Hyvästi Kytösuontie! – muistoja ja korona-ajan ajatuksia työn paikasta, jota ei kohta enää ole

En täältä luopua saata niin,
mua vaikka jo varrottaisiin.
Olen juurtunut näihin tanteriin
kuin lapsuusaikojen maisemiin –
toki toisin ja toisenlaisiin.

Yrjö Jylhä: Hyvästi Kirvesmäki!
(Kiirastuli, Otava 1941)

Kirjoitan tätä blogitekstiä keskellä Kytösuontien laitosrakennuksen muuttokaaosta. Oikeuslääketieteellinen kuolemansyynselvitys ruumiinavauksineen, kliinisen oikeuslääketieteen päivystyspiste sekä oikeustoksikologian, -histologian ja -genetiikan laboratoriot siirtyvät näinä päivinä uudisrakennukseen THL:n Tilkanmäen kampukselle, ja HY:n oikeuslääketieteen osasto muuttaa Meilahteen kesäkuussa. Piakkoin vuodesta 1974 oikeuslääketiedettä ja oikeuslääkintää palvellut laitosrakennus osoitteessa Kytösuontie 11 puretaan asuntorakentamisen tieltä.

Oikeuslääketieteen laitoksen ja viereisen Hammasklinikan rakennukset, Ruskeasuon kampuksen, suunnitteli yliopiston luottoarkkitehti, voimistelun olympiamitalisti professori Einari Teräsvirta. Hyvin suunnittelikin: oikeuslääketieteen laitosrakennusta on pidetty varsin toimivana nykypäiviin saakka. Rakennuksen ideaa voi hahmottaa tutustumalla vuonna 2013 laadittuun rakennushistorialliseen selvitykseen.

Talon hyvästeleminen on monelle kytösuontieläiselle vaikeaa, vaikka siirtyminen ajanmukaisiin tiloihin tulee helpottamaan useimpien työtä. Kytösuontie on ollut tärkeä piste monen yliopistolaisen, ja viime vuosina myös THL-läisen, elämässä toimenkuvasta riippumatta. Itsellenikin se ehti kehittyä hyvin tärkeäksi, vaikka vasta 16 vuotta sitten aloittaneena olinkin aina ”uusi talossa”. Avokonttoriaika ja erityisesti koronavuoden etätyöt ovat korostaneet Kytösuontien kaltaisen työpaikan, ja yleensä työn paikan, merkityksellisyyttä.

Tämä merkityksellisyyden kokemus syntyy paljolti muistoista, ja niitä kytösuontieläisillä riittää niin töistä kuin työkavereistakin. Oikeuslääketieteen työ valikoi tietyntyyppisiä persoonia, joiden asennetta ja varsinkin huumoritajua yhdessä nähdyt ja koetut ovat edelleen muokanneet. Kytösuontietä onkin luonnehdittu sanoilla ”kummallinen talo täynnä omituisia ihmisiä”. Tokaisu on peräisin vuonna 1994 ilmestyneestä Valtteri Suomalaisen kirjasta ”Kuolet vain kahdesti”, jossa kuvataan talon arkea obduktioteknikon vinkkelistä. Tarinoiden lähes absurdi perusvire kuvastaa työympäristöä ja töitä – kirjassa on muun muassa luvut ”Päätön ajuri”, ”Viaton puukottaja”, ”Henki pois, mutta muodikkaasti” ja ”Ei pidä pullaan tukehtua”. Vaikka moni asia oikeuslääketieteen arjessa on kirjan julkaisuajankohdan jälkeen muuttunut säännellymmäksi, itse työ ja taloon tulevien tapausten kirjo ovat kuitenkin säilyneet samankaltaisina. Moni ulkopuolinen pitäisi varmaan edelleen taloa kummallisena ja ihmisiä omituisina.

Henkilökunnan mielikuviin Kytösuontiestä on vaikuttanut paljon se, että useat työtehtävät ovat olleet kytköksissä lähihistorian merkittäviin tapahtumiin. Täällä on tutkittu esimerkiksi Jugoslavian hajoamissotien aikaisia väkivaltaisuuksia ja tunnistettu Estonian uppoamisen, Myyrmannin pommin, Thaimaan tsunamin, molempien kouluampumisten ja monien muiden traagisten ykkösuutisten uhreja. Monen työntekijän mielessä noiden tapausten uutisvirta ja ”Missä olit, kun…” -tyyppiset kysymykset tuovat ensimmäisenä mieleen oman työn ja Kytösuontien laitoksen. Myös omat voimakkaimmat mielikuvani laitosrakennuksesta liittyvät näihin: tsunamikevään 2005 työntäyteiset päivät, jolloin varusmiehet tarkastivat kulkulupia tontin rajalla ja lehtikuvaajia liikkui muka-huomaamattomasti laitoksen liepeillä. Iltayö, jolloin kollegani Minttu Hedmanin kanssa vertailtiin kouluampumisen uhrien ja omaisten DNA-tunnisteita laboratoriossa. Professorien ilmeet, kun säntäsin kertomaan teksti-TV:stä näkemäni uutisen: kouluammuskelu käynnissä Kauhajoella. Uudenvuodenaatto, jolloin istuttiin joukolla kahvihuoneessa katsomassa uutisia Sellon ampumavälikohtauksesta osan meistä suunnitellessa tulevia, tuohon uutistapahtumaan liittyviä töitään. Näissä tilanteissa on melko konkreettisesti tuntenut olevansa osa yhteiskuntaa. Oikeuslääketieteen yhteiskunnallinen luonne on tuonut Kytösuontielle myös korkea-arvoisia vieraita, joista mainittakoon tasavallan presidentti Tarja Halonen, presidentti Martti Ahtisaari ja ministerit Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Paula Risikko.

