Café Jorpes

Under mina arbetsdagar vid Karolinska Institutet brukar jag fika på Café Jorpes i Aula Medica. Jag  undrade ofta  varifrån Caféets namn “Jorpes” härstammade. Men det var först mot slutet av förra året som jag uppmärksammade en beskrivning om Erik Jorpes, en ålänning, på Caféets vägg ovanför kaffemaskinerna. Det kan hända att informationen alltid hade funnits där utan att jag hade noterat den. Men det kan också hända att texten hade placerats på caféets vägg i sammanhang med minnesåret 2018 för det finska inbördeskriget. Hur som helst,  Erik Jorpes livshistoria är värd att delas med alla medicinare vid Helsingfors universitet.

Erik Jorpes (född Johansson) föddes den 15 juli 1894 i en fattig fiskarfamilj i hemmanet Jorpes i byn Överboda på ön Kökar i Ålands skärgård.  Lärarinnan Olga Ramstedt märkte att Erik hade ett bra läshuvud, lärde honom att läsa, skriva och räkna. Hon övertygade Eriks föräldrar att skicka sonen till Åbo Svenska klassiska lyceum. Erik tog studentexamen 1914 och började därefter studera medicin vid Helsingfors universitet. Det sägs att han aldrig glömde förödmjukelsen att “med betygen i hand göra tiggarbesök hos Helsingfors högre borgerskap” för att skaffa medel till fortsatta studier.

Den unge medicinestuderanden Erik Jorpes blev kommunist och deltog i inbördeskriget genom att ta hand om sårade rödgardister. Han följde med sina patienter först till Viborg och därfrån till Sovjet-Ryssland där han arbetade som läkare på Buis flyktingläger 400 km nordost om Moskva. Där lyckades han t.ex. besegra en skabbepidemi. Jorpes deltog i mötet där det finska kommunistpartiet grundades. Han erbjöds en tjänst i Petrograd men valde att fly till Sverige som politisk flykting.

Fysiologprofessor Robert Tigerstedt, en annan finsk medicinare som hade flyttat till KI, introducerade den unge Erik till Karolinska Institutet och hjälpte honom att, tack vare kunglig dispens, slutföra sina medicinstudier. Därefter började Erik sina doktorandstudier i kemi i Einar Hammarstens laboratorium. Enligt ryktet fick Erik Jorpes personligen lova statsminister Hjalmar Branting att ge upp all politisk aktivitet. I varje fall höll Erik Jorpes sig sedermera enbart till sin forsking. Han disputerade 1928 i nukleinsyror med en avhandling på tyska: Über Pentosennucleinsäuren im Tierorganismus unter besonderer Berücksichtigung der Pancreasnucleinsäuren.

Efter disputationen flyttade Erik Jorpes till New York. Han hade fått ett Rockefeller-stipendium för att vid Rockefeller Institute forska i heparinets struktur och roll i koagulationsprocessen. Han blev den förste att framställa kemisk rent heparin vilket möjliggjorde utnyttjandet av heparin för blödningskontroll vid operationer och som läkemedel mot blodproppssjukdomar. Det svenska läkemedesföretaget Vitrum lanserade heparin kommersiellt som läkemedel för intravenöst bruk baserat på Jorpes upptäckter 1936. Erik Jorpes hade också sammanarbete med Clarence Crafoord, professor i thoraxkirurgi vid KI, som utförde världens första framgångsrika operation på ett slående människohjärta 1943.

Erik Jorpes arbetade även med insulin. Han hade bekantat sig med tillverkningen av insulin under ledning av två Nobelpristagare, biokemisterna Fredrick Banting och John Macleod. Under andra världskriget fick han uppdraget från svenska staten att göra Sverige självförsörjande på insulin. Med sina läkemedelspatent blev Erik Jorpes miljonär. Han använde sin förmögenhet till att stöda sin egen och andras forskning, samt sin hemort Kökar. Det sägs att Erik Jorpes donerade sammanlagt upp till 50 miljoner kronor.

Erik Jorpes utnämndes 1947 till professor i medicinsk kemi vid Karolinska Institutet. Han höll denna tjänst till sin pensionering år 1963. Erik Jorpes hade många framgångsrika elever och skyddslingar: Sune Bergstöm som blev professor i kemi vid KI och fick Nobelpriset 1982 för sitt arbete på prostaglandiner, Viktor Mutt (peptidhormoner och neuropeptider) och Pehr Edman (sekvensering av peptider). År 1968 tog Aftonbladet upp fyra forskare i medicin som borde ha belönats med Nobelpriset: Erik Jorpes, Jonas Salk (vaccin mot polio), Gregory Pincus (p-piller) och Robin Fåhraeus (sänka).

Jorpes invaldes 1945 som ledamot av Kungliga Vetenskapsakademien. Han blev också hedersdoktor vid Åbo Akademi. Erik Jorpes dog 1973 i leukemi.

Eija Kalso
Professor, överläkare
Helsingfors universitet och HUS

Informationskällor: Café Jorpes och Karolinska Institutets kommunikationsavdelning, enheten för medicinens historia och kulturarv.

Think Big – alustavia kokemuksia lääketieteellisen tiedekunnan itsearvioinnista

Siiloutuminen ja sen turvin oman edun tavoittelu on perin inhimillistä. Tämä ajattelu ei ole aivan vierasta myöskään Helsingin yliopistossa. Mitä pienempi yksikkö, sitä todennäköisemmin se pitää kiinni rajoistaan. Tutkimus ei kuitenkaan hallinnollisista rajoista piittaa.

Miten tämä liittyy tutkimuksen arviointiin? – Siitä alla esimerkki, jossa otettiin käyttöön Think Big -näkökulma ja luovuttiin pienemmistä yksiköistä ja arvioitiin koko suuren tiedekunnan tutkimus yhtenä kokonaisuutena.

Helsingin yliopiston tutkimuksen arviointi käynnistettiin keväällä 2018. Kansainvälisen paneelin antamia yksikkökohtaisia tuloksia odotetaan kesällä 2019, ja koko yliopistotasoinen loppuarvio valmistuu 2019 lopussa.

Tämänkertaisen tutkimuksen arvioinnin tavoitteena on kokonaisnäkemys tutkimuksen laadusta ja vaikuttavuudesta sekä erityisesti tutkimustoiminnan kehittäminen. Tutkimuksen arviointi kohdistuu takautuvasti kauteen 2012-2018 ja sen tärkeänä osana on yksikkökohtainen itsearviointi, joka edellytti tutkimusympäristön ja tutkimustulosten ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden tarkastelua. Yksiköitä on siis kannustettu itsereflektioon – vaikka huipputulokset nostattavat yksikön henkeä, kehittämiskohteiden tunnistaminen on tulevaisuutta ajatellen tärkeää.

Vaikka arviointi on vielä kesken, on yksikkökohtainen itsearviointi jo tehty. Miten itsearviointi sujui Helsingin yliopiston henkilöstömäärältään suurimmassa tiedekunnassa eli lääketieteellisessä tiedekunnassa?

Yksi kokonaisuus, viisi strategista painoalaa

Kun arviointivaihe alkoi, tutkimusyksiköitä pyydettiin esittämään sopivaa itsearviointiyksikköä. Tämä oli meille haaste, sillä lääketieteellinen tiedekunta on ollut vuodesta 2015 laitokseton ja koostuu kolmesta hallinnollisesta yksiköstä. Tutkimuksen arvioinnissa hallinnollinen yksikkö ei olisi ollut mielekäs valinta, koska tutkijat toimivat yli yksikkörajojen.

Suuresta koostaan huolimatta lääketieteellisessä tiedekunnassa päädyttiin rohkeaan ratkaisuun ja toteutettiin tutkimuksen arviointi yhtenä kokonaisuutena. Aluksi koko tutkimuksen arviointi sekä varsinkin ratkaisu näin laajasta arvioitavasta yksiköstä herättivät paljon epäilyksiä: miten 132 professorin ja lähes 500 vastuullisen tutkijan tekemän tutkimuksen joukosta nostetaan esiin vain muutamat tärkeimmät tulokset? Osa tutkijoista oli huolissaan arvioinnin kuormittavuudesta, toiset kyselivät rahallisen hyödyn perään.

