Sillä, mitä suuhun panemme, on tunnetusti suuri vaikutus terveyteen – ajatellaanpa nyt esimerkiksi ravitsemuksen suhdetta sydän- ja verisuonisairauksiin, diabetekseen ja syöpätauteihin. Eikä silloin puhuta vain ehkäisystä, vaan myös hoidosta. Monien mielestä ravitsemusoppia opetetaankin aivan liian vähän lääkäreille.
Mutta miksi aina välillä tyydyttyneitä rasvoja ei tuomitakaan vaarallisiksi? Miksi kahvi on vuoroin epäterveellistä ja vuoroin – kuten tällä hetkellä – terveellistä? Mikä se ”vielä turvallinen” alkoholin määrä nyt oikeastaan on? Kuka lopulta kertoisi selvin sanoin, paljonko D-vitamiinia pitää saada, kesällä ja talvella?
Olematta tietäjien sukua pari olennaista syytä ristiriitoihin on helppo nimetä. On tavattoman vaikea suorittaa eteneviä satunnaistettuja ja vuosikausia jatkuvia ravitsemustutkimuksia, ja niinpä on lähes yksinomaan turvauduttava havainnoiviin assosiaatiotutkimuksiin ja samalla hyväksyttävä niihin liittyvät lähes loputtomat virhelähteet. Toinen syy on kulttuurinen: tutkittuun tietoon perustumaton kokemusasiantuntemus nauttii tilanteesta ja näyttää usein vetävän pitemmän korren, ainakin median otsikoiden tasolla.
Sitten niistä kananmunista. Aivan tuore arvovaltaisessa Plos Medicine -sarjassa julkaistu artikkeli raportoi kiinalaisen Zhejiangin yliopiston tutkijoiden laatiman tähän asti laajimman havainnoivan tutkimuksen kananmunien käytön määrän suhteesta sairastuvuuteen ja kuolevuuteen. Tutkimusaineisto kerättiin Yhdysvalloista (!), kuudesta osavaltiosta ja kahdelta isolta metropolialueelta. Tiedediplomatia tuntuu siis toimivan supervaltioiden välillä kauppasodasta huolimatta. Osallistujia oli 521 000, iältään 50–71-vuotiaita seurannan alussa. Kananmunien, niiden osien tai niiden korvikkeiden sekä kolesterolin määrä ravinnossa määritettiin validoidun ravitsemuskyselyn avulla 1995–1996. Osallistujia seurattiin vuoteen 2011 saakka, ja dataa riitti, kun kuolemia todettiin lähes 130 000.
Ja mikä oli tulos? Jokainen päivittäin syöty munan puolikas lisäsi 7 prosenttia niin kokonaiskuolevuuden, sydäntautikuolevuuden kuin syöpäkuolevuudenkin määrää. Jokainen päivittäinen laskennallinen 300 milligramman lisäannos kolesterolia lisäsi näitä vastaavia lukuja 16–24 prosenttia. Tutkijat arvelivat tämän suureksi osaksi selittyvän kananmunilla, mikä lieneekin sopusoinnussa sen kanssa, että munan puolikas sisältää vajaat 100 milligrammaa kolesterolia. Vielä kannattaa mainita, että tulokset näyttivät olevan riippumattomia muna-annosten valmistustavasta ja enimmälti myös seurannassa olleiden erilaisista alaryhmistä. Tutkimuksen heikkoutena tietenkin on sen perustuminen vain ravitsemuskyselyyn ja tähänkin vain tutkimuksen lähtöhetkellä, sekä tietenkin se, että mitään kausaliteettia koskevia johtopäätöksiä ei sen pohjalta voi tehdä.
Miten ihmeessä tähän nyt sitten päädyttiin, kun vain pari vuotta aikaisemmin oli hurrattu toiselle ja lähes yhtä suurelle (puhtaasti) kiinalaiselle seurantatutkimukselle, jonka mukaan päivittäinen kananmunien (keskimäärin kolme neljäsosaa munaa) syöminen vähensi sydäninfarkteja ja aivohavereita 10–26 prosenttia ja sydänkuolemia 18 prosenttia verrattuna niihin, jotka käyttivät munia hyvin niukasti tai ei lainkaan? Selittymättömiä ristiriitoja voi vielä lyhyesti jatkaa: yhdysvaltalaisen, lähes 30 000 ihmistä käsittävä kuuden prospektiivisen seuranta-aineiston yhteisdatan mukaan munan puolikas päivässä näytti lisäävän sekä sydäntauti- että kokonaiskuolevuuden riskiä 8 prosenttia. Toisaalta viisi melko tuoretta meta-analyysiä pääosin viestittävät munien turvallisuudesta.
Vedäpä näiden pohjalta sitten johtopäätös. Kunnioitettu Yhdysvaltain sydänjärjestö AHA tuntuu kiemurtelevan munasuositustensa kanssa, mutta ottaa silti aika liberaalin linjan – joskin varoittaa lisäämästä pekonia munan viereen. Kotimaiset Ruokaviraston ravitsemussuositukset vuodelta 2014 on sittemmin päivitetty kananmunien osalta seuraavasti:
”Kananmuna on hyvä ja monipuolinen proteiinin lähde. Kolesterolia alentavassa ruokavaliossa ja valtimotauteihin sairastuneilla kananmunan keltuaisen käyttöä on hyvä rajoittaa 3–4 kappaleeseen viikossa, koska siinä on runsaasti kolesterolia.”
Tiede ei aina ole mustaa tai valkoista, eikä munia koskeva ravitsemustiedekään selvää munaa tai valkuaista. Niin tai näin, tuskinpa on syytä lähteä muuttamaan olemassa olevia kotimaisia munasuosituksia uusista havainnoista huolimatta. Muistuupa vielä mieleen lystikäs tapausselostus New England Journal of Medicinestä 30 vuoden takaa. 88-vuotias Alzheimerin tautia poteva, mutta muuten suhteellisen terve mies, oli syönyt 25 kananmunaa päivässä ainakin 15 vuoden ajan, mutta seerumin kolesteroli oli tästä huolimatta vain 3.7–5.2 millimoolia per litra.
”If there were no individual variability, medicine would have been a science, not an art”, totesi jo nykyaikaisen lääketieteen isäksi nimetty Sir William Osler runsaat 100 vuotta sitten.
Kimmo Kontula
sisätautiopin emeritusprofessori, Helsingin yliopisto ja HUS