Kansainvälisiä yhteyksiä on puolestaan luonut oikeuslääketieteen tutkimus. Vuosien varrella Kytösuontiellä on vieraillut, esitelmöinyt ja/tai opettanut lukuisat oikeuslääketieteen maailmanlaajuisesti tunnetut nimet. Professori Antti Penttilän kutsusta talossa vieraili takavuosina yhdysvaltalainen oikeuslääkäri Thomas Noguchi, joka oli suorittanut ruumiinavaukset sellaisille suhteellisen kuuluisille henkilöille kuin John F. Kennedy, Marilyn Monroe, Natalie Wood ja Janis Joplin. Professori Antti Sajantilan yhteydet ovat lennättäneet paikalle muinais-DNA-tutkimuksen maailmantähden Svante Pääbon ja DNA-sormenjälkitekniikan isän Sir Alec Jeffreysin. Oikeustoksikologeista talossa ovat vierailleet esimerkiksi Marilyn Huestis, yhdysvaltalaisen NIDAn (National Institute of Drug Abuse) johtava asiantuntija ja monien toksikologian alan järjestöjen puheenjohtaja sekä poloniumilla myrkytettyä venäläistä toisinajattelijaa Aleksei Litvinenkoa hoitanut John Henry. Oma lukunsa on tietysti oikeushammaslääkäri Helena Rannan työ ja hänen yhteytensä tutkijoihin, poliitikkoihin ja muihin vaikuttajiin ympäri maailmaa. Talossa tutkimustyötä tehneille väitöskirjaopiskelijoille ja tutkijoille edellä mainittujen huippujen kohtaaminen tutussa ympäristössä on ollut mieleenpainuvaa, mutta vähintään yhtä arvokkaita ovat olleet kontaktit niihin lukuisiin vähemmän tunnettuihin tutkijoihin, joita Kytösuontiellä on vuosien varrella piipahtanut.

Työn ohella talon seinien suojissa on vietetty myös vapaa-aikaa, erityisesti silloin, kun joku henkilökunnasta on asunut jossain kiinteistön kolmesta asuinhuoneistosta. Taukotilan TV:n ääreen kokoonnuttiin katselemaan milloin uutisia, milloin olympialaisia tai kuninkaallisia häitä. Yläkerrassa saunottiin aikoinaan joka arkipäivä ja, kuten Tamminiemessä tai Arkadianmäellä, näilläkin lauteilla on kuuleman mukaan tehty tärkeitä laitosta koskevia päätöksiä. Kellarissa puolestaan oli hyvin varusteltu 70-lukulainen punttisali, jota sitäkin käytettiin ahkerasti. Punttisalin vieressä oli myös Meatmastersin, pääosin obduktioteknikoista koostuneen talon bändin, harjoittelutila. Äänieristeitä ei juuri ollut, joten talossa työskennelleille bändin repertuaari tulikin varsin tutuksi: kello 16 alettiin koputtaa taivaan ovelle, kesä oli pitkä ja kuuma ja sitten fiilattiin ja höylättiin. Bändin yleensä ainoa keikka oli Kytösuontien pikkujouluissa, jotka olivat – ja ovat – jonkinasteinen käsite. Näiden juhlien kaava säilyi vuosia suhteellisen samankaltaisena: saunottiin, kokoonnuttiin aulaan glögille ja ruokalaan syömään, bändi soitti ja sitten termodynamiikan toinen peruslaki ottikin jo ohjat. Juhlat tuntuivat toisinaan “meistä uusista” aika railakkailta, mutta ”ne vanhat” kertoivat ajoista, jolloin pikkujoulut olivat vielä Pikkujoulut ja kestivät useamman päivän. Todisteitakin vanhoilla oli esittää: vuonna 1986 juhliin oli osallistunut poliiseja sidosryhmäyhteistyön ja Alkon edustajia tarkastuksen merkeissä. Edelliset kutsuttuina ja jälkimmäiset kutsumattomina. Tapahtumat päätyivät Hymy-lehteen.

Kytösuontien merkitys ei kuitenkaan aukea vain talossa työskennelleiden (joihin voi lukea myös sidosryhmien kuten poliisin ja hautaustoimistojen väen) kokemusten kautta. Henkilökunnan kokemuksia tai muistoja merkityksellisempää lienee se, että talon kautta on 47 toimintavuoden aikana kulkenut arviolta 150 000 vainajaa. Tavallisia suomalaisia, joille syystä tai toisesta poliisi on määrännyt oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen. Jos kuoleman ajatellaan koskettavan vainajan ohella vaikkapa kolmea elossa olevaa omaista, voi sanoa, että Kytösuontie on liittynyt jollakin tapaa yli puolen miljoonan suomalaisen elämään. Monille kokemukset eivät varmaankaan ole valoisia, mutta merkityksellisiä ne ovat.