Itsearviointi toteutettiin lääketieteellisessä tiedekunnassa akateemisen yhteisön toteuttamana ja tutkimuksesta vastaavan varadekaani Marjukka Myllärniemen ja tutkimushallinnon asiantuntija Riikka Palonkorven koordinoimana. Itsearvioinnissa tutkimuksen laatua päätettiin tarkastella tiedekunnan viidellä strategisella painoalalla. Näistä jokaiselle löytyi vapaaehtoinen vastuuhenkilö, jonka tehtävä oli laatia painoalan tutkimusta käsittelevä osa itsearviointiraporttiin.

Painoalat ovat osittain päällekkäisiä, mutta niiden avulla tutkimustulosten arviointiin saatiin perusteltu temaattinen rakenne. Terkko-kirjasto auttoi vastuuhenkilöitä lisäämällä alojen tutkijat ja julkaisut helppokäyttöiseen järjestelmään (PlumX), josta julkaisuja ja tutkimuksen vaikuttavuuden mittareita saattoi helposti poimia.

Vastuututkijat hoitivat osuutensa tehokkaasti ja pitivät tehtävää tärkeänä. Lisäksi koko lääketieteellisen tiedekunnan johtoryhmä toi oman tärkeän panoksensa arviointiin ja sen loppuraportin hiomiseen.

Tiedekunnan tutkimuksen arviointi kokonaisuutena oli toimiva ratkaisu

Itsearviointi on nyt kansainvälisen paneelin arvioitavana eikä vielä tiedetä, minkälaiseen arvion heiltä lopulta saamme. Silti itsearvioinnin perusteella voidaan jo nyt tehdä tulevan kehittämisen kannalta hyödyllisiä johtopäätöksiä. Arviointiraporttia voidaan käyttää suunniteltaessa tiedekunnan ja yliopiston tulevaa strategiakautta jo keväällä alkavassa yliopiston uuden strategian valmistelussa.

Tällä kertaa tutkimuksen arvioinnissa yhteiskunnallinen vaikuttaminen oli oleellinen osa itsearviointia – se, miten yhteiskunnallinen vaikuttaminen määritellään, herätti hyödyllistä keskustelua arviointityön aikana.

Yliopistojen perusrahoituksen leikkaukset ovat vaikuttaneet tiedekuntaan, mutta leikkausten suuruus huomioiden tiedekunnan tutkijat ovat tehneet erinomaista työtä sekä tutkimusrintamalla että keräämällä entistä enemmän täydentävää rahaa. Tällä hetkellä lääketieteellisen tiedekunnan rahoituksesta jo yli 57 % on tätä täydentävää rahoitusta!

Haasteitakin toki löytyy useita: tutkijanuran rakentamisen haasteet ja rahoituksen katkot ovat tutkijoiden arkipäivää. Näihin ja muihin haasteisiin on jatkossa tarjottava pitkäjänteistä tukea ja ratkaisuja.

Jälkikäteen arvioituna ja työn organisoinnin kannalta päätös arvioida tiedekunta kokonaisuutena oli viisas. Erityisesti jos halutaan kehittää laajoja kokonaisuuksia, tiedekuntakohtainen arviointi voi olla perusteltu ratkaisu. Myös työnjako yksikön sisällä oli mielekäs. Tutkijat saivat keskittyä oman työnsä keskeiseen asiaan eli tutkimustulosten kuvailuun – ja samalla siihen, mikä painoarvo heidän tieteellisellä työllään on yhteiskunnassa. Toisaalta tiedekunnan johto sai arvioida omaa toimintaansa ja sen vaikutuksia tutkimusyhteisöön.

Palveleeko siiloutunut organisaatiorakenne yliopistoa kokonaisuutena?

Kun arviointi valmistuu, keskustelut jatkuvat yliopiston johdon kanssa. Olisi hyödyllistä, jos seuraavakin yliopistotasoinen tutkimuksen arviointi toteutuisi ainakin jotakuinkin samalla sabluunalla. Sitä kautta säilyisi jatkumo ja arviointikausia olisi mahdollista vertailla. Lisäksi arvioinnin toteuttaminen uudelleen samanlaisena kuluttaisi vähemmän resursseja, kun tietotaitoa ja oppimista käytännön toteutuksesta olisi käytettävissä seuraavallakin kierroksella.

Arvioinnin ollessa vielä kesken tutkimuksen itsearvioinnin tuloksia ei ole vielä mahdollista esitellä laajasti, mutta näihin palataan heti arvioinnin valmistuttua kesän jälkeen. Itsearvioinnin perusteella on kuitenkin selvää, että tiedekunta tekee tärkeää tutkimusta potilaan ja siten koko yhteiskunnan parhaaksi läheisessä yhteistyössä tärkeimmän kumppaninsa Helsingin yliopistollisen sairaalan (HUS) kanssa sekä toki myös useiden Helsingin yliopiston erillislaitosten ja tiedekuntien kanssa.

Jatkossa olisi tutkimuksen lisäksi myös hyvä arvioida miten tehokkaasti nykyinen pirstaleinen ja siiloutunut organisaatiorakenne palvelee Helsingin yliopiston kokonaisuutta.

Hyvää alkavaa vuotta 2019 kaikille!

Risto Renkonen
risto.renkonen@helsinki.fi
Dekaani, glykobiologian professori, ylilääkäri
HY ja HUS

Tutkija, hyödynnä biodatapankkia!

Biopankissa on korkealaatuisia näytteitä. HUS:n tietoaltaassa on dataa. Helsingin Biopankki luovuttaa näytteitä ja tietoja henkilöstä, josta näyte on otettu. Ammattimaisella toiminnalla on vahva potilaiden tuki ja oma toimiva lainsäädäntönsä. Ja näytekin on oikeastaan dataa.

Suomalainen biopankkitoiminta tarjoaa loistavat mahdollisuudet tutkimuksen tehostamiseen ja uudistamiseen. Ainutlaatuinen toimintaympäristömme herättää myös huomattavaa kansainvälistä kiinnostusta. Tästä esimerkkinä on Sveitsin televisio, joka kolmituntiseen yksilöllistetyn lääketieteen keskusteluiltaansa haki kansainvälisen malliesimerkin Suomesta! Samaan ei ole vielä täysin herätty toiminnan kotimaassa; milloin Suomen televisiossa keskustellaan kolme tuntia terveydenhoidon uusista mahdollisuuksista? Enkä nyt siis tarkoita sote-keskustelua, vaan uusien teknologioiden ja toimintaympäristömme tarjoamia mahdollisuuksia.

Helsingin Biopankki toimii osana HUSia, ja HUSin lisäksi perustajiin ja rahoittajiin kuuluu mm. Helsingin yliopisto. Helsingin Biopankki on siis myös HY:n oma biopankki, jossa on patologian arkistonäytteitä yli miljoonasta suomalaisesta ja uusia verinäytteitä jo lähes 60 000 potilaasta. Myös muiden näytetyyppien, kuten syövän tuorekudosnäytteiden, lukumäärät ovat kasvussa.

Biopankkien voima tulee näkyväksi

Tähän asti merkittävin osoitus suomalaisen biopankkitoiminnan voimasta on ollut FinnGen-tutkimushankkeen mahdollistaminen. HY:n professori Aarno Palotien johtama tutkimushanke yhdistää ja analysoi genomitietoa ja kansallisista rekistereistä saatua näytteiden luovuttajien terveystietoa. Tavoitteena on löytää riippuvaisuussuhteita sairauksien synnyn ja ilmenevyyden ja geneettisten markkerien välillä.

