkoi monelle tutulle kertomuksella toisesta maailmansodasta. Britannia kuljetti vuodesta 1941 alkaen aseita ja tarvikkeita jäämerireittiä pitkin Neuvostoliittoon. Näistä laivasaattueista on kirjoitettu muun muassa maailmankuulu romaani saattue Murmanskiin.

Alkuun saattueet saivat kulkea turvallisesti perille, armeijan sotilasalukset suojasivat rahtilaivoja. Saksalaiset alkoivat kuitenkin vähitellen kohdentaa saattueisiin sotatoimia, PQ 16 -saattueeseen hyökättiin ja se menetti kahdeksan rahtialusta.

Winston Churchill päätti tästä huolimatta jatkaa saattueiden kulkua, sillä niiden strateginen merkitys oli niin suuri. Seuraava saattue, PQ 17 lähti matkaan 1942 keväällä, turvanaan brittiarmeijan lähi- ja kaukosuojaus. Saksalaiset saivat välittömästi vihiä saattueen liikkeelle lähdöstä ja brittitiedustelun tekemän virheen vuoksi luultiin saksalaisten kaikkien sota-alusten, myös pelätyn sotalaiva Tirpitzin lähteneen Norjasta liikkeelle saattuetta kohti. Tämä muodosti ison uhkan Britannian arvokkaalle laivastokalustolle. Merivoimien komentaja määräsi vastoin neuvonantajiensa ohjeita saattueen hajaantumaan saksalaisten eksyttämiseksi, mutta samalla jättäen rahtialukset kokonaan ilman suojausta.

Päätös johti katastrofiin: sota-alukset pääsivät karkuun, mutta saksalaiset sukellusveneet ja ilma-alukset pommittivat hitaasti kulkevat rahtialukset yksi kerrallaan upoksiin. Vain 11 alusta pääsi perille määräsatamaan Arkangeliin.

Keitä me olimme?

Mikä oli Henry Trouppin luennon opetus? Miksi minä ja kurssikaverini kuuntelimme hiirenhiljaa 45 minuuttia saattueesta Arkangeliin unohtaen hetkeksi missä ja keitä me olimme? Miksi PQ 17 ajoi täydelliseen tuhoon? Vastaus liittyi neurokirurgiaan ja ehkä vähän muihinkin sairauksiinkin.

Britannian laivaston silloisella komentajalla Dudley Poundilla oli terveydellisiä ongelmia, hän valvoi yöt lonkkakivun takia ja hänellä oli tapana nukahdella pakonomaisesti kesken kokousten. Noin vuosi tuhoisan komennon antamisesta komentaja menehtyi aivokasvaimeen sopivaan oirekuvaan.

Luennon aihe olikin glioblastooma, mutta mikä oli luennon opetus? Vastustiko kukaan päätöstä, niskuroiko joku sitä vastaan ja olisiko väärän päätöksen voinut estää? Kriisissä on tärkeää puhaltaa yhteen hiileen, mutta entä jos näet kirkkaasti, että tilanne on menossa täysin metsään?

Mitä tehdään, jos tapahtuu strateginen virhe?

Entä voisiko tällaista tapahtua nykyaikana, demokratian ja rauhan aikana? Olisiko mahdollista, että – oletetaan nyt vaikka, että maailmassa leviäisi uusi, tuntematon uhka, vaikkapa virusepidemia, jonka seuraukset ovat tuntemattomia. Olisiko sellainen mahdollista, että jonkun demokraattisen maan terveysviranomainen tekisi strategisen virheen, joka johtaisi tuhansien kansalaisten kuolemaan?

Mitä jos terveysviranomainen kieltäytyisi tunnustamasta virustaudin leviämisen estämisen yksinkertaisia keinoja ja kieltäytyisi uskomasta, että kyseinen tauti leviää aerosolivälitteisesti, vaikka siitä olisi kiistatonta näyttöä? Mitä jos viranomainen antaisi yksilönvapauden, talouden ja demokratian nimissä kansalaisten levittää tautia kaikista heikompaan osassa oleviin?

Voisiko käydä niin, että laumasuojaa kannattanut infektioepidemiologi saisi yksinvaltaisesti päättää tieteen ja ihmisarvojen vastaisesta strategiasta? Voisiko tällainen auktoriteetti saada koko kansan uskomaan tieteen ja kokemuksen vastaista strategiaa ja olisiko mahdollista, että kukaan kriittisesti strategiaan suhtautuva ei saisi ääntänsä kuuluviin?

Pandemia opettaa

Pandemiassa eletään lopun alun tilanteessa, paremman toivossa, mutta jälkipyykin osalta pelkään, että joissakin valtioissa ollaan vasta alkumetreillä.

Suomessa olemme pärjänneet hyvin, vaikka strategia on ollut suuri, vähän kunnianhimoton kompromissi. Epidemia on kuitenkin saatu rajattua ja vahingot terveydellisesti ja taloudellisesti minimoitua. Tiede on tuottanut lähes päivystysluonteisesti rokotteita ja suojauskeinoja, ja ajan pelaaminen on kannattanut, kun yliopistot ja tutkimuslaitoksetkin on nyt otettu mukaan tuottamaan tietoja virusten sekvenssistä.

Olen kiitollinen suomalaisille terveysviranomaisille ja valtiolle maltillisesta, ihmisarvoja kunnioittavasta strategiasta ja toivon, että meidän tutkijoiden ääntä saadaan jatkossakin, ja aiempaa entistä paremmin kuuluville näissä tärkeissä yhteisissä asioissa. Tämä on ollut opettavainen aikakausi tutkijoille, opettajille ja koko tiedekunnalle.

Opettavaista se on ollut minullekin. Olen ehkä viimein oppinut, kuka olen ja missä olen. Ja olen ymmärtänyt yli 20 vuotta sitten kuullun luennon sanoman. Ehdottaisinkin, että muokkaamme vanhaa sanontaa muotoon ”pandemia opettaa”.

Marjukka Myllärniemi
tutkimusvaradekaani, lääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto
keuhkolääkäri, HUS