Kytösuontie tulee säilymään mielissä hienona työpaikkana, vaikka sielläkin arki oli tietysti arkea mukavine ja ikävine asioineen. Kytösuontien jättäminen herättää kuitenkin pohtimaan: miten jatkossa? Korona-aika on ajanut monet etätöihin, eivätkä kaikki enää palaa toimistolle poikkeusaikojen päätyttyäkään. Ja niitä toimistojakin muutetaan avokonttoreiksi, eikä Kytösuontien kaltaista omaa ja omannäköistä työpaikkaa monellakaan kohta enää ole. Voivatko työ ja historia näissä oloissa linkittyä enää samoin kuin kytösuontieläisten muistoissa? Ei. Onko sillä merkitystä? En tiedä. Se tuntuu merkitykselliseltä, mutta esimerkiksi useiden tutkimuksien mukaan etätyö on tehokkaampaa. Klassikkoasemaan on noussut Stanfordin yliopistossa jo vuonna 2013 tehty tutkimus, jossa etätyöläiset päihittivät toimistotyöläiset 13% tuottavuuserolla (Bloom et al. 2013, Quarterly Journal of Economics 130, 165-218, valmiiksi pureskeltuna BBC:n artikkelissa); pandemian alettua on tämänkaltaisia tuloksia saatu kiihtyvällä tahdilla. Useimmat näistä ovat kuitenkin suhteellisen lyhyen aikavälin tutkimuksia ja etätyön tuottavuuden heikkenemisestä pandemian pitkittyessä onkin jo viitteitä (esim Lawsonin & Scheidin artikkeli, S&P Global ja Tracy Bowerin kolumni, Forbes).

Oli etätyö tehokkaampaa tai ei, käytäväkeskustelut naamakkain eivät voi olla merkityksettömiä. Tuleeko etäpalavereissa ajateltua ääneen tai puhistua hankalaa asiaa yhtä matalalla kynnyksellä kuin toimiston käytävillä tai kahvipöydässä? Painuvatko jotkut työssä opitut asiat niin hyvin mieleen, jos niistä ei pääse heti kertoilemaan jollekin satunnaiselle työkaverille? Entä siirtyykö työssä opittu työyhteisön omaisuudeksi yhtä hyvin? Olen melko varma, että vastaus näihin on ei. Ehkä etätyökin muuttuu kokemuksen karttuessa, mutta tällä hetkellä pelkään, että se kaventaa työtä ja vuosien mittaan myös osaamista. Ihmiset ja osaaminen ovat riskissä siiloutua. On ehkä onni, että suurinta osaa oikeuslääketieteen työstä ei voi jatkossakaan tehdä etänä.

Helsingin Sanomat kirjoitti 12.5.2021, että ihminen voi hyvin, kunhan kolme psykologista perustarvetta, autonomia, kyvykkyys ja yhteisöllisyys, toteutuvat elämässä. Tämän itsemääräämisteoriaan pohjautuvan ajattelun mukaan hyvinvoinnin edellytyksenä ovat siis tuntemukset, että voi vaikuttaa tekemisiinsä, saa asioita aikaan ja kuuluu johonkin porukkaan. Tässä valossa aika Kytösuontiellä on varmasti kasvattanut hyvinvointiani – ja niin varmasti ajattelee moni muukin oikeuslääketieteen puolella. Toivottavasti tämä on mahdollista myös uusissa toimitiloissa.

 

Jukka Palo
oikeusgenetiikan dosentti, HY/THL

 

Note added in proof:
Kytösuontietä sanoilla ”kummallinen talo täynnä omituisia ihmisiä” kuvaili alunperin apulaisprofessori Kauno Laiho (Erkki Vuori, pers. comm.)

Acknowledgements:
Isot kiitokset  avusta kirjoitustyössä (ja työtoveruudesta): Petri Holopainen, Ilkka Ojanperä, Erkki Vuori, Antti Sajantila, Helena Ranta, Minttu Hedman & Eve Karvinen

(lisäys 25.5.2021)

Löytyykö kivulle biomarkkeria?

Kipu on Kansainvälisen Kivuntutkimusyhdistyksen (IASP, International Association for the Study of Pain) päivitetyn määritelmän mukaan ”epämiellyttävä aisti- ja tunnekokemus, joka liittyy kudosvaurioon tai sen uhkaan, tai tällaista kokemusta muistuttava tuntemus” (Duodecimin sanastolautakunnan käännös).