500 000 biopankkinäytteen voima yhdistettynä muihin suomalaisen tutkimusympäristön vahvuuksiin nostaa FinnGenin maailman kärkeen. Samalla iso osa biopankkien perustehtävän, näytekeräyksen, rahoituksesta saadaan aineistojen ensimmäisiltä hyödyntäjiltä, FinnGenin tapauksessa kansainvälisiltä lääkeyhtiöiltä ja Business Finlandilta. Genomitieto, joka projektin kuluessa nousee kattamaan siis 10 % väestöstä, on biopankkeihin palauduttuaan kaikkien tutkijoiden käytettävissä. Helsingin Biopankki HUSin osana koordinoi FinnGenin kansallista näytekeräystä.

Biopankista biodatapankiksi

Helsingin Biopankkia hyödyntävien tutkijoiden kannalta merkittävin kuluvan vuoden virstanpylväs on kuitenkin ollut HUSin tietoaltaan toiminnan käynnistyminen. Tietoallasta hyödyntämällä biopankkitutkimuksiin voidaan nyt liittää laajalti näytteen luovuttaneen potilaan sairaskertomustietoa ja laboratoriomäärityksiä, joiden kokoamiseen käsin kului aiemmin viikkoja ellei kuukausia.

Kun HUSin tietoaltaan voimaan liitetään enenevässä määrin näytteistä analysoitua biologista dataa, on aika nimetä biopankit uudestaan biodatapankeiksi. Esimerkkinä uusista data-analysoinnin mahdollisuuksista on Helsingin Biopankin ja Fimmic Oy:n yhteistyömalli, jossa Biopankin digitalisoituja kudosnäytteitä voidaan analysoida Fimmic Oy:n kuva-analyyseillä. Näyteputken tai kudospalan luovuttamisen sijaan tutkija saa biopankkitutkimukseensa keinoälyn analysoiman kuva-analyysin tulokset.

Taustalla edistyksellinen lainsäädäntö

Yksi suomalaisen toimintaympäristön ehdottomia kilpailuvaltteja on ollut edistyksellinen lainsäädäntö. Nyt runsaat 5 vuotta voimassa ollut biopankkilaki on edelleen toimiva, mahdollistava lainsäädännöllinen kehys. Kun sen rinnalle ollaan säätämässä sote-tiedon toisiokäyttölakia ja genomilakia, on tutkijoiden käytettävissä kansainvälisesti ainutlaatuinen ympäristö, joka samanaikaisesti parantaa tutkittavien tiedonsaantimahdollisuuksia. Myös itse biopankkilakia ollaan päivittämässä 2020-luvun tarpeisiin.

Sairaaloiden potilaat ovat tärkein biopankkitoiminnan voimavara, joiden luottamus on toimintamme joka päivä ansaittava ja ylläpidettävä. Sairaalabiopankit yhdistävä Suomen Biopankkiosuuskunta FinBB tulee edelleen tukemaan aineistojen yhdenmukaisuutta ja saatavuutta.

Siis mitä enää puuttuu? Kaksi asiaa on hieman kesken. Tutkijat, hyödyntäkää kansainvälisessä valokeilassa olevia suomalaisia biopankkeja! Terveydenhoidon ammattilaiset: antakaa jokaiselle potilaalle mahdollisuus tulla osaksi toimintaa!

Kimmo Pitkänen, FT
Johtaja, Helsingin Biopankki

Logopediaa????

Keväällä 2018 pyrki 601 nuorta ihmistä Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan ensisijaisena pääainetoiveenaan logopedia ja heistä 25 hyväksyttiin opiskelijoiksi. Logopedian tieteenalaa lukemaan pyrkivien henkilöiden määrä oli siis suuri ja hyväksyttyjen opiskelijoiden osuus varsin pieni. Millainen tieteenala tämä nuoria ihmisiä kovasti kiinnostava logopedia on?

Logopedia (engl. speech-language pathology) on tieteenala, joka tarkastelee puheen, kielen, äänen ja vuorovaikutuksen häiriötiloja, niiden arviointia, diagnosointia ja kuntoutusta. Myös normaalin, tyypillisen toiminnan tarkastelu on alalla tärkeää, sillä ilman tyypillisen toiminnan tuntemista poikkeavuuden määrittäminen ei ole mahdollista. Mutta mitä tarkoitetaan puheen, kielen, äänen ja vuorovaikutuksen häiriötiloilla?

Puheen tasolla ilmenevillä ongelmilla tarkoitetaan tilannetta, jossa henkilön kielikyky ei poikkea tavallisesta, mutta sen ilmiasu poikkeaa. Tästä esimerkkinä voisi olla vaikkapa änkytys. Kielen tasolla ilmenevistä häiriötiloista esimerkkinä voitaneen mainita vaikkapa afasia, tila, jossa henkilön kielikyky häiriintyy esimerkiksi aivoverenvuodon seurauksena.

Äänen ongelmista taas kärsivät usein työssään ääntä paljon käyttävät henkilöt (esim. laulajat, opettajat, näyttelijät). Äänen ongelmien taustalta voi löytyä esimerkiksi äänihuulikyhmyt. Vuorovaikutuksen häiriötiloilla viitataan yleensä erityisesti autismikirjon ongelmiin, joihin liittyy vaikeus tulla vuorovaikutukseen toisen ihmisen kanssa tai ymmärtää vuorovaikutuksessa käytettäviä vihjeitä, jotka tukevat kielellisen viestin ymmärtämistä. Esitetyt esimerkit ovat luonnollisesti vain esimerkkejä – logopedia on tieteenalana laaja.

Logopedia on tieteenalana Suomessa nuori. Ensimmäiset suomalaiset logopedian alan väitöskirjat on julkaistu 1990-luvun lopulla. Nykyisin alalta väitelleitä on Suomessa noin 60 henkilöä. Logopedian alan tutkimusta tehdään Suomessa Oulun, Helsingin, Turun ja Tampereen yliopistoissa, ja ruotsinkielistä alan tutkimusta tehdään Åbo Akademissa. Näistä Turun, Tampereen ja Åbo Akademiin yksiköt on perustettu vasta runsaat kymmenisen vuotta sitten, vuonna 2005. Kaikkiaan em. viiteen yliopistoon logopedian alan maisterin tutkintoa suorittamaan otetaan vuosittain  runsaat 100 opiskelijaa.

Logopediaa pääaineenaan opiskelevat valmistuvat yleensä hyvin ja tavoiteajassa. Tähän osasyynä lienee tieteenalan osaajien erittäin hyvä työllisyystilanne. Logopedia pääaineenaan valmistuneet maisterit voivat hakea oikeutta toimia laillistettuna terveydenhuollon ammattihenkilönä, puheterapeuttina. Laillistetuista puheterapeuteista on Suomessa huutava pula. Suomen Puheterapeuttiliitto onkin esittänyt kuluvana syksynä logopedian koulutuspaikkojen huomattavaa lisäystä.

Logopedian tieteenala on Suomessa vireä, vaikkakin sen kehitystä vaikeuttaa alan osaajien ja resurssien niukkuus. Tieteenalan uusien osaajien koulutus on kuormittavaa ja yliopistoissa työskentelevän logopedian alan henkilöstön määrä pieni. Akateemista henkilökuntaa tarvittaisiinkin kipeästi lisää, jotta aikaa riittäisi myös tutkimuksen tekemiseen. Nyt logopedian alan akateemisen henkilöstön työaika kuluu tiiviisti opetustyön parissa. Logopedisen tutkimuksen eteenpäin viemiseksi tarvittaisiin erittäin kipeästi lisää myös alan professuureja – niitä on tällä hetkellä Suomessa kaikkiaan vain piskuiset seitsemän.

Haasteista huolimatta logopedia voi tieteenalana Suomessa hyvin. Alalle sijoittuneet ovat yleensä innostuneita kiinnostavasta työstään, olipa työsarka sitten kliinisessä työssä, yliopistossa tai muulla sektorilla. Nuorten ihmisten kiinnostus alaa kohtaan on positiivinen responssi siitä, että alan osaajia tarvitaan.

 Suvi Stolt
Logopedian ja l
apsen kielen kehityksen dosentti, logopedian yliopistonlehtori

Maailma vuonna 2040: Kauanko elämme ja mihin kuolemme?