Nosiseptio kuvaa kudoksen tai hermon vaurioitumisesta alkavaa viestiä, joka kulkee kohti selkäydintä. Vasta viestin päästyä aivoihin, jossa siitä tehdään syvällinen analyysi, muuttuu nosiseptio kivuksi. Kipukokemus muodostuu informaatiosta, jota tulee lateraalisesta kipuradastosta (kivun sensoris-diskriminatiivinen osuus) ja mediaalisesta kipujärjestelmästä, jonka osia ovat motivaatiota ja affektia arvioivat sekä kognitiivis-evaluatiiviset yhteydet kuin myös muistijälki ja autonomisen hermoston tuoma informaatio. Näiden summana syntyneen kokonaisarvion perusteella aktivoituvat takaisin selkäytimeen laskeutuvat radastot, jotka joko vaimentavat tai vahvistavat kipuviestiä. Näistä elementeistä syntyy kipukokemus.

Nosiseptiota ja erilaisten radastojen osuuksia voidaan arvioida fysiologisin vastein, sähköfysiologisin menetelmin, toiminnallisen aivokuvantamisen avulla, mittaamalla inflammaatioon liittyviä molekyylejä ja selkäydinnesteen neuropeptidejä. Mutta sopiiko mikään näistä kuvastamaan yksilöllistä kipukokemusta?

Ainoa tapa selvittää kipukokemuksen subjektiivista voimakkuutta on kysyä potilaalta joko sanallisella tai numeerisella asteikolla. Eräässä tutkimuksessa terveet koehenkilöt altistettiin vakioidulle kivuliaalle kuumaärsykkeelle. Koehenkilöiden kipukokemukset jakautuivat kolmeen ryhmään: ei juuri laisinkaan kipua, kohtalaista kipua, hyvin voimakasta kipua. Koehenkilöiden päätä kuvattiin kuumakipualtistuksen aikana fMRI:llä. Voimakasta kipua kokeneiden kivun arviointiin osallistuvat aivoalueet aktivoituivat voimakkaammin kuin niiden, joiden kipukokemus oli lievempi. Koska kysyminen on helpompaa ja halvempaa kuin fMRI-tutkimksen tekeminen, kannattaa siis jatkaa kysymistä.

Mutta entäpä, jos henkilö ei pystykään raportoimaan kipuaan sen enempää suullisesti kuin kirjallisestikaan? Tämä tilanne haluttiin huomioida kivun uudessa määritelmässä. Siitä jätettiin pois ”…tai jota kuvataan samoin käsittein”, jotta ei jäisi käsitystä, että jollei pysty raportoimaan kivusta sitä ei ole.

Nature Medicinessä julkaistiin alkuvuonna työ, jossa kliiniselle kivulle ”löydettiin biomarkkeri” aiheuttamalla koehenkilöille toonista kokeellista kipua ja vertaamalla sen aiheuttaman fMRI-tutkimuksella löydetyn aivojen toonisen kivun konnektiivisuuteen perustuvaa ”biomarkkeria” kuuteen aiempaan kliiniseen kipututkimukseen (N=334). Toonisen kivun aivojen konnektiivisuuteen (tokiaiko*) perustuva biomarkkeri osoitti suurta sensitiivisyyttä ja spesifisyyttä, kun kolmea eri toonisen kivun mallia ja kontrollina toiminutta epämiellyttävää makua verrattiin toisiinsa. Tokiaikobiomarkkeri ennusti myös hyvin kliinisen kivun voimakkuutta sekä pystyi erottamaan selkäkipupotilaat terveistä kontrolleista. Toonisen kokeellisen kivun ja kliinisen kivun aktivoimat samanlaiset aivojen verkostot olivat erityisesti somatomotorisia, frontoparietaalisia ja dorsaalisia attentioon liityviä verkostoja.

Tutkimuksesta saa käsityksen, että ”todellista kipua” voi arvioida tokiaikobiomarkkerilla. Mutta mihin jäi kivun määritelmän toinen osa eli ”epämiellyttävä tunnekokemus”?

Kasvojen ilmeitä voi myös käyttää kivun kokonaisvaltaisen, emootiotkin sisältävän kokemuksen arvioinnissa. Tutkimme tätä menetelmää akateemikko Riitta Harin ja lontoolaisen kasvojen ilmeistä kiinnostuneen psykologin Amanda C de C Williamsin kanssa. Kuvasimme potilaiden kasvoja tilanteessa, jossa heillä oli peruskipua ja uudelleen, kun heidän kipunsa oli voimistunut kivuliaan raajan liikuttamisen yhteydessä. Näytimme näitä kasvojen ilmeitä terveille koehenkilöille. Nämä pystyivät arvioimaan kivun voimistumisen, mutta pääsääntöisesti he arvioivat potilaan kokeman kivun heikommaksi kuin potilas itse.

Kivun uudistuneella määritelmällä haluttiin kiinnittää huomiota myös siihen, että eläimetkin kokevat kipua, vaikka eivät pysty kipukokemusta kuvailemaan. Myös jyrsijöiden kasvojen ilmeistä (silmät, korvien ja viiksikarvojen asento) pystytään arvioimaan niiden kipukokemusta. Science-lehdessä julkaistiin äskettäin mielenkiintoinen työ, jossa kuvattiin, miten hiirten tunnekokemukset erilaisille ärsykkeille pystyttiin erottelemaan niiden kasvoja videoimalla ja analysoimalla tulokset koneoppimisen avulla. Toisistaan erottuvien kasvojen ilmeiden avulla tunnistettavia reaktioita osoitettiin kivun lisäksi makuärsykkeille (karvas tai makea), huonovointisuudelle, sekä aktiiville (pakoon!) ja passiiville (jähmettyminen) pelkoreaktiolle.