Vuosikymmenien päähän ulottuvien, terveyttä ja sen uhkia koskevien tekijöiden ennusteiden laatimisella on keskeinen merkitys, kun suunnitellaan ympäristöön, koulutukseen ja itse terveydenhuoltoon kohdistuvia investointeja, niin alueellisesti kuin globaalisestikin. Ehkäisevien toimenpiteiden – esimerkiksi lääketieteen koulutukseen suunnattujen panostusten, lääkkeiden ja rokotteiden kehittelyn ja sosiaaliturvan kehittämisen – hitaus korostaa kauas tulevaisuuteen suunnattujen askelten osuvuuden merkitystä.

Lancet-lehti julkaisi pari viikkoa sitten uskomattoman perinpohjaisen maailman terveydentilaa koskevan ennusteen (Foreman KJ ym. Lancet 16.10.2018 verkossa/open access, pii: S0140-6736(18)31694-5). Yhdysvaltalais-kanadalais-australialainen työryhmä kertoo, mikä on 195:n eri valtion kansalaisten todennäköinen elinajan odote ja mitkä tekijät eniten lyhentävät elämää vuonna 2040. Ennusteiden laatimisessa tutkijat käyttivät hyväksi 79:n terveyttä säätelevän riskitekijän sekä tärkeimpien sosioekonomisten tekijöiden (fertiliteetti, koulutus, tulot) globaaleja muutoksia Global Burden of Disease (GBD) -tietokannassa vuosilta 1990-2016 ja näiden lisäksi edeltävää tapaushistoriaa hyödyntävää aikasarja-analyysiä.

Tutkijat tarjoavat käyttöön kolme vaihtoehtoista näkymää: perustason, optimistisen ja pessimistisen skenaarion. Artikkeliin liittyy jättimäinen 4 000 sivun liiteaineisto, josta on luettavissa yksityiskohtaisempaa alue- ja tautikohtaista lisätietoa.

Globaalisesti elinajan ennusteen arvioidaan kasvavan sekä miehillä että naisilla 4.4 vuotta vuodesta 2016 vuoteen 2040 mennessä. Ei ole ehkä yllättävää, että suhteellisesti lisäys on suurin matalan elintason omaavissa valtioissa, kun taas korkeamman elintason maissa – joissa on jo aiemmin saavutettu tuloksia esimerkiksi tupakoinnin vähentämisen osalta – suotuisa kehitys suhteellisesti hidastuu joskin toki jatkuu. Vuonna 2040 elinajan odote on esimerkiksi yli 85 vuotta Japanissa, Espanjassa ja Sveitsissä, kun taas se jää alle 60 vuoden Keski-Afrikassa, Lesothossa ja Somaliassa; globaalinen eriarvoisuus toki hieman vähenee mutta säilyy merkittävänä.

Kuolleisuuteen vuonna 2040 vaikuttavista ja teoriassa muunneltavissa olevista riskitekijöistä globaalisesti merkittävin on kohonnut verenpaine, ja perässä tulevat suuri painoindeksi (BMI), ilman pienhiukkaset, suuret verensokerin ja kolesterolin pitoisuudet, alkoholi ja tupakointi. Kärkeen mahtuvat myös neonataalikauden ongelmat, kuten epäsuhdat raskauden keston ja sikiön painon välillä sekä pikkulasten laiminlyönti.

Valtiokohtaista dataa löytyy pessimistisimmälle skenaariolle, ja siinä Suomen kärkiriskien arvioidaan olevan seuraava: suuri BMI > tupakka > alkoholi > verenpaine > verensokeri > kolesteroli > kokojyvätuotteiden riittävyys > vihannesten riittävyys > hedelmien riittävyys > ilman epäpuhtaudet.

Maailman populaatioon arvellaan kasvavan noin 20 % eli noin 9 miljardin tasolle vuodesta 2016 vuoteen 2040. Merkittävimpinä elinvuosien vähentäjinä toiminee sama kolmikko vuonna 2016 ja 2040: sepelvaltimotauti, aivoverenkierron häiriöt ja (erityisesti Afrikan tilanteen vaikutuksesta) alemmat hengitystieinfektiot. Mutta sen jälkeen tilanne muuttuu vuonna 2040: kärkikymmenikköön nousevat mm. krooninen ahtauttava keuhkosairaus (COPD), krooniset munuaissairaudet, Alzheimerin tauti, diabetes ja keuhkosyöpä.

Läntistä ja keskistä Eurooppaa tulevat hallitsemaan sepelvaltimotauti, aivoinfarkti, Alzheimer, keuhkosyöpä, kolorektaalisyöpä ja COPD. Siten – ei niinkään yllättävästi – elämäntapoihin liittyvät tai degeneratiiviset sairaudet sekä eräät syöpätaudit näyttävät korjaavan kolkointa satoa 25 vuoden kuluttua.

Suuriksi kysymysmerkeiksi jäävät konfliktit, sodat ja pakolaisuuden aiheuttamat kriisit. Tutkijoiden mukaan myös ilmaston muutoksen aiheuttamia terveysriskejä on vaikea ennustaa, ja edelleen antibioottiresistenssi ja esimerkiksi influenssapandemiat voivat muuttaa ihmiskunnan kohtaloa merkittävästi. Niin ikään HIV-infektio kummittelee arvaamattomana peikkona, jonka vaikutus on hankalasti ennustettava mutta potentiaalisesti suuri – kyse on siitä, riittävätkö resurssit esimerkiksi Afrikassa. Yllättävät teknologiset innovaatiot voivat toisaalta muuttaa globaaleja ennusteita suotuisampaan suuntaan.

Terveyden tila paranee maailman useimmissa valtioissa vuoteen 2040 mennessä, mutta ei-tarttuvien tautien lisääntyvän esiintyvyyden tulee kannustaa muunneltavissa olevien riskitekijöiden – erityisesti lihavuuden, tupakoinnin ja kohonneen verenpaineen – vastaiseen taisteluun kaikkialla maailmassa. Tarttuvien tautien, raskausongelmien, vastasyntyneiden ja ravitsemuksen aiheuttamien ongelmien voittaminen pysyvät kuitenkin edelleen matalan tulotason maiden prioriteettilistan kärjessä.

Mitä poliittisia päätöksiä sitten tämän tiedon pohjalta tulisi tehdä juuri nyt? Jättitutkimuksen tekijät ja sitä kommentoiva pääkirjoitus hehkuttavat ennusteen ylivoimaisuutta ja tarkkuutta kaikkeen aiempaan julkaistuun verrattuna. Olipa tämä asia niin tai näin, tutkimus tarjonnee oivallisen alustan simulaatioharjoituksille, joiden avulla voidaan arvioida erilaisten preventiivisten interventioiden voimaa. Julkaistun ennusteen perusteella on esimerkiksi vaikea argumentoida tupakka- tai alkoholiveron korotuksia vastaan. Ja suolavero takaisin ja sen oheen sokeri- ja rasvavero?

Ehkäpä maailmassa vallitsevan sosioekonomisen eriarvoisuuden korjaaminen tulisi kuitenkin nostaa prioriteettilistalle ykköseksi, sillä sen paikallinen vaikutus olisi inhimillisesti arvioiden aivan toista luokkaa kuin tuttujen riskitekijöiden vähittäinen parantelu globaalilla tasolla.

Kimmo Kontula
Sisätautiopin emeritusprofessori
HY ja HYKS

Monikielisyys terveydenhuollossa

Suomi on virallisesti kaksikielinen, mutta Suomessa puhutaan vähemmistökielenä myös saamea. Siitä huolimatta suomalaiset ovat eläneet melko homogeenisessä kieliympäristössä, kukin pääosin oman kielensä piirissä. Viimeistään kaksituhattaluvulla Suomesta on tullut niin monikielinen, että jokainen on sen havainnut. Mediassa onkin käsitelty monikielisyyteen ja kulttuurisuuteen liittyviä uutisia tiheästi. Harvemmin saamme lukea siitä, miten monikielisyys- ja kulttuurisuus näkyvät terveydenhuollossa.