Silmät ovat sielun peili. Niihin kannattaa kurkistaa kipuakin arvioitaessa.

Eija Kalso
LKT, kipulääketieteen professori


*tämä on kirjoittajan keksimä lyhenne.

Lähdeluettelo

Coghll RC ym. Neural correlates of interindividual differences in the subjective experience of pain. Proc Natl Acad Sci USA 2003;100:8538.

Dolensek N ym. Facial expressions of emotion states and their neuronal correlates in mice. Science 2020;368:89.

Lee J-J ym. A neuroimaging biomarker for sustained experimental and clinical pain. Nature Medicine 2021;287:174.

Saarela MV ym. The compassionate brain: humans detect intensity form another’s face. Cerebral Cortex 2007;17:230.

Kuinka voit, Helsingin lääkiksen opiskelija?

Kun tiedämme, mistä tulemme, voimme aavistaa, minne olemme matkalla. Joskus tieto lisää tuskaa, mutta antaa karuimmillaankin välineitä oikeiden ratkaisujen tekemiseksi.

Tiina Paunio, professori, opetuksesta vastaava varadekaani

Poikkeuksellinen opiskeluvuosi on takana. Muiden opinahjojen tapaan myös Helsingin lääkiksen perusopetus ja arviointi toteutuivat Covid-19:n aikana pääosin etäopetuksena, ja ainoastaan välttämätön kliinisten ja muiden taitojen opetus toteutettiin lähiopetuksena.

Sisällöt ja arvioinnit saatiin toteutettua tavoitteiden mukaisesti, mistä on kiittäminen ammattitaitoisia opettajiamme, terveydenhuolto-organisaatiokumppaneitamme sekä yliopistolta saamaamme käytännön ja pedagogista tukea.

Mutta kuinka opiskelijamme voivat tämän poikkeusvuoden jälkeen. Mitä heille kuuluu?

Halusimme yhdessä tiedekunnan ja opiskelijajärjestöjen kanssa selvittää lääkiksen opiskelijoiden kokemuksia ja vointia koronavuoden ajalta. Kysely toteutettiin huhtikuussa 2021. Vastaajia oli noin 550, noin kolmasosa kohdejoukosta. Kyselyn kattavuus on siis varsin hyvä, kun huomioidaan sen ajankohta lukuvuoden lopussa.

Hyvinvointikyselyn taustamateriaalina käytettiin aiempien vuosien (2017, 2018 ja 2019) vastaavia tiedekunnan kyselyjä, joihin pystymme nyt vertaamaan tapahtuneita muutoksia.

Etäopiskelu on heikentänyt opiskelumotivaatiota

Kyselyn karua kertomaa on opiskelijoiden uupumus. Lähes neljäsosa opiskelijoista kokee merkittävää uupumusta tai väsymystä, mikä on hieman enemmän kuin aiempina vuosina. Opiskelijoiden joukossa on kuitenkin suurta vaihtelua: kaikki eivät uuvu, ja osa saattaa jopa voida aiempaa paremmin tai ainakin yhtä hyvin kuin ennen. Opiskelijat eivät myöskään raportoineet aiempaa korkeampaa opiskeluun liittyvää stressitasoa, ja yli puolet jopa kokee, että opiskeluun liittyvä stressi on vähentynyt aiempiin vuosiin verrattuna.

Yksi erityisen selkeä muutos huonompaan kuitenkin ilmenee. Opiskelumotivaatio on heikentynyt useammalla kuin kolmella viidestä opiskelijasta verrattuna aikaan ennen Covid-19:ää. Yhtä moni kokee myös, että kuuluvuuden tunne opiskeluyhteisöön oli vähentynyt. 

Aiempiin vuosiin verrattuna niiden opiskelijoiden määrä, jotka kokevat opiskelujen sisällöt epämotivoiviksi, on kaksinkertaistunut. Joka yhdestoista kertoi kokevansa näin usein tai jatkuvasti ja hieman yli neljännes melko usein tai useammin.

Erot koulutusohjelmien välillä ovat kuitenkin suuria. Motivoituneimpia ovat hammaslääketieteen opiskelijat – heidän osaltaan tilanne on pysynyt entisellään ja vain joka kolmaskymmenes kokee motivaation puutetta usein tai jatkuvasti. Lääketieteen ja logopedian opiskelijat edustavat tiedekunnan valtavirtaa, ja heikoin motivaatiotaso on psykologian ja translationaalisen lääketieteen opiskelijoilla.

Kolmasosa ensimmäisen vuoden psykologian opiskelijoista kuvaa kokevansa motivaation puutetta usein. Osuus on kymmenkertainen aiempiin vuosiin verrattuna.

Koulutusohjelmittain tarkasteltuna opiskelijoiden opiskelumotivaatio vaikuttaa kytkeytyvän lähiopetuksen määrään. Hammaslääketieteen koulutuksessa lähiopetusta on ollut runsaasti, kun taas psykologiassa ensimmäinen vuosi on ollut pääasiassa etäopetusta. Tätä kuvaavat myös opiskelijoiden vastaukset opetukseen liittyviin kuormitustekijöihin. Yksittäisistä opintokuormituskysymyksistä selkeästi eniten kuormitusta aiheuttaa etäopetukseen liittyvä kasvokkaisten opiskelijakontaktien vähäisyys; kolme neljästä opiskelija kokee tähän liittyvää kuormitusta melko usein tai useammin.

Muista opetuksen kuormitukseen liittyvistä tekijöistä erityisesti opintojen teoreettisuus liittyy puutteelliseen opiskelumotivaatioon. Tähän kytkeytyy myös yleisen toimintakyvyn ongelma. Mitä heikommaksi opiskelija arvioi oman toimintakykynsä tai terveytensä, sitä heikompi on myös hänen opiskelumotivaationsa.

Opiskeluyhteisöön kuuluminen on opiskelijoille tärkeää

Kuuluminen opiskeluyhteisöön on opiskelijoiden terveydelle ja opiskelumotivaatiolle tärkeää. Se liittyykin merkittävästi koettuun tuen määrään haastavissa opiskelutilanteissa ja vaikuttaa myös opiskelumotivaatioon.

Kokemus siitä, että ei kuulu opiskeluyhteisöön, on vahvaa erityisesti ensimmäisen vuoden opiskelijoilla. Esimerkiksi logopedian ensimmäisen vuoden opiskelijoista neljä viidestä kokee kuuluvansa vain harvoin tai ei koskaan koulutukseensa liittyvään opiskeluyhteisöön, kun vastaava osuus on aiempina vuosina ollut vain noin kymmenesosa.

Toisaalta eri koulutusohjelmissa ensimmäisen vuoden opiskelijat eivät merkittävästi eroa muista vuosikursseista erilaisten terveys- ja toimintakykymittareiden osalta. Hieman yli puolet opiskelijoista kokee, että heidän terveydentilansa on sama kuin ennen Covid-19:ää; joka yhdeksäs kokee terveydentilansa parantuneen ja hieman yli kolmannes heikentyneen. Kyselyn tulokset kertovat täten, että tuen tarvetta on kaikkien eri vuosikurssien ja opintovaiheiden opiskelijoilla.

Etäopetus on hyvä renki mutta huono isäntä

Löydökset erityisesti opiskelumotivaation osalta ovat rajut, mutta eivät ehkä yllätä. Virtuaaliset kontaktit eivät pysty täysin korvaamaan elävässä tilanteessa tapahtuvaa vuorovaikutusta. Ihminen on lajina sosiaalinen; sosiaaliset sidokset muodostavat hyvinvointimme perustan, ja nuori aikuisuus on vaihe, jolloin vertaisten tarjoama tuki on erityisen tärkeää. Opiskelukyselymme osoittaa yksiselitteisesti, kuinka pakon edessä laajamittaisesti toteutettu etäopetus heikentää opiskelijoidemme opiskelumotivaatiota ja tunnetta opiskelijayhteisöön kuulumisesta. Osalla se kytkeytyy myös merkittävästi heikentyneeseen toimintakykyyn ja terveyteen.

Parhaimmillaan etäopetus tuo opiskelijalle ja opettajalle joustovaraa ja mahdollisuutta yksilölliseen opiskeluun. Esimerkiksi nauhoitetun luento-opetuksen osalta opiskelijat kokevat, että he pystyvät joustavammin ajoittamaan opintojaan ja tarvittaessa kertaamaan oppimaansa. Erilaiset soveltavat etätentit, testit ja virtuaalipotilaat voivat sopia karttuvaan työelämäosaamisen arviointiin erinomaisesti. On kuitenkin selvää, että tarvitsemme jatkossa myös lähiopetusta, joka on parhaimmillaan suoraa ja spontaania vuorovaikutusta opettajan, opiskelijoiden ja mahdollisen potilaan välillä.

Syksyllä on – toivottavasti – edessä paluu uuteen normaaliin. Olemme oppineet kuluneen vuoden aikana paljon. Digiloikasta tuli jättihyppy, ja monilta osin sen myötä opitut taidot ja tavat voivat jatkossa helpottaa elämäämme. Suoraa kontaktia toisen ihmisen kanssa ne eivät kuitenkaan korvaa. Tämän kontaktin tarve ulottuu laajalle, ja sitä kaipaavat myös Helsingin lääkiksen opiskelijat.

Tiina Paunio
professori, opetuksesta vastaava varadekaani
Twitter: @TPaunio

Ainejärjestöjen työryhmä: Erika Kuosa, Merimaija Kasanen ja Jonna Heimonen (LKS), Melinda Karkola ja Nicolina Nyman (Thorax), Kim Klaile ja Alisa Toivanen (HLKS), Kristiina Virkkilä (Foni), Alma Suutari ja Jaakko Nokkala (Kompleksi) ja Emilia Lahtinen (Impactus)

Tiedekunnan työryhmä: Professori Marko Elovainio, yliopistopedagogiikan lehtorit Eeva Pyörälä ja Saara Repo sekä tutkimussihteeri Tiina Härkönen

Miten keskustelun käy, kun puhe ei suju?