On arvioitu, että Suomessa puhutaan tällä hetkellä jopa 500 kieltä, tosin harvinaisten kielten puhujia on vähän. Monikielisyyden kasvu on ollut nopeaa; vuonna 2015 Suomessa asui lähes 330 00 vieraskielistä ihmistä – siis muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea puhuvia, ja vuoden 2016 lopussa luku oli jo 350 000. Suomessa yleisimmin käytettyjä vieraita kieliä ovat venäjä, viro, somali, englanti ja arabia. Arvioidaan, että Helsingin seudun vieraskielinen väestö kaksinkertaistuu vuoteen 2030 mennessä.

Kieltä tarvitaan yhteiskunnan jokaisella osa-alueella. Monikielisyys heijastuu yhteiskunnan eri sektoreilla eri lailla, jollakin sektorilla enemmän kuin toisella. Sosiaali- ja terveydenhuollossa kieliympäristön muutos on ollut nopeaa. Alan ammattilaiset kohtaavat enenevässä määrin suomea vieraana kielenä puhuvia ihmisiä, jotka tulevat monista eri kulttuureista. Kohtaamiset eivät ole yleensä samalla tavalla sujuvia kuin samaa äidinkieltä käyttävien kesken.

Suomea vieraana kielenä puhuvalla ihmisellä ei ole välttämättä käytössään riittävää kielitaitoa, jolla hän selvittää asiansa. Sanasto voi olla liian suppea asioiden ilmaisemiseksi, eivätkä kielen rakenteetkaan ole vielä hallussa. Näistä syistä puheen ymmärtäminenkin on usein puutteellista. Tällaisissa tapaamisissa ammatti-ihminen joutuu käyttämään enemmän aikaa kommunikointiin ja asioiden selvittämiseen kuin samankielisten kesken. Juuri erikielisten kommunikointiin liittyviä pulmia käytettiin taannoin argumenttina keskustelussa, jossa puolustettiin Vaasan keskussairaalan säilyttämistä laajan päivystyksen sairaalana.

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992) sanoo: ”Terveydenhuollon ammattihenkilön on annettava selvitys [potilaan terveydentilasta, hoidon merkityksestä, eri hoitovaihtoehdoista] siten, että potilas riittävästi ymmärtää sen sisällön. Jos terveydenhuollon ammattihenkilö ei osaa potilaan käyttämää kieltä tai potilas ei aisti- tai puhevian vuoksi voi tulla ymmärretyksi, on mahdollisuuksien mukaan huolehdittava tulkitsemisesta.”

Kaksi- ja monikielisyys tuo monenlaisia haasteita erilaisissa institutionaalisissa ympäristöissä. Logopedian näkökulmasta asiaa on tarkasteltu äskettäin parissa puheterapeuteille suunnatuissa kyselytutkimuksissa, joissa selvitettiin puheterapeutin työskentelytapoja, kun asiakas tulee muusta kielitausta kuin terapeutti.

Puheterapiassa kieli on sekä vuorovaikutuksen väline että kuntoutuksen kohde. Koska puheterapian tavoitteena on asiakkaan kielellisten ja kommunikoinnin taitojen arvioiminen ja siihen perustuvat interventiot, seuraa puheterapeutin ja asiakkaan erikielisyydestä monenlaisia haasteita. Tehdyissä kyselytutkimuksissa onkin selvitetty, miten puheterapeutit toimivat työssään kohdatessaan vierasta kieltä puhuvia asiakkaita, joilla epäillään olevan kieleen ja kommunikointiin liittyviä ongelmia. Näiden kyselyjen tulokset ovat hyvin samansuuntaisia.

Kaksi- ja monikielisten asiakkaiden suurin kasvu on tapahtunut 2010-luvulla. Vuonna 2015 puheterapeutit ovat työssään kohdanneet yli 80 kielen puhujia. Yleisimpänä vieraana kielenä puheterapeuttien asiakaskunnassa on venäjä, sen jälkeen viro ja edelleen arabia, englanti ja somali. Pääkaupunkiseudulla puheterapeuttien vastaanotolla saattoi olla kaksi- ja monikelisiä asiakkaita jopa yli 60 % kaikista asiakkaista, muualla enimmäkseen alle 20 %.

Lasten kohdalla puheterapeutille tulon pääongelmaksi oli arvioitu kielellinen erityisvaikeus. Muina ongelmina mainittiin esimerkiksi kehitysvamma, kuulovamma, huuli- ja suulakihalkio ja monimuotoinen oppimiskyvyn häiriö. Aikuisilla puolestaan yleisimpinä tulosyinä olivat afasia ja yleisemmällä tasolla aivoverenkierron häiriöt.

Puheterapeutin tehtävänä on arvioida esimerkiksi lapsen kielellisen kehityksen tasoa ja aikuisen kohdalla kommunikointikykyä ja -mahdollisuuksia sekä suunnitella tarvittavat interventiot. Tärkeää on selvittää asiakkaan kieliympäristö ja kielitausta, kuten lapsen vanhempien ja suvun käyttämä kieli – tai käyttämät kielet – ja lapsen päiväkodissa käytettävä kieli. Kieli- ja kommunikointitaidon tason arviointi tapahtuu esimerkiksi erilaisten kyselylomakkeiden avulla. Jonkin verran voidaan käyttää testejä ja dynaamista arviointia, mikä tarkoittaa esimerkiksi oppimiskyvyn arviointia. Asiakkaan läheiset ovat avainasemassa kaikkien näiden seikkojen selvittelyssä, mutta puheterapeutit saavat myös lisätietoja haastattelemalla muita ammattilaisia, esimerkiksi neuvolan terveydenhoitajia tai päiväkodin työntekijöitä.

Mutta miten kielellinen työskentely ylipäätään on mahdollista, mikäli yhteistä kieltä ole? Silloin tarvitaan tulkin apua. Terveydenhuoltoala onkin suurin asioimistulkkien työllistäjä. Tulkkauksen tavoite on se, että kielitaustaltaan erilaiset ihmiset pystyvät käyttämään julkisia palveluja. Tulkkauksella mahdollistetaan käsiteltävien asioiden sujuminen, mutta kyse on myös tilanteeseen osallistuvien ihmisten oikeuksista, eduista ja velvollisuuksista. Aina ei kuitenkaan saada tulkkia paikalle, jolloin ratkaisuna voi olla perheenjäsenten käyttäminen tulkkausapuna, vaikka tätä ei pidetäkään parhaana mahdollisena ratkaisuna.

Tiedossani ei ole, käytetäänkö tulkkeja riittävästi terveydenhuollossa, mutta esimerkiksi HUS-kuntayhtymän alueella tehtiin vuonna 2015 terveydenhuollon tulkkauksia 68 kielellä, ja tulkkauskertoja oli lähes 13 000 (Tulkkaus terveydenhuollossa, https://www.univaasa.fi/materiaali/pdf/isbn_978-952-476-734-7.pdf).

Työskentely tulkin avulla ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Tutkimuksissa on raportoitu useita haasteita. Esimerkiksi puheterapeutit ovat tuoneet kyselyissä esille joidenkin tulkkien puutteellisen kielitaidon ja sen, että tulkin murretausta voi olla erilainen kuin asiakkaan, jolloin syntyy helposti väärinkäsityksiä. Joskus tulkin koetaan tulkkaavan ”omiaan” tai jättävän joitain asioita tulkkaamatta kokonaan. Spesifien termien tuntemus voi olla heikkoa, ja ne pitää ensin selvittää tulkille, jonka jälkeen tulkki tulkkaa ne asiakkaalle. Tästäkin voi seurata väärinkäsityksiä. Käytännön haasteina on mainittu muun muassa tulkin tilaamiseen ja saamiseen liittyvät seikat, tulkkauksen vaatima lisäaika ja tulkin rooli tilanteen kolmantena osapuolena.