Keskustelut ovat ihmisten sosiaalisen kanssakäymisen olennainen osa.

Keskustelu on vuorovaikutusta luova ja ylläpitävä kielenkäytön muoto, jossa välitetään tietoa, kerrotaan uutisia, kuulumisia ja tapahtumia sekä jaetaan elämän asioita. Keskustelussa kerromme, mitä ympärillä tapahtuu, millaisia asioita pohdimme ja miten niitä käsittelemme.

Keskustelut voidaan nähdä myös yhteisöön osallistumisena. Niiden kautta kohtaamme ihmisiä ja saamme käsiteltäville asioille yhteistä maaperää. Niiden avulla rakennamme myös omaa identiteettiämme ja sosiaalisia suhteitamme. Keskustelut toimivat yhteydenpitoväylänä toiseen ihmiseen, ja niiden avulla tullaan osaksi yhteisöä.

Monien mielestä korona-ajan ikävin puoli onkin ollut kasvokkaisten tapaamisten puuttuminen. Kun työ- ja vapaa-ajan kontaktit ovat olennaisesti vähentyneet, jotakin tärkeää jää elämästä pois, nimittäin spontaanit, tilannekohtaiset keskustelut. Ei ole enää mahdollisuutta kävellä yhteisiin tiloihin ja aloittaa keskustelua asiasta tai asian vierestä.

Puheongelmat tekevät keskustelusta epäsymmetrisen

Keskustelua on joskus verrattu shakin siirtoihin. Toinen osapuoli avaa keskustelun omalla aiheellaan, ja toinen vastaa siihen sopivaksi katsomallaan tavalla. Puheenvuoro vaihtuu puhujalta toiselle, ja pienimmillään muodostuu osanottajien tuottama kahden puheenvuoron kokonaisuus, vieruspari.

Näiden puheenvuorojen tulee liittyä toisiinsa mielekkäällä tavalla, ei sattumanvaraisesti. Kokonaisuus voi olla esimerkiksi lyhyt kysymys–vastaus-pari, tai se voi laajentua pitkäksi puheenvuorojen ketjuksi, jossa osanottajat vuorottelevat ja tuovat uutta tarttumapintaa keskusteluun. Keskustelua tutkimalla voimme saada selville, millaisiin toimintoihin vuorovaikutus jaksottuu ja millä tavoin osapuolet osallistuvat siihen.

Entä miten keskustelun käy, kun puhe ei suju? Puhevammaisuus tuo keskusteluun monia haasteita, ja tällöin voidaan puhua epäsymmetrisestä keskustelusta. On monia tiloja, joissa puhuminen ei suju lapsuusiän poikkeavaan kehitykseen liittyvien syiden vuoksi. Ihminen voi myös menettää sujuvan puheen aikuisiällä syntyneiden motoristen tai kielellisten ongelmien vuoksi.

Yksi alan klassikkotutkimus analysoi sitä, miten vaikeasti kielihäiriöinen, tässä tapauksessa afaattinen puhuja, toimii keskustelussa. Tämä ihminen kykeni tuottamaan vain kolmea sanaa – ”kyllä”, ”ei” sekä ”ja” – mutta hän pystyi silti osallistumaan keskusteluun ja selvittämään siinä monimutkaisia asioita. Yksityiskohtainen videoanalyysi osoitti, että tällä ihmisellä oli tosiasiassa laaja valikoima ilmaisukeinoja merkitysten välittämiseen ja niiden taitava ja oikea-aikainen käyttö mahdollisti osallistumisen.

Afasiassa ilmeet ja eleet täydentävät ilmaisua

Ryhmäni on tutkinut afaattisten ihmisten keskustelua ja sitä, miten he ylipäätään kykenevät ottamaan osaa keskusteluun. Tyypillistä afasiakeskusteluille on se, että afaattinen ihminen joutuu jatkuvasti hakemaan sanoja ja korjaamaan omaa puhettaan. Tämä ilmenee puheessa muun muassa hiljaisina tai täytettyinä taukoina, epäröintiäännähdyksinä, sanan toistoina tai hakupartikkeleina, kuten toi, tota tai niinku.

Kun keskusteluun tulee afasiaan liittyviä ongelmia, voi keskustelukumppani palauttaa yhteistä ymmärrystä kysymällä täsmentäviä kysymyksiä tai täydentämällä afaattisen ihmisen puheenvuoroa.

Afasiakeskusteluissa käytetään puheen ohessa myös visuaalista kanavaa: sanallisten ainesten oheen liitetään ilmaisua tukemaan ei-sanallisia aineksia, kuten ilmeitä, eleitä ja äänenpainoja. Tämä vaatii puolestaan vastaanottajan erityistä tarkkaavaisuutta ja näköyhteyttä puhujaan.

Keskustelu on yhteistyötä

Ihmisen osallistumisen kannalta on tärkeää tietää, miten puhevammainen ihminen kykenee osallistumaan arkikeskusteluun kotiympäristössään. Tuoreimmassa tutkimuksessamme selvitimme sitä, miten afaattiset ihmiset pystyvät tekemään puhealoitteita kotikeskustelussa omaisen kanssa.