Aina ei tietenkään ole niin, että potilas on vieraskielinen ja ammatti-ihminen kotikielinen. Aivan oma lukunsa on se, kun terveydenhuollon ammattilainen, esimerkiksi lääkäri, on erikielinen ja lähtöisin aivan eri kulttuuritaustasta kuin potilas. Tässäkin asetelmassa on omat erityiset haasteensa. Koska monikielisyys ja -kulttuurisuus kulkevat käsi kädessä, erikielisten puhujien kulttuurierot voivat olla suuret. Terveydenhuollon ammattilaisella ja asiakkaalla tai perheellä saattaa olla aivan erilainen käsitys sairauden tai ongelman luonteesta. Myös sairauteen liittyvien käytännön asioiden hoitamisesta voi olla hyvin erilaisia näkemyksiä.

Kaikissa tapauksissa yhteisen ymmärryksen ja luottamuksen syntyminen hoitosuhteessa on olennaista. Tutkimustulokset viittaavat vahvasti siihen, että tietoa monikielisyydestä ja -kulttuurisuudesta tarvitaan lisää terveydenhuollossa. On tärkeää, että terveydenhuollon ammattilaiset saavat jo peruskoulutuksessa riittävästi tietoa monikielisyydestä ja -kulttuurisuudesta. Tarvitaan myös harjoittelua vieraskielisen potilaan kohtaamisesta, mahdollisesti myös tulkin kanssa.

Anu Klippi
Professori emerita, logopedia
anu.klippi@helsinki.fi

Rudbeck-päivä Upsalassa 19.10.2018

Upsalan yliopisto muistaa Olof Rudbeckia vuosittain järjestämällään juhlasymposiumilla. Tänä vuonna ohjelman aiheeksi oli valittu opiskelijoiden ehdotuksen pohjalta ”Smärta – den osynliga sjukdomen”.

Olof Rudbeck (1630-1702) oli yleisnero ja monipuolinen tiedemies. Hän toimi Upsalan yliopiston professorina ja kehitti merkittävästi yliopiston lääketieteen opetusta. Hän perehdytti oppilaitaan ja suurta yleisöä anatomiaan pitämällä julkisia ruumiinavauksia yliopiston (Gustavianum) katolla. Toimiessaan yliopiston kanslerina Axel Oxenstierna, joka Kustaa II Aadolfin sotiessa järjesti maamme hallinnon, halusi valtionyliopiston aloittavan anatomian opetuksen ihmisruumilla tehtävien dissekaatioiden avulla. Ja näin tapahtui.

Rudbeck kuuluu niihin tutkijoihin, jotka tekevät suurimmat tieteelliset läpimurtonsa aikaisin urallaan. Hän kuvasi lymfasuonet ja niiden merkityksen ollessaan vasta nuori anatomian opiskelija. Rudbeckin havainnoista, jonka hän kuvasi julkaisussaan Nova exercitatio, kuluikin siten lähes 400 vuotta ennen kuin vastaavat suonet löydettiin aivoista1.

Rudbeckistä loistavan elämänkerran kirjoittaneen Gunnar Erikssonin mukaan  Rudbeck oli saanut ajatuksen lymfasuonista jo vuonna 1650 seuratessaan vasikan teurastusta torilla. Rudbeckin oma kuvaus tapahtumasta on Erikssonin elämänkerrassa2 kuvattu Tigerstedtin kääntämänä seuraavasti:

Halsens vener och ärtarer likasom och luftstrupen och matstrupen voro redan avskurna, och man höll på med att uttaga inälvorna. Jag fäste då min uppmärksamhet särskilt vid den öppna brösthålan, emedan jag ville lära känna hjärtats rörelser hos det redan förblödda djuret. Under det att de med slakten sysselsatta kvinnorna ovårdligt hanterade tarmarna, märkte jag att en mjölkvassla liknande vätska här och där rann ut i trakten av halsgropen. Efter att hava erhållit tillstånd att närmare undersöka djuret, sköt jag kraftigt aorta åt höger och upptäckte då en med mjölklik vätska fylld gång. Med kniv isolerade jag aorta från trakten av mellangärdet ända upp till halsgropen från interkostalgrenarna och ryggkotorna. Nu låg gången fri med undantag av inmynningsstället, vilket dock icke kunde upptäckas, emedan kvinnorna vid slakten sönderslitt de från hjärtat utgående kärlen. Jag vände mig åter till mellangärdet, avlossade det på högra sidan och påträffade då en liten blåsa, som var fylld med en vätska, liknande utspädd mjölk. Emedan inälvorna och tarmarna uttagits, var det mig icke möjligt att närmare undersöka saken.

Rudbeck-päivän teemana oli siis ”näkymätön kipu”. Upsalan yliopiston professori Torsten Gordh Jr esitteli luennossaan kliinisiä tutkimustuloksia, joiden perusteella pitkäaikaisesta kivusta kärsivien, mm. fibromyalgia-, selkäkipu- ja hermovauriopotilaiden selkäydinnesteestä tehty proteomiikkaprofiili olisi selvästi inflammatorisesti painottunut terveisiin kontrolleihin verrattuna.  Tämä saattaa liittyä aivojen glymfaattisen järjestelmän toimintahäiriöön kipupotilailla yleisestä unihäiriöstä johtuen. Tätä on tarkoitus tutkia tiedekuntamme uudessa tutkimusohjelmassa SLEEPWELL, Rudbeckin jalanjäljissä….

  1. Aspelund A,AntilaS, Proulx ST, Karlsen TV, Karaman S, Detmar M, Wiig H, Alitalo K.
    A dural lymphatic vascular system that drains brain interstitial fluid and macromolecules. J Exp Med 2015;212:991-9.
  1. Gunnar Eriksson: Rudbeck 1630-1702, LIV, LÄRDOM, DRÖM I BAROCKENS SVERIGE. Atlantis Stockholm 2002. ISBN 91.7486-617-6.

Eija Kalso
Professori, Helsingin yliopisto
eija.kalso@helsinki.fi

 

Voiko uneen sukeltaa – hyvän unen suuri paradoksi

Kun unen pinta ottaa vastaan – valve vaihtuu uneen – alkaa sukellus kohti syvempää unta. Vastassa ovat pian aivojen hitaat aallot (hidasaaltouni – slow wave sleep). Tällöin aivot ovat synkronoidussa unitilassa, neuronit syttyvät ja lepäävät vuorovedoin. Solujen väliin muodostuu tilaa ja glymfaattinen kierto sitoo plakit ja roskat puhdistavaan virtaukseen. Aika ajoin talamuksesta lähtee kehrämäinen aktivaatiopyrähdys (sleep spindle) joka resonoi korkeammalla taajuudella muutaman sekunnin. Se muodostaa yhteyksiä aivokuoren ja hippokampuksen välille, ja muistijäljet vahvistuvat.

Viime aikoina lehdet ovat täyttyneet ainakin 1001 yöunivinkistä – kuvavirrassa seilaavat seesteiset makuuhuoneet ja sänkykauppiaan valkoinen takki. Meidät on varustettu kustomoidulla patjalla, tiedolla, mittareilla ja uniprosenteilla – ottaaksemme unen haltuun.

Törmäys unen suureen paradoksiin on väistämätön: voiko unta, tilaa tietoisuuden pinnan alla, hallita?  Voimme parantaa unen olosuhteita ja ajoitusta mutta siitä huolimatta suuri osa ihmisistä sukeltaa uneen pinnan suuntaisesti tai ainakin kannatellen periskooppiaan pinnan päällä.

Evoluution kannalta voi olla suotuisaa säilyttää unenaikainen reagointivalmius kun elämässä on stressiä tai mielen viritystila on korkea. Mutta pelkkä ikä tekee saman. Vanhetessa (lue keski-iässä) hitaat aallot latistuvat ja ylipäätään syvän unen määrä vähenee. Unen katkonaisuus saa toisinaan tuntumaan siltä kuin olisi valvonut koko yön.

Yömyssykin on osa paradoksia: vaikka alkoholi voi lisätä alkuyön syvää unta, se myös sekoittaa siihen häirintää, eli korkeita, valveelle tyypillisiä taajuuksia. (Isoäitini suosittelemasta miniannostuksesta eli ”fingerporillisesta konjakkia” ei valitettavasti löytynyt tieteellistä tutkimusta.)

Mutta hyvä uni ei ole vain syvää. Suuriin selvittämättömiin kysymyksiin kuuluu univaiheiden merkitys – ja se miksi ne seuraavat toisiaan syklisesti. Ehdottomasti jännittävintä – ja paradoksaalisinta – on kuitenkin REM-uni. Paradoksi syntyy vilkkaasta aivotoiminnasta ja lihasten rentoudesta. Aivot ovat hyperassosiatiivisessa tilassa. Synaptiset yhteydet sekä karsiutuvat että vahvistuvat.

Käänteinen oppiminen (unlearning), yhteyksien karsiutuminen, mahdollistaa aivojen toimintakyvyn säilymisen ja funktionaalisten hermoverkkojen kehittymisen. Eläinmallit ovat osoittaneet että REM-unella on tässä keskeinen merkitys. REM-unta voi pitää myös luovan ongelmanratkaisun tilana, jossa divergentti assosiatiivinen aktiivisuus voi luoda uusia malleja valveelta perittyyn ongelmaan.

REM unella on rooli myös tunteiden säätelyssä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että negatiivinen tunnelasti usein laimentuu yön aikana ja että tämä prosessi liittyy REM-uneen, mutta vielä ei tiedetä miten se tapahtuu. Yön aikana tapahtuman muistikuva voi vahvistua, mutta siihen liittyvä emotionaalinen reaktiivisuus pienentyä, myös aivokuvista nähtynä.  Ehkä negatiivisiin tunteisiin liittyvät synaptiset assosiaatiot eliminoituvat? Ehkä tunteisiin liittyvät ajatuskehät sekoittuvat? Ehkä tunteiden hallintaan liittyvät frontaaliset yhteydet vahvistuvat?

Masentuneisuuteen voi liittyä poikkeavaa REM-unta, mutta ei aina. Kuitenkin REM- unen ollessa katkonaista ja heikkolaatuista, unen tunteita korjaavaa vaikutusta ei synny. Kääntäen ajatellen, REM-unella on mielenterveyttä ylläpitävä vaikutus. Jos ihminen kokee herkästi negatiivisia tunteita, esimerkiksi syyllisyyttä tai häpeää, eikä kumuloituvien tunteiden kuorma nollautuisikaan yön aikana, voi olo käydä aikaa myöten kuormittuneeksi, masentuneeksikin.

Unitutkimuksessa riittää selvittämättömiä kysymyksiä. Minkälaista on palauttava ja hoitava uni, joka edistää terveyttä/parantumista, tunteiden säätelyä ja oppimista? Kuinka paljon unen piirteet ovat predestinoituja ja kuinka paljon unta voi itse edistää? Miten uni liittyy erilaisiin sairauksiin ja stressin kokemukseen?

Lääketieteellisen tiedekunnan uusi monitieteinen Sleep Well -tutkimusohjelma tulee etsimään vastauksia myös näihin kysymyksiin.

Anu-Katriina Pesonen
Kehitys- ja kliinisen psykologian professori, Helsingin yliopisto
anukatriina.pesonen@helsinki.fi
https://www.helsinki.fi/en/researchgroups/sleep-and-mind
@anu_katriina

Lähteitä

Li W, Ma L, Yang G, Gan WB. REM sleep selectively prunes and maintains new synapses in development and learning. Nat Neurosci. 2017;20(3):427-437.

Tempesta D, Socci V, De Gennaro L, Ferrara M. Sleep and emotional processing. Sleep Medicine Reviews. 2018; 40: 183-95.

Zhang H, Fell J, Axmacher N. Electrophysiological mechanisms of human memory consolidation. Nat Commun. 2018; 5;9(1):4103.

Jääkaappipakastintutkimuksen aika on ohi

Aikanaan tutkimus aloitettiin katsomalla jääkaappiin ja pakastimeen. Tai naapurin jääkaappiin, jos sieltä löytyisi vielä jokin uusi, testaamaton vasta-aine. Tämän jälkeen tehtiin muutamia värjäyksiä, ehkä solukokeitakin ja saatiin hieno, translationaalinen koe julkaistua hyvässä lehdessä. Tämä oli jääkaappitutkimusta.

Tutkimushoitajan puhelin soi keskiyöllä heinäkuussa 2018. Biomedicumin -80°C pakastinvanhus hälyttää. Tutkimushoitaja ja kollega lähtevät keskellä yötä – toinen Länsi-Uudeltamaalta ja toinen Töölöstä – pelastamaan mittaamattoman arvokkaita näytteitä. Näytteet siirrettiin varapakastimeen, jossa ne ovat nyt epäjärjestyksessä. Juhannusaattona toisen tutkimusryhmän pakastin suli. Silloin ei saatu ketään kiinni ja näytteet tuhoutuivat.

Latvasta puuhun

Ennen biopankkiaikaa (mutta vähän jääkaappitutkimuksen kukoistusajan jälkeen) kliinisen tutkimuksen käynnistäminen vaati resursseja ja investointeja. Eettisen toimikunnan lausunnon hakemisen ja tutkimusluvan myöntämisen jälkeen potilaat täytyi tunnistaa terveydenhuollon rekistereistä, esim. ICD-koodihaulla. Sen jälkeen tutkijan piti seuloa yksittäiset potilaat läpi, jotta varmistuttiin diagnoosin oikeellisuudesta (ICD-koodeissa on paljon virheitä ja epätäsmällisyyksiä). Kun potilaskohortti oli tunnistettu, potilaille lähetettiin kirje, jossa oli suostumus ja tutkijan yhteystiedot. Parhaassakin tapauksessa mukaan saatiin 80­–90 % potilaista, usein paljon vähemmän.

Helsingin biopankin tavoite kerätä näytteitä FinnGen-tutkimukseen on kunnianhimoinen. Tavoitteeseen pääseminen edellyttää kaikkien potilastyötä tekevien panosta. Yhteensä hankkeeseen on tarkoitus kerätä 500 000 näytettä. Näytteet jäävät Helsingin Biopankkiin ja data palautuu sinne tutkijoiden käytettäväksi. Kun sitten biopankit alkavat kattavasti edustaa koko väestöä, tutkija voi aloittaa tutkimuksen suoraan rekisteritutkimuksena, ja aivan toisesta päästä – katsomalla kuinka monesta tietyn diagnoosiryhmän potilaasta on jo näyte biopankeissa. Sairaalan tietoaltaasta saanee suoraan jatkossa riittävät kliiniset tiedot potilaasta.

Tähän pääseminen edellyttää asennemuutosta tutkijoilta. Aiemmin kerättyjen kohorttien näytteet pitäisi siirtää biopankkiin ja data tutkimusrekisteriin eli tutkimusta pitäisi opetella tekemään uudella tavalla. Enää tutkija ei välttämättä tunne potilaitansa nimeltä, vaan tieto käsitellään anonyymisti tietoaltaan ja tutkimusrekistereiden kautta.

Kliiniset tutkijat ovat keskeisessä asemassa muutoksen vetureina. Edelleenkään mikään ei tietyssä tilanteessa korvaa tutkimusprotokollan mukaisesti otettua veri- tai muuta näytettä, joka sisältää useita putkia ja eri tarkoitusta varten kerättäviä näytteitä (valkosolut DNA:ta varten, plasma ja seerumi erikseen erilaisia analyyseja varten jne). Esimerkiksi RNA-eristykseen otettavia näytteitä ei vielä ole mahdollista ulkoistaa biopankille. Jatkossa kaiken tämän työn voisi hoitaa biopankki. Biopankin kanssa täytyy kuitenkin vielä pilotoida sopimuksia, joiden avulla näytteet korvamerkataan niitä keränneille tutkijoille. Kukaan muu kuin me tutkijat ei sitä pysty tekemään.