Menetelmällisesti tutkimus poikkeaa paljon totutusta testitehtävien avulla tehdystä tutkimuksesta. Perheet saivat videokameran kotiinsa, ja he videoivat esimerkiksi keittiöpöydän ääressä käytyä mahdollisimman arkipäiväistä keskustelua. Tutkimukseen osallistuneilla afaattisilla ihmisillä oli vaikea-asteinen kielellinen häiriö. He pystyivät tuottamaan pääsääntöisesti vain yksittäisiä sanoja ja niitäkin ponnistellen ja tavoittelemaansa sanaa hakien.

Havaitsimme, että afaattiset ihmiset tuottivat vain pienen osan puhealoitteistaan jonkin tutun fraasin tai kiteytyneiden pronomini-ilmausten turvin. Tällaiset puhealoitteet eivät yleensä johtaneet kahta puheenvuoroa pidempään keskustelujaksoon, mutta ne olivat tärkeitä sosiaalisen yhteenkuuluvuuden luomisessa.

Pääosa aloitteista johti kuitenkin pidempään vastavuoroiseen keskusteluun. Niissä afaattinen ihminen sai tuotetuksi riittävästi sisältöainesta – sanallista tai ei-sanallista – jotta viesti välittyi. Mikäli puheenvuoro ei tullut heti keskustelukumppanille selväksi, tämä esitti edelliseen puheenvuoroon liittyen tarkentavia tai täsmentäviä kysymyksiä tai tulkintaehdotuksensa puheenvuorosta, jonka afaattinen puhuja joko hyväksyi tai hylkäsi.

Keskustelukumppaneilla voikin olla hyvin erilaisia strategioita keskustelun eteenpäin viemiseksi. Jotkut luovivat ongelmapaikoissa hyvin joustavasti ja keksivät eteenpäin vieviä ratkaisuja. Merkittävää on, että keskustelijat pyrkivät aina ratkaisemaan ongelmakohdat siten, että keskustelussa päästiin riittävään yhteisymmärrykseen, jotta keskustelua voitiin jatkaa. Tästä näkökulmasta keskustelu on aina osanottajien välistä yhteistyötä.

Puhumisen pulmat eivät tyrehdytä keskustelua

Mitä voimme oppia tästä? Vaikka puhumisen pulmat tuovat haastetta keskusteluun, ne eivät kuitenkaan tyrehdytä sitä. Puhevammaisellakin ihmisellä on yleensä jokin väylä päästä keskusteluun.

Toinen tärkeä tieto on, että osallistuminen tapahtuu pääosin samoilla tavoin kuin keskustelussa yleensä. Ensisijaisena keinona pyritään puhumiseen, mikäli siihen on edellytyksiä. Vaikka sanalliset ainekset olisivat hyvin rajalliset ja puhuminen olisi hyvin suppeaa, avuksi voidaan ottaa keholliset ja ympäristön tarjoamat fyysiset resurssit.

Eleet ja ilmeet voivat tuoda lisämerkityksiä ilmaisuun, ja esimerkiksi osoittamisella voidaan sitoa jokin ympäristössä oleva asia keskusteluun. Ikoniset eli kohdettaan jäljittelevät ja pantomiimiset eli toimintaa kuvaavat eleet voivat korvata sanojen puutetta.

Ääni tuo myös monia merkityksiä ilmaisuun. Äänellä painotetaan ydinainesta, ja äänen laadun muutoksilla saadaan esille esimerkiksi tunnetiloja. Äänellä voidaan myös imitoida kohteen ääntä. Itse asiassa nämä kaikki ainekset – eleet, ääni ja puhe – ovat läsnä ihmisen ilmaisussa puheen oppimisesta lähtien, mutta niiden ilmeneminen vaihtelee eri tilanteissa ja eri ikäkausina. Eri ainekset voivat esiintyä rinnakkain tai peräkkäin, ja niiden monipuolisella käytöllä ihminen voi rakentaa rikkaan ilmaisun.

Puheen vähäisyys vaatii keskustelijoilta läsnäoloa ja mukautumista

Puheen vähäisyys tai puuttuminen vaatii keskustelun osanottajilta läsnäoloa ja tilannekohtaista mukautumista. Jos tilanne on uusi ja yhtäkkinen, voi totuttu työnjako keskustelussa muuttua.

Yleensä kompetentti keskustelukumppani joutuu ottamaan suuremman vastuun keskustelun etenemisestä kuin normaalisti. Osa ihmisistä kykenee tällaiseen muutokseen melko luontaisesti erilaisia strategioita kokeilleen. Toiset taas tarvitsevat tukea, ohjausta ja harjoitusta, jotta yhteistyö sujuu ja jatkuvilta umpikujilta vältytään.

Puhevammaisen ja läheisen ihmisen osallistumista voidaan tukea monilla tavoilla, jolloin keskustelusta tulee palkitsevaa molemmille osapuolille. Hyvä uutinen on se, että tällaisen tutkimuksen tuloksia voidaan suoraan soveltaa puhevammaisten ihmisten kuntoutukseen.

Anu Klippi
professori emerita, psykologian ja logopedian osasto