Muutosvastarintaa ja vaihtelevia käytäntöjä

Tutkijoilla on edelleen ennakkoluuloja liittyen biopankkeihin, jonka vuoksi näytteitä kerätään edelleen omiin pakastimiin. Voisiko biopankki näissä tilanteissa toimia backup-näytteenä? Ylimääräisen näytteen kerääminen on pieni vaiva potilaalle, mutta voi pelastaa tutkijan vuosien työn, jos pakastin sattuu sulamaan juhannusaattona. Onneksi moni on jo tajunnut biopankin arvon ja tallettanut arvokkaat näytteensä tutkimussopimuksella biopankkiin (esimerkiksi Martti Färkkilän keräämä sklerosoivan kolangiitin tutkimusaineisto ja rekisteri, jotka siirrettiin v. 2017 osaksi Helsingin biopankkia).

Kustannustehokkainta, ekologisinta ja logistisesti järkevintä olisi siivota vanhat pakastimet, heittää pois näytteet, joita ei enää tarvita ja siirtää käyttökelpoiset aineistot Helsingin biopankkiin. Näytteisiin liittyvät tutkimusrekisterit tulisi myös siirtää HUS:n tai yliopiston infran alle. Tiedekuntien ja tutkimuslaitosten on syytä selvittää tutkijoille tarjottavien tutkimusten ja tutkimustietojen rekisteröimisen mahdollisuutta olemassa olevana, edullisena infrastruktuurina. Tätä nykyä näiden nk. ”pehmeiden infrojen” kustannukset menevät pitkälti tutkijoiden kilpailutetuista rahoituksista.

Uusi lainsäädäntö on tarkoitettu helpottamaan tutkijoiden elämää

Meneillään on useita tutkijan arkeen vaikuttavia lakimuutoksia. Keskustelua on herättänyt viime keväänä voimaan astunut EU:n tietosuojadirektiivi. Odotamme vielä uuden kansallisen tietosuojalain astumista voimaan. HUS on tehnyt esimerkillistä työtä tutkijoiden ohjeistamiseksi ja suostumusten päivittämiseksi. Potilaat luottavat – ja voivat jatkossakin luottaa – suomalaisen tutkimuksen ja tietosuojan korkeaan laatuun.

Toivottavasti biopankkilain muutos antaa mahdollisuuden nykyistä suuremman näytemäärän keräämiseksi. Silloinkin tulee muistaa, ettei biopankkinäyte aina korvaa huolella suunniteltua, tutkimusprotokollan mukaista näytekeräystä.

Terveystietojen toisiokäyttölaki odottaa myös valmistelua. Lienee selvää, ettei näitä lakeja säädetä, ennen kun Sote-lainsäädäntö on edennyt eduskunnassa ja lakivaliokunnassa. Toisiokäyttölaki tulee mullistamaan epidemiologisen tutkimuksen tekemisen Suomessa. KanTa-arkiston kautta tutkijat pääsevät keräämään kattavasti rekisteritiedot esimerkiksi harvinaisia (alle 1000 potilasta Suomessa) sairauksia sairastavista potilaista. Nykyisellään ainoa keino hankkia tietoja potilaista, on tilata paikallisesta sairaala-arkistosta papereita tai mennä paikan päälle lukemaan niitä.

Kuka omistaa näytteet?

Suurin muutos täytyy tapahtua meidän tutkijoiden asenteessa: Kuka näytteet ja siihen liittyvän datan omistaa? Meidän pitää lakata puhumasta ”minun näytteistäni” ja siirtyä puhumaan ”meidän näytteistämme”. ”Meidän” tarkoittaa koehenkilöitä, potilaita, tutkijayhteisöä, yhteiskuntaa ja biopankkeja. Ja tietysti tutkimushoitajia, jotka toivon mukaan eivät enää joudu (ilman päivystysvelvollisuutta pelkästä lukkarinrakkaudesta tiedettä kohtaan) keskiyöllä siivoamaan pakastimia.

Marjukka Myllärniemi
Tutkimusvaradekaani, Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta Keuhkosairauksien ja allergologian professori, ylilääkäri, HYKS sydän- ja keuhkokeskus
marjukka.myllarniemi@helsinki.fi

Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari – kaikki samassa paketissa!

Tai tutkimusryhmän johtajan tapauksessa ainakin nämä: koutsi, manageri, liideri, sihteeri, varainhankkija, sovittelija, raportoija. Diplomaattikin olisi hyvä olla.

Homma on siis huomattavasti monipuolisempaa kuin viralliset tehtävämme opetus, tutkimus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Tämä tuli minulle kuutisen vuotta sitten omaa ryhmää perustaessani yllätyksenä. Tuolloin, tuoreena akatemiatutkijana, takanani oli 12 vuotta tutkijankoulutusta, joka koostui väitöskirjatyöstä ja post-doc-jaksosta. Kaiken energiani olin keskittänyt tutkijantaitojeni huippuunsa kehittämiseen. Opettanutkin olin siinä sivussa, ohjannut labrassa vuosien varrella paljon opiskelijoita, ja jopa kirjoittanut muutaman yleistajuisen artikkelin. Olin siinä luulossa, että minulla on hyvätkin valmiudet tutkimusryhmän johtamiseen.

Nämä luulot karisivat nopeasti. Olo oli kuin olympialaisiin treenanneella seiväshyppääjällä, jolle yhtäkkiä kerrotaan, että eikun nyt kilpailetkin seitsenottelussa. En liioittele, jos sanon käyneeni läpi pienimuotoisen eksistentiaalisen kriisin. Tuntui, etten saa tehdä tutkimusta enää ollenkaan, koska hukun kaikenlaiseen sälään, kuten laskujen hyväksyminen, viikottaisten työtuntien hyväksyminen, kehityskeskustelut, tehtävänkuvausten kirjoittaminen, suoriutumistasojen arvioinnit. Käyttöjärjestelmiä, joita pitää edellämainittujen tekemiseksi sujuvasti osata käyttää, ovat mm. SAP HR, SAP Talous, SOLE TM, Hero ja YPJ Web.

Ihminen on sopeutuvainen olento, ja pahin angsti väistyi ensimmäisen vuoden aikana. Sälätyö ei kadonnut minnekään, mutta opin elämään sen kanssa. Kuoppasin kunnianhimoiset suunnitelmani tehdä itse aktiivisesti labratyötä kuten oma väitöskirjaohjaajani oli tehnyt (hänelläpä olikin henkilökohtainen sihteeri, eikä hän tietääkseni koskaan pitänyt ainuttakaan kehityskeskustelua), ja päätin olla tuntematta asiasta syyllisyyttä. Rupesin nauttimaan siitä, että yhden oman projektin sijaan, jolle omistautua, saankin nyt ideoida viiden tai kuuden projektin parissa yhdessä fiksujen nuorten kanssa.

Mitä jälkiviisautta minulla on jakaa kulttuurisokin minimoimiseksi?

  1. Nuori ryhmänvetäjä, etsi mentori ja vertaistukea. Hakeudu esimieskoulutukseen, jossa on käytännönläheinen ote. Voin lämpimästi suositella EMBOn Lab Management-kurssia; bonuksena tämän tyyppisellä kurssilla saat intensiivistä vertaistukea.
  2. Tiedekunta/keskushallintotasolla voidaan pyrkiä järjestämään riittävästi resursoidut tukipalvelut tehtäviin, jotka ovat tutkijoiden varsinaisen ydintehtävän ulkokehillä, kuten varainhankintaan, budjetointiin ja etenkin kaikenlaiseen digitaaliseen byrokratiaan. Kun tukihenkilöstöä karsitaan, saadaan professorit itse skannaamaan matkalaskunsa. Tämä ei pitkällä tähtäimellä tuo säästöjä tai luo kilpailukykyä.
  3. Lippu korkealle! Päätoimisen tutkimuksen tekeminen (vähemmän inspiroivine kylkiäisineenkin) on suuri etuoikeus.

Liisa Kauppi
Apulaisprofessori (Solun kasvun säätely), Helsingin yliopisto
Kauppi